Raastavampain murhehihen puutteessa pääsevät pikkuasiat joskus hämmästylöittämään, aika-ajoin jopa ärsyttämään. Esimerkiksi mainokset: miten voi olla mahdollista, että vaikka joka toisesta kaupungista valmistuu alan ammattiosaajia ja joka pitäjässä syntyy jatkuvasti nokkelaa ja verbaaliakrobaattista taiteilijaa, niin mainokset ovat ärsyäviä, rasittavia, huonoja, kohderyhmää halveksivia ja ennen kaikkea t-y-h-m-i-ä. Vai kuvitteleeko joku vielä jossain lasitornissa [eikö mainostoimisto aina ole jossain korskeilevassa lasikromirakennelmassa] oikeasti, että webbisivun yli suihkivat tekstin piilottavat pallot ja pompahtelevat irtohässäkät ja bannerit saavat aikaiseksi muuta kuin torjunta- ja hyljintäreaktion? Luuleeko taho, joka antaa sivuilleen noita raatokärpäsiä asennella, että sinne palataan koskaan ikinä. Voi lakata kuvittelemasta. Ruudun yli leijaavien vappupallojen vertaisesti rasittavat myös ne yhdensortin nerokkuudet, jotka jäädyttävät Firefoxin välilehden tilaan, josta ei pääse muille välilehdille. Ihan totta, laittakaa vaan lisää niitä sivuillenne, niin on aina pakko ruksia kyseinen välilehti ikikadoksiin. Jää lukematta sekä kyseinen sivu että varsinkin mainos. Toisaalta mainostaja on jo rahansa saanut, tyhmä on tämä tilan tarjoaja. Herää.

Entäpä radiomainokset? Onko ihan pakko, käskeekö joku laki, vaatiiko pomo, että radiomainosten on oltava niin ä-ä-r-e-s-t-t-y-h-m-i-ä. Joku pienten lasten vanhempi voisi vaikka valistaa tätiä, että ihanko oikeasti hän haluaa poiketa ABC:lle heti, kun kimeä lapsen ääni huutaa radiossa korviasärkevästi, että JESSSS, hyvä mutsi! Mutsi, herramunvereni, kuka vielä käyttää sanaa mutsi. Tai mistä minä tiedän, enhän ole kohderyhmää. Joku mies voisi ehkä kertoa, että saako hän hillittömän hankkimishimon, kun kuulee mainoksen, jossa ylimielinen [miksiköhän juuri sellainen] sössöttää haluavansa paketin, jossa on kaikki. Mainoksen ärsyttävyydestä kertoo jotain se, että en tiedä, kenen ja minkä paketin, koska vaihdan kanavaa heti, kun se nenä-ääni kirvoittaa korvakarvani pystyyn. Onneksi Honda-mies on pantu kesätauolle; se JESSSS saattoi naisen ääriraivon partaalle. TV:n puolella on ilmeisesti myös joku laki, joka kieltää luontaisprobioottivitabalanssiterveysvaikutteisilta mainoksilta osaavan henkilöstön käytön.

Mainostoimistojen kromirakennuksista tulikin mieleen, että miten humankavita 70-luvulla valmistuneet arkkitehdit on koulutettu. Ihan tosi, onko jonkun mielestä edes joskus olleet silmää hiveleviä ne laatikkotalot rumine väreineen, tasakattoineen ja toinen toistaan toistavine ilmeineen. Nykyisin sentään tehdään kauniita taloja.

Ja miksi herrankerpele lenkkitossut asetellaan kaupan hyllyille niin, että se kaikkein pienin koko on ylimpänä korkeudella, jonne sen kokoisen jalan omaava ihminen ei todellakaan ylety. Toisaalta sitä pienintä ilmoitettua kokoa 6 ei koskaan edes ole, joten ei kai sillä sitten niin väliä ole.

