Ihminen on rakennettu kaksista aineksista. Toisiin on käytetty Duracelliä enemmän ja toisiin taas ei juurikaan. Minä, joka jäin tyystin ilman Dura-soluja, olin niitä jaettaessa luultavasti unohtunut miettimään asioita. Tai ehkä olin vaan tarkkailemassa, koska aina ei suinkaan suju miettiminen. Toisinaan, harvoin kylläkin, onnistun yhdistämään ne ja niinä hetkinä saattaa syntyä oivalluksia. Asioita, jotka tavallaan kyllä ovat tiedossa ja kuitenkaan eivät. Yhtäkkiä ne vaan kirkkenevät kuin saippuakuplat auringossa. Sitäkö se on, kun teoria soveltuu käytäntöön?

Eilen istuin melkein kokonaisen päivän tarkkailemassa ihmisiä sairaalan eri osastojen odotusauloissa. Päätin uuden vuoden lupauksekseni visusti muistaa, että aina kun olen taas luulemaisillani, että minulla on ehkä muka olevinaan toisinaan vähän vaikeaa, niin muistutan itseäni tarkkailusta. Mikään ei ole koskaan sitä, miltä näyttää.

Eilen ymmärsin muuten senkin, mikä se on, joka minua hiertää työmaan vaihdoksessa. Ymmärsin, miksi suren luotsaamani laivan uppoamista, vaikka kukaan omistajistakaan ei siitä välittänyt. Suren vuosien mittaan lokeroimani hiljaisen tiedon käymistä merkityksettömäksi. Suren sitä, että on deletoitava joutilaaksi käyvä tieto ja aloitettava uuden tallentaminen. Suren sitä, että hiljaista tietoa ei enää arvosteta.

Hirveän takkuista on nyt asioiden laittaminen "paperille". Juuri nyt tuntuu, että irtonaisia ajatuksen suikaleita kyllä irtoaa mutta ne hajoavat kuin taivaalla lentokoneen jättämä vana. Keskittyminen kulminoituu konkreettisiin pieniin yksityiskohtiin. Juuri nyt esimerkiksi siihen, että ukkovarvas pyrkii ulos sukassa olevasta reiästä vaikka vaihtaisin sukat eri jalkoihin. Miten se pystyy hakemaan ulospääsyn vaikka reiän piti heittyä toiselle puolelle?

Näillä eväillä ensi vuoteen. Toivokaamme siitä edellistä parempaa älkäkäämme peljätkö pahinta.

Kirjoitti: mea 13:58 | Jälkipuheet (9)

Kai se on ollut tämä raskas syksy. Tämä luopumiseen opettelu ja sen jälkeen kaksinkertainen luopuminen. Tämä tunnevuoristorata, joka puikki pimeistä ja synkistä laaksoista tuulisen jyrkkää rinnettä ylös syöksyäkseen taas soliin, joista välillä tuntui liian raskaalta pyrkiä takaisin ylös. Minä en ole niitä, jotka osaavat kirjoittaa synkimmät tuntonsa julki. Vielä vähemmin niistä osaan puhua. Minä vain elän niitä sisälläni enkä halua niillä ketään raskauttaa. Jokaisella kun on ihan omastakin takaa omia vuoristojaan ylitettävänä. Kai se oli tämä synkkä musta syksykin osallisena, että tämä kirjoittaminenkaan ei enää ollut kaikin ajoin niin helppoa, antavaa, iloista, kepeää, oivaltavaa kuin olisin halunnut. Synkimpinä hetkinä mielessäni jo kirjoitin viimeistä merkintää. Monta kertaa.

Sitten minä sain ystävältä, työtoverilta, paketin viimeisenä työpäivänä. Sanoja siinä ei vaihdettu, kyyneleet silmissä molemmilla. Hän antoi minulle kauniisti paketoidun vanhan pienen kirjan, Minäpä kirjoitan. Se oli joulukuun 22. päivä. Juuri, kun olin painanut vanhan työpaikan oven viimeistä kertaa kiinni. Juuri, kun olin ajatellut, että ensi vuonna ei enää mikään ole kuin ennen. Juuri, kun olin varma, että en jaksa enää edes kirjoittaa. Juuri silloin hän antoi minulle kirjan, jonka sivulla 30 on täydennystehtävä, jossa opetellaan kirjoittamaan päivämäärää. Siihen viivalle oli huolellisesti kaunokirjaimin kirjoitettu: Tänään on joulukuun 22. päivä. Vuonna 1957. Merkki tai ei, mutta otin sen viittana tulevaisuuteen. Elämä jatkuu. Aina on jatkunut. Minäpä siis kirjoitan ensikin vuonna. Ehkä en joka aamu, sillä uuden työhuoneeni näyttö tuijottaa suoraan kymmenen uuden työtoverin silmiin. Ehkä en aina iltaisin jaksa. Mutta minäpä kirjoitan. Jos en muuten, niin vaikka rohkaisuksi, että elämä jatkuu. Vaikka se välillä tekeekin kuolemaa.

