Pahoittelen, että olen ollut poikkeuksellisen kauan hiljaa, mutta se johtuu siitä, että olen tullut uskoon. Minulta on kestänyt kauan tajuta se yksinkertainen tosiasia, että elämä on jatkuva sarja irtipäästämisiä ja luopumisia ja ne pitää vain hyväksyä ja niiden kanssa oppia elämään. Nyt kokeilen siirtymistä takaisin paksuun peitteeseen, ehkä aurinko silloin kurkistaa lämpimämmin.

Kiitos kysymästä, tunnen oloni erittäin etniseksi edelleen.

Myönnä pois. Hätkähdit, että ei kai. No ei. Vaan: "Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi bloggaaja, paitsi haastajasi."

Mutta kyllä minä olen ollut uskossa. Ainakin pari tuntia rippikoululeirillä. Sitten lähdettiin hernevarkaisiin ja koska oletin, että uskovaisen ei kuulu varastaa, ymmärsin, että en ole enää uskossa. Sitten meidät tietenkin uhattiin erottaa ja jättää ripittä mutta me kaduimme kovasti. En ensinkään ymmärrä, miksi herneitä piti varastaa, kun en niistä niin varsin edes piitannut. Muuta ei sitten jäänytkään mieleen siitä leiristä. Paitsi, että aurinko paistoi sinä kesänä koko ajan ja minulla oli oranssit bikinit [herravarjelkoon minua koskaan käyttämästä sanaa biksut {oliko tuo nyt sopivaakaan tässä yhteydessä}] ja rippikuvassa niin tummat sääret, että äiti luuli minulla olevan sukkahousut jalassa ja kiitteli, kun olin ollut niin fiksu tyttö.

Ehkä se kuitenkin oli ensimmäinen irtipäästäminen. Lapsuudesta nuoruuteen virallisesti ripitetty. Olihan se hienoa. Irtipäästämiset on aina.

Kirjoitti: mea 12:52 | Jälkipuheet (4)

Olen pahoillani, kun sillä lailla jouduit ottamaan sivuaskeleen Sinä ekonomi-insinöörihkön oloinen nuori mies aamulla suojatiellä, kun törkeästi autoni pitkän nokan sillä tavalla pysäytin suojatielle. Anteeksi paljon. En minä tahallani muttakun ne liikennevalot olivat oudot ja siinä oli se tietyömaakin ja keltainen tuli jotenkin yllättävän nopeasti kesken autojonon hitaan matelun. Ihan oikeasti oletin, että valoista pääsee useampi kuin kaksi autoa. Anteeksi, myönnän, että tässä on selittelyn makua. Muttakun ei siitä päässytkään, ja vaikka blondiaivoni kävivät hetken ylikierroksilla puntaroidessaan, ajaako punaisiin keskelle risteystä altistaen Martin ja muutaman muun auton isohkolle kolarille vai pysäyttääkö vaikka nokka on jo melkein suojatien päällä. Anteeksi. Laskin pienemmäksi pahaksi pysähtyä. Ja laskutoimitus otti sen verran aikaa, että se nokka tosiaan tuli siihen suojatien päälle vähän.

Päätökseni haittasi Sinua, joka jouduit siis ottamaan sivuaskeleen takiani. Olen pahoillani. Häiritsin törkeästi keskittymistäsi alkavaan työpäivään. Olen tosiaan oikeasti niin pahoillani, kaikille ei ole suotu eväitä sekä ottaa tilanne haltuun että ajatella että toimia kunniakkaasti ja parhain mahdollisin seurauksin että viisaasti että järkevimmin että suhtautuen positiivisesti kanssaeläjien inhimillisiin piirteisiin. Puhun siis itsestäni. Sinähän otit tilanteen haltuun hyvinkin hienosti ja nokkelasti nostamalla etusormesi ohimollesi ja sitä pyöritellen melkein kompastuit keskikorokkeeseen, kun merkitsevästi pitkään ja hartaasti katsoen ohitit minut. Sitäkin pyydän anteeksi. Vika oli puhtaasti tietenkin minun.. Olin hyvin vaikutettu siitä, että noin monta asiaa pystyit toimittamaan samaan aikaan. Mutta olithan ilmiselvästi osastopäällikkötasoista ainesta. Sinulla on vielä loistava tulevaisuus empaattisena, yllättävät tilanteet aikuisen tyynesti kohtaavana henkilönä. Olen varma, että tuleville lapsillesi olet loistava isä. Vaihdat mukisematta lapsesi pyörän takakumin, selvittelet kiihkottomasti riidan naapurin Annikin kanssa, kun lapsesi on vahingossa sohaissut Annikin Millan silmälasit rikki, josta kostoksi Milla puhkoi takakumin. Sellaista sattuu. Kaikenlaista sattuu. Niihin osaa noinkin empaattinen ihminen suhtautua hienosti.

Yritän ottaa taas kerran opikseni. Hyvä, että Sinun kaltaisiasi on olemassa. Kiitos ja anteeksi.

Kirjoitti: mea 11:01 | Jälkipuheet (11)

Muistatteko ne ajat, ei kovin kauan sitten? Kun yritykset ja tutkimuslitokset keksivät, että nyt pitää säästää ja malli otettiin merirosvoelokuvista, joissa myrskyn uhatessa heitetään turhat painolastit pois. Turhaa on terävän pään mielestä kaikki muu kuin johtajan palli ja tuottava ydintyö. Siispä markkinointi ja mainostaminen nyt ainakin on turhaa, sillä kyllähän meidän firman tavarat on jalansijansa saaneet. Ei niitä tarvi markkinoida. Ja kallistakin se on, voidaan tehdä se vaikka itse halvemmalla. Mutta ei se riitä, mistä vielä säästetään? Ai joo, meillä on firmassa kuulemma jotain tuotekehittelyä ja tutkimusta. Mitä helvettiä, meillä on niin hyvät tuotteet, että niitä tarvi kehittää. Pois vaan koko osasto. Jos meidän insinöörit ja lääkärit on tietoja etsimässä, on ne väärässä paikassa sekä ilmeisen vääriä valintoja, sillä niillähän on koulut käytynä ja tiedot pitäisi olla päässä. Pois vaan tutkimus-, tietopalvelu- ja tuotekehittelyosasto. No niin, nyt kun on säästetty tosi paljon, ei tarvikaan enää kuin tinkiä vaikka siivouksesta, kyllä sitä jokainen voi sen verran itsekin roskistaan tyhjentää ja sitäpaitsi kaikkihan on netissä, ei edes tule enää roskia. Ja konttorissakin on ihan liikaa väkeä, palkanlaskijoitakaan enää useampaa tarvita, kun on vähemmän väkeäkin.

Näin helppoa se on, kun sen osaa. Nyt meillä on terve yritys, joka ei turhaa hassaa rahaa tuotekehittelyyn, tutkimukseen, kilpailijoiden seurantaan, uusien tuulien haistelemiseen, uusien tekniikoiden ja tietojen etsimiseen, markkinointiin, mainostamiseen, asiakaspalveluun, siivoukseen ja turhiin työntekijöihin. Miksei tätä kukaan muu ole keksinyt? Nyt eletään niin taas tätä: yhdistetään, fuusioidaan, ulkoistetaan, itsepalvellaan. Muutama vuosi ja huomataan, että ei p*rkele, eihän sen noin pitänyt mennä: mikään ei enää toimi, kukaan ei osta meidän tuotteita, miten niin vanhentuneilla taidoilla tehdään vanhanaikaista. Sitten onkin aika ottaa uudet pojat remmiin, uudestaan tuottaa omia tukipalveluita, uudestaan palkata tutkijoita ja tuotekehittelijöitä, luoda uutta markkinoitavaa ja mainostettavaa. Elämä jatkuu, herrat vaihtuu ja pellenaamarit piilotetaan kaappiin, josta ne kaivetaan muutaman vuoden päästä taas esiin.