Kirjoitti: mea 09:09 | Jälkipuheet (18)

Siellä ne taas ovat luuranneet koko talven, talvimöröt. Vaatekaapissa on mellastanut yksi pahimmista, KaappiMörkö. Joka talvi se nipistää housujen vyötäröistä sentin pari, muuttaa T-paidat nuhruisiksi, viimekesänä selkeän muistikuvan mukaan kivat värit luotaantyöntävän tyhmiksi, ihan parhaat kesäkengät hassun tolppakorkoisiksi ja astuu ne vielä linttaan. KaappiMörkö on aikansa kuluksi vielä piilottanut osan kesävaatteista ja -kengistä. Muistan selvästi omistaneeni kivan kokoelman mutta missä ne nyt ovat. Ja miksi se kaivaa jonkun muun ihmisen kätköistä niitä kukkamekkoja ja hassuja kenkiä ja paitoja, joita suinsurminkaan en ikinä päälleni laittaisi. Minäkö muka olisin joskus kulkenut kukkamekossa?

Talvimöröistä uskollisimpia on LaiskaMörkö. Se on myös astetta ilkeämpi. Se asustelee kaveriksi naamioituneena koko talven virkanaisessa. Kun virkanainen sitten kaivaa KaappiMörön linttaamat lenkkitossut ja nuhjaamat juoksuvaatteet, kauhistuu LaiskaMörkö, että kohta tulee lähtö ja suunnittelee kostoiskua. Kun virkanainen etsii pyöräsuojasta polkimensa, mitä huomaa hän? KellariMörkö on käynyt tyhjentämässä kumit ja kuraamassa ihan varmasti syksyllä pestyn pyörän. Kun sinnikäs virkanainen nielee kiukkunsa ja pumppaa ilmaa, öljyää ketjut, köyttää kylpärän ja polkaisee parinkymmenen kilometrin lenkin ja sen päälle juoksee puolen tunnin kiekat parina päivänä, mitä tekee LaiskaMörkö? Se kipeyttää kostoksi etureidet, takareidet, sivureidet ja pepan. Tarkemmin sanoen vyötärön ja polvien välisen pätkän naisesta niin, että virkanainen joutuu vaapottamaan AguAnggana. Uskottavuus siinä kärsii.

Talvimörköjen karkotus kestää yleensä parista kolmeen kuukautta, mikä on sikäli pahasti paljon, että kesäkään ei läheskään aina niin kauan kestä. Asiaan täytyisi kyllä saada korjaus. Mihin tästä voi valittaa? Kyllä avaruudessa käydään mutta ei keksitä yhtä möröt karkottavaa uutetta.

Kirjoitti: mea 09:00 | Jälkipuheet (8)

Elämme taas aikoja, jolloin hormonit hyrskää, miehet on miehiä, naiset kauniita ja autot väärissä renkaissa. Kiekkoja on vaihdeltu pihoissa ja puutarhoissa, aikaa ja tupakkia on kulutettu ja ähinän määrällä täyttäisi pienen riemutalon. Eilen parkkiluolassa kuminvaihtoaskareesta oli päästetty nauttimaan myös perheen äiti ja poika, jotka raahasivat kainalossaan kesäpyöriä läheisen talon kellarista alas luolaan kiekko kerrallaan sillä aikaa, kun iskä raapi päätään pähkäillen, että miten se tunkki taas toimikaan. Tänä aamuna rantatiellä hitaahkosti matkaa taittanut auto irrotteli perässä kulkijoiden päistä pultteja, kun vempottava takapyörä ei selvästikään ollut ottanut riittävästi pulttia. Vaan pääasiahan on vaihtaa itse kiekkonsa, vain naiset ja humanistit joutuvat turvautumaan vieraaseen testosteroniin.