Joulumieli tuli aattona. Se heilautti kultaisia enkelikiharoitaan ja hymyili lämpöä ja onnea. Enemmän kuin olen osannut kuvitella ansaitsevani. Huomasin, että minäpä olen onnellinen.

Kirjoitti: mea 11:29 | Jälkipuheet (13)

Paussilassa vetäydytään nyt joulun viettohon. Toivon kaikille ystäville sydänlämpöistä joulun aikaa. Kiitän siitä, että olette olleet tukemassa vaikeinakin hetkinä, olette jaksaneet naurahdella kömpelöille yrityksilleni olla nokkela, olette välittäneet surra kanssani ja ennen kaikkea olette olleet läsnä. Kiitos. Halataan.

Edit 22.12. klo 21:28:: Hyvää joulua, viimeisen kerran.

Kirjoitti: mea 17:13 | Jälkipuheet (24)

Vain kaksi heräämistä ja sitten sammutan valot työhuoneestani viimeisen kerran. Teen sen haikeana ja surullisena. Ehkä vähän vihaisenakin. Ja pettyneenä. Ennen kaikkea pettyneenä. Tänään pomo vie lounaalle ja kyselee tunnelmia. Mitä minä siihen voin sanoa? Että olen pettynyt sinuun, taloon, kykyysi paneutua alaisiisi ja ihmisiin töidensä takana, pettynyt siihen, että et näe minun työni arvoa? Vai toivotanko vain joulua ja jatkoa ja kiittelen menneistä? Että uutta matoa koukkuun ja muuta tekoreipasta?

Sinnittelin pitkän mustan syksyn pahimman luopumismasennuksen yli herkuttelemalla ajatuksella, että poistan tämän saappaat jaloissa kuolleen osaston webbisivut ja jätän sinne viimeisen tervehdyksen. Mutta enhän minä niin voi tehdä. Elämä jatkuu, asiakassuhde jatkuu, kontakti on säilytettävä ja pokka pidettävä. Se on kai sitä sisäistettyä asiakaspalveluutta. Eikäpä tämä tilanne asiakkaiden vika ole. Kai. Tosin olisivat nekin voineet vähän hakata puolustuksen nyrkkiä pöytään. Mutta auttoihan se oma kiukuttelu kieltämättä muutamissa neuvottelupöydissä. Auttoi jaksamaan loppuun saakka.

Isot mullistukset elämässäni eivät ole koskaan tulleet yksin. Aina niillä on ollut kavereita, aina ne ovat tulleet ensin isojen pahojen poikien mustissa viitoissa ja aina niitä vastaan on lopulta noussut haltijakummien valkoinen armeija, joka on lyönyt mustat varjoissa liikkuvat viittamiehet syvään kyykkyyn. Mutta ennen kuin haltijakummien viitta-armeija leyhähtää olkapäille on aina taisteltava yksin mustia vastaan. Niin siinä kävi tänäkin syksynä. Vielä on nytkin varauduttava mustien armeijan täydennysmiehiinkin. Vielä pari taistelua ja elämä voittaa. Vai mahtoivatko ne jo kaikki hyökätä?

Kunhan saan tämän raskaana painavan haarniskan harteiltani. Kunhan jaksan nostaa katseeni. Kunhan saan sammutettua valot. Elämä jatkuu. Siihen asti yritän muistaa äidin neuvon: pääasia, että kylän kohdalla mennään komeasti. Toivottelen tänään siis kohta entiselle pomolleni vain hyvää jatkoa ja kiittelen yhteisistä vuosista.

Se on kai sitten sitä aikuisuutta.

Kirjoitti: mea 09:18 | Jälkipuheet (12)

On koomista ajatella, että kolme miljoonaa ihmistä syö samanlaisia jouluruokia samaan aikaan. Ja muka oikein rakastaa niitä. Oikeastihan niistä ei pidä kukaan, siis tosioikeasti. Jouluruokiin ei päde se pizzalaki, että pizza on hyvää vaikka se olisi huonoa pizzaa. Jouluruuat ovat aikansa lapsia ja tehty niistä ainoista aineista, joita aikanaan oli saatavilla. Riisipuuro on jouluruokaa, koska riisi oli harvinaista herkkua ohrapuuron sijaan ja siksi juhlaruokaa. Luumu- ja sekahedelmäsopat olivat harvinaista siirtomaatavaraherkkua ja siis juhlaruokaa arkisten mustikoiden ja puolukoiden keskellä. Joululaatikoita syötiin, koska juureksia oli omasta takaa ja leivinuuni valmiiksi lämpimänä kinkun ja leivän paistamiselta. Ja nyt muka miljoonat suomalaiset rakastavat niitä.