Mutta jotain muuttui pysyvästi. Se katoava kansanosa, se työnantajalojaali ja uskollinen portinpielessä päivystävä Musti muuttui. Ei se enää tunnekaan lojaaliutta, vanno uskollisuutta, murise reviirin uhkaajia ja palvo työnantajaa, sillä se tuntee itsensä petetyksi. Sen elämä on kuin uskottomuudesta nalkkiin jääneen puolison kanssa yrittäisi väkisin jatkaa liittoa. Kun motivaatio ja yritys ovat kateissa ja luottamus poissa, on liitolta poissa pohja.

Pellenaamarit on taas kaivettu kaapista.

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (6)

En tiedä, kuinka oikein suhtautuisin eräisiin tyyppeihin, jotka nimetään työryhmiin, joista eivät ryhmään tullessaan tiedä yhtään mitään. Ovat toki intopiukassa ottaneet nimityksen vastaan ties missä toivossa [kahvin ja pullan?] mutta eivät ole vaivautuneet ajatustakaan kallistamaan sille seikalle, mistä on kysymys ja miksi heidät sinne pyydetään. Että olisiko heillä mahdollisesti joku rooli. Joku jopa odottaa heiltä jotain? Ei ei, sinne tullaan kahta kättä heilutellen ja täydellinen tietämättömyys verhotaan puheenvuoroihin, jotka paljastavat heidät paitsi ryhmään täysin kuulumattomiksi, myös idiooteiksi.

Yleensä nämä tyypit ovat sen verran isokenkäisiä, että heitä täytyy sietää vaikka he hidastavat itse asian käsittelyä, kaikkein idiooteimmat jopa estävät sen. Nämä riemuidiootit haluavat loistaa tiedoillaan ja latelevat faktoja sillä täydellisellä varmuudella, jonka vain kaiken kattava tietämättömyys asioista antaa. Faktat kerrotaan ylemmyydentuntoisesti nenän vartta myöten tiputtelemalla muille ryhmässä istuville alansa asiantuntijoille, joita idiootti ei tietenkään tunnista vaikka hänelle on ihan kädestä pitäen juuri kerrottu, että Tätä Asiaa Koskevan Tahon Asiantuntija Tässä Työryhmässä, hyvää päivää.

Tähän kyseiseen mieltäni nyt kuohuttavaan idiotismin valioedustajaan käskettiin työryhmän ulkopuolitse mielipidettä pyydetyltä taholta suhtautumaan kuin häntä ei siellä olisikaan. Haiskahtaa siltä, että työryhmäämme on istutettu kuivahtanut leimasin ja musteet pyydettiin piilottamaan. Käyhän se näinkin. Nyökytellään ja joojotellaan ja tehdään sitten niin kuin meinattiinkin tehdä. Ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Kirjoitti: mea 11:46 | Jälkipuheet (2)

Lasitalon emäntä kirjoittaa, että "Jos Tomi Putaansuusta joskus tehdään henkilöhaastattelu, kuvapolitiikka mietitään uudelleen. Silloin mietitään muun muassa sitä, onko lukijoilla (tai verkkokävijöillä) oikeus nähdä Mr. Lordin omat kasvot. Lukijoillehan lehtiä edelleen tehdään." Anteeksi nyt vain mutta minä en ymmärrä, miksi minulla tai kellään lukijalla olisi erityinen oikeus nähdä sen yksityishenkilön kasvot, joka näyttelee hahmoa Mr. Lordi. Jos hahmo nimeltä Lordi olisi vaikka massamurhaaja tai mummojen potkija, olisi minulla oikeus tietää, minkä näköinen tyyppi maskin takana on. Mutta mikä ihmeen oikeus minulla on tietää esimerkiksi joulupukin maskin takana olevat kasvot. Miksi minulla olisi oikeus tietää täysin minua tai ketään muutakaan lukijaa liikuttamaton asia ja tuhota jonkun yksityishenkilön työ ja lisäksi siinä talloa hänen toivomuksensa.

Joku tolkku täytyisi olla hymistelylläkin. Totuushan on, että lehti haluaa tehdä vain rahaa ja rahaa se ajattelee tai ei ajattele tekevänsä, jos toimii niin tai näin. HS miettii epäilemättä kuvapolitiikkansa uudelleen mutta vain siksi, että se miettii, menettääkö se rahaa, lukijoita tai mainostajia.

Mitäs tilasitte!

Kirjoitti: mea 16:21 | Jälkipuheet (6)

Mean emäntäkoulusta hyvää päivää. Tänään haluamme jakaa monipuolisen kokemuksemme tuottamia niksivinkkejä ikkunanpesun jalossa taidossa. Tartutaan ensinnäkin urakkaan talouden pienimmästä ikkunasta, mieluummin sellaisesta, jonka edessä on eniten raivattavaa ja joka on talouden pimeimpään ilmansuuntaan. Hankalimpana se jää muuten pesemättä urakan loppupuolen uuvuttaman pesijän taholta. Lisäksi ensimmäinen ikkuna jää aina huonommaksi lopputulemaltaan, joten jos ikkunan edessä on paljoja kukkia, verhoja tai jopa kaihtimet, helpottaa se oleellisesti harjoitusikkunan tuloksen hyväksyttämistä talouden päättävien tahojen tarkastuksessa.

Urakka aloitetaan ikkunan uloimmasta pinnasta. Näin säästymme siltä harhakuvitelmalta, että ikkunassa jumittavat raidut ja tahrat ovat pesemättömällä pinnalla ulkopuolella. Ulkoa sisään päin edettäessä pesijä näkee, mitä on jälkeensä jättänyt. Välinepuoli on yksinkertainen: Fairy-vettä ja jos taloudessa on ikkunalasta, nopeuttaa se jonkin verran. Ja sitten se tärkein: sanomalehti. Sanomalehdeksi käy minkä tahansa päivälehden ilmoitussivu, jossa on paljon painomustetta. Mieluiten henkilökohtaista-osio, jossa miehet hakevat kotona viihtyviä kivoja naisia, jotka harrastavat voimailulajeja ja arvostavat perheessä perinteisiä rooleja.

Kirjoitti: mea 14:03 | Jälkipuheet (3)

No mutta, kukas se joikaan Famous Grouse -whiskyä tässä just taannoin. Ja kukas muu. Nih!.

Kirjoitti: mea 19:05 | Jälkipuheet (14)

Sain eilen saunassa aivan loistavan ajatuksen blogikirjoitukseksi. Olen saanut niitä ennenkin ja aina unohtanut, joten varmistelin muistamisen tällä kertaa ajattelemalla sen valmiiksi. Vähän niin kuin kirjoitin sen päähäni. Ja korjailin ja muutin kappaleiden paikkoja. Poistin ja viilasin. Se oli aika hyvä, kun tulin saunasta. Sitten tein hiukan naisten saunanjälkeistöitä ja olin hetken ajattelematta pään sisäistä kirjoitusta.

No niin, nyt luulitte, että unohdin sen. Vaan en. Muistin oikein hyvin. Niin hyvin, että ajattelin, että muistan sen huomennakin, että kehittelen vielä silmiä lepuuttaessa. Ja menin nukkumaan. Yöllä heräsin ja ajattelin, että en varmaan kyllä aamulla muista ja hapuilin kirjoituslipastolle, kaivoin mustan muistivihkoni laatikosta, sen isomman. Pienempi on aina repussa siltä varalta, että inspiraattori iskee kesken reissun [on iskenyt monasti mutta en ole kirjoittanut, kun minähän kyllä muistan]. Vihkoon siis riipustin tarinan rungon, kun ajjattelin, että muistan kyllä ne tarkkaan harkitut lihat ympärille ja mausteethan tulevat siinä sitten itsestään. Ja menin takaisin nukkumaan.