Testosteronit hyrskivät eilen myös sen 18-vuotiaan nuorukaisen suonistossa, joka halusi näyttää kyydittäville tytöille, kuinka parin päivän ikäinen auto kulkee viikon ikäisellä ajokortilla sadan kilometrin tuntinopeutta 40 kilometrin alueella keskustassa Rantatiellä. Seurue päätyi Ratinan suvannossa parkissa olleen hinaajan kannelle. Yksi asia lie varma: tytöt vaikuttuivat. [AL 24.4.06]

Nyt on muuten oikein todistettu yliopistotasoisesti, että miehen on vaikea tehdä päätöksiä silloin, kun näkyvissä on vähäpukeinen, seksikäs nainen. Ongelma on sitä suurempi, mitä enemmän suonistossa velloo testosteronia. Leuvenin yliopistossa koehenkilöt laitettiin jakamaan rahaa keskenään: macho-miehet pärjäsivät odotetusti rahahommissa hyvin niin kauan, kun vähäpukeisia ei ollut läsnä. Mitä me tästä opimme? Emme mitään, sillä ainahan me olemme tämän tienneet. Karvarintaiset uroot voisivat tietenkin varoa nyt käynnistynyttä kesäkautta. Seksikkäät naiset ja raha, yhdistelmä, joka voi käydä kalliiksi. Tosin tosimies sanoo, että oli se sen arvoistakin. Luultavasti jopa olikin.

Elämme vaarallisia aikoja.

Kirjoitti: mea 09:24 | Jälkipuheet (4)

Virkanaisten talvikengät vaihtuvat korkokävelykenkiin, takki lantion paljastavaan naisen muotoa kunnioittavaan pikkupusakkaan. Kevät. Kuivat kadut. Kenkien korot venyttävät kylmän ja pimeän kumaraan painamaa vartta enemmän kuin koroissa on senttejä. Kops, kops, kops… Kevät. Korot kopisevat leikkisän kepeästi kuivalla, harjatulla asfaltilla. Hymy kuin vienosti keimaileva kädenojennus. Kevät. Ujo ryhti hakee talven kangistamasta kumarasta sitä rohkeutta, jonka pimeä syksy hautasi toppatakin hartioihin. Selkä suoristuu kuin varkain. Askel ojentuu huolitellusti, kokeillen. Talven jäykistämä, yhdeksi erottamattomaksi vartalon niveleksi jämähtänyt lantio löytää puoliskonsa. Sehän liikkuu. Kevät. Korkokengästä pilkahtava vielä hiukan palelevainen nilkka ojentuu loppuun, notkauttaa lantiota varovasti. Korko napsahtaa kuivaan kävelytiehen yhä rohkeammin ja kauemmas, leuka nousee, katse uskaltaa kohdata vastaan kävelijän. Lantio keinahtaa kokeeksi, vieläkö se muistaa. Vielä.

Naiseus. Kevät.

Kirjoitti: mea 13:33 | Jälkipuheet (8)

Kaupunkilaiskaksikko kävelee jo aavistusta vahvemmasta kevätilmasta hullaantuneina omakotialueen poikki. Mullan ja sulavan lumen tuoksu on joka kevät yhtä yllättävä. Kerrostaloalueiden kaupunkilintujen tityy-kutsut tuntuvat kovin köyhiltä täällä, missä haravoiden rapsutukseen yhtyy lintusekakuoron moniääninen laulu. Palavien roskien huumaava tuoksu tuo mieleen lapsuuden, saunanlämmityksen tuoksun, kesän. Haaveet.

- Jos saisin lottovoiton, ostaisin mökin ja laittaisin sinne pienen puutarhan, jossa kasvaisi perunaa ja tilliä ja ...
- Hahaa, sinäkö muka. Ethän sinä osaa pitää hengissä edes jukkapalmua.
- Se on ihan eri asia. Pihatöissä sitä jotenkin olisi yhtä luonnon kanssa, saisi kokea kasvun ihmeen joka kevät.
- Sun itusi taitaisivat kuivettua ikävään.
- Saisi seurata, miten tyhjästä nousee ensin aavistus vihreää versoa, joka kasvaa neidoksi, varttuu naiseksi ja antaa lopulta itsensä kasvattajalleen. Jotenkin niin runollisen kaunista.
- Ei ne hei tyhjästä nouse. Tarvitaan vähän multaa ja vettä ja kaikkea ikävää niin kuin lantaa ja työtä ja hoivaa ja sellaista.
- Mutta ajattele nyt. Perunaa omasta maasta. Kyllä vaan tykkäisit sinäkin. Voitais muuten tehdä valkosipuliperunoita, mulla on vielä niitä maalta kotoa tuotuja luomuperunoita jääkaapissa.
- Mä tykkään pastasta. Tossa muutenkaan mitään itua ole.