Rehdimpää olisi tunnustaa, että joulun perinneruuista haetaan takaumaa jonnekin epämääräiseen kaipuuseen palauttaa mieleen lapsena koettu joulun ihme. Jouluruoka on vain epätoivoinen hapuileva kouraisu jouluhaaveen helmasta. Se, mikseivät lapset pidä niistä, johtuu tietenkin vain siitä, että lapsi on kykeneväinen ilman apujakin heittäytymään joulun tunteeseen. Mitä aikuisemmaksi ihminen kasvaa, sitä muka enemmän se alkaa tykätä lanttu- ja perunalaatikoista vaikka todellisuudessa on vain menettänyt joulumielisen heittäymiskykynsä ja alkaa hakea kadonnutta tunnelmaa konkreettisemmista asioista. Perinteet ovat niin turvallisia. Kuusi, kynttilät, tortut, piparit, laatikot ja niiden tuoksu ovat osa muistoja. Siksi niihin on niin helppo tarrautua.

Sunnuntaina leipaisin torttuja. Eilen esivalmistelin joulusillin liemen kylmymään. Sitten tein perunalaatikot, lanttulaatikot ja porkkanalaatikot pakastimeen paistamista vailla valmiiksi. Pienen ohikiitävän hetken tunsin joulumieltä, kun lapsuudesta tuttu joulun tuoksu täytti kodin.

Äsken organisaatiomme tarjosi väelle joululounaan. Ihmettelin, miksei mikään maistu oikein muulta kuin vaaleanpunaiselta ja lanttulaatikon olmilta. Sitten sen keksin: puuttui tuoksu.

Mitä ihmettä minä nyt teen niillä kahdeksalla joululaatikolla? Paistelen niitä yksitellen tuoksun saamiseksi?

Kirjoitti: mea 14:52 | Jälkipuheet (10)

Istun baarin seinustaa kiertävän sohvantapaisen päässä, aivan oven ja levyautomaatin vieressä. Minulla on siinä hyvä tarkkailupaikka, ei ketään lähettyvillä. Yhdessä pöydässä pelataan korttia, nurkassa yksi pariskunta kuhertelee. Baarin toisella seinustalla istuu mies, joka pitelee päätään, nainen siirtyy kauemmas. Riita.

Keski-ikäinen, isokokoinen mies seisoo hetken keskellä pientä baaria, empii. Istuutuu lopulta minua vastapäätä ja sanoo, että istun tähän, kun kukaan ei kieltänytkään. Ole hyvä vaan, mutisen vaikka en ole ollenkaan sitä mieltä. Mies sanoo jotain, jota en kuule. Hän katsoo kohti, vaatii huomiota. Vaivautuneena käännyn seuralaiseni puoleen. Tunnen intensiivisen tuijotuksen. Kun käännän päätäni, huomaan katseen nauliutuneen minuun. Yritän nopeasti sivuuttaa palavat silmät kohdistamalla huomioni levyautomaattiin mutta kun käännän katseeni takaisin, näen palavat silmät taas.

- Mitä sä tuijotat, kysyn lopulta vaivautuneena.
- Sä oot niin kaunis, mä en voi olla kattomatta suhun.
- Ja sä taidat olla vähän kännissä.
- Mä en ole koskaan nähny noin söpöä nykerönenää.

Minun pitäisi mennä vessaan mutta en uskalla liikahtaa, koska joutuisin ohittamaan miehen kymmenen sentin päästä. Levyautomaatille en arvaa siirtyä, koska joutuisin kääntymään selin ja arvaan, mihin katse kiintyisi. Minua alkaa jo naurattaa ylenpalttinen ihailu.

- Sullon sitäpaitsi ihana nauru.

Yhtäkkiä mies tarttuu vasempaan käteeni, pitää sitä hellästi.
- Sun täytyy olla opettaja. Sullon ihan opettajan kädet.
Vedän käteni pois ja hautaan sen toppatakin laskoksiin. Alkaa jo ahdistaa.
- Sä oot viisaan näkönen. Et mikään kuule normiblondi.
Naurahdan vaivautuneena. Käännän katseeni nopeasti levyautomaattiin mutta huomaan, että mies ei enää tuijotakaan minua silmiin.

- Sullon sitäpaitsi ihanat silmät. Katse on kohdistunut kiinteästi rintoihini.

Eikös ne totuudet tulleetkin lasten ja humalaisten suusta.

