Valokuvatorstai / Valo

Kirjoitti: mea 08:42 | Jälkipuheet (22)

Iltayöllä sängyssä unta odotellessani rupesin miettimään, että mitäs jos en olisikaan ammatiltani se mikä olen, vaan ihan joku muu. Vaikka autokoulunopettaja... tai plastiikkakirurgi... tai teurastamon palkanlaskija... tai... toimittaja.

Toimittaja! Se vasta olisi hienoa, ajattelin.

Mutta tietysti minua sitten riepoisi, kun kaiken maailman meikämaijalaiset, olevinaan-nokkelat itseoppineet, kirjoittavat blogeja ja päiväkirjoja, joita intopiukeana sitten luetaan päivittäin, jopa koukuttumiseen asti.

Minua varmasti harmittaisi sekin, että kun oikeana toimittajana koulutuksineni kaikkineni kirjoittaisin tuhteja ja punnittuja artikkeleita kalliisiin kiiltopaperisiin lehtiin, niitä lukisi tuskin kukaan, koska mukakiireiset kuluttajat lukevat vain juorupalstat ja lyhyet päräytykset ja päättävät lukea ne kunnon jutut sitten joskus paremmalla ajalla oikein ajatuksella. Mutta aikeet unohtuvat, ja sitten tuleekin jo uusi lehti uusine juoruineen. Eikä oikein ehdikään, kun pitää lukea ne 50 suosikkiblogia päivittäin.

Harmittaisi taatusti, jos olisin toimittaja.

Jos olisin toimittaja, miettisin tietenkin, miksi näin. Taikka mistäpä minä tiedän, ehkäpä oikeat toimittajat miettivät tätä hyvinkin paljon yön pitkinä synkkinä tunteina. Mutta jos eivät miettisi, niin minäpä kertoisin heille ­- jos siis en olisi toimittaja. [Se tässä bloggaamisessa juuri on niin herkullista, kun voi kertoa mitä vaan ja olla olevinaan kuka vaan ja milloin mitäkin].

Mitä ne lukijat lehdistä siis lukaisivatkaan? No juurikin niin: juoruja ja päräytyksiä. Eli siis näitä samoja asioita, joita me ei-toimittajat täällä blogitoimituskonttoreissamme kirjoitamme. Blogeissa on vielä sekin etu, että me itse olemme itsemme toimituspäälliköitä, -sihteereitä ja mitä kaikkia siellä toimituksissa nyt onkaan. Meidän kirjoituksemme tulevat ilman suodattimia meistä, etten jopa sanoisi sydämistämme. Todellisista ihmisistä kuitenkin, joko tosina tai sitten ei. Samaa sukua olemme kuin parjatut tositeeveet, vaikka tällainen rinnastus on tietenkin meistä vähän halventava. Mehän olemme kuitenkin olevinamme aika viileätä porukkaa.

Kun tätä kaikkea olisin toimittajana miettinyt, toteaisin itsekseni, että tottahan meitä molempia tarvitaan. Täydennämme toisiamme kuin lettu, hillo ja kermavaahto. Ja vielä juuri ennen nukahtamista ajattelisin, että lukija on se lettu, sillä ilman lettua ei tarvittaisi hilloa eikä kermavaahtoakaan. Toimittaja on hillo, se styrkimpi tavara. Ja bloggaaja on sitten se höttöinen vaahto: usein täysin turha ja turmiollinen mutta oivallinen lisä, joka tekee arjesta juhlan, virkistää palkkatyön painamaa mieltä, vaikkakin aiheuttaa välillä myös vatsanväänteitä.

Terveisiä Kardelle, joka on ehdottomasti hillojen aatelia, lakkahilloa gurmeekermajäätelöllä. Samoin kaikille muillekin, jotka olette mansikkasilmänä mannapuurossani.

Kirjoitti: mea 07:09 | Jälkipuheet (26)

Minä olen aina ollut bloggaaja. Tai siis en aina, vaan vasta kohta kolme vuotta, mutta siis niin kauan kuin olen päiväkirjaa nettiin kirjoittanut, olen ollut bloggaaja, joka tekee merkintöjä päiväkirjaansa. Mielelläni nimittäisin itseäni myös verkkopäiväkirjaajaksi mutta se on jo keikarointia. Mutta en luojaparatkoon totisesti ole blogaaja, joka on yhtä tyhmä sana kuin on pukeutumispaita.