Aamusuihkussa ajattelin rentona, että eipä tänään tarvi ajatella aihetta, kun minullahan on se juttu paperilla. Juuri sillä hetkellä tosin en muistanut, mikä tarina. Mutta sehän on siinä paperilla. Että kyllä se siitä jampakoituu. Tein rauhassa naisten aamuisia salaisia rituaalijuttuja, join kahvit, otin lapun ja läksin Vehoon [ihan pikku juttu, max tunti = 2 tuntia ja uusi reissu, kun se viallinen osa olikin ehkä ehjä ja viallisempi pitää tilata tehtaalta ja se taas kestää jonkin aikaa] ja kun pääsin vihdoin töihin, kaivoin muistilapun esiin: hyhjun ... leaksi pusmnii tapessi uat . En saanut yhtään mitään selvää käsialastani.

Äiti oli oikeassa; minusta olisi pitänyt tulla lääkäri.

Kirjoitti: mea 10:42 | Jälkipuheet (8)

No nyt on Tampereelta käsin tarjolla parempaa tietoa, mistä varsinaisesti johtuu se Ronnie James Dion 1980-luvulla lanseerama käsimerkki, jonka Lordi nyt toi Suomenkin kansan syvien ja kaikkitietävien rivien tietoisuuteen. Italialaisten mukaanhan merkki suojaa pahalta silmältä ja egyptiläisten mielestä se langettaa pahan silmän [via Metallimiehen dress code]. Mutta oikeastihan se on merkki siitä, että pikkusormet on annettu s**tanalle. Tämän tietää kertoa nimimerkki Pthyi stna! tänään Aamulehden tekstarimielipiteissä.

Saatanalla on valta maassa ja helppo järkätä viisupisteitä saaden suomalaisten pikkusormia. Katsokaa fanien käsimerkkejä.

Kirjoitti: mea 12:21 | Jälkipuheet (14)

Ensi lauantaina täällä mansesterissa juostaan, sauvotaan ja kävellään Likkojen lenkki, jota tapahtumaa eilen kustannuspaikan kahvipöydässä oikein naisissa taivasteltiin. Että kokenemmeko aavistuksen halventavaksi, kun naisten massajuoksuhäppeningeistä on tehty iso vitsi. Ei sekään nyt vielä mitään, että naisporukat pukeutuvat hassusti, kai se jonkinsortin yhteisöllisyyttä korostaa. Vaikka meitä ei kyllä mikään mahti saisi laittamaan pupukorvia ja jänöpöksyjä ja laumassa juoksemaan kaupungin halki, totesimme yksissä mielin. Varsinaisesti paheksuimme epämääräisesti sitä, kun naisten juoksutapahtumaan tuodaan aina joku mies jakamaan ruusuja ja tänä vuonna oikein itse Scandinavian Hunks pullistelemaan lihaksiaan ja virittämään naismielet hurmokselliseen kirmaukseen. Ihan niin kuin me naiset emme olisi vakavasti otettavia juoksijoita. No huh ja just, paheksuimme siis naisissa tapahtumaa ja sen alistavaa ja vaikka mitä asenteellisuutta.

Kotimatkalla sitten kurvasin pyörälläni hikisenä ja janoisena lähiömarketin parkkiin ja koskaan ei ole kuulkaa niin perusteellisesti tullut pyörää lukituksi: varsin kauniisti muotoiltu kaveri viritteli metrin päässä korvamusiikkinsa piuhoja paitansa alle ja tarjoili näytteitä äärimmäisen hyvin muodostuneesta kuusiopakkauksestaan. Huhhuh, ajattelin minä, ja että kyllä kyllä.

Mutta pupukorviin en suostuisi. En ainakaan töpöhäntään.

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (9)

Väestöliiton pariterapeutti kertoo, että ensimmäisistä avioliitoista purkautuu 55% ja toisista ja kolmansista jopa 65-70%. Syyksi hän epäili uusioperheessä elämisen vaikeutta, mikä saattaa pitää osin paikkansakin. Minä väitän kuitenkin suuremmaksi syyksi sitä, että ensimmäinen erehdys on vaikeampi myöntää kuin toinen tai kolmas, jolloin ei enää vaaleanpunaisesti odoteta ihmeen tapahtuvan vaan myönnetään erehdys silloin, kun se huomataan. Kun eron on jo kerran käynyt läpi, on helpompi lähteä. Toisten ja kolmansien avioliittojen purkuherkkyyden syyksi pariterapeutti epäilee myös sitä, että uusintakierroksilla odotukset puolisoa kohtaan ovat korkeat ja jopa kohtuuttomat. Taas väitän vastaan. Uusiin liittoihin päinvastoin mennään hyvinkin realistisin odotuksin. Mikä taas tarkoittaa sitä, että pettymykset tunnistetaan nopeammin ja aikaa suhteen kehittymiselle ei anneta tai sitä ei ole. Mitä monempi liitto, sitä vähemmän haluaa uhrata aikaansa odotuksille, koska maailma on jo opettanut, että eivät asiat useinkaan odottamalla parane.

Näillä saatesanoilla toivotan onnea toiseen yritykseen Tanja ja Olli Saarelalle, jotka eilen ovat ilmaisseet tahtotilansa toistensa suhteen. Pariterapeutti muistuttaa, että tutkimusten mukaan suhteen hyvinvoinnin luultiin ennen perustuvan kykyyn käsitellä rakentavasti ristiriitoja mutta Tanjaa lohduttanee tieto, että nyttemmin on huomattu olennaisemmaksi myönteisen pohjan rakentaminen.

Oli miten oli, minusta kaikkein olennaisinta on, että jokaisella pitäisi olla oikeus olla oma itsensä. Edes omassa kodissa.

Kirjoitti: mea 08:25 | Jälkipuheet (10)

Levitoin itseni nolla-asentoon sängylle, aukaisin television ja jäin katsomaan ensimmäistä tarjottua ohjelmaa. Oikein tarkistin, että mitä ihm ... [digiboksien guide on mainio apuväline]: Noora menee naimisiin. No huh!

Nyt en tiedä, kumpi on ärsyttävämpää: Nooran jokapaikan teennäinen naurun rematus vai Baari-ohjelman intterveppisivuilla toimittajan [?] jatkuvasti yksittäisestä blogimerkinnästä käyttämä nimitys blogi. Siis tähän päivään mennessä joku toimittamisen ammattilainen ei tosiaankaan tiedä, mikä on blogin ja postauksen/entryn/merkinnnän ja herramunvereni päreen/lastun ero. No huhhuh!

Hanna kirjoitti tuoreimpaan blogiinsa ajatuksia tämän illan suorasta lähetyksestä.

Taidan katsoa lätkää. Vaikka mitään en kyllä siitäkään ymmärrä.

Kirjoitti: mea 20:47 | Jälkipuheet (2)

Nyt minullakin on vihdoin oma "missä olit, kun ...." -hetkeni. Vastaavaa en ole kokenut koskaan aiemmin. Tämän tulen muistamaan aina ja ennen kaikkea siksi, että tämä oli avomielisyyden voitto.

Katso Lordin haastattelu lehdistökonferenssissa BCC News videolla.