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (10)

Onko tähänastinen informaatio ollutkin harhaanjohtoa? Eikö HIVin jakelu markkinoilla toimikaan ensisijaisesti veren ja sperman (eli ihmisen eritteiden) välityksellä? Vähän kuin laittaisi vahingon kiertämään, lapsen karuselliin. Siis voi ei! Maailmani murtui. Miten tuollaista voi päästä tapahtumaan sivistysvaltiossa?

Voi Ristus! Mihin tämä maailma on menossa?

[Terveisiä Ninniltä.]

Kirjoitti: mea 12:39

Eilen katsoin takaraivollani kakkoselta ehkä maailmanhistorian tyhjäpäisintä ohjelmaa, Kestääkö kantti!a. Siinä julkkiksia hoopotetaan tekemään tyhmiä. Tarkemmin sanoen ohjelmassa nämä julkkikset toteuttavat jonkun läheisensä "haaveen" palkinnon toivossa. Eilen oli miehensä haavetta toteuttamassa tangokuningatar, jolle oli tarkoitus hammaslääkärissä porata etuhampaaseen reikä, johon laitettaisiin koru. Miesääni selostaa taustalla tummalla ja vakavalla äänellä katsojille, että kyseessä on oikeasti piilokamera, sillä toimenpide olisi "vastoin hammaslääkärien etikettejä".

Näille leveysasteille on tulossa musta joulu. Ilmatieteen laitoksen mukaan mustia jouluja on Pirkkahämeessä kerran pari vuosikymmenessä. Minä en muista niistä ensimmäistäkään. Ainoa muistamani lumeton joulu oli kotikotona. Muistan selvästi, että haravoin etupihan hiekkakäytävää ja tein siihen huolellisesti aaltokuviota aivoituksenani nähdä pukin jalanjäljet. Minun on täytynyt olla viiden vanha, sillä uskoni pukkiin horjui jo reippaasti ennen kouluikää. Palaset loksahtivat paikalleen, kun löysin pukin naamarin ja ympärikäännetyn lammasturkin vintiltä. Ymmärsin, miksi isä oli ollut aina pannuhuoneessa, kun pukki kävi. Muistan pettymyksen. En pettynyt siihen, että se pelottava outo mies jouluisin ei olekaan totta, se oli itse asiassa helpotus. Petyin siihen, että isä ja äiti olivat valehdelleet minulle monta vuotta. Valehdelleet, salaliittoilleet, lasta tieten tahtoen höynäyttäneet tarkoituksenaan saada se kiltiksi. Silloinko jo alkoi horjua uskoni auktoriteetteihin.

Mitähän varten se pukki muuten Suomessa tulee autolla tai polkupyörällä ja muualla maailmassa lentää reellä ja tunkee itsensä piipusta? Sitä olin miettinyt myös. Mitä muuten varten?

Pitäkäähän hauskaa pikkujouluissanne tänään. Varokaa isoja pahoja susia [wmv].

Kirjoitti: mea 10:45 | Jälkipuheet (3)

Niille, jotka mahdollisesti eivät jo tiedä, niin lyhyt johdatus: Valokuvatorstai on blogi, joka torstaisin antaa aiheen ja me polkkapossut sitten asetamme näytille mielestämme parhaan mahdollisen näkemyksemme siitä. Säännöissä kerrotaan, että kuva pitää olla omaottama ja kuvia ei saa haukkua. Jälkimmäistä sääntöä noudatetaankin ahkerasti. Tänäisen Torstin aiheena on mahdollisimman huono kuva, ja ohjeistetaan asettamaan esille se kaikkein surkein kuva, jonka kehtaa näytille panna.

Minusta tässä ollaan nyt niin hakoteillä, ettei mitään tolkkua. Jos kuva nimittäin on oikeasti huono, se poistetaan. Rumaa, epäonnistunutta, epätarkkaa, heilahtanutta tai yli- tai alivalottunutta kuvaa ei kai kukaan pidä säilömisen ja katsomisen arvoisena. Kuva voi toki olla jotain sellaista, mitä sen ei ollut alun perin tarkoitus olla mutta lähemmin tarkasteltuna se miellyttääkin kuvaajaa eli se onkin siis ihan hyvä kuva. Kuva voi olla epäonnistunut mutta jos se on kuvaajalleen jollain tavalla tärkeä tai puhutteleva, meillä ei edelleenkään ole huonoa kuvaa. Huono aihe tai epäonnistunut toteutus voi olla teknisesti vallan loistava, jolloin se onkin jo hyvä kuva. Kuva voi olla myös niin rupisen ruma ja huono, että se on jo hyvä ja kaunis. Miten ne pohjalaiset tähän sanoisivatkaan: "Hyvää kun pyrkii tekemään, niin priimaa tahtoo tulla."

Todella huonoja kuvia löytyy varmaan joka kuvaajalta kansion nurkista unohtuneena. Siitä joukosta löytyisi siis Torstiin valokuva. Mutta minkä ihmeen takia pitäisi esitellä mitäänsanomaton, puhuttelematon, ruma, mitään kertomaton valokuva? Miksi? Jota sitten pitäisi vielä kehua. Jos sanon sellaiseen, että onpa huono kuva, niin sehän on kehumista kuvasta, jolloin se onkin siis jo hyvä kuva eikä sovi aiheeseen. Naisen logiikkani sanoo, että aihe on yhtä mahdoton kuin jos julistettaisiin esille laitettavaksi runoja, jotka ovat aivan älyttömän huonoja. Ai joo, sehän on tehtykin.

No okei, jospa osallistun "pa*kin postaus ikinä" esilletuontiin. Se voisi olla vaikka tämä kirjoitus mutta ei ole, koska jo se, että laitan sen esille, kertoo, että omasta mielestäni olen niin oikeassa ja lisäksi tohkeissani ja koska tohkeisuuden purkaminen on merkityksellistä päiväkirjaajalle, on tämäkin postaus täyttänyt tehtävänsä, eikä siis ole huono. Todella huonoja en ole koskaan julkaissut. Tai no, olen. Mutta olen ne vähin äänin äkkiä haudannut.

Huono kuva, runo ja postaus on sellainen, joka ei merkitse yhtään mitään kenellekään. Ei mitään. Se on vain aukko, joka ei tuoksu eikä maistu miltään ja joka ei jätä jälkeä. Siksi niitä ei kannata julkaista.

Edit illemmalla: Anteeksi, että tuotan pettymyksen mutta pakko sanoa, että Torstissa on kuvia, jotka olisi hyljättävä. Niin hyviä ne ovat. Minä pidän näistä.

Rahina
- Jos minä saisin tuollaisen kuvan aikaiseksi, itkisin onnesta. Kuvassa on otetta ja nostetta ja se puhuttelee pitkään sen jälkeen, kun sen jätti taakseen.
Pnuk
- Kuvassa on pyörre, joka vetää loistvasti katsetta vasemmalle, jonne mieli jatkaa kuvaa. Ihanaa liikettä ja elämää.
Ninni
- Tässä katse jatkaa puolestaan avaruuteen niin, että huimaa. Samaan aikaan liike ja pysähdys. Aivan loistava. Kaunis ja raikas.
Anna
- Mielenkiintoinen kuvakulma, laadukas ja hauska kuva. Katse kiintyy patteriin: sehän pönöttää siinä ringissä yhtenä joukossa. Kertakaikkiaan loisto-otos.
Post-it / tarralappuja
- Tasojen erisuuntaisuudet, väri, pienet kasvot menossa ylöspäin. Tämä puhelee minulle. Pidän.

Kirjoitti: mea 15:06 | Jälkipuheet (20)

Jos jotain joulun alustan tekokiehnäämistä inhoan, niin ne ovat nämä kustannuspaikalle tulevat joulutervehdykset. Niihin on johtaja ja/tai yhteistyökumppanit sutaisseet nimensä yhtään tietämättä, kenelle toivotus menee. Nippu vaan pöydältä toiselle kiertämään ja joku postituksen tyttö sitten laittamaan kortit kuoriin, joihin tulostetaan asiakasrekisteristä osoitetarrat. Kukaan ei puolta ajatusta uhraa. Varmaan on oikeinkin hyvä ja parempi tarkoitus niillä työyhteenliittymillä, jotka ovat ihan itse väsänneet hyvänjouluntoivotuskortit. Vastaanottopäässsä korkeintaan naurahdellaan, että eikö tuotakaan aikaa järjellisemmin voinut käyttää. Jotkut firmat ovat teettäneet kymmenen vuotta sitten miljoonatuhatta logokorttia, joita sitten lähettävät uskollisesti joulusta toiseen. Ja minkä ihmeen takia niissä pitää aina olla ne samat toivotukset: Hyvää Joulua ja Onnellista Uuutta Vuotta ja kiitokset kuluneen vuoden yhteistyöstä. Mai äsh! Ihan vaan tiedoksi, että en ole ainoa, joka heittää ne kaikki roskiin samoin tein.