Illalla kaksikko saunoo pienessä kerrostalosaunassa. Mies hakee jääkaapista oluet.

- Minkä tähden sulla on muuten kissanhiekkaa jääkaapissa?
- Haha, onko nyt vai aprillipäivä?
- No on siellä, on meinaan tosi. Ei kellään ole kissanhiekkaa jääkaapissa. Erityisestikään, jos ei ole kissaa.
- Joo joo.
- No mee kattoon.

Nainen epäröi hetken. Jos hän nyt menisi katsomaan, mies nauraisi vuoden, miten helppoon pilaan taas sai toisen lankeamaan. Toisaalta mies näyttää kovin vakuuttavalta. Mutta eihän hänellä ole kissanhiekkaa jääkaapissa. Tietenkään. Kukaan sentään niin hölmö ole

- Jokohan parvekkeella muuten tarkenisi?
- Kokeillaan, mä haen jääkaapista oluet.

Nainen kietoo kylpytakkia päälleen, sujauttaa villasukat jalkaansa, ottaa kaapista kaksi tölkkiä ja sihauttaa ne auki. Käsi jää lepäämään tölkin päälle mietteliäänä. Mitä hän juuri äsken oli näkevinään. No ei voi olla, ajattelee hän ja aukaisee uudelleen jääkaapin ja katsoo perunalokerikkoon. Hän vie tölkit parvekkeelle, istahtaa korituoliin ja katsoo surullisen tyhjiä parvekelaatikoita.

- Mitä muuten luulet, kasvaisikohan hyvin idätetty peruna parvekelaatikossa.

Kirjoitti: mea 10:57 | Jälkipuheet (12)

Meillä töissä on yksi asiakasblondikone ollut kolme viikkoa jamassa, jossa se ei ota yhteyttä intternettiin. Se on niitä fiksuja rakennelmia, jotka buutatessa siivoavat kaikki jäljet, ottavat yhteyttä suoraan instituutiosta ulos päästämättä sisäisiin ja salatumpiin tietoihin ja tämä kaikki ihan siksi, että fiksut koulutetut asiakasihmiset tykkäävät tehdä kaikenlaista kivaa ja epäsallittua. Mutta se on taas toinen juttu. Se kone ei siis saa yhteyttä näin blondiraattorilla ajateltuna tuonne instituution palvelimeen, josta tietoliikenne lähtee ulos. Yrittää kyllä, mutta ei. Kaverinsa naapurikoneet hyrskivät voimallisesti. Siitä tehtiin vikailmoitus [vko 13], johon eilen [vko 16] kuittasivat, että korjattu on. Kun sitten kokeiltiin, niin eipä mitään yhteyttä edelleenkään. No ne guru-ukot sanoo, että heiltä kyllä pingaa, että korjattu on. Keis klousd.

No nyt tässä on tänään yksi vanhempi herrasammattimies [joka tuli asentamaan ohjelmia, joka homma on tilattu viikolla 10] firmasta F [se yhteysvika kuuluu siis firmalle T, siis eli, kun on yhteyksissä/IP:ssä/jossain koneen ulkopuolella vikaa, hoitaa T, muuten F] jääräpäisesti yrittänyt selvittää tuota yhteyttömyysvikaa, koska hän ei myöskään pääse asentamaan sitä ohjelmaa. Mutta hänellä ei taas ole avainta telekaappiin, koska kaikki kiinteistön asiat kuuluvat firmalle I, joka sanoo, ettei heillä ole mitään tekemistä avainten kanssa, joka avainhomma kuuluu firmalle M paitsi välioviautomatiikkalukko, joka vika kuuluu heille, jos se on lukossa mutta jos vika on siinä läpyskälaitteessa, niin vika kuuluu sille M:lle.

Toisaalta, kun se alkuperäinen vika kerran on korjattu ja kuitattu, niin eihän siinä voi olla vikaa. Ongelmaa ei siis ole. M.O.T.