Kirjoitti: mea 08:20 | Jälkipuheet (17)

Ihan parhautta on, kun tapaa oikein vanhoja ystäviä pitkästä aikaa ja on kuin ei olisi päivääkään siitä, kun viimeksi tavattiin vaikka siitä on yli kaksi vuotta. Kun ei tarvita esipuheita, kysymyksiä ja lämmittelyä. Kun olemisen helppous alkaa kuin eilisestä. Kun aika on vain sana, jota ei kukaan muista.

Kuulitteko viime yönä kolmen maissa liikahduksen ja suuren kolahduksen. Jotain niihin aikoihin se tapahtui. Oli juotu lintuviskiä jo aika paljon ja pantu maailmaa paikalleen. Klonks. Ja se oli siinä. Maailma saatiin raiteilleen. Sitten mentiin nukkumaan.

Tietääkö kukaan, mitä se skottiviski on, jossa on kalkkunan kuva etiketissä? Istui suuhuni kuin lempeän pehmeä suudelma.

Kirjoitti: mea 14:19 | Jälkipuheet (16)

Mikä opettaa naista enemmän kuin lapsuuden ammatillisen haavelaivan karahtaminen kiville tai oman satamansa etsiminen opintiellä? Ei mikään, paitsi sama ihmissuhteissa.

Eräällä pikkukaupungin kasvatilla oli joskus taipumus laittaa vaaleanpunaiset lasit silmilleen, kun tuntosarvet havainnoivat ihmissuhteen, joka havainnoi tuon kiltin ja ujon tytön. Tytöllä oli havaittu myös taipumus vaientaa korvansa kuulemasta ja ummistaa silmänsä näkemästä sitä, mitä ei halunnut. Hän oli taitava siinä. Hänellä oli myös ylikehittynyt tarve miellyttää kaikkia. Niinpä hän puski läpi tutusteluiden, esitti sitä, mitä oletti mahdollisen ihmissuhteen mahdollisesti haluavan hänen olevan. Toisaalta, vaikka ihmissuhteet eivät hänen haaveitaan vastanneetkaan, oletti hän lapsellisissa varmuuksissaan ihmisten muuttuvan haavekuviensa kaltaisiksi, kun vain hänen kaikkivoipainen kiltteytensä ja erinomaisuutensa pääsisi toiseen ihmiseen kultaisen kosketuksensa sipaisemaan. Niin oitis sammakoista, joiksi hän ei toki tietoisesti ketään myöntänyt, prinssejä sukiutuisi. Niin väärin, niin väärin.

Ihmissuhdeopin tentin suorittamiseen tyttö tarvitsi aika paljon aikaa ja muutaman suhteen kumauttamisen rytinällä kivikkoon. Perusopintojaksolla tyttö sisäisti, että ketään ei voi toinen muuttaa. Syventävä jakso opetti hänelle, että ihmissuhdevalmiiksi aikuiseksi voi kasvaa vasta, kun tajuaa, ettei ketään edes pidä ajatella muuttavansa vaan jos jonkun, niin itsensä on kasvettava. Lopullisesti hänestä tuli valmis, kun hän ymmärsi nöyränä myöntää, että jalustalta on laskeuduttava, löydettävä omat jalkansa ja päänsä, uskallettava seisoa ja ajatella ihan itse ja myönnettävä itselleen ja toisille mahdollisuus olla juuri se, mikä on: torso mutta vahva ja siksi kaunis ja ehjä.

Ei-komea, ylipainoinen, ikääntynyt, varaton ongelmakimppumies etsii viehättävää ja älykästä naista vahvistamaan ex-vaimon mielipiteen.
Tori 18.5.2006.

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (11)

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja kuoppia kaivaa. Sen uhallakin tai juuri sen vuoksi puhallamme pölyt arkistokaapin laatikosta M niin kuin Muistot ja kaivamme haikeuden kyynel silmässämme kahden vuoden takaa Uguksen kanssa esittelemämme pöydät tiskille. Ja mitä me näemmekään: Aleksi on hukutettu Auran aaltoihin. Mutta niin on mäyräkoirakin kadonnut Krakovan kevääseen ja muuttunut kauniiksi muistoksi.

Mikään ei ole pysyvää. Paitsi muistonappulan päälle astuneen tassun jälki.

Kirjoitti: mea 19:52 | Jälkipuheet (9)

Nainen ajattelee, ettei tiedä montaakaan parempaa asiaa kuin löytää kuivat puut saunan eteisestä, sytyttää pesään tuli ja tuntea taas tuttu savun tuoksu. Odotella kuistilla saunan lämpiämistä, haistaa kesä, siristää silmiä järvelle, kuulla tulen ritinä ja oravan kapsahdus puussa. Kantaa vesi saunaan, lisätä puita ja kiivetä lauteille lempeään lämpöön. Antaa raukeuden laskeutua lihaksiin, odottaa. Heittää ensimmäinen löyly, kuulla tuttu sihahdus ja katsoa saunan ikkunan huurtumista kuumuuden muuttuessa harsoksi lasiin. Istua saunan rappusilla iho höyryten, katsella auringonlaskuun, kuulla rantaan osuvat laineet ja sorsan sukellus. Hörpätä kylmää olutta, haistella piipusta kohoava hiipuva savu ja muistaa, että kaikki viime syksynä tehdyt saunapuut jäivät ulos sateeseen. Mutta ei välittää siitä. Nyt.

Vaan läiskäistä hyttynen vasten miehen kiinteää reittä ja nipsaista se etusormen kynnellä pelästyneeltä iholta. Katsoa miestä silmiin ja sanoa, että kiukaalla olisi vielä makkaraa, otatko. Haenko olutta?

Nainen nousee natisevalta parveketuolilta, hakee selluliittivoiteen ja huokaisee. Olisihan se. Hienoa.

Viilenevä ilta hyväilee ihoa. Pitää muistaa ostaa hyttyskierukoita.

Kirjoitti: mea 09:10 | Jälkipuheet (9)

Hiljaisuuden hallitseminen on vaikea laji, jopa ammatikseen puhuville. Vai monastiko nykyään kuulette esitelmöitsijän, puhujan, luennoitsijan tai opettajan pitävän rohkeasti taukoja puheessaan. Kuuletteko enää vanhanaikaista rytmitystä, saatteko sanotun mieleenpainamisaikaa, intensiivisiä mietintätaukoja, löydättekö merkitseviä alleviivaus- ja dramaattisia käännetaukoja? Ettepä taida. Kuulette taukojen täytteinä öööö, totatota, niinniin, jootota, totanoin, ettäettä ja sanotaankovaikkaettä. Sinänsä muuten sujuvassa esityksessä saa kuulijan huomion tehokkaasti kiinnitetyksi asiasta toisaalle sanomalla ikään kuin vähän väliä ikäänkuin ikään kuin tauon täytteenä. Se ikään kuin vesittää sanoman.

Miten minusta tuntuu, että nykyään ei enää osata olla vaiti vaan pälätetään puhelimessa, smooltolkataan, höpötetään ventovieraille joutavia ketään kiinnostamattomia niitänäitä kassalla, jonossa, bussipysäkillä, hississä. Täytetään tyhjällä puheella ilmatila ihmisten välillä. Päläpäläpälä päl ....kaiken aikaa. Hiljaisuuden täytettä tyhjällä. No, ehkä se on helpompaa kuin rohkeasti hiljaa oleminen. Minä niin pidän hiljaisuuden äänestä. Johtuneisiko siitä, että olen perheestä, jossa puhutaan koko ajan, lakkaamatta joku on äänessä ja kukaan ei ketään kuuntele, koska kaikilla on niin paljon puhumista. Kun kotikotona käyn, minulla menee aina aikaa, että totun taas siihen äänitapettiin. Yritän kohteliaasti kuunnella kaikkia ja vastatakin, kunnes muistan, että kuuntelua ja vastauksia ei oleteta. Kukaan ei huomaa, että minä en varsinaisesti puhu mitään. No nyt tiedän yhden, joka heti väittäisi vastaan, että minä muka puhun kaiken aikaa. Mutta se on eri asia, ääneen ajattelua. Vai onko? Ehkä minä sitten kuitenkin olen vaan vanhempieni lapsi.

Minä pidän pelkistyksistä, minimalismista, tauotuksista ja vähäisyyden eleettömyydestä. Mitä ei uskoisi, kun yrittää tulkita rönsyileviä ajatuksiani tai katsoo pursuilevaa kotiani ja työpöytääni. Mutta eikö ihminen rakastakin juuri sitä, jota ei (o)saa? Niin kuin haikua, sananakin jo niin kaunis ja haikea. Kaunein kaikista, minulle kirjoitettu:

Katson taakseni
ja muistan vuodet, jotka
minulle annoit

Kirjoitti: mea 09:08 | Jälkipuheet (6)

Miksi ihmiselle luodaan tarpeita, joita sillä ei luonnostaan ole? Tyhmä kysymys. Tietenkin siksi, että joku toinen haluaa toisen rahat. Rahalla se toinen keksii uusia tarpeita toiselle. Miksi tavallisen ihmisen tarvitsee tuntea olevansa ykkösellä jurnuttava tampio, jos se tykkää vain puhua puhelimeen. Jospa se ei tosiaankaan välitä katsella puhelimen pienestä näytöstä pätkiä Kummeli-elokuvasta. Miksi se haluaisi? Muuta kuin siksi, ettei kukaan pääsisi sanomaan sitä ajastaan syrjäytyneeksi. Jos ihminen on sinut maailmansa, tarpeidensa ja kykyjensä kanssa, mikä kukaan on sanomaan, että tuo on vanhanaikaista.

Muistan ajan, jolloin Tampereella sanottiin kesän tulleen, kun teiskolainen jätti karvalakin päästään. Nykyisin kesän tietää tulleen, kun kaikki kunnon ihmiset täällä pirkkahämeessä menevät kesäisin Teiskoon tai ovat juuri tulossa Teiskosta, mikä tarkoittaa, että he tahtovat sanoa, että heillä on oikea Huvila ekä mikään mökki sekä iso vene. Niin se muuttuu. Maailma.

Kaiken kesää ihmiset menevät sinne Teiskoon tai mökille tai tontille tai puurtavat pihatöitä, tekevät vesiaiheita, istuttavat perennoja ja remontoivat, mikä tarkoittaa, että he tahtovat sanoa, että heillä on myös farmari- tai tila-auto ja ruohonleikkuukone ja he ovat tehokkaita ja touhukkaita. Eivät mitään luusereita. Mitä tämä tällainen ylenmääräinen kohkaaminen oikein on? Minä en ymmärrä, miksei välillä vaan voi olla. Kenelle pitää todistaa mitä. Miksi pitää kalastaa, marjastaa, perata, savustaa, kitkeä, kylvää, istuttaa, korjata, maalata? Minä en ymmärrä, miksi pitää koko kesä niin touhuta. Minä en ymmärrä, miksi ihmisen pitää olla aina niin tehokas ja hyödyllinen.

Mikään ei ole turhempaa kuin tehostaa sellaista, jota ei tarvitsisi tehdä ollenkaan.

Kirjoitti: mea 10:00 | Jälkipuheet (17)

Mistä on peräisin nykyisin niin yleinen tapa laittaa kysymys- ja huutomerkin eteen välilyönti ?

Millä logiikalla pilkun jälkeen ei välilyöntiä enää jätetä,sillä onhan se aika oudon näköistä ?

Lääketieteen opiskelija kirjoittaa: "Joudun usein lukea ..." ja "lainaan, jos satun ehtiä".

Lääkäri kirjoittaa: "syntymä ajat", "väitöskirja työn" ja "pää virka".

Insinööri kirjoittaa: "it ala" ja "atk vastaava".

Näppylöitä.

Kirjoitti: mea 13:39 | Jälkipuheet (35)

Perhe Meanderia päätti yllättää minut äitienpäivänä organisoimalla ikkunanpesutalkoot vaikka me emme voisi vähempää välittää näistä vähän väliä toistuvista kodinhoitorutiineista, vastahan ne vuosi sitten pestiin. Vaikka se höyrypäinen pesu olikin helppoa, päätimme nyt kuitenkin kokeilla jotain muuta, sillä totta puhuen lopputulos ei viimeksi ollut järin häävi. Olimme tällä kertaa olleet kaukaa viisaita ja etukäteen lähestyneet työpaikkamme ikkunanpesualan ammattilaisia udellen takuuvarmoja niksejä pesuoperaation helpottamiseksi ja kirkastuloksen maksimaalisoimiseksi. Koska useampi taho vannoi Rajamäen etikan kaikkivoipuuteen, päädyimme kokeilemaan. Etenkin, kun muistimme, että meiltä oli jäänyt sitä joulusillin jäljiltä melkein pullollinen. Etikka oli sitä valmiiksi maustettua laatua mutta ajattelimme, ettei se haittaa ja kaadoimme kaiken veden joukkoon. Epäilyttävän siirappisen oloista se oli mutta emme antaneet seikan häiritä. Paitsi vasta vähän päästä: se tosiaankin oli sokerista ja ikkunan pinta juuri sellainen kuin vain siirappivedellä pesty on.

Vaihdoimme Fairyyn ja viiden tunnin urakan päätteeksi totesimme itsemme kaikkemme antaneiksi ja palkintokahvit ansainnaiksi. Paiti että kahvi oli loppu. Päiväkäveltyämme LähiTarmolle havaitaksemme sen suljetuksi muistelimme LähiSiwan olevan aina auki mutta niin muisti myös puoli Tampesteriaa, jotka kaikki olivat päättäneet jostain syystä tulla viettämään yhteistä äitienpäivää Siwaan. Meidän kahvihampaamme lakkasi kolottamasta vilkaistuamme monikymmenmetristä jonoa ja muistelimme pakastimen omaavan kätköissään jäätelöä, joka saisi toimittaa urakkapalkan virkaa.

Miten on muuten mahdollista, että suljetussa muovirasiassa oleva jäätelö voi muuttua yhtä aikaa sekä kuivaksi että jäähileiseksi sekä maistua pahville. Seuraavaksi näemmä paneudummekin kotihommista toiseksi rakastetuimpaan eli pakastimen sulatukseen. Ehkä jo heti ensi pakkasilla. Eli näillä näkymin tällä viikolla.

Kirjoitti: mea 09:26 | Jälkipuheet (12)

Viisivuotias juoksee naista vastaan hoitopaikan pihalla. Nainen on hiukan myöhässä, koska kävi kotimatkalla parturissa. Hänen pitkät suorat hiuksensa ovat nyt lyhyemmät ja päätä kehystävä uusi kiharapilvi pyörteilee tuulessa kevyesti. Nainen hymyilee ja polvistuu maahan, valmistautuu ottamaan pojan sylikoppiin. Aurinko kurkistaa juuri silloin pilven takaa. Poika pysähtyy, nostaa toisen kätensä silmilleen, sillä aurinko häikäisee. Poika kallistaa päätään pieni kyynärpää pystyssä, kurkistaa käden alta hämmentyneenä ja sanoo: "Sä oot enkelin näkönen."

Ystävän kauniit kasvonsa hehkuvat, sanoja ei tarvita. Ilo säihkii silmistä, kun hän seisoo naisen oven suussa. Ystävä on onnellinen. Hän tekee jo lähtöä mutta on sen näköinen, että haluaisi vielä sanoa jotain, kääntyy mennäkseen, pysähtyy, hymyilee ujosti: "Hyvää äitienpäivää. Sinä olet minun henkinen äitini."

Asiat on liian mukavasti, nyt täytyy pilata kaikki.
Äiti, en tahdo mennä Englantiin, en kuulla sanaa "splendid".
Mutta tahdon menettää elämäni tilaisuuden,
Nämä utopiat miten A:sta tulee B ja B:stä A.
Siihen saakka kun otat mahdollisuuksistasi selvää, on toivoa
Ja rauhattomuus hyötyenergiaa.
- Absoluuttinen nollapiste

Kiitos teille, jotka annatte naiselle mahdollisuuden olla enkelin näköinen äiti.

[Kuva: Ville Morkki]

Kirjoitti: mea 08:43 | Jälkipuheet (0)

Tilatkaa tästä erään liian vähälle huomiolle jääneen pitkän linjan progebloggaajan avoimemmin pohtiva puhuva irtopää.

Kirjoitti: mea 11:50 | Jälkipuheet (4)

Perheenäitien rankkaa työviikkoa hämmästeltyäni kalkuloin [via b.] oman taloudenpitoni laskun ja sain vuoden summaksi 74,199$. Kenelle saan lähettää laskun?

Mutta miten lapseton ja pariton virkanainen sitten kuluttaa iltansa? Hän lähtee töistä puoli viisi polkemaan kotiin, poikkaisee matkalla Sportiaan hakemaan työkalua, jolla voi nostaa satulaa hoitaen samalla joko talonmiehen tai vahtimestarin töitä. Ohimennen hän hivelee kateellisena uutta hopeamustaa Nishikiä ja huokailee sen kauneutta. Samalla hän hämmästelee, missä myyjä [virkanaista ei koskaan lähesty yksikään palveluhenkinen sportiapoika, ihan niin kuin ei auto- ja kompuutterikaupoissakaan], miksiköhän. Sen jälkeen hän jonottaa kassalla, nostaa satulan, lähtee polkemaan, huomaa, että on kuuma, pysähtyy, riisuu takin, polkaisee hetken matkaa, huomaa, että on kylmä, pysähtyy, laittaa takin päälle ja jatkaa matkaa. Muistaa, että pitää poiketa alkossa, etsii vartin haluamaansa ja jatkaa matkaa kotiin. Kotona hän nostaa satulaa vielä vähän ja koeajaa. Ihmettelee, miten jalat voivat kasvaa talven aikana pituutta kokonaispituuden lisääntymättä mutta ei jää sitä pohtimaan enemmälti, sillä työt odottavat.

Virkanainen vaihtaa vaatteet, kerää tyhjät tölkit, hämmästelee, mikä pussi parvekkeella on, huomaa sen pääsiäisenä sinne säilömäkseen roskapussiksi. Ottaa tölkit, repun, roskiksen ja suuntaa parkkiluolaan kellon ollessa kuusi. Hoitaa autonkuljettajan työt ja ajaa Liideliin, hakee Saskia-pakin, tonicia, tomaatteja, kurkkua, ei salaattia, koska ovat kovin rääpäleisen kokoisia, mehua, leikkeleitä, filettä, eikun ei otakaan, palaa viemään sen takaisin, ottaa sen sijaan pakastekalaa, raapottaa kaksin käsin ostokset Marttiin. Huomaa, että tuulilasi on siitepölyinen, pyyhkii sen, suuntaa Prismaan, josta piti hakea jotain, jota ei ollut Liidelissä mutta ei muista, joten ostaa vessapaperia, muutaman oluen ja palaa autolle. Muistaa, että tölkit piti palauttaa ja palaa Tomralle, jonka huomaa epäkuntoiseksi, palaa autolle kellon ollessa 19:19. Kotiin, kassit hissin ovelle kahtena eränä, ylös, kassit sisään jalka hissin oven välissä, alas, auto parkkiin, takaisin kotiin, tavarat jääkaappiin. Ja muistaa, että Prismasta piti ostaa salaattia.

Virkanainen on jo järjettömän nälkäinen, joten hän tekee hetken kokin töitä taikoen suunnattoman salaatin ilman salaattia. Syö työpöydän kulmalla, kirjoittaa pari sähköpostia ja lähtee lenkille hoitamaan kotiyhteisön toimitusjohtajan ja psykologin töitä. Juoksee puoli tuntia. Jonka jälkeen hän aloittaa pesulanhoitajan työt heittämällä lenkkivaatteet koneeseen, samalla hän tekee siivoojan työt vähän vaan moppaamalla, kun ei ehdi imuroida, jonka jälkeen hän sittenkin päättää imuroida. Virkanainen ottaa siiderin [psykologi]. Kello on 21:49. Hän aloittaa tietokone-operaattorin työt [muistaa saattaa loppuun pesulanhoitajan hommat] uuvahtaa jo kahden tunnin jälkeen, jolloin hän voikin aloittaa vapaa-aikansa vieton menemällä nukkumaan. Onneksi virkanaisella ei ollut lapsia ja miestä, koska olisivat jääneet hoitamatta. Toisaalta, olisivathan ne voineet vaikka auttaa.

Totuuden nimissä tarkennettakoon, että ei näitä päiviä ole kuin kerran kahdessa viikossa.

Kirjoitti: mea 09:13 | Jälkipuheet (4)

Mitähän siellä kahvitauolla on taas juoruttu?

Kirjoitti: mea 10:36 | Jälkipuheet (2)

Eilen metsälenkkiä juostessani ajattelin, miten monta kieppiä sitä samaa lenkkiä olinkaan juossut ajatuksiani selvitellen erilaisten murheiden ja mullistusten keskellä. Kuvittelin juosten karisseiden murheiden mörköilleen aikansa varvikossa ja kun niistä ei kukaan koommin tuntunut piittaavan saati tulevan noutamaan takaisin, ne alkoivat maatua ja niistä kasvoi sinivuokkoja. Olen varma, että siellä on muidenkin murheita samalla tavalla pitkin pientareita ja ehkä juuri siksi siellä nyt kasvaa huikean sinisinä kenttinä vuokkometsiä. Jotain hyötyä murheistakin.

Paitsi että kasvattavathan ne myös luonnetta ja kun oikein hartaasti sitä kasvattaa, siitä tulee kuin sivivuokko, kaunis ja herkkä kukka, jota ei saa tallata tai repiä. Tai saisi. Mutta aina kuitenkin tulee joku, ennemmin tai myöhemmin, joka ei kunnioita vaan talloo huvikseen tai repii ja heittää pois. Toinen ajattelematon saattaa näennäisen nätisti mutta ajattelemattomasti kerätä kimpullisen, laittaa kotona maljakkoon ja katsella hetken. Mutta kuihtuvathan ne maljakossa. Metsiin on niiden tarkoitus jäädä. Murhevuokkojen.

Työmatkan varrella, pyörätien vieressä kasvaa ikivanha kuusi. Jostain syystä se on jätetty siihen vaikka kaikki muut on kaadettu. Se on niin vanha ja väsyneen näköinen, että se ei ole enää kaunis mutta jotain aikaa uhmaavan karun kiehtovaa iättömyyttä se henkii. Tänä aamuna kuusen viereen oli parkittu pyörä ja nainen halasi puuta. Kuusen vieressä kasvoi sinivuokkoja.

Kirjoitti: mea 09:03 | Jälkipuheet (4)

Viime kesänä Nissen ritsiltä putosi jonnekin matkan varrelle lenkkilukko ja vaikka hänessä on kiinteäkin lukitusväline, on silti kylminyt jättää kaveri kaupan tai työpaikan telineeseen. Siispä eilen menin pähkäilemään lukkohylllylle ja päädyin keskikokoiseen spiraalilukkoon, jolla saan Nissen kiinni vaikka pyörätelineeseen. Eihän sellainen spiraali tosin ole kuin hidaste mutta eipä ainakaan ilman kolinaa varasteta. Toisaalta eihän minun lähiössäni varsinaista vaaraa ole, sillä työtä tekevät paiskivat hommia yötä myöden eivätkä kerkiä pyöriä varastelemaan. Syrjiöt puolestaan ovat pääosin niin juovuksissa, etteivät pysty ja nuoriso on kuulemma jotain pullamössösakkia, joka ei viitsi vaivautua. Joku teekkari saattaisi yrittää murtaa lukkoa haasteena mutta varauduin siihenkin mahdollisuuteen ostamalla niin kesyn näköisen lenkin, ettei se tarjoa riittävästi vastusta.

Tänään on Suomessa Kirjan ja ruusun päivä, jolloin mies antaa naiselle ruusun ja nainen miehelle kirjan. Ojennan omana osuutenani jokaiselle kunnolliselle miehelle Raivoavan takakirveen, joka on kunnollisen miehen kummallinen ja itkettävä ajatuksenjuoksu Takakirveestä Pallivahan kautta Kuonasillalle. Sitäpaitsi nimi kuvaa antajaa tällä hetkellä tarkemmin kuin osuvasti.

Kiitos vaan Pyhälle Yrjölle ruususta. Naiselle lankesi taas tässäkin se vaikeampi rasti. Ihan niin kuin ei naisen elämä muutenkin olisi tarpeeksi hankalaa.

Kirjoitti: mea 09:30 | Jälkipuheet (4)

Eilen eräs virkanainen kuriinpalautti itseään päättämällä tehdä pakasteen perältä löytyneistä vihanneksista keittoa. Siis kattila hellalle ja vihannesliemeen sekalainen kokoelma pakastettua keveyttä ja terveyttä. Virkanaisen verkkokalvoja oli kuitenkin jäänyt kiusaamaan kuva hyljätystä nakkipaketista samaisen ehtymättömän pakasteaarteiston kätköissä, joten hän päätti, että tehtäköön kuitenkin nakkikeittoa. Siinä jäisiä pätiköitä pilppuessaan tunsi hän outoa käryä mutta päätteli jonkun naapurustossa roskia polttelevan. Ajatteli jopa, että toivottavasti ei polta koko tienoota mahdollisessa uusavuttomuudessaan ja jatkoi nakkien palastelemista ja keiton hämmentelyä ihmetellen, kun ei jo kiehu mutta pakasteitahan ne toki olivatkin. Käry sakeentui ja kattilan takaa alkoi nousta vienon ruskea savukiehkura: salamana virkanainen tajusi, että hönkä oli takalevyssä, kattila kylmällä etulevyllä ja takalevyllä jalopuinen leikkuulauta. Virkanainen vakuuttaa, että moinen lauta haisee todella sankealle hiiltyessään ja muistuttaa, että jos hän olisi tyytynyt terveelliseen nakittomaan vaihtoehtoon, olisi hän ollut surffailemassa tai loikoamassa parvekkeella, jolloin lauta olisi syttynyt ilmiliekkeihin levittäen tuhoa ja turvattomuutta. Terveellinen ruoka voi viedä henkesi. Varo.

Eräs opiskelija osti kultaisella seitkäätluvulla opintolainan viimeisellä sadan markan setelillä hernekeittoa, koko rahalla. Sitä he sitten toverinsa kanssa söivät pitkin kevättä kehitellen keitoista mahdollisimman vaihtelevia makuelämyksiä. Kun soppa alkoi kyllämystyttää, keksivät he tehdä hernekeittopizzaa. Ei kuulemma ollut hääviä mutta sama kaikilla mausteilla oli jo parempaa. Mausteiden laatua tarina ei kerro mutta epäilen niiden olleen nestepainotteisia.

Mitä sinä tekisit viimeisellä 20 euron setelillä? Minä ostaisin hyvää, tuoretta, rapsakkakuorista, sisältä pumpulisen messevää durumvehnäleipää Stokkalta ja söisin sen epäterveellisesti pelkän suolaisen voin alla. Viis sydän- ja verisuolitulpan riskistä, sillä muistaisin, että terveellinen ruoka voi viedä henkesi.

Kirjoitti: mea 08:36 | Jälkipuheet (5)

Virkanainen ohitti äsken ison rakennustyömaan kipaistessaan asioilla ruokatauolla. Mikä silmiä hivelevä näky: työmaalla tuoksui kuumuus, piki, pöly ja hiki. Äijät kävelivät yläkropat paljaina raskaita työkaluja roikottaen. Kypärät rennosti takaraivolla ne huutelivat toisilleen ja kaikesta huokui loputon äijyys. Ja silloin virkanainen halusi olla niin jotain muuta kuin viileä virkanainen ilmastoidussa toimistossa, jonka tummennettujen lasien takaa kesä näyttää niin kaukaiselta. Hän olisi halunnut kulkea yhtä notkeasti telineillä, rennosti lantiolla roikkuvia työkaluja heilutellen, pyyhkiä hikeä kämmenselkään ja työntää kypärää toisella kädellä takaraivolle. Hän niin olisi halunnut tuntea osaavansa ja tekevänsä. Olla vaikka taas edes se kirkassilmäinen tyttö, joka lähti ensimmäiseen kesäduuniinsa Katriina-baarin baariapulaiseksi paistamaan maailman parhaita tyttömunkkeja läheisen raksan äijille. Tai olla vielä kerran se kirkassilmäinen tuleva virkanainen, joka toisena kesätyökesänään pääsi unelmahommaansa raksalle repimään nauloja.

Raksakesän jälkeen tuleva virkanainen oli jo päässyt akateemisten opintojen pariin ja hänen piti muka niin muuttaa maailma. Seurasi opintoja silakan perkuussa, juustotarjotinten tekemisessä ja oluen kannossa. Tärkeitä taitoja kaikki tyynni, vaan ei niillä maailma muuttunut. Pikkutytöstä kasvoi ihan huomaamatta nainen, joka osasi paistaa munkkeja, repiä nauloja, tehdä silakasta ja juustosta mitä vaan ja kantaa kahdella kädellä kymmenen korvatuopillista olutta. Eikä maailma muuttunut.

Valumuotit näyttivät siellä nykyisin olevan, rautaa. Ei tarvita naulatyttöjä. Mahtavatko ne enää edes huudella tytöille.

Meistä tuli muurareita
Taksikuskeja, suutareita
Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita
Meistä tuli lääkäreitä
Virkamiehiä, vääpeleitä
Ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita.
1972

Kirjoitti: mea 12:31 | Jälkipuheet (11)

Suuren elämänsuunnitelmani kariuduttua en ollut tokikaan tyhjän päällä, minun piti vain asetella pelinappulat uusiin ruutuihin. Itse asiassa minusta alkoi tuntua, että olin vain harhauskonut haluavani arkkitehdiksi ja oikeasti halusin tehdä loppuikäni sitä, mitä olin tehnyt jo koulussa: halusin olla oikea dramaturgi. Päättelin, että ajautumiseni yleisen kirjallisuustieteen opiskelijaksi ei ollut suinkaan sattumaa vaan johdatusta. Käynnissä oli suunnitelma B, osa 1A. Osa 2A olisi pyrkiä seuraavana vuonna opiskelemaan dramaturgiaa. Valmistelisin itseäni vuoden hankkiutumalla eroon maalaispikkukaupunkilaisesta pikkusieluisuudesta ja omaksumalla innostavan ilmapiirin hehkussa hohdollisen yleissivistyksen, jolla sitten silaisin tieni Varsinaiseen Unelmaan. Siispä päätin opiskella paitsi kirjallisuutta, myös englantilaista filologiaa, sosiologiaa, ATK:ta ja lehdistöoppia. Eihän sitä tiedä, mitä kaikkea Suuri Dramaturgi tulisi tarvitsemaan. Dramaturgi tarvitsisi epäilemättä hyvän suomen kielen taidon, joten aloitin myös sen opiskelun.

No eihän se tietenkään mennyt niin kuin suunnittelin, koska seuraavana vuonna ei otettu dramaturgian opiskelijoita ollenkaan. Jatkoin siis sekalaisella aineyhdistelmällläni yleissivistävää [?] opiskeluani. Suunnitelma B:n 2A-osion näin siirryttyä keskityin suomen kieleen ja vuoden mittaan se alkoi tuntua yhä kiehtovammalta. Päätin, että ei Suomessa elä dramaturgina. Että kaikkea hullua sitä nuoren ihmisen päässä pyörähteleekin. Tottakai minusta tulisi nimenomaan opettaja: suunnitelma C. Ja otin tietenkin opiskeltavakseni myös kasvatustieteet.

Yritin toisen opiskeluvuoteni ajan kuvitella itseäni opettamassa riiviöille sisäolioita ja ulkotulentoja ja päätin haudata myös suunnitelma C:n, ei herramunvereni minusta mitään opettajaa tulisi. Aikuisuus kolkutteli jo portilla ja tajusin, että jollain sitä täytyisi varmaan itsensä elättääkin. Että mieti tyttö. Ja minä mietin: missä ammatissa voisin lukea, missä tarvitsisin suomea, englantia, ATK:ta, sosiologiaa ja vähän kasvatustieteitä.

Ja silloin minä sen keksin. Suunnitelma D.

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (11)

Kevään rantautumisen meanderiaan huomaan oitis, kun lautaselta löytyy salakavalasti salaatti eikä kalapuikko tahi juustonakki. Mean kevätkesäsalaatti syntyy perinteiseen tapaan lehtisalaatista, pikkutomaateista, tuorekurkusta, mustista ja vihreistä oliiveista sekä 3-prosenttisesta fetasta. Aineksia iso lautasellinen kukuilleen ja kastiketta päälle. Jos ei kastia, ei salaattia, ei rehut sentään niin hyviä ole. Ja kastikkeestahan me emme tingi; sen on oltava Salosen pimeästä pullosta. Kanin ruuan huonona puolena on, että se vaatii joka päivä täydennystä kaupasta ja koska kokkinne liikkuu pyörällä, on jo päivänkin rehujen tunkeminen reppuun onnetonta. Lopullisesti on sitten kesä, kun käsi hakeutuu lisäksi viilihyllyyn. Käsittääkseni en pidä viilistä lainkaan. Miksi sitä tekee mieli juuri ja vain kesällä?

Kevään ja kesän tasauspäivään tietää osuneensa tasan sinä iltana, kun baaritiskillä suusta onnahtaa outo sana: siideri. Uskomatonta on se luostarioluen ystävältä. Ehkä jopa noloa. Kesän lopullisen rantautumisen huomaa, kun käsi hapuaa viinakaupan valkkarihyllyillä ja katse ylenkatsoo punkun juojia, miten rujoa vuodenaikatietämätöntä sakkia. Valkkarihyllyltä askel vie giniosastolle ja kassalle suuntiessaan vilkaisee hän toiveikkaasti lanttaushyllyyn, joko olisi sinne ymmärretty hankkia sitä vanhanaikasta limettijuomaa. Sitä öklön vihreää, jota on myyty maailman sivu samanlaisessa pullossa. Tänä vuonna en ole sitä löytänyt mistään. Mistä sitä saa, kunnääs gimlettejä pitäisi päästä rakentamaan. Josta tulikin mieleen, että vappuna maistoin elämäni ensimmäistä kertaa Mummia ja täytyy sanoa, että pettymyshän oli tuo totta tosiaan. Olihan siinä pitkät ja pirteät kuplat mutta hyvänenaika sitä hintaa. Onhan se nyt liikaa vaikka kuinka kiipeilevät olivat kuplansa. Minulle kelpaa mainiosti kuohari.

Ja kaiken tämän ylenpalttisen keveyden jälkeen tekee mieli juoksemaan. Oikeasti. Nyt.

Kirjoitti: mea 18:04 | Jälkipuheet (15)

Herra IsoHerran piti saada jättää puumerkkinsä Firman asioihin juuri ennen eläköitymistään. Ei oltu köyhiä eikä kipeitä vaan pistettiin rahaa palamaan taivaita hipovien visioiden toteutukseen. "On hienoa on, minä tämän sain aikaan", sanoi herra IsoHerra Vision avajaisjuhlissa ja nyökkäili sinne tänne tärkeän näköisenä. Samoissa avajaisissa katselivat seiniä jo hänen seuraajansa, herrat B ja C, ja laskivat, että tämähän on ulkoistettavissa ja sitten säästetään niinjaniin paljon. Yhdessä he sitten sopivat saunaillassa, siinä samassa, jossa aikanaan herra IsoHerra ja leijonaveljensäkin asioista sopivat, että ulkoistetaan Vision toiminta ja säästetään.

"Kuka se oli", kysyvät B ja C, kun heitä muistutetaan Vision perustajasta sen henkisenä kummisetänä.

Uuden Vision avajaisissa herrat B ja C kilistävät lasejaan ja myhäilevät. Heillä on aihettakin juhlaan, ovathan he jättämässä Firmalle merkittävän Vision. Ja juuri parahiksi, sillä heillä on jo työsopimus allekirjoitettuna uuteen paikkaan. Vieressä seiniä katselevat jo herrat D ja E, että tälle voisi olla ottajia, jospa lopetetaan koko toiminta ja myydään Visio.

"Ketä ne ovat", kysyvät D ja E, kun heitä muistutetaan, että Visiossa on vanhoja luottotyöntekijöitä.

Kannattaisi ehkä arvostaa.

Kirjoitti: mea 11:08 | Jälkipuheet (0)

Minun elämäni tuntuu elävän ihan omaa elämäänsä. Se tuntuu tekevän päätökset puolestani. Se elää omia syklejään, omaa sisäistä sykettään singoten minut ja pienen maailmani tasaisin väliajoin uusille raiteille. Minun tehtäväkseni jää vain olla haraamatta vastaan, asettua avoimin mielin uuteen tilanteeseen. Uusi sykli tuntuu alkavan aina, kun olen juuri huomannut, että minun aikani alkaa olla täysi tässä jutussa tällä kokoonpanolla ja näillä eväillä.

Uusi tie ei ole koskaan osoittautunut huonommaksi kuin vanha. Mutta minäpä olenkin aina ollut valmis, jopa ennen kuin tiedän sitä itsekään. Aina se vaatii kuitenkin valmiudesta huolimatta pusertautumisen leveältä ja tutulta kadulta pienen portin lävitse uusiin maisemiin ja uudelle tielle, jonka kivien liukkaudesta, polun leveydestä ja katuvalojen paikoista ei ole tietoa.

Mutta onhan siellä kuitenkin tie. Aina on ollut. Portin kohdalla silti aina pelottaa.

Kirjoitti: mea 18:05 | Jälkipuheet (15)