No niin, nyt se sitten alkoi: ensimmäinen joulukukka on kauniiden puheiden, asianmukaisin täytekakutuksin ja väkinäisin hymyin ja halauksin haltuutettu. Minkä jumalan tähden noissa tilaisuuksissa aina pitää halata: selkä jäykkänä, takapuoli mahdollisimman kaukana vastahalaajasta ja pää nekottaen, ettei vaan poski osu vieraaseen ihmiseen. Ja sitten taputetaan selkiä. Arvatkaa, miltä tuntuu, kun ihmisen vertikaalinen ulottuvuus on 157 senttiä ja halaaja on sellainen reiluhkon kokoinen mies? No siinä kaduttaa, ettei tullut laitetua huulipunaa, jonka olisi voinut hieraista pomon paitaan. On meinaan noloa tunkea naamansa vieraan ihmisen mahaan.

Kukka oli kuitenkin kaunis mutta järkyttävä asetelma siitä oli sommiteltu: outo ihmepunainen ruusattu muka-kori ja punainen rusetti ja tikun nokassa turpeeseen tökätty, uskokaa tai älkää, punainen sydän. Heti kotiin päästyäni vapautin amarylliksen muka-korista ja istutin saviruukkuun. Enkä laittanut sydäntä.

Kirjoitti: mea 17:57 | Jälkipuheet (7)

Mean keittiö haluaa tarjota tänään jouluvinkkejä. Koska viime vuonna epäonnistuin pahemman kerran sekä joulusillin että pottulooran saralla, keskityn tänään ja ehkä jopa koko joulun ajan, pelkästään juomapuoleen. Nythän on niin, että ilman glögiä ei voi odottaa eikä varsinkaan viettää joulua tahi pikkujoulua saati valmistautua kumpaankaan tai jäädä kotiin ja todeta, etteikö vaan olekin kotona mukavampaa.

Mutta sen viinipohjaisen glögin kantaminenhan pullotolkulla viinakaupasta ei ole kivaa. Eikä oikein anna hyvää kuvaa naapureillekaan kuljeskella jatkuvasti vinkkupullot kolisten tuolla rapussa. Vaan eipä hätää mitään: pelastus löytyy Alkon liköörihyllystä: Becherovka. Tuo mainio tsekkiläisten ilojuoma on kaupoissa nyt. Sen lisäksi tarvitset vain minkä-tahansa-merkkistä glögijuomatiivistettä ja vettä ja mikron. Rusinoita ja manteleita voit lisätä, jos vieraskorea tai nälkäinen olet. Muuten riittää loraus tiivistettä, useampi loraus vettä ja muki mikroon. Edellisten koosta ja tehosta riippuen muki pois vaikka minuutin päästä, Becherovkaa maun mukaan, sekoitus ja aaahhh. Et enää koskaan halua viinipohjaisia glögejä.

Jos glögitiiviste sattuu loppumaan, ei hätää, sillä Becherovkaa voi juoda ihan vaan sellaisenaan. Se antaa hövelin mielen, terävöittää suunnistusvaistot uuteen, ennen kokemattomaan, iskuun, tekee toppatakista vedenpitävän sekä estää jalkoja rakkuloitumasta vaikka kävelisi ympäri Prahaa eksyksissä [ennen Becherovkaa] ja sen jälkeen eksyksistä pois. Se parantaa myös kielitaitoa mutta joulunahan sillä seikalla ei ole niin väliä. Jouluna vaan hymyillään muikeasti hyvillä mielin ja kallella kypärin.

Kirjoitti: mea 19:19 | Jälkipuheet (13)

Selasin viikonloppuna yhtä naisten kuvalehteä ja muistin taas, miksi joulu tuntuu vuosi vuodelta teennäisemmältä ja vastenmielisemmältä. Miten voisikaan joulumieli tulla, kun ei ole tiedossa kahdeksantoista lajin joulupäivällistä. Miten osaisinkaan virittyä jouluun, kun ei ole sitä luminietosten keskellä kirkkaana hohtelevaa kartanoa, jonka romanttisissa saleissa joulutunnelmaa tuo kolmikymmenpäinen sukulaisjoukkio ja kolme puhtoista röyhelöistä lasta. Miten voisin tuntea joulun sanomaa, kun ei takkatulen ääressä kimaltele valkoinen muovikuusi, jonka isä kävi punaisella kirveellään metsästä kaatamassa.

Viiden lomapäivän aikana oli eteisen lattialle kertynyt vino pino aamulehtiä, joiden välistä lennähteli pieni lippunen: "Suoritan Joulun kunniaksi ikkunan pesua pääikkunan osalta ilmaiseksi."

Mitä varten suoritetaan yksinkertaisten asioiden osalta niiden tekemistä niin monimutkallisesti ja teennäisesti?

Kirjoitti: mea 09:30 | Jälkipuheet (12)

Kirjoitti: mea 13:43 | Jälkipuheet (0)

Valokuvatorstai / Sanaton tarina

Kirjoitti: mea 10:52 | Jälkipuheet (13)

Kun pienenä tyttönä katselin telkkarista Linnan juhlia, olin aina täysin vakuuttunut, että jonain päivänä minäkin olisin niin merkittävä ihminen, että saisin kutsun. Tiesin tarkasti, millaisen puvun laittaisin päälleni. Se olisi musta ja kapealinjainen ja pitkähihainen ja selässä siinä olisi juju. Jujun jekku ei ihan ollut hahmottunut mutta en varsinaisesti kantanut huolta siitä, aikaahan oli vielä. Miksi minut kutsuttaisiin, sitä en murehtinut. Se nyt vaan oli varma.

Eilen vanhan ystävän kanssa toivoteltiin mukavaa yöpukupäivää. Samalla oli pakko todeta, ettei taaskaan tullut kutsua vaikka se jujun jekku olisi nyt aika selkeänä päässä.hahmollaan. Ystäväni sanoi, että olen turhan vaatimaton ollut aina haaveissani. Hän sentään pienenä oli valmiiksi miettinyt senkin, mitä tekisi, kun hänestä tulisi presidentti. Hän olisi kieltänyt naapurin tytön kauniimman pyörän mutta nyt isompana hänellä olisi joitain suunnitelmia sen suhteen, että mihin aikaan saisi kerrostaloissa kolistella.

Sovimme, että hän kutsuu minut sitten Linnaan vaikka en mitään merkittävää ehtisikään saada aikaiseksi. Täytyykin tänään katsella juhlia taas perinteisesti yöpuku päällä ja sillä silmällä, miten ei ainakaan pidä pukeutua.

Kirjoitti: mea 13:37 | Jälkipuheet (6)

Minulla on näytön laitaan teipattuna jostain talteen leikkaamani pätkä jonkun johtajan haastattelua:

Mikään ei ole turhempaa kuin tehostaa sellaisia töitä, joita ei tarvitsisi tehdä ollenkaan.

Tätä ohjenuoranani käyttäen olen työni tehnyt ja päiväni mielekkäiksi saanut. Nyt, kun isäntä vaihtuu, olen niska nöyristyksestä kumartuneena tutkinut pöydälleni lähetettyjä paperinivaskoita. On täytettävää lomaketta, ohjetta, ohjeen ohjetta, lyhyttä johdatusta lomakkeiden täyttöön ja lisää lomakkeita. Olen tyrmistyksen äimistämä. Apua! En näe puita metsältä.

Näe suuret linjat, tee pieniä asioita, sanoi kiinalainen. Nyt vaan pitäisi tietää, ovatko nuo lomakkeet suuria linjoja vai pieniä asioita.

Kirjoitti: mea 15:19 | Jälkipuheet (3)

Voihan kettura. Rupesin tossa irrottamaan tota keittiön kattolamppua, että voisi siihen helpommin sitten laittaa uuden. Siitä mitään tullu. Sieltähän oli nimittäin jo ruuvattu hittojohon se alkuperäinen kattotöpseliviritys ja tilalla oli johtoja, jotka meni johonkin rasiaan, joka ei lähteny irti eikä siinä näkynyt ruuvejakaan, ei sillä, että olisin niitä enää viitsinyt irrotellakaan, joten katkoin sitten ne piuhat.

Koko se katon reiästä sojottava systeemi pitäisi nyt sitten laittaa kiinni siihen pistokelevykejuttuun, joka peittäisi sen katossa olevan reiän ja joka ihme kyllä löytyi, mutta kun taas olis pitäny ne katon piuhat laittaa siihen kattojuttulevyn sokeripalaan, eikä siitä mitään tullu, niin katkoin sitten kaikki nekin johdot siitä lampustakin ja irrotin kaiken, mikä irti lähti ja laitoin sen laatan taimikäsenyton, jolla se entinen lamppu oli katossa kiinni, takaisin kattoon. Eli siellä ei nyt ole sitten kuin se sokeripala. Ehkä. Tai siis mistä minä tiedän. Kun ei voi nähdä, kun ei ole valoja. Eikä sitä otsalamppuakaan.

Vettäkin tulee taivas aukeenaan. Muutenkin kaikki nyt vähän ketuttaa.

Kirjoitti: mea 20:10 | Jälkipuheet (6)

Miten nimittäisit aikaa, joka kestää tunnin ja 55 minuuttia? Lähes parituntiseksi? Noin pariksi tunniksi? Niin minäkin mutta se on väärin. Se nimittäin on reilu tunti. Määritelmän kertoi Ideaparkin mainos Turun Sanomissa viikonloppuna. Tosin, jos kellottajana toimi Sukari itse, niin hyvä jos matkaan meni tuntiakaan. Vesa Keskinen olisi vetänyt varmaan vielä tiukemman ajan, sillä hän mainostaa Kyläkauppansa saavutettavuutta "Tuurista tunti Tampereelle". On kertomansa mukaan itse ajanut.

Yhtenä päivänä tyttöjen kanssa kahvitunnilla, kun autoista puhuttiin, tunnustin erityisesti vieroksuvani yhtä työmatkani varrella olevaa liittymää. Siinä kun juuri tehtyään täyden ympyrän liittymän rusetissa vauhti parissakympissä pitäisi itsensä sutjauttaa satasta kahta rinnan paahtavien autojen sekaan samalla huomioiden ne joka toisehkon auton, jotka minun kiihdytyskaistaani käyttävät hidastuskaistana aikomuksenaan kääntyä rusetin toiselle kiepille kukaan kuitenkaan vilkulla aikomuksestaan ilmoittamatta. Samalla takana on hönkimässä joku, jonka kämmen lepää töötän päällä. Panikoittaa sellainen. Panikoiminen ei asiaa yhtään edistä. Eikä se, että aletaan painella sitä torvea siellä päätiellä. Ihan pikku vinkkinä: jos edessäsi on pieni auto, se ei todellakaan kiihdy nollasta sataseen kahdessa sekunnissa. Avauduttuani asiasta työkaveri totesi, että missä arpajaisissa olen korttini hankkinut.

Minäköhän päivänä sinne Ideaparkiin uskaltaisi yrittää. Kun varsin en ole viehättynyt ajatuksesta tunkea 50 000 ihmisen kanssa yhtä aikaa ostamaan jotain, jota ilman voin hyvin olla. Ja jos en voi, saisin tavaran lähempääkin. Oikeastihan kysymys tietenkin on siitä, että pelkään hukkaavani Martin sinne seitsemäntoista jalkapallokentän kokoiselle parkkipaikalle. Jos siis osaisin ensin arpoa oikean liittymän moottoritieltä.

Kirjoitti: mea 12:46 | Jälkipuheet (5)

... sehän on joulukalenterikuun ensimmäinen päivä.

Kirjoitti: mea 13:05 | Jälkipuheet (0)

Yhtenä aamuna keittiön kattolamppu sanoi suureen ääneen sopimuksensa irti. POKS! Vaihtohehku ei auttanut ja sulakekin oli ehjä. Oletan ja toivon, että vika ei ole katossa olevassa liittymäsysteemissä vaan ongelma ratkeaisi uudella kattolampulla, sillä aamulehden lukeminen otsalampun varassa ei houkuta. Varauduin lieviin vaikeuksiin etsinnöissäni, kun sieluni silmät jo taas olivat suunnitelleet siihen justeikämelkein tietynlaisen ja täsmäosuman löytyminen ei yleensä ole ollut helppoa. Tehtyäni kauppa kaupalta yhä enemmän lievennyksiä vaatimuksiini aloin epätoivoisena tyytyä jo ihan mihin vaan, kunhan osaisin sen kattoon kiinnittää.

Minkä tähden ne kuupat pitää olla niin monimutkaisia? Eikä siinä vielä kaikki: kaikki ulkonäköseulan läpäisseet olivat sokeripalavarustettuja. En ymmärrä: ennen vanhaan, kun kaupoissa oli pelkästään ei-sokeripalallisia pistokelamppuja, oli katoissa sokeripalat. Nyt taas kun katoissa on melkein joka paikassa ne valmiit jutut, niin eikö lampuissa ole sokeripalat. Siis että minunko pitäisi lisäksi ostaa se pistokejuttu ja asentaa se siihen lampun sokeripalaan, jotta saan sen katossa olevaan töpselireikään. No en tod. Kun nyt saisin edes sen rikkinäisen lampun katosta pois. En ole vielä löytänyt senkään kiinnityksen logiikkaa.

Toisaalta. Mitä minä lampulla. Lehdestä ehdi kuitenkaan lukea kuin säätiedotuksen. Ja arvaan muutenkin, mitä se on. Lauha ja harmaa sää jatkuu, kunnes uusia sateita tulee lännestä. Toisaalta lounaaseen ja Lappiin leviää sateita. Sen sijaan lännessä sataa vähän vettä. Räntäsateet ovat mahdollisia pohjoisessa mutta toisaalta päivällä voi tulla hajanaisia vesisateita Keski-Suomessa. Runsaampia sateita saattaa työntyä kaakkoon. Pirkkahämeessä on pilvistä mutta sumuista mutta vettä saattaa sadella, jos ei sada räntää.

Taidan ostaa sittenkin sen otsalampun.

Kirjoitti: mea 11:30 | Jälkipuheet (3)