Vihdoinkin saan myös virallista tukea: Kielitoimisto on suositellut käytettäväksi bloggaamista kahdella geellä , sanoi Erkka, joka asiaa toimistolta itse tiedusteli.

Nyt kun Kielitoimisto vielä vakavasti suosittelisi niiden päreiden jättämistä koppaan tai kainaloon.

Kirjoitti: mea 20:42 | Jälkipuheet (25)

Viikonloppuisin, kun parisuhde polkee baarista yömyöhään, on heillä matkan loppupätkän pikkutiellä tapana ottaa pyöräkisa. Se on tarkkuutta ja uupuamatonta väijymistä ja haistelua vaativa pätkä suhteen hoitoa. Jos myöhästyy lähdöstä, on jo melkein häninnyt. Jos taas aavistaa liian aikaisin, matka saattaa heittää reidet maitohapoille ja peli on taas on menetetty. Jos voittaa liian usein tai paljon, saattaa aiheutua lommo, tai sitten ei, se vaan täytyy tietää. Täsmälleen oikea ajoitus ja tilanneanturointi ratkaisevat ja se vaatii kehittynyttä parisuhdevaistoa ja herkeämätöntä vaivihkaista aavistelua.

Perjantaina nainen luuli vaistoavansa miehen aikovan uuvuttaa hänet sillä kertaa matkan pituudella, joten nainen kiihdytti pyöränsä hurjaan lentoon jo hyvin kaukaa. Maalissa peli oli melkein tasan, nainen ehkä hiuksenhienosti kakkosena, mikä on lopputuloksena paras mahdollinen. Pitkä kiri imi kuitenkin mehut miehestäkin ja vasta hississä hän sai läähätyksensä lomasta puhistua:

- Kaikki aiemmin myöntämäni oikeudet on sitten menetetty.

---

Sunnuntai-iltapäivä aurinkoisella parvekkeella, mies lukee Tekniikan Maailmaa ja nainen aamun lehteä. Lähiön seesteisen rauhan leikkaa korvia vihlova, kimattava mopon ääni.

- Jos olisin EU-poliitikko, ajaisin ensimmäisenä läpi lain, joka sallisi vain nelitahtiset moottorit, sanoo mies katsettaan lehdestä nostamatta.
- No mites Martin sitte kävis?
- ??
- No kun siinä on kolme tahtia.
- Ne on sylintereitä.

Kirjoitti: mea 07:15 | Jälkipuheet (4)

Ihkua. Minulla on kotona uusi lättynäyttö. Iso ja slimmi ja niin hieno, että häikäistyn joka kerta astahtaessani sen eteen. Kaikella 19 tuumallaan se kirkkain värein hymyilee erityisen salaperäistä ja kaunista hymyään juuri minulle. Vaan eipä ollut helppoa ihanuuden saaminen pöydälle. Minä en ymmärrä, mikä siinä Pirkkalan kauppakeskuskombinaatissa on niin omituisen sekalaisen hämmentävää mutta aina minä siellä eksyn. Nyt tosin eksyin jo ennen kombinaattia, sillä hurautin liittymästä ohi.

Uutuuttaan konetuoksuinen Pirkkalan Verkkokauppa minut sinne houkutteli tarjouksensa perään. Mistään mitään ymmärtämätön kun olen, menin tietoineni palvelutiskille kysymään tuon nimenomaisen lätyn saatavuutta. Ensin tietenkin piti ottaa palvelunumero kuin apteekissa ikään vaikka asiakkaita ei tiskin edessä muita ollut kärkkymässä kolmelta koppavahkon oloiselta nuorelta mieheltä tiedon muruja. Sen jälkeen yksi poika painoi vuoronumeroni ja pääsin esittämään haluni ja korokkeeltaan hän sitten näpytteli varastotietoja ja viittilöi epämääräiseen suuntaan mutisten, että "Niit on tuol vjyyvsonikosastolla". Mitään erityistä osastoa en missään nähnyt mutta onneksi keksin yhdestä nurkasta laatikkokasan, jossa näyttöjä muutama oli. Kai se sitten oli se osasto. Kassalla nostin laatikon tiskille mutta kassapoika sanoi, että eikun nosta se tänne toiselle puolelle. Siis sinne tiskin ulosmenopuolelle. Koska siellä oli se hälytyslaitteen ilmaisin. Itsehän poika ei tietenkään voinut sitä melkoisen suurta laatikkoa editseen siirtää.

Mutta pääasia, että lätty on kotona, jonne sinnekään tie parkkipaikalta ei ihan kivuton ollut. Tai oli, heti kun sain pähkäiltyä, että kumpaan suuntaan käännyn parkista. Kääntelin tulostamaani karttaa toisenkin kotvan ensin paikantaakseni itseni ja kaupat siinä ympärillä ja mikä kukakin tie on ja minne vie. Vartin ounastelun jälkeen käännyin ihan oikealle tielle.

Olen minä näissä hyvä, ellen ihan erinomainen. Hyvin henkilökohtainen arvio mutta näinä ankeina aikoina sallittakoon se minulle.

Kirjoitti: mea 13:31 | Jälkipuheet (7)

Valokuvatorstai / Kämmenellä

Kirjoitti: mea 20:14 | Jälkipuheet (5)

Lapsena olin perimätiedon mukaan omapäinen. Tai tokinainen, niin kuin mummu sanoi. Nimittely vain lisäsi jääräpäisyyttäni, koska olin mielestäni vain olevinani oikeudenmukaisuuden puolesta vääryyttä vastaan ja vääryyttä ilmiselvästi oli minun oikeustaistelujeni vähätteleminen. Kahden veljen keskellä kasvaneena perheessä, jossa pojat olivat poikia ja tyttö ei ollut poika, riitti kyseenalaistettavaa pienelle mielelle. Koulussa olin ahkera ja tunnollinen mutta tokinaisuuksissani kyseenalaistin joka päivä asioita. Se suotiin minulle, koska opettajat jostain syystä pitivät minusta. Ehkä siksi, että olin kiltti ja tunnollinen.

Aikuisuuttani minusta tuli vähitellen paitsi kiltti, myös hillitty ja hallittu ja jupisin enimmäkseen vain itsekseni vaikka samat vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet tuohduttivat edelleen. Pahoitan mieleni herkästi mutta jurputan niistä enimmäkseen itsekseni. Paitsi kun loukkaannun oikein todella. Ja oikein todella minä loukkaannun, jos minua, läheisiäni tai työyhteisöäni kohdellaan mielestäni väärin. Jos ylitseni kävellään, selkäni takana juonitaan, minulle valehdellaan, jätetään huomiotta minua tai työyhteisöäni koskevissa asioissa ja jos minua vähätellään niin, että asioiden järkevä hoito ja asiallinen keskustelu ovat mahdottomia, silloin minä loukkaannun oikein erittäin todella. Silloin minusta tulee taas tokinainen. Mitä useammin joudun kaivamaan tokinaisvahteen esille, sitä rätväkkäämmin vaadin oikeutta tai edes kohtuutta. Minulla on tässä pieni neuvotteluvaltti, sillä olen päältä pieni harmittomaksi ja ylikäveltäväksi luokiteltu kiltti ihminen mutta sisältä TokiNainen.

TokiNainen vetäisee vääryyttä tuntiessaan virka-asun alta taisteluvarustuksensa: mustan viitan, terävän miekan ja kissanaisen naamarin. TokiNainen on sitkeä vastustaja, ovela puolustaja ja järkähtämätön neuvottelija. Varokoot ne, jotka eivät tunne yksinäistä TokiNaista.

Tänä syksynä TokiNainen tulee keikuttamaan venettä paljon. Viitta on silitetty, miekka teroitettu ja naamari on petollisen nätti.

Kirjoitti: mea 09:27 | Jälkipuheet (6)

Keittiöremonteista ja kalusteiden hankinnasta päättää käsittääkseni aina nainen. Lasten ja omat kännykät ostaa nainen. Siispä jos minä myisin kyseisiä tuotteita, yrittäisin saada nimenomaan naisia kiinnittämään positiivista huomiota juuri minun tuotteeseeni. Vaan mitä tekevät kapulakauppias ja keittiökalusteiden kauppias radiomainoksissaan: pilkkaavat ja ivaavat naista, naureskelevat oikein miesten olan takaa alentuvasti henkseleitään paukutellen. Näiden myyjien ja mainostajien mielestä nainen ei nimittäin osaa käyttäytyä. Esimerkiksi kirkossa nainen vastaa kesken vihkimisen puhelimeen. Miesten mielestä (naisen en usko alentuneen moiseen mauttomuuteen) menee naimisiin useita kertoja elämässään ihan vain hetken mielijohteesta ja samasta syystä myös eroaa. Siis koska on nainen ja sen mieli ailahtelee. Ja nainenhan ei erota tärkeitä asioita epätärkeistä. Tätä irvaillaan mainoksessa, jossa vihkialttarilla pappi kysyy, että tahdotko sinä Selma Sutinen, entinen Tahvanainen, entinen Aho-Mansikka, entinen Aho, ottaa tällä kertaa tämän Lehtosen. Huoh. Ei liene sattumaa sekään, että molemmat mainokset tapahtuvat kirkossa. Naisethan kaikki haluavat kirkkonaimisiin. Hohhoijaa.

On se niin tyhmä, se nainen, ajattelevat mainostajat ja mainosten ostajat. Mutta ei hei tarpeeksi tyhmä kompastuakseen teidän ala-arvoisiin äijäsukkeluuksiinne. Kerronpa teille tehtailijat ja mainostajat: ei naurata. Sitä paitsi luulin, että tällaiset miestenkieliset urbaanilegendat korahtelisivat enää vain kehnoissa vitseissä ja miesten känniääliöpuheissa laitakaupungin keskikaljakuppiloiden pyöreiden takapöytien ääressä notkuvien roikkuhousuisten punaniskojen uhopuheissa. Kiitos vaan, enpä osta tuotteitanne.

Minttu Hapuli käsittelee myös näitä miestenkielisiä tiedotteita sekä päiväkirjassaan että sen pohjalta syntyneessä Selibaattipäiväkirjassa. Kirja on itsenäinen kirjamainen kokonaisuus, hienosti ja harkitun huolella koottu viisaskatseinen, tasapainoinen ja nautittavan hyväkielinen opas naisille miehistä, miehille naisista, naisille naisista ja miehille miehistä. Vahinko, että kirjan nimi luultavasti karkottaa osan potentiaaleista lukijoista. Juuri sen osan, joka ehdottomasti saisi lohtua ankeissa parisuhteissaan huomaamalla, etteivät ole suinkaan yksin ongelmiensa kanssa. Naiset vaikenevat eräistä asioista, itkevät suihkuseinän kylmää kaakelia vasten ahdistustaan, luulevat olevansa maailman ainoita alistettuja, halveksittuja, mustasukkaisten keskenkasvuisten miehien vahdittuja piikoja mutta Selibaattipäiväkirjan luettuaan heidän solmunsa saattaisivat aueta. Monelle miehelle kirjasta voisi ehkä löytyä oivalluksen siemen, miksi nainen käyttäytyy kuin käyttäytyy. Ei siksi, että nainen on nalkuttava, epäjohdonmukainen, tottelematon ja ruma akka, vaan siksi, että mies on ottanut itselleen urbaanilegendojen mukaisen kotityöntekijän nyrkin ja hellan väliin ja saanutkin ihan oikean naisen, joka elää ja hengittää.

Ja yllätys yllätys: nainen myös ajattelee.

Kirjoitti: mea 08:29 | Jälkipuheet (26)

Ainakin pohjoisessa käyneet tietävät, miten poro juoksee. Sen jalat viipottavat hassusti ja sirot nilkat kapsuttavat asfalttia sekalaisen näköisenä kimppuna, ihan kuin jalkoja olisi liikaa eikä oikein tiedä, miten päin niitä heitellä. Eilen iltalenkillä edelläni juoksi nainen, jonka jalat viuhtoivat sivuliikettä samalla tavalla. Hassun näköistä. Mies ei juokse koskaan niin vaan hassuimmillaankin vain vaapottaa jalkaterät koilliseen ja luoteeseen. Minä yritän juostessani näyttää vakuuttavalta ja keskityn etenemään jalkaterät kohti pohjoista. Taino, etupäässä keskityn pysymään hengissä. On vähän päässyt kunto rapistumaan. Vai liekö tuo läähkittävän rappeutumisen tunne vain korvien välissä? Eihän nimittäin tasamainen arkinen lenkkipolku ole motivaattorina lähelläkään tunturille nousevia polkuja tai kurun pohjia koluavia pitkospuita. Niitä kyllä jaksoi tuntikausia nousta, laskea ja kiertää hengästymättä. Mitä nyt välillä hengitystä tasaillen mykistyi kaiken kauneuden ja suuruuden edessä. Siellä pieni ihminen koki olevansa varsin pieni.

Missään en ole tosin kokenut olevani niin pieni kuin Pyhä Unplugged -festareilla Hotelli Pyhätunturissa Raccan baaritiskillä. Paikallinen baarimikko oli ehdottoman tyly mies, ehkä jopa pohjoismaiden tylyin baarimikko. Olen hyvinkin tottunut siihen, että minua ei baaritiskeillä huomata, kuka nyt suhtautuisi vakavasti ihmiseen, joka hädintuskin ylettää nostamaan kätensä tiskille. Tämän mikon aktiivinen huomaamatta jättäminen oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Festarit sinänsä olivat mainostensa mukaisesti sympaattiset. Illan valoshowsta huolehti kesän jylhin ukkonen tulittaen taivasta useita tunteja. Vain todella iso ja vanha valomies pystyy moiseen. Salamoiden räiskeessä, Lenni-Kallen soittaessa, Mikko "Lappilover" Leppilammen laulaessa kuin itse kuningas, hellyttävän mainion rakastettavan La Sega Del Canton valloittaessa sydämet ja ylipääpäsmärinä häärineen Mato Valtosen suodessa sympaattista hymyään kaikille pienikin ihminen tunsi olevansa suuri.

Pyhä-Luoston kansallispuiston maisemiin haluan palata.

Pienuus on vain harha. Riippuu, mihin verrataan.

Kirjoitti: mea 10:52 | Jälkipuheet (11)

IS uudisoi, että Porin kuolonuhrin henkilöys selvisi. Varmuuden vuoksi tosin itse jutussa puhutaan henkilöllisyydestä. No hyvä. Säästäminen on aina hyvä asia. Onhan se persoonaudempaakin.

Säästölinja on vallannut myös Radio Novan ylipirteän aamujuontajan, joka puhui lehmän synnytysavustamisesta poittamisena. Saattaahan olla, että hän ei ollut koskaan kuullut sanaa poi'ittaminen. Tuollaiset sanat joutavat tottavieköön historiaan, ihan liian vaikeitakin ovat.

Onneksi muotiteollisuus on keksinyt käyttöä noille ylijäämäkirjaimille: meille on saatettu käyttöön pukeutumispaita. Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on T-paita, joka puetaan päälle bleiserin alle. Anteeksi: pukeutumisbleiserin alle.

Näyttää siltä, että, syksyn pukeutumisvaatteita, kävelemiskenkiä ja sateensuojassaolemisvarjoja ei vielä tälläkään viikolla tarvinne kaivaa säilyttämiskomeroista, sillä kesä tuntuu jatkuvan.

Jaahas ja kappas, pöydän kulmalla näyttää odottavan nippu reittämistä ja mapittamista odottavia papereita. Eikun reittämiskone paukkumaan ja kopioitumispaperit säilyttämismappiin ja varastossapitämishuoneeseen.

Iloatuottavaa työssäolemisviikkoa itsekullekin.

Kirjoitti: mea 08:51 | Jälkipuheet (25)

Miesvaltaisilla työpaikoilla ei lie samaa ilmiötä kuin naismiehitetyissä [mikä sanakukkanen] työyhteisöissä: mitä kauemmin ja tiiviimmin naisporukka töitä yhdessä puskee, sitä enemmän yhteisön jäsenet alkavat näyttää, kuulostaa ja käyttäytyä samalla tavalla. Ainakin meidän konttorin naisisto kuulemma vastaa samalla nuotilla ja äänenpainoin puhelimeen, toisistamme tietämättä pukeudumme samana päivänä samoihin väreihin, käymme parturissa samoina päivinä ja eri kampaajat värjäävät hiuksistomme samaan sävyyn. Kun klooniutta vastustaaksemme yritämme hiukan yksilöityä, niin eikö toveri ole saanut samaan aikaan saman idean ja taas olemme samasta muotista. Lopulta asiakkaat eivät osaa erotella kenen kanssa ovat asioineet, sillä nimiähän kukaan ei kuuntele ja kysele. Me olemme vain niitä tyttöjä siellä konttorissa. Olemme muuttuneet palveluarmeijaksi, jolle asiakkaan kannalta olisikin kätevintä antaa yksi yhteinen nimi. Vaikka Marja. Se kuulostaa riittävän auliilta ja nöyrältä. Me Marjat kun kuitenkin tiedämme toistemme työt ja huutelemme seinän läpi asiat, niin samapa tuo, palveliko dosentti Päivipetteriä Marja vai Marja, vai oliko Marja kuitenkin juuri silloin lomalla ja häntä palvelikin Marja.

Mitähän mahtaa tapahtua, kun Marjasto sulautetaan isompaan työyhteisöön, jossa asiakkaita on palvellut vuosikaudet kahdeksan Terttua. Tuleeko meistä Marjaterttuja vai Terttumarjoja? Vai kasvaako symbioosista vuosien myötä ihan uusi rotu? Onko Rusina naisen nimi? Vaan väliäkö sillä, eikös koiratkin nimetä siten kuin miltä näyttävät?

Kirjoitti: mea 09:31 | Jälkipuheet (14)

Valokuvatorstai (onnellisuus)

Kirjoitti: mea 11:44 | Jälkipuheet (10)

Eilen kahvitunnilla puhuttiin tyttöjen kanssa miehekkäästi autoista ja miehistä. Puuttui enää, että olisi puhuttu urheilustakin mutta ei ehditty, kun kääntyi puhe parkkeeraamiseen. Myönsimme, että hankalaa on. Siis ihan vaan tyttöjen kesken, ei me miehille mitään myönnetä. Yksissä tuumin totesimme, että taskuparkkaus ei vaan onnistu ja parkkihallit on kauhistuksia ja mieluummin marketissa alueen laidalle, jossa on vähintään kolmen ruudun verran tilaa eikä kukaan näkemässä, kun sitä kuitenkin täytyy korjata. Onneksi on parkkikoulu. Lopuksi totesimme, että jos olisi siinä yksikin mies, niin olisi kerrankin meidän kanssa samaa mieltä. Mutta silloinhan me ei tietenkään olisi myönnetty mitään. Olisi puhuttu vaan urheilusta.

Miehet on metkoja. Ne tiirailee peililasiensa takaa naisia ja luulee, ettei kukaan mitään huomaa mutta mairea ilme, joka karehtii suupielessä, paljastaa, missä silmä kulloinkin lepää. Itse asiassa nainen voi siinä lajissa kasvaa melko mestariksi ja fiksu mies kouliikin naisestaan puolestabongarin. Nainen osaa jo muutaman kesän jälkeen hyvin tsuumailla miehen puolesta parhaat perät ja tökkäistä kylkeen, että kato. Mies voi itse siten hiukan hellittää ja keskittyä vaikka iltapäivälehtien urheilusivuihin. Ihan oppimismielessä kysyinkin tässä taannoin, että millaisella haarukalla mies noin niinkuin eri ikäisenä naisia katsoo ja valaistuin kerrasta urospään toiminnoista tältä osin. Se haarukka kasvaa kertomansa mukaan iän myötä ja levenee hyvin hitaasti hiukan vanhempiin päin mutta pysähtyy aina itseä noin 10 vuotta nuorempiin. Nuoremmasta päästä osa putoaa ajan myötä pois mutta koska nuorrempi pää lähestyy miehen ikää hitaammin kuin yläpää kasvaa, tehtävä helpottuu iän myötä. Mitä vanhaempi äijä, sitä isompi on haarukka.

Vastapalvelukseksi pyydän sitten apua vaikka auton parkkeeraamisessa tai peruuttamisessa tai ajamisessa vieraan kaupungin halki tai neuvoja tietokoneen ostossa. Taikka muuten menen kauppaan, jonne osaan ajaa ja jossa on iso parkkipaikka ja ostan sen parhaimman näköisen koneen. Ihan hyvä kriteeri. Niin minä autonkin ostin.

Kirjoitti: mea 08:54 | Jälkipuheet (17)

Citymarketin kassojen ja Alkon välissä yksinäinen nuori mies piti varman oloisesti käsivarrellaan vauvaa, jolla oli vaaleansininen myssy ja ikipienet tossuset. Niin pieni, että näytti lelulta, ei montaa viikkoa. Isälläkään ei näyttänyt ikää paljon olevan. Hän käveli edes takaisin hiljaa, rauhallisena ja työnteli kulkiessaan kaksosten vaunuja. Hyräili. Välillä mies vilkaisi kassoille, odottaen mutta ei hätiköiden. Kuin hänellä olisi kaikki maailman mahdollisuudet ja aika siinä sylissään. Katsoin taakseni. Hyvin nuori, tuskin parikymppinen nainen nosti hihnalle vaippapakettia ja vilkuili levottomana mieheen päin. Äiti.

Ohittaessani miehen ja vauvan vilkaisin vaunuihin, että nukkuiko siellä toinen samanlainen ihmisen alku. Ei nukkunut. Kaksosen puolella oli vauvan kokoinen vaaleanpunainen pehmojänis.

Omat murheeni kutistuivat olemattomiin.

Kirjoitti: mea 16:46 | Jälkipuheet (8)

Saatera, kun pelit ja vehkeet alkavat heti reistailla, kun loma loppuu. Mikä siinäkin on. Pyörän takakumi oli eilen luttana ja huoltoaseman ilmalaite imaisi viimeisetkin ilmat pihalle. Toisen huoltikan ja ystävällismielisen ulkomaalaisen avustuksella sain jatkettua matkaa. Illalla poikkaistui nettiyhteys ja modeemi ei suostunut aamullakaan yhteistyöhön. Tietokoneelta hävisi äänet. Tänään oli etukummi tussu [tervetuloa vain kaikki tussun guuglaajat, ähäpiti].

Vastoin yleistä luuloa lomalla virkamiehet tekevät paljon päätöksiä. Harmi vaan, että nimenomaan asianosaisten ja -tuntijoiden lomalla. Päätökset sitten ovat mitä ovat ja vastuu sekä korjuuvelvoitteet aikanaan kaatuvat, yllätyspyllätys, lomalla olleiden, asioista mitään tietämättömien tahoille. Näin ne hommat hoituvat, herrat paukuttelevat henskeleitään ja asiat etenevät kunnes tyssähtävät.

Lomalla kaikki sujui: kumit oli täynnä, netti ja kone kunnossa ja työasiat hyvässä mallissa. Vai mahtoiko se johtua siitä, että en tiennyt, kun en ollut näkemässä.

Kuuluuko rysähdys, kun puu kaatuu eikä kukaan ole kuulemassa?

Kirjoitti: mea 11:42 | Jälkipuheet (4)

Lomalta paluu oli ankea mutta tyrmäävä: jääkaapista tervehti sankea haju, jonka lähteeksi osoittautui vihanneslaatikkoon unohtuneet sipuli, porkkana ja peruna. Olivat kasvattaneet kaunista vartta ennen kuin olivat alkaneet mädäntyä. Muuta jääkaapissa ei sitten ollutkaan. Auton lattialta löytynyt jostain pohjoisesta ostettu kertaalleen sulanut ja päälle astuttu suklaalevy lohdutti vähän vaikka lomamuistoista päällimmäisinä ovat neljä ylimääräistä lomakiloa.

Huonosti nukutun yön jälkeen virkailmettä päähän viritellessäni käsi vapisi tottumattomuuttaan. Ehkä myös siksi, että töihin paluu pelotti. Ja ihan oikein oli, että pelotti. Sen verran rätväköitä asioita on herraportaassa poissa ollessani viritelty. Nyt ei tiedä, itkiskö vai nauraisko. Onneksi tuli piirrettyä edes se virkailme vaikka se aamulla tyhmältä tuntuikin. Enhän ollut tarvinnut ripsiväriä silloinkaan, kun Karigasniemellä bergeniläinen öljymies tuli saameksi tekemään tuttavuutta baarissa, jossa karaokessa laulettiin Aikuista naista samaan aikaan, kun terassilla kaikui aito joikhaus. Mutta se olinkin minä enkä tämä puolessa työtunnissa lannistettu virkanainen. Iloa ei lisää 2753 sähköpostiviestiä laatikossa. Saisivat edes yrittää sitä spammiestoa tähänkin taloon.

Mutta on tässä lomalta paluussa ja kaupunkielämässä jotain hyvääkin: voi käydä vessassa yöllä milloin vaan. Ei nimittäin tule yöllä ensimmäisenä mieleen lähteä ulos teltasta heti hädän tullen viisiasteisen yöilman höllyessä teltan ovivetoketjun takana. Eikä sitä oikein viitsi myöskään tuttavien ja sukulaisten mökeillä könytä ja herättää koko perhekuntaa. Aittaöistä puhumattakaan: siellä kun herää yöllä hätätilanteeseen ja on niin pimeää, ettei näe, onko silmät auki vai kiinni, sitä miettii viidesti, kestääkö sittenkin kantti aamuun asti. Onni on oma sisävessa.