Kirjoitti: mea 14:41 | Jälkipuheet (7)

Äskettäin ihmettelin sitä vähäistä, ellen olematonta, huomion kiinnittymistä epäkohtaan, jonka yhden virkamiehen tiukka tekijänoikeuslain tulkinta on aiheuttanut kirjastoille ja erityisesti tutkijoille ja opiskelijoille. Eipä mennyt siitä montaa päivää, kun eräs aktiiviasiakas, kaupunginvaltuutettu, joutui tämän laintulkinnan uhriksi. Hän on jo vuosia tottunut saamaan julkaisunsa nopeasti liitetiedostoina ja hämmästyi suuresti harppausta takaisin 80-luvulle. Saatuaan tietää syyn sidottuihin käsiimme hän sanoi heti lähettävänsä kymmenelle kansanedustajalle asiasta hoputteen. Juuri äsken saimme Eduskunnasta tiedon, että Irja Tulonen jättää tänään laintulkinnasta eduskuntakyselyn ministeri Karpelan vastattavaksi.

Tällaisella tiukalla laintulkinnalla vain hankaloitetaan tavallisten lainkuuliaisten kirjastonkäyttäjien elämää. Lakia tuskin voidaan tässä vaiheessa muuttaa, mutta sen tulkintaa voidaan tarkentaa asetuksella. Katsotaan, miten ministeri Karpela asian hoitaa.

Hämmentävää, miten joskus sattumalta oikeaan aikaan sopivan suulaiden asiakaspalveluhenkilöiden kohdalle osuvat oikeat henkilöt, asioiden sisäistämisymmärtäminen, oman lehmän ojaantuminen, lehmän omistajan hyvät suhteet, hyvä päivä tai mikä tahansa asiaan ehkä mitenkään liittymätön linkki voi vaikuttaa ja johtaa toimiin ja parhaassa tapauksessa epäseikan korjaantumiseen. Mutta liekö se jo liikaa toivottu.

Jäämme silti odottamaan jännittyneinä, mitä karpelaattori vastaa eduskuntakyselyyn.

Kirjoitti: mea 10:25 | Jälkipuheet (4)

Pitkien kiemurtelevien rappujen päässä uljaana kohoavan keltaisen koulutalon kirjastossa aika pysähtyi 50 vuotta sitten, kun kirjaston kolmeen uutuuttaan tuoksuvaan kerrokseen kannettiin upouudet Aallon pöydät ja jakkarat, pienemmät alakertaan lasten osastolle ja isommat yläparvelle lukusaliin. Välitasossa on kirjastonhoitajalle oma huone, siellä piskuinen pöytä ja yksi tuoli ja yhden levyn keittotaso, jossa kirjastonhoitaja lämmittää keltaisessa emalipannussa teevettä ja syö eväsleivät hiljaa ovi auki, jotta kuulee, kun asiakas seisoo palvelutiskin takana. Kirjastonhoitajan harmaa säntillisesti kammattu litteä tukka ja ujon ystävällinen ilme näyttävät siltä, kuin kirjasto olisi kiedottu hänen ympärilleen ja mitään muuta elämää hänellä ei olisikaan. Tietokoneiden tulo aikanaan oli luhistaa pienen kirjastonhoitajan hiljaisen maailman mutta urhoollisesti hän opetteli piippaamaan viivakoodeja ja hymyillen kääntymään epäergonomisen pöydän seinän viereiseltä muovitusosastolta palautuslainausneuvonta-tiskin edessä seisovien asiakkaiden ja tietokoneen puoleen vaikka hän mieluummin olisi laittanut kauniilla käsialalla kirjoitettuja palautuspäiväkortteja kirjojen takataskuihin.

Pieni ja harmaa sivukirjastonhoitaja pääsi keltaisen kirjaston KIRJASTO HILJAISUUS –kyltin takaa kerran viikossa katsomaan pääkirjaston vilinää, tapaamaan kollegoita, hämmentymään asiakkaiden hälyisyyttä ja keskustelemaan kaikista kirjastonhoitajien välisistä asioista. Niin tänäänkin. Häntä jännitti, sillä juhlapyhien jälkeiseen traditioon kuului aina vaihtaa tapahtumia. Pääsiäisenä yksi olisi taas ollut laskettelemassa, toinen mökillä, kolmas haravoinut pihaa ja neljäs oli syönyt suvun kanssa lammaspaistia. Pienelle kirjastonhoitajalle ei ollut tapahtunut mitään. Hän mietti, mitä sanoisi, ettei vaikuttaisi oudolta. Sitten hän muisti: hän oli ostanut pääsiäiseksi rakastamiaan pieniä pitkulaisia pehmeäsydämisiä hedelmäkarkkeja, koska hän ei pitänyt suklaisista pääsiäismunista. Mutta eihän kukaan aikuinen syö sellaisia, eikä sellainen ole mikään oikea pääsiäiskuuluminenkaan. Eihän se ole edes elämää. Pieni harmaa kirjastonhoitaja päätti kuitenkin osallistua keskusteluun. Hän järjesti kasvoilleen ystävällissosiaalisen ilmeensä ja sanoi: "Minäpä tyhjensin pääsiäisenä kaksi pussillista munia." Hämmentynyt hiljaisuus laskeutui nuorempien kirjastonhoitajien pitkään kokouspöytään.

Pieni kirjastonhoitaja ei enää koskaan tulisi mainitsemaan kenellekään mitään intohimostaan pieniin hedelmärakeisiin.

Kirjoitti: mea 11:03 | Jälkipuheet (5)

Arkkitehti piirsi lähiön ostoskeskuksen yläkertaan ison kahvion, kylän keskuksen. Ajatteli, että siellä perheenäidit nauttivat kupillisen kahvia ja leivoksen ostosten jälkeen, kertoilevat kuulumiset ja lähtevät virkistyneinä kukin omaan lähiönurkkaansa. Mutta eihän elämä mene niin kuin arkkitehdin piirustuslaudalla. Kahviosta tuli vähitellen kaljakapakka, jossa vaihtui omistaja useammin kuin kapakassa ilma. Parikymmentä vuotta myöhemmin entisen kahvilan seiniä kiertää loossit, joiden plyyssi-istuimet ovat täynnä tupakan polttamia reikiä, katossa pyörii discopallot ja vihreä ja punainen valo sirpaloivat tanssilattialle tunnelmaa menneiltä vuosilta. Vihreää verhoa on ostettu metrin liian lyhyt sermi erottamaan kapakka liiketiloista. Raosta näkyy pieni siivu arkea mutta verhon sisäpuolella kierteilee savu, oluen huuru ja vetäytyneisyys.

Sunnuntai-iltaisin kapakka täyttää arkkitehdin haaveen kylän keskuksena, siellä on karaoke. Pertsa, Liisa, Sinikka ja Mane laulavat viikon ahdistuksen ulos sunnuntai-iltaisin. Kukaan ei osaa mutta kaikki ovat innoissaan. Pienessä pöydässä istuu pari, joka ei välitä muista. Musta nahkarotsi ja maastotakki nojautuvat toisiinsa. Pojan musta tukka sotkeutuu tytön vaaleaan. He käärivät sätkiä, käsi hakeutuu taskuun ja jotain muutakin kuin tupakkaa laitetaan huolella filtterin taakse. Päät taipuvat taakse, nautinnolliset ilmeet puhaltavat savupilven heidän yksityisen maailmansa päälle. Näyttää kuin he eivät kuulisi tai näkisi mitään. Poika nousee hakemaan tiskiltä olutta epävarmoin, empivin askelin ja saatuaan tuopit palaa paikalleen kuin hidastettuna.

Karaoke-isäntä kuuluttaa, että seuraavana vuorossa Ike. Käsi pyyhkäisee mustan tukan silmiltä, ottaa sätkästä vielä savut, nousee hitaasti ja ottaa tuoppinsa. Hän horjuu esiintymislavalle, asettelee huolella tuopin tuolin viereen lattialle, ottaa mikrofonin, vetäisee savut. Valