Katsokaapa marketissa ostosrattaiden kanssa pyöriviä pariskuntia: eikö vaan lykkääkin mies aina itseoikeutettuna ostoskärryä ja nainen kävele rinnalla käsi kärryn reunassa. Mitä nuorempi pari, sitä varmemmin vielä näkyy neuvottelu leipä- ja leikkelehyllyn äärellä. Että ruistako vai sämpylää ja mitä makkaraa, Edamia vai Turunmaata. Ruokapuolella mies saa esittää mielipiteensä mutta yhteinen päätös on aika usein naisen päätös, koska mies haluaa miellyttää eikä hänelle ole niin väliäkään. Olutosastolta matkaan lähtee mäyräkoira. Viikonloppuisin pariskunnan löytää ostoksilta lähiön Filmtownista.

Kun sittten myöhemmin kärryissä on lapsi tai pari, ei miehen leipä- tai juustomieltymyksiä enää juurikaan kysytä mutta siitä mies pitää huolen, että six-packin hän hakee. Muuten mies vain lykkii kärryjä ja maksaa kassalla. Viikonlopun huvituksiin kuuluvat yhteiset marketmatkat lasten toppahaalariosastolle.

Mitä enemmän pariskunnalle ikää karttuu, sitä enemmän mies on vain lykkäämässä ja maksamassa. Oluthyllystä saa hakea pari pulloa saunajuomaksi. Ruoka on sitä, mitä nainen haluaa laittaa. Sisältöä ja vaihtelua elämään haetaan viikonloppuisin käymällä huonekaluliikkeissä ja asuntoesittelyissä haaveksimassa. Keskustelut ovat tyrehtyneet päivittelyiksi sohvien, bensan ja leivän hinnoista. Viikonloppuna katsotaan saunan jälkeen kahdesta televisiosta kaksia eri ohjelmia ja syödään vaimon valitsemaa ruokaa. Mies käy askarteluhuoneessa tai autotallissa asioilla, jotka ovat kirkkaasti miehen omia.

Näillä eväillä elämä soljuu, kunnes marketpariskunta saavuttaa tason, jossa naisen käsi on irronnut kärryn reunasta ja siirtynyt lykkäämään yksin ostoksia. Mies istuu parkkipaikalla autossa odottamassa harmaan vaimonsa paluuta marketista, nostaa kassit tavaratilaan. Mitään ei puhuta. Olutta ei kassissa ole. Viikonlopun huvituksiksi riittävät pihan siivous ja joulun alla kristallikruunun pesu.

Se oli niin kuin kaikki muutkin suhteet: alussa vähän erilaista kuin lopussa. - Mehiläisviljelijä Jussi [IS 27.10.]

Kirjoitti: mea 12:00 | Jälkipuheet (14)

Lokakuun viimeinen sunnuntai on vuoden paras päivä. Aamulla silmiä kellon suuntaan raotellessa muistaa yhtäkkiä, että nythän on SE päivä. Ihana silloin on sulkea silmänsä ja vaipua onnelliseen sunnuntaiauvoon. Saada lisätunti. Siitä tokeennuttua siirtää herätyskelloa, saada tunti ja keittää kahvi, jota nautiskellessa huomata keittiön kellon vielä olevan kesäajassa ja taas saada yksi tunti. Vilkaista aika tietokoneesta ja todeta sen tosiaankin näyttävän vähemmän kuin sisäinen kello tuntuu. Lisätunti. Ulkoiluttaa itsensä ja nähdä koulun kellon näyttävän jo iltapäivää mutta muistaa, että se on kesäajassa ja saada yksi lisätunti. Kotiuduttua huomata mikron kellosta, että kellohan tosiaan on jo paljon ja huomata, että sitä ei olekaan vielä käännetty. Ja saada taas tunti. Illalla muistaa tarkistaa kännykästä oikea aika aamuherätystä varten. Ja saada vielä yksi tunti.

Lähteä maanantaina kotiin työhuoneen kellon näyttäessä puolta neljää ja muistaa ulko-ovella, ettei ollut kääntänyt sitä vielä talviaikaan.

Kirjoitti: mea 14:35 | Jälkipuheet (6)

Viikonloppuna savusta kankean paikan ainoan vapaan paikan tarjonnut filosofinen nosturikuski tahtoi keskustella kanssani elämän tarkoituksesta. Toiselta laidalta lähestyi samaan aikaan häröisen näköinen liinapääikihippi, joka kertoi olevansa ihan sekaisin. Elämän tarkoitus oli hänellä hukassa. En päässyt ratkomaan asiaa kanssaan, koska vieressäni lähestyi minua kalpea runoilija, joka kertoi elävänsä enää 15 kuukautta ja kysyi, mikä on elämä tarkoitus. Kohteliaan päättäväisesti torjuttuani runoilijan tarjoaman oluen, kieltäydyttyäni ehdottomasti haluamasta tapella nosturikuskin kanssa ja nyökkäiltyäni liinapään harhailevalle katseelle peräännyin takavasemmalle. Vain löytääkseni itseni hetken päästä toisaalta istuutumasta paikan ainoalle vapaalle paikalle ja kuuntelemasta entisten rauhanturvaajien huolta kaverin lapsettomuudesta ja ... elämän tarkoituksesta.

Kuolevan runoilijan tuska jäi kaihertamaan mieltä. Hän sanoi, että hänellä olisi niin paljon sanoja kirjoitettavana mutta koska ei ole ketään jolle kirjoittaa, ne jäävät häneen. Elämän tarkoitus voisi olla jokaiselle ihminen, jolla puhua tai kirjoittaa.

Isojen kysymysten äärellä tuntuu olevan aina vapaa paikka.

Kirjoitti: mea 11:01 | Jälkipuheet (0)

Olen sanojen tuolla puolen.

Oh!

Kirjoitti: mea 11:58 | Jälkipuheet (0)

Lapsen ja vanhempiensa suhde on siitä outo, että lapsi ei koskaan näe äitiään tai isäänsä samoin silmin kuin muut näkevät. Lapselle äiti on äiti ja isä on isä ja siksi he eivät ole samalla tavalla inhimillisiä kuin muut ihmiset. Äidillä ja isällä on lapsen päässä lokerot, joihin lapsi heidät tunkee ja laittaa kannen kiinni ja päälle lapun: äiti ja isä. Siellä ovat ja pysyvät, aika ei heitä muuta eikä mikään kosketa. Mutta kas. Samoin tekevät myös äidit ja isät lapsilleen. Tuuppaavat lapsensa liian pieniin komeroihin, pistävät ovet säppiin ja ovat täysin varmoja, ettei se lapsi siellä kasva eikä aikuistu, ihan samana pysyy, kun vaan varoo aukomasta ovea ja katsomasta. Näin vanhemmat ja lapset elävät moninkertaisessa kuplassa, jossa kukaan ei tunne toistaan mutta kaikki kuvittelevat tuntevansa toisensa paremmin kuin kukaan ulkopuolinen. Ja yhtenä päivänä: poks. Mikään ei ole enää entisensä, kun kuplat puhkeilevat. Tulee ilmi asioita, joita ei olisi halunnut tietää. Ja vaikka on niin ajatellut, että haluaisi nähtävän itsensä ja vanhempansa inhimillisinä ihmisinä ja aikuisina, niin sitä huomaakin heti ajattelevansa, että pinkit lasithan taitavat pukea meitä kaikkia.

Olen aina ollut kallellani ajattelemaan, että vaikka asioilla ja tapahtumilla on syynsä, ei niiden tietäminen kaikin ajoin ole tarpeellista. Jos syyn tietäminen ei muuta tapahtunutta, niin mitä sen enää on väliä, että miksi tapahtui, mitä tapahtui. Myönnän: joskus on helpottavaa tietää syy. Kun esimerkiksi ruumiinavaus paljastaa, että ihminen nukkui kivutta pois sydämen sanottua sopimuksensa irti ja kun samalla paljastuu, että kahden kuukauden kuluttua ihminen olisi kuollut kivuliaasti hiipuen joka tapauksessa piilevään syöpään, joka oli jo lähettänyt etäpesäkkeitä keuhkoihin, niin syyn tietäminen helpottaa. Mutta eihän helpotuksessa ole mitään järkeä, koska niin ei kuitenkaan käynyt. Onko syiden, seurauksien ja asioiden tietämisessä sittenkään mitään järkeä tahi lohtua. Tai lohduttaahan ne tavallaan. Vaikka eivät lohdutakaan.

Nuo edelliset eivät oikeastaan liittyneet toisiinsa. Syissä ja seurauksissa painiskellen voi kuitenkin viettää hyvinkin neljä unetonta tuntia aamuyöstä ja kuunnella sateen ropinaa ikkunalautaan.

Kirjoitti: mea 09:14 | Jälkipuheet (0)

Valokuvatorstai / Hylätty

Kirjoitti: mea 10:23 | Jälkipuheet (10)

Jadesoturi sai eilen ensi-iltansa Kiinassa 150 kopion voimin 70 kaupungissa melkoisen tyhjille saleille. Aamulla telkkarissa haastateltiin kolmea kiinalaista suomen kielen opiskelijaa elokuvan jälkeen. Yhden pojan suomesta ei saanut parhaalla tahdollakaan mitään tolkkua, toinen puhui lähinnä hassusti ja tyttö melko ymmärrettävästi. Toimittaja kysyi lopuksi, miltä kiina kuulosti heidän korviinsa suomalaisten näyttelijöiden puhumana.

- N ... nj ... njhauhetava.

Onkohan kiinan kielessä sanaa malkalle, joka on omassa korvassa.

Kun stressipisteet ovat lähempänä kolmea- kuin kahtasataa, on onni omistaa toimiva alitajunta, joka estää laittamasta herätystä päälle ja antaa ylikireytyneen pään nukkua rauhassa pommiin. Asiaan vaikutti varmaan tyynyn alle vihdoin laittamani huolinuket. Heräsin roska-auton kolinaan. Jotenkin tavattoman kuvaavaa.

Ihminen-niminen järjestelmä ei ole muuten kummoinenkaan rakennelma.

Kirjoitti: mea 10:47 | Jälkipuheet (2)

AL.n Su | asiat -liite on huolissaan miehestä [s. 3].

Ennen sanaa "miehekäs" käytettiin synonyymina rohkeudelle ja suoraselkäisyydelle. Nyt ne ajat olisi syytä palauttaa, ja avain on meillä miehillä itsellämme. Siksi haluamme tietää, millainen on suomalaisen miehen todellinen tila.

Ja tietääkseen miehen todellisen tilan lehti esittää kymmenen kysymystä [s. 27], joiden se tila pitäneisi kertoa. Miehen mittarit ovat omistettujen pukujen kappalemäärä, alkoholin kulutus [kappalemäärät], lempialkoholi, vartalotyyppi, pikaruokarakkaus [kuinka usein], lapsirakkaus [kuinka monta], uskooko avioliittoon ja jumalaan ja haluaako mies- vai naisesimiehen. Lehti kyselee myös, mitkä seuraavista mies omistaa: taulutelevisio, iPod, kannettava tietokone, urheiluauto, kommunikaattori, espressokeitin ja kirjastokortti.

Onpahan mittaristo.

Missä vaiheessa laatu on korvaantunut määrällä? Missä vaiheessa miehen mittarina on joutavanpäiväisten tavaroiden omistamisen ohella pukujen, viinan, lasten ja vaimojen kappalemäärät? Milloin sukupuuttoon kuolivat entisaikojen miestenmiehet, joiden miehisyyden mitta ja kunnia-asia olivat itse rakentaa talo, kouluttaa lapset, tuoda tilipussi vaimolle ja maksaa velkansa. Ei merkinnyt mitään, oliko iPodia ja espressokeitintä, viittä pukua ja Pöyhös-Vanhasen vartaloa, kunhan oli sanansa mittainen mies.

Sitä ei muuten kysytä. Sanan mittaa.

Kirjoitti: mea 18:54 | Jälkipuheet (14)

Muistot lehahtelevat kuin perhoset kesäheinikossa. Toisinaan joku jää hetkeksi lepattelemaan siipiään ja lennähtää jo kohta pois. Joitain yritän epätoivoisesti pyydystää yksitellen nyrkkiini pitääkseni niistä hetken kiinni. Tunteaksi konkreettisemmin niiden värinän kämmenessäni. Päästääkseni ne taas lentoon. Osaa katselen vain sen hetken, jonka ottaa ohikiitävä lento. Tai sitruunaperhosen kevyt istahtaminen kämmenselälle. Jostain syystä kaikki perhoset tuntuvat vain kevyiltä ja värikkäiltä. Tummasiipisiä en näe. Tai ehkä en vain vielä huomaa, kun on kuitenkin aika pimeää.

Vasta silloin kun oikeasti tajuaa ja myöntää elämän rajallisuuden, ymmärtää, että käsissä on viimeiset hetket alkaa elää täyttä elämää. Päästää nyrkistään perhoset lentoon ja lakata haaveilemasta. On jollain tavalla olevinaan väärin, että noinkin yksinkertaisen asian tajuamiseen pitää uhrata elämä.

Kirjoitti: mea 09:50 | Jälkipuheet (0)

Minun on näemmä erityisen vaikea kestää empatiaa. Parahdan itkuun jokaisesta ystävällisestä, osaaottavasta sanasta. Kiitos teille ystävät. Olette itkettäneet minut joltisenkinlaiseen tasapainoon. Häilyvään ja kaatuilevaan. Mutta tasapainoon silti.

Jokaisella meistä on tapamme surra. Veljeni ei osaa itkeä mutta hän osaa puhua. Minä en osaa puhua, minä kirjoitan. Onneksi veljellä on joku, jolle puhua. Onneksi minulla on tämä interavaruus.

Nyt vasta ymmärrän, miltä tuntuu, kun itsen ja kuoleman väliltä poistuu yksi sukupolvi. Tuntuu aukolta.

Isä soitteli silloin tällöin tuolta rannalta, mistä edellinen kuva on. Hän halusi aina kertoa, kuinka hän tunsi juuri minun kanssani sielujen sympatiaa. Vaikka minullakin on ollut elämä, josta ei kaikin ajoin voi ylpeä olla, isä silti oli. Me olimme niin samanlaiset. Me olimme perheen halaajat. Me itkimme sairaalassa otsat vastakkain ja puristimme toisiamme kädestä. Sanoja ei ollut eikä tarvittu. Vain se toinen käsi, joka löi rintaan.

Välähdyksinä tulee mieleen isän ilmeitä, kävelyä, puhetta. Erityisesti hänen äänensä.

Ja tarinat. Isä oli armoitettu Tarinan Kertoja. Hän halusi jokunen vuosi sitten kirjoittaa kaiken itsestään pois. Käsinkirjoitettuja liuskoja tuli satoja ja minä kirjoitin ne puhtaaksi. Aluksi siitä piti tulla vain kotitarpeiksi muistelmat mutta lopulta siitä tuli omakustanteena 500-sivuinen kirja. Liekö ollut paussin syntymiseen osallisena se, kun näin, miten kirjoittaminen vapautti isän menneisyyden peikkolaumoista.

Siellä on kotikotona nytkin jääkaapillinen käsinkirjoitettua tekstiä. Ihan totta :) Jääkaapillinen; vanhan talon yläkerrassa on entinen pikkukeittiö, jonka jääkaappi ei ole käytössä. Siellä hän tiskin ääressä kirjoitti kertomuksia ja säilöi niitä jääkaapissa. Kunhan tokenen, otan ne sieltä silmäiltäväksi. Tosin en varmaan saa niistä mitään selvää, sillä näitä tarinoita hän halusi kirjoittaa murteella.

Itken aina hautajaisissa. Jopa elokuvien hautajaisissa. Ja uutislähetysten hautajaisissa. No, se on sen ajan murhe.

Nyt en vielä oikein osaa ajatella. Etenkään en osaa puhua.

Joskus hiljaisuus onkin parasta.

Kirjoitti: mea 15:33 | Jälkipuheet (19)

Kaikki te kiertävät tunteet ja tuskat,
tulkaa kotiin,
myöskin sa saartava kauneuden kaipuu!
Ettekö nää, miten valkeus vaipuu,
varjot pitenee,
elämä lyhenee,
Kuoleman jalka vain kulkea jaksaa?

Kaikk' elon etsijät, eksynehetkin,
tulkaa kotiin!
Kohta jo korpien komerot tummuu,
aurinko sammuu,
pimeys peittää maan,
portit suljetaan,
eivätkä aukene enää koskaan.

Eino Leino: Tulkaa kotiin

Kirjoitti: mea 08:46 | Jälkipuheet (31)

Paleliko ketä tänään? Ei hätää. Huomenna lämpenee. Martilla on nastat alla.

Yksi maasturikuski seisahtui Martin viereen, pisti kädet ison mahan päälle puuskaan niin, että ruutupaidan napit nirskahtelivat tuulen leyhyttämien toppatakin liepeiden alla. Se otti tukevan asennnon asentaja-arskan vierellä, nyökkäsi Marttiin päin ja sanoi, että "Mikäs vi*un mopoauto tää on?"

Uudet Firewood Turkin pippurit ovat niin parasta. Voittavat melkein ... no, melkein minkä vaan.

Ihan himona syön.

Kirjoitti: mea 20:46 | Jälkipuheet (5)

Valokuvatorstai / Syksy

Kirjoitti: mea 08:21 | Jälkipuheet (11)

En ole koskaan pitänyt puhelimesta. Kaikki on hyvin niin kauan, kun se ei soi. Etenkään yöllä, myöhään illalla, aamulla varhain.

Voin myös työntää pääni pensaaseen.

Kirjoitti: mea 20:58 | Jälkipuheet (7)

Ajoin tänään 400 kilometriä katsomaan isää. Radiossa soi Final Countdown ja ajattelin, että se on merkki. Itkin.

Ei kuitenkaan mutta lähellä, pelottavan lähellä.

Kotiin päin ajaessa soi Unbreak My Heart ja ajattelin, että minä se tässä itken itseäni ja sitä, että minulta viedään se harha, että maailma jotenkin minun kohdallani seisahtuisi. Ei se vaikka niin luulin. Häpesin lopulta itseäni. Sitäkö minä itkin, että minun elämäni muuttuu. Että minä en olekaan se ihme, jonka kohdalla maailma pysähtyy.

Ja lakkasin suremasta itseäni ja aloin itkeä isää, jonka selkeässä päässä täytyy olla nyt hirveä ikävä elämää.

Isä piti niin lujasti kädestä kiinni ja katsoi silmiin. Toisella kädellä löi sydämeensä ja minä ymmärsin, mitä hän halusi sanoa.

Elämä jatkuu.

Kirjoitti: mea 19:04 | Jälkipuheet (13)

Lauantain aamuvarhainen puhelinsoitto kuulostaa pahaenteiseltä. Äiti soittaa. Eihän äiti koskaan soita tähän aikaan aamusta, ajattelen ja tiedän, että joku on nyt hätänä. Äidin ääni on normaali, kyselee, mitä kuuluu. Hermostun, mikset voi sanoa, mikä on hätänä. Ääni murtuu itkuun ja hän saa sanotuksi, että isä on sairaalassa.

Sunnuntaina saan puhua isän kanssa, hänet irrotetaan hetkeksi hengityskoneesta. Kuulen vain raskaan hengityksen. Nieleskellen teeskentelen iloista ja reipasta vaikka tekisi mieli päästää itku tulemaan. Ennen niin eloisa puhe takeltelee. Tavut tulevat hallitsemattomina, väärässä järjestyksessä, vääriä tavuja, puolikkaita sanoja mutta ymmärrän, mitä hän yrittää sanoa. Minua itkettää mutta en uskalla itkeä.

Iltapäivällä sydänkäyrä pysähtyy pieneksi hetkeksi mutta ei malta luovuttaa elämän syrjästä. Vielä on jotain sanomatta. Niin paljon tekemättä.

Illalla isä saa sanotuksi äidille, että taisi tulla pitkä reissu.

Tänään kone hengittää hänen puolestaan. Vielä.

Minä en osaa ajatella, että minun voimakas, nauravainen, puhelias isäni makaa nyt hengityskoneessa.

En kuule hengityksen vaivalloista rahinaa. Kuulen vain hänen naurunsa.

Kirjoitti: mea 15:57 | Jälkipuheet (20)

Eilen bussissa kaksi arviolta seitsenvuotiasta pojankoltiasta keskusteli takapenkillä raha-asioista. Toinen mietti, miten käyttäisi hallussaan olleet 3 euroa. Linja-autoaseman kohdalla Mäkkärin 2 euron tarjousmainos tiesi heti paikkansa. Mutta miten se viimeinen euro. Pitkällisen harkinnan jälkeen poika sanoi ostavansa sillä pullollisen vettä.

- Pullovettä, ihmetteli toinen, hullu, sitähän saa raanasta ilmaiseksi.
- Ei se ole samanlaista. Pullovesi on kirkkaampaa ja makeampaa.

Ja sitten vielä naureskellaan, että mistä näitä Voss-ihmisiä oikein sikiää.

Kirjoitti: mea 13:03 | Jälkipuheet (3)

Valokuvatorstai / Ylpeys

Kirjoitti: mea 09:18 | Jälkipuheet (11)

Olen kehittämässä uutta dieettiä, joka perustuu laukkuun, jonne mahtuu vain kapeita ruokia, kuten kaksi viipaletta leipää, pikanuudelipakkaus ja banaani. Kananmuna munakasmuotoisena käy myös. Nyt kun vielä keksisin, miten hyödynnän kompensaatiolakia muistaen, että valkoinen ruoka laihduttaa, alkaisi olla täydellinen tämä.

Ostin buutsit. Kävellessä keinuttaa mukavasti. Pakko kävellä koko ajan.

Kirjoitti: mea 19:45 | Jälkipuheet (9)

Kun oppisi sanomaan paljon sanomalla vähän.

Eivät myyneet ruokaa kuin atomirahalla, mutta parempi olla valittamatta. Blogeissa nuristaan muutenkin liikaa. Tommi

Miksi ei lämpöä voida jo laittaa päälle? Patterin hanat on auki. Tämä jäätyy. Onneksi Nettiin valittaminen aina auttaa. Laura

Kirjoitti: mea 11:06 | Jälkipuheet (2)

Miten on mahdollista, että Gmail tietää, mitä minun sähköposteissani lukee? Tohkeispäissäni tärisin Gmailissa kaverille yhden ainoan esimerkkilauseen verran nuorisokielisestä välimerkityksestä, jona merkkinä toimii eräs naiseen liittyvä fysiologista kohdetta kuvaileva kansankielinen nimike, jota käytetään niinku aika paljon. Niin eikö ollutkin Gmail siepannut viestini ja liimannut postin kylkeen mainoksen Gynekologikeskuksesta.

Sikäli vaan ihmettelen Gmailin taituruutta ja nopeutta, kun naisen ajattelun mallinnus on aika monimutkaista. Tapahtuu paljon mutta mitään konkreettista ei kuitenkaan synny.

Kirjoitti: mea 12:00 | Jälkipuheet (6)

Elisan tekninen tukitommi väitti nääs kirkkain silmin, että kun 5 megan laajakaistalla datan vastaanotto tapahtuu Nettimittarin virallisen testin mukaan nopeudella 291-292 kbit/s toistuvasti päivästä toiseen, niin se on ihan normaalia. Normaalia!? Junalauta. Hetken kävimme henkien taistoa normaaliuden käsitteestä enkä taaskaan välttynyt ajatukselta, että kun naisääni on täällä päässä, niin ainoa reaktio on vähättely. Etten sanoisi suoranainen valehtelu. Vai voiko kukaan täysjärkinen väittää, että tuo olisi normaalia millään mittapuulla. Siis oikeesti.

Koska en normaaliuteen uskonut, minut yhdistettiin asiakaspalveluun, jonne odotin linjalla kolme varttia. Mutta sieltä sainkin sitten jo ystävällisempää palvelua, mikä johtuneiksi siitä, että joku, en minä, oli muuttanut jostain käsittämättömästä syystä liittymäni nopeuden 300/300 kbit/s:ksi. Teknisen tuen väite normaaliudesta ei perustunut suinkaan tähän tietoon vaan heillä olleeseen 5 megan tietoon, joka tieto oli myös laskutusosastolla. Todellinen nopeus löytyi vasta modeemin numerolla, joka tieto oli kyllä rekisteröity tietoihini ja vaikutti nopeuteen vaan ei hintaan. Tai jotain. Itsekin myönsivät, etteivät ymmärrä, mitä on tapahtunut. Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun Elisan kanssa käämit käräjää.

Eipä kestänyt varttiakaan, kun löytyi tiedon valtatieltä kiihkeämpi kaista ja nyt hyrskii lähes täysillä.

Kirjoitti: mea 18:21 | Jälkipuheet (4)

Tiedättehän sen klassisen kompakysymyksen: "Joko olet lakannut lyömästä puolisoasi?"

--

Hämeenkadulla lähestyy rahalippaan kanssa hyväntekeväisyyskerääjä. Olo on ahdistettu: on kiire bussiin, samaan tarkoitukseen on jo antanut roposensa muutamalle kerääjälle ja mieli tekisi vain sivuuttaa ojennettu lipas huomiotta. Mutta eihän niin voi tehdä.Toiselle puolen katua ei kehtaa enää mennä. Kerääjä lähestyy, katsoo silmiin, ojentaa lipasta kohti ja sanoo: "Kiinnostaako sinua ihmisoikeudet?"

--

Mies katsoo naista silmiin, hymyilee, naurahtelee vähän niin kuin naurahdellaan toiselle, kun sillä on paita väärin päin päällä tai tukka hassusti pystyssä. Sillä tavalla hellästi, kun toinen on vähän naurettavan näköinen. Hyväntahtoista naurahtelua. Nainen sipaisee epävarmana tukkaansa, onko se jotenkin hassusti. Pyyhkäisee poskeaan, onko perunamuusia suupielessa. Mikä on? Kokeilee paidan kaulusta, onko se nurin päin? "No? Mikä nyt? "Mitä sä naurat", kysyy nainen ja mies vaan hymyilee entistä leveämmin. "Mitä?" Ja mies vaan hymyilee. Nainen hämmentyy: "Kerro! En minä nyt voi noin hauskan näköinen olla."

--

On kysymyksiä, joihin ei yksinkertaisesti voi vastata kyllä tai ei. Joskus on ihan vaan viisainta vaieta.

Kirjoitti: mea 08:54 | Jälkipuheet (16)

Mies on tulossa viikonlopuksi. Saunomista ja sen sellaista tiedossa.

- Pitäskö hakea kaliaa, nainen sähköpostittaa.
- Ei kaliaa koskaan liikaa ole.
- Entä haluaisitko mitä muuta?
- Sinä olet olennaisin.

Mitä!? Ei yhtään miehen tapaista tuollainen hempeily! Mutta ahjavoi, miten hellyttävää, nainen ajattelee ja tuntee läikähdyksen sydämessään. Ja lukee postin vielä kerran:

- Siinä on olennaisin.

Kirjoitti: mea 16:40 | Jälkipuheet (8)

Erkka haastoi esittelemään työpöydän. Kaivelin arkistojen kätköjä muistellen sen joskus aiemminkin esitelleeni ja kah; maaliskuussa 2004 se näytti melkein samalta. Lattiakukka on kasvanut, pöydällä ollut kasvi on päässyt kukkaikkunalle ja taulut näemmä vaihtuneet. Pöydällä oleva läppäri on se sama vanha, jolla menopaussi on polkaistu käyntiin. Niin ja itse varsinainen kone on kasvanut ja kaunistunut. Näyttönä on se Verkkokaupasta suurella vaivalla haettu lätty. Vanhassa kuvassa näkyvä pönttö on se, jonka kanssa mukkasin hiljattain. Ja tuo pöydällä oleva juttu on Kingstonin 2 gigan DataTraveler. Ihan siis namu on se. Nurkassa piilossa hyrskivässä pöntterössä on joku Asus M2NPV-VM ja joku AMD:n prosessori [lunttasin papereista]. Keskusmuistia hänessä on giga ja 160 gt:n kovalevy. Polttava dvd-asema, kai LG merkiltään, löytyy ja se, mikä on oikeinkin mukava juttu, on tämä kortinlukija kyljessä. Ja kaikki tämä jossain mustassa kotelossa. Minä olen nainen. Minun ei kuulu ymmärtää tästä muuta kuin että se on söpö. Ja sen nimi on Taneli.

Itse The Pöytä ja The Työtuoli ovat ajalta, jolloin marsalkka Mannerheim joukkojansa johti. Tammerin Mannerheim-sviitissä on samanlainen pöytä. Tuoli lojui joku vuosi sitten hyljättynä ja ränstyneenä erään antiikkiliikkeen peränurkassa, josta sen pelastin, petsautin ja päällystytin vihreällä nahalla. Tuolissa on jyhkevä valurautainen heijarimekanismi, joka natisee joka kerta siihen istahtaessa.

Tässä työhuoneessa vietän suurimman osan illoistani, voisin jopa nimittää sitä osin yöhuoneeksi. Vastakkaisella seinällä on kuntopyörä ja polkemisviihdykkeeksi telkkari kolmannella seinällä. Tanelin iTunesissa [jonka vika korjaantui päivityksellä] on musiikkia 4,4 päiväksi ja kaiuttimet ovat kohtuulliset, joten sitäkään varten ei huoneesta tarvitse poistua. Vanhoissa kunnnon Revoxeissa riittää kierrejohtoa jopa pyörälle asti, joten naapurit eivät häiriinny vaikka kunnon ylläpitäminen joskus vaatiikin raskaampaa jalkaa ja siis myös musiikkia.

Viikonlopun ratoksi Wishmaster [video]. Varoitus; tämän jälkeen et pysty koskaan suhtautumaan sanaan master sen edellyttämällä kunnioituksella.

Kirjoitti: mea 09:26 | Jälkipuheet (12)

Valokuvatorstai / Ateria [Klikkaa kuvaa]

Kirjoitti: mea 19:35 | Jälkipuheet (2)

Kun selkä on kipeä, pitää asiantuntijoiden mukaan vahvistaa vatsalihaksia, jotka sitten vahvoina tukevat selkää, joka on kipeä ja joka siis siitä siten sitten paranee. No minähän kuuliaisesti päätin vahvistaa vatsalihaksia käsinojapunnerruksin, joka kipeytti ennestään kipeän selän vielä pahemmaksi, jota varten piti vahvistaa vatsalihaksia lisää entistä kipeämmän selän kanssa, joka kipeytti myös hauikset. Nyt kun minulla on selkä, hauikset ja vatsalihakset kipeinä, en saa öisin nukuttua, jolloin pää kumisee tyhjyyttään aamuisin. Vaan ei hätää, sanoo positiivinen työtoverini, tyhjä pää on kevyempi kantaa, jolloin selkä ei kipeydy lisää. Siis minun on jatkettava vatsalihasten vahvistamista, jotta kaikki paikat ovat kipeinä, jotta en voisi nukkua, jotta pää olisi tyhjä, jota on kevyempi kantaa kipeällä selällä.

Ergonomisesti päin selän alaosassa olevaa kohtaa suunniteltuun työtuoliini istahtaen aloitin taas kerran tämänkin aamuni siivoamalla roskapostit työsähköpostista. Roskan määrä on syksyn aikana ampaisuut tajunnan tuolle puolen. Jo viikonlopun siivoamattomuus täyttää postilaatikon niin, että asialliset postit eivät mahdu. Ongelma ei ole yksin minun vaan koko konserni hukkuu kuulemma roskaan tänä syksynä. Eilen roskan määrää harmitteli eräs, jonka postilaatikko vielä viime keväänä kilahteli vain asiallisista posteista. Hän oli keskustellut monien muiden samassa jamassa olevien kanssa. Yhteiseksi nimittäjäksi löytyi vain se, että he kaikki, minä myös, tilasimme työnantajamme henkilökuntaetuna tarjoaman Microsoftin Office-paketin kotilisenssin. Siellähän piti ilmoittaa sähköpostiosoite. En sano, että se on syynä. Kunhan tyhjällä päällä puoliääneen ihmettelen.

Aamusiivouksen yhteydessä löytyi spammien joukosta seuraava tarina:

Hurrikaani iski täysin odottamatta. Risteilyalus upposi ja insinöörimies havahtui ajautuneena pienen saaren rantaan eikä hän nähnyt muita ihmisiä tai tarvikkeita. Hänellä oli vain banaaneja ja kookospähkinöitä. Tottuneena viiden tähden hotelleihin hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tehdä, joten seuraavan neljän kuukauden aikana hän söi banaaneja, joi kookospähkinämehua, kaipasi vaimoaan ja tarkkaili merta toivoen huomaavansa pelastusaluksen.

Eräänä päivänä kun insinööri oli makailemassa puoliunessa rannalla, hän havahtui silmäkulmastaan huomaamaansa liikkeeseen. Rantaa lähestyi soutuvene, jossa oli kaunein nainen, jonka koskaan oli nähnyt. Nainen souti hänen luokseen.

Epäuskoinen mies kysyi häneltä:
- Mistä sinä tulit? Kuinka sinä pääsit tänne?
- Soudin saaren toiselta puolelta, nainen vastasi. Ajauduin tänne, kun risteilyalus upposi joitain kuukausia sitten.

- Uskomatonta, insinööri vastasi. Luulin että kukaan muu ei selviytynyt. Kuinka monta teitä on? Olitpa onnekas, kun soutuvene ajautui luoksesi, minulla ei ole mitään.
- Olen yksin, nainen vastasi, eikä tämä soutuvene ajautunut, ei minullakaan ollut mitään.

Mies oli hämmentynyt. - Mistä sinä sitten sait tuon soutuveneen?

- Voi, sehän oli yksinkertaista, nainen vastasi. Tein soutuveneen siitä, mitä tältä saarelta löytyy. Airot ovat kumipuun oksia, ja koversin pohjan palmupuun rungosta ja sivut sekä keulan Eukalyptus-puusta.

- Mutta sehän on mahdotonta! insinööri änkytti. Sinulla ei ollut työkaluja eikä tarvikkeita, kuinka sinä siinä onnistuit?

- Eihän se nyt ollut ongelma, nainen vastasi. Saaren toisella puolella on paljon ihmeellistä laavakiveä ja huomasin, että kun sitä kuumentaa tulisijassa, siitä tulee helposti muotoiltavaa rautaa. Käytin sitä tehdäkseni joitain työkaluja ja niillä sitten sain tehtyä kaiken tarvittavan.
- Mutta ei siitä sen enempää, nainen jatkoi. Missä sinä asut?

Häpeillen insinööri tunnusti, että hän oli nukkunut rannalla avotaivaan alla koko ajan.

- No,eiköhän sitten soudeta minun puolelleni, nainen sanoi.

Parin minuutin soutamisen jälkeen vene rantautui pieneen merenlahteen. Kun mies katsoi rannalle, hän oli pudota veneestä. Rannalta lähti kivetty polku johtaen upeaan bungalowiin, joka oli maalattu siniseksi ja valkoiseksi. Kun nainen kiinnitti venettä ammattitaitoisesti punotulla hamppuköydellä, insinöörimies pystyi vain tuijottamaan tyhmänä. Kun he saapuivat taloon, nainen sanoi rennosti:
- Eihän tämä nyt kovin erikoinen ole, mutta kutsun sitä kuitenkin kodiksi. Istu alas, ole hyvä. Haluaisitko drinkin?
- Ei, ei kiitos, mies vastasi edelleen hämmentyneenä. En halua enää pisaraakaan kookospähkinän mehua.
- En ajatellut kookospähkinämehua, nainen vastasi. Miten olisi Pina Colada?

Yrittäen peittää hämmästyksensä mies nyökkäsi vaisusti, ja he istuivat sohvalle keskustelemaan. Kun he olivat kertoneet tarinansa, nainen sanoi:
- Vaihdan nyt jotain mukavampaa päälleni. Haluaisitko käydä suihkussa ja ajaa partasi? Partahöylä on yläkerrassa kylpyhuoneen kaapissa.

Kysymättä enää yhtään mitään insinööri meni kylpyhuoneeseen. Kaapissa oli partahöylä, joka oli tehty luusta. Keksi terävää simpukankuorta oli kiinnitetty sivuistaan kasvoja myötäilevään mekanismiin.

- Tämä nainen on ihmeellinen, hän mutisi. Mitähän ihmeitä tässä vielä paljastuu?

Kun mies palasi olohuoneeseen, nainen istui sohvalla pukeutuneena ainoastaan pariin isoon lehteen, jotka oli strategisesti aseteltu, ja hän tuoksui ihanalta. Nainen pyysi häntä istumaan viereensä.

- Kerrohan minulle, nainen aloitti vihjailevalla äänensävyllä siirtyen samalla lähemmäksi miestä, me olemme olleet tällä saarella todella pitkään, ja olen ollut yksinäinen. Uskoisinpa, että sinäkin haluaisit tehdä juuri nyt jotain, mitä olet kaivannut kaikkina näinä kuukausina, ymmärräthän...ja hän tuijotti syvälle miehen silmiin.

Insinööri ei voinut uskoa korviaan.

- Tarkoitatko---??? hän vastasi, että voin lukea sähköpostini täältä?

Kirjoitti: mea 10:43 | Jälkipuheet (7)

Ennen kesälomia sain vihdoin oveeni kontaktimuoviteltua marsun kokoisin kirjaimin esitetyn toivomuksen: EI KIITOS MAINOKSIA. Ah autuutta kaiken kesää ja alkusyksyä, kun ei ole tarvinnut rahdata keskiviikkoisin ja lauantaisin jaeltua Tamperelaista, jonka väliin oli tungettu paksuhko nippu kaupallisia tiedotteita. Viime viikolla keskiviikkona luukusta kuitenkin taas pujahti vanha tuttu nippu eteisen lattialle. Ajattelin, että vahinkoja sattuu ja kiikutin nipun avaamattomana roskiin. Lauantaina sama juttu ja olin jo että alanko hermostua. Ja tänään taas!

Mutta nytpä vasta huomasin, että eihän siinä tosiaan mainoksia olekaan, vain Tamperelainen, kaupunginosalehti sekä Uutispäivä Demari. Ovat turjakkeet käyneet oveliksi ja jakavat nykyisin lehdykät ja mainokset eri nippuina. Liekö lähestyvillä vaaleilla osuutta asiaan: näin saavat ilmaislehtiä paljolti ylläpitävät vaalimainostajat naamojaan laajemman kansanosan silmäiltäviksi. Mutta minä olen ovelampi: huomenna teippaan oveen, että EI ILMAISJAKELUPOSTIA.

Tykkään näistä sateisista syysilloista: hyvällä syyllä voin olla menemättä lenkille. Kun nyt jaksaisi vaan sataa yöhön asti, niin leipaisisin omenapiirakan ja saattaisisinpa vaikka läpiselaista sen Tamperelaisen.

Äh, sininen taivas pilkottaa uhkaavasti. Onneksi lenkkipolun puolella kaupunkia näyttäisi vielä satavan. Eikun äkkiä leipomaan.

Kirjoitti: mea 18:07 | Jälkipuheet (15)

Työpaikan kahvipöydällä uusin Kauneus & terveys valisti ruokanyt-osastolla nirsojen pilttienkin ilahtuvan ikihyviksi uudesta HiPP-luomupuurosta. Uutisen kuvituksena on puurotetra. Siis Englannissa tehtyä [!?] valmispuuroa tetrassa. Olen sanaton. Miten minussa ei varsinaisesti herätä innostunutta luottamusta tetroitu luomupuuro? Luomu!

Tetrassa myytävä meren takaa rahdattu Riisi puuro banaanilla ja persikalla on minun mielestäni jokseenkin yhtä huvittavaa ja luomua kuin Hämeenkadun parkkipaikat taannoin vallanneiden Maan ystävien joukoissa erottuneet pinkit ja kirkkaan vihreät luomuhiusluomukset.

Lehden uutuustuote-esittelyssä lyö naisen lopullisesti hiljaiseksi valmiiksi suodatinpusseihin annosteltu Kulta Katriina -kahvi [äänivaroitus]. Seitsemän kappaleen pakkaus 2,90 euroa. Olen Lauran lailla sanojen tuolla puolen.

Kirjoitti: mea 14:09 | Jälkipuheet (11)

Työhuoneen ikkunasta vastapäiseen metsään lankeavassa syyspäivän harmaaväritteisessä ankeudessa huomasin koulukkaita kirmaamassa puitten välissä. Jotkut asiat eivät näemmä muutu; lapsille yhä edelleen läiväytetään kartat ja kompassit syksyisin käteen ja osoitetaan metsään, että tuohon suuntaan. Siellä ne ovat nyt pari päivää kirmanneet metsäpoluilla peräjolkkaa. Paitsi luokan kapinalliset, jotka niskat kyyryssä, hupparit syvälle otsan yli vedettyinä polttelevat ringissä parkkipaikan reunalla puun takana piilossa. Ikään kuin muka. Sopivan ajan kuluttua lompsivat sitten laumana parkkkipaikan yli ja teitä pitkin maalipaikalle. Muistan tunteen. Että minä osasinkin inhota koulussa suunnistusta. Mitään en ymmärtänyt kartasta ja vielä vähemmin kompassista. Mutta sen ymmärsin, että riitteiseen maahan jää jalanjäljet ja niitä seuraamalla pääsee maaliin. Sillä tavalla ei koskaan tullut voittoja tahi kunniaa mutta eipä kyllä pahasti eksynytkään.

Sittemmin olen huomannut, että kokolailla samalla taktiikalla pärjää työelämässäkin. Kun seuraa lampaana edellä kulkijoita, ei voi koskaan tehdä mitään isompia mokia. Uusia voittoja ei liiemmin tule mutta eipä tule järkäleellisiä tappioitaan. Naamavärkki säilyy. Jos hyvin käy, saa kehujakin, kun työt tulee kuitenkin tehtyä. Edellä kulkevilla pioneereilla on riskinsä, sillä metsään voi mennä pahastikin. Saattaa tietty tulla voittojakin. Työelämässä vain on se ero, että kun kokemusta karttuu ja siten parhaat reitit ja työtavat olisivat hallinnassa, tuppaa viitseliäisyyttä uusien urien aukomiseen uupumaan. Kun taas untuvikkona tietoa on vähän, on intoa sitäkin enemmän ja metsään tekee ensimmäisten joukossa mieli vaikkei suunnistustaidot täysin vastaakaan kunnianhimoa.

Ehkä se sitten vaan on niin, että jotkut meistä ovat edellä juoksijoita ja toiset on luotu seuraamaan jälkiä riitteisessä maassa. Ja osa porukasta lusmuaa tupakalla ja menee siitä, mistä aita matalin.

Kirjoitti: mea 11:35 | Jälkipuheet (11)

Äitiksen hellyttävät kaktukset voinesivat toimia opettajina, miten elämään pitää suhtautua; nöyrästi mutta sitkeästi. Vaikka Torsti ei järin nöyrä ole, on se sitäkin sitkeämpi. Joka-aamuinen vilkaisu kukkaikkunallani sinnitteleviin Torstin kavereihin pitää minut nöyränä. Ikkunalaudan vasemmaisin, Pertti, on melkein pelkkää ilmajuurta ja sen kaksi lehteä lerpottavat matalalla. Pertti muistuttaa siitä, että pituudella ei ole väliä, kunhan tuntosarvissa on pituutta. Mirja siinä keskellä rehottaa holtittomasti joka suuntaan vaikka purkki on käynyt aikapäivää liian pieneksi ja multapaakku pursuaa reunojen yli. Veikko oikealla on Torstin veroinen sitkeydessään ja lisäksi Veikko on nöyrä. Sen maailman valloitus on yhden sakaran osalta katkennut ja kaksi on taipunut vaan ei taittunut. Pienin on posliinia eikä kuihdu, jossei kasvakaan: pienesti on ihmisen hyvä esittää kuihtumatonta posliinihymyäkin. Näillä opeilla evästettynä on kustannuspaikan ovi jotenkin kepoisampi avata.

Olin siirrellyt pöydälläni jo jokusen viikon lomaketta, jossa oli lueteltava kaikki työhön heruttamani voimavarat. Lopulta tartuin lomakkeeseen. Ensin yksilöin ja luettelin hommat. Sitten arvioin, millä tavalla ja intensiteetillä niitä suoritan ja kuinka itsenäistä ajattelua käyttäen mihinkin erityiseen kohteeseen hikihelmiäni tiristän. Sitten piti laskea, kuinka monta prosenttia työajastani mihinkin kilkkeeseen uhraan. Hmm... kuinkas monta päivää onkaan vuodessa, kuinka monta niistä lomaa, joulut, pääsiäiset, juhannukset pois... hmmm... Entäpä kuinka monta tuntia päivässä mitäkin työtä teen, tai päivää viikossa, ehkä jopa viikkoa kuukaudessa. Ja kaikki yhteen: 455 työpäivää vuodessa.

Lopputulemiin johtavat asiat tapahtuvat vain osin tekemällä. Suurelta osin ne tapahtuvat ihan vain tapahtumalla. Ei kaikkea voi kirjata omaksi ansioksi. Siihen eivät työ- eikä elinpäivät riitä. Eikä kenenkään taidot. Yksin.

Eläminen tapahtuu tekemällä pieniä liikkeitä.

YLE TV1:llä pyörivä kausivideo Hyvät matkakumppanit on pysättävä:

Hyvät matkakumppanit. Bästä tittare.

Tässä vaiheessa ajattelin kertoa muutamia perusasioita kohteestamme. Kun olen ennenkin ollut.

Matka-aika kannattaa käyttää hyvin, koska matkalla oleminen on enemmän kuin perille pääseminen.

Silmät kannattaa avata. Silmien kautta valo pääsee aivoihin ja se tuntuu hyvältä.Katso oikealle ja vasemmalle ja sinnekin minne ei saisi katsoa. Näytä silmillesi jotain mitä ne eivät ole ennen nähneet, ja näkö tarkentuu.

Eksyminen on suositeltavaa.

Käänny tämän tästä väärästä risteyksestä. Oli Kolumbuskin matkalla Intiaan ja sinne hän myös luuli päässeensä.

Varo liikaa varovaisuutta. Turistiripuli menee pillereillä ohi, mutta käyttämättömästä elämästä ei saa rahojaan takaisin.

Opettele silloin tällöin yksi uusi juomalaulu, yksi uusi vitsi ja yksi uusi tanssi ja niin tehtyäsi tulet huomaamaan, että niille syntyy käyttöä.

Opettele sanomaan “minä rakastan sinua” ja pian huomaat, että tarvitset sitä taitoa usein.

Opettele sanomaan “ei” silloin kun pelkäät – ja “kyllä” silloin kun pelkäät turhaan.

Sano usein “kyllä”. Se tekee sinut onnekkaaksi.

Sano ”kyllä kiitos”. Se tekee muutkin onnelliseksi.

Huomaa se aita, jonka mukavuudenhalu rakentaa sinun ja kaiken uuden välille. Ei sitä siinä ennen ollut, muuten et olisi jutellut puolisosi kanssa ensimmäistä kertaa.

Lupaa itsellesi taas uusia asioita. Naudan- ja ranskankieli ovat kokeilemisen arvoisia.

Syö joskus oikein epäterveellisesti ja useammin terveellisesti. Juo muutakin kuin kahvia, mutta juovu myös sadevedestä. Syö enemmän lumihiutaleita kuin kaviaaria. Kokeile millaista on olla nälissään.

Katso enemmän unia kuin televisiota.

Katso televisiota vain silloin, kun se ei pidä sinua tyhmänä. Tyhmyys tekee tyhmäksi ja uusia aivoja on vaikea saada. Vaihda kanavaa. Sulje televisio.

Mene ulos.

Älä naura sauvakävelijöille, sillä sauvakävely vaatii pokkaa.

Älä naura rullalautailijoille, sillä heillä on uskonto. Kokeile molempia.

Naura. Jos olet oikein vahva, naura itsellesi. Ja ellet ole vahva, muista että itselle nauraminen tekee vahvaksi.

Itke kerran kuukaudessa. Se poistaa elimistöstä kuona-aineita ja tekee hiuksistasi jopa 35% tuuheampia.

Ei kannata uskoa kaikkea, mitä televisiossa sanotaan.

Suhtaudu häkkeihin epäillen. Jos pitää marsua yksin tyhjässä häkissä, se sairastuu ja kuolee. Päästä marsusi häkistä, edes silloin tällöin. Päästä rakkaasi marsu häkistä mahdollisimman usein.

Liskoista en sano mitään.

Hyvät matkakumppanit. Minulle on kerrottu, että elämällä on viimeinen käyttöpäivä.

Ja että nyt ennen kuin on myöhäistä, pitäisi repäistä, karata ja ajaa avoautolla auringonlaskuun.

Mutta se mitä olen täällä nähnyt, kertoo minulle ettei tarvitse.

Ei tarvitse tehdä suurtekoja, ei tulla uskoon, ei edes vaihtaa aviopuolisoa tai autoa, vaikka monet niin yrittävätkin.

Pidä silmät auki ja korvat höröllä. Hanki otsaan ryppyjä ja poskeen kuoppia.

Eläminen tapahtuu tekemällä pieniä liikkeitä.

Kirjoitti: mea 09:24 | Jälkipuheet (6)

Haastettiin mukaan ilmiantamaan suosikkilistan blogit, joilla on Blogilistalla lukijoita alle 25. En ole koskaan ajatellut, kenellä on vähän tai enemmän lukijoita. Minule riittää, että blogi puhuttelee, kuka milläkin tavalla. Katsotaanpa nyt kuitenkin päivitysjärjestyksessä listaa sillä silmällä viikon ajalta:

Vejneblog Tampereealta unkariksi (Tilaa)
Äijäblogi Aikuista miesnäkulkaa (Tilaa)
Laura polkkaa Verbaaliakrobaatti kehityksen jarruna [in her dreams](Tilaa)
Oravan naksutuksia Asiaa ja asiattomuuksia (Tilaa)
Murphy Tuhatsanainen kommenttilaatikosta uloskasvanut äijä (Tilaa)
,sanoi Erkka Asiallisia sanoja ja kauniita kuvia nuorelta mieheltä (Tilaa)
Suojakänni SK käyttää kieltä kuin taitava maalari pensseliä (Tilaa)
Koko talvi Sveitsissä Blogi, joka kiertää maailman minun puolestani (Tilaa)
Ihminen Tekstejä asioiden saloista (Tilaa)
Puhuva irtopää Se avoimempi blogi (Tilaa)
Prinsessan mukana Pikku Mean mukana maailma uusin silmin (Tilaa)

Kirjoitti: mea 13:20 | Jälkipuheet (6)