Kyllä minä silti mieluummin olisin tänäkin aamuna herännyt tunturista, työntänyt jalkani yönkylmiin sandaaleihin, vetänyt hatun silmille, verskat päälle ja kömpinyt teltasta vain todetakseni, että ohutta yläpilveä näyttäisi olevan.

Kirjoitti: mea 09:54 | Jälkipuheet (14)

Koko viimeisen viikon on täytynyt kuunnella käynnistyvien aivojen hyrskintää. Aamuöisin olen herännyt kummastelemaan, että mitä ihmettä nuo ajatuksen tyngiltä vaikuttavat kuplat päässäni ovat. Tänä aamuna heräsin miettimään, muistanko yhtäkään salasanaa ja todettuani, että en, päästin aivot askartelemaan omiaan. Jykevämmän pohtimisen sijaan huomasin miettiväni, että onkohan Aku Ankassa ollut taikuria nimeltä Taavi Kuparikenttä.

Se ei ole mitään sen rinnalla, että näin unta Joonas Hytösestä, joka pelkäsi tulevaisuutta, koska isä on muuttamassa pois kotoa.

Aivoni todella tarvitsevat niitä salasanoja.

Alkaa olla pulkassa. Loma.

Kirjoitti: mea 14:34 | Jälkipuheet (6)

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 14:11 | Jälkipuheet (5)

Etsin kuvan kylältä Jania, mutta en löytänyt, koska hän olikin vasta menossa pohjoiseen, kun minä olin jo tulossa. Kilometrin pidempi käsi, niin olisimme voineet kätellä. Olisi se silti ollut niin mahtavaa sanoa raitilla, että "Terve Jani."

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 20:15 | Jälkipuheet (2)

Kun ajaa toistatuhatta kilometriä Utsjoelta Tampereelle ja yrittää olla ajattelematta, että jokainen hetki ja kilometri vie lähemmäs arkea, pimeyttä ja syksyä, tuntuu yhtä tyhjältä kuin tämä valkoinen kirjoitusalusta. Olisi niin paljon sanottavaa mutta niin vähän sanoja. Jos yrittäisin kuvata, miltä näyttää tie Utsjoelta Kaamaseen, sanoisin varmaan, että Suomi on siitä kohden kaunis kuin .... niin, mitä siihen osaa sanoa. Ei ole mitään niin kaunista. Ei ole myöskään sanoja kertomaan, miltä tuntuu työntää kätensä tunturipuroon tai miltä tuntuu nostaa katseensa kurun harmaakivikkoisiin seiniin ja nähdä niiden peilautuvan kirkkaan peililammen pintaan. En osaa kertoa, miltä tuntuu herätä aamuviiden kirpeyteen, työntää jalkansa teltan oviaukosta märkään nurmeen ja katsoa suoraan auringon nousun nostattamaan usvaan, joka leijaa järven pinnan yläpuolella.

Jos yrittäisin kertoa, masentuisin, koska en osaisi.

Sen sijaan osaan kertoa, mikä on tärkeintä telttailussa. Se ei ole tasaisen ja muhkurattoman, kävyttömän ja kumpaankaan päähän viistämättömän paikan löytäminen teltalle vaikka sekin on tärkeää. Se ei ole riittävän paksun patjan hankkiminen eikä kunnolliseen makuupussiin satsaaminen. Vaikka nekin ovat kyllä tärkeitä. Tärkeää on hankkia hattu. Sellainen lierillinen päähän napakasti istuva hattu, joka pysyy tunturituulessa päässä, suojaa auringolta ja hyttysiltä, joita hyttysiä ei tosin ollut mailla halmeilla. Aurinkoa kyllä. Hattu, jonka voi vetää aamuisin sotkuiseen päähänsä, jotta kehtaa tallustaa leirintäalueen huoltotiloihin. Hattu, jolla voi peittää päivän ryvettämän pehkonsa illalla. Se on melkein tärkeintä telttailussa.

Tärkeintä on hyvä kaveri.

Kirjoitti: mea 00:01 | Jälkipuheet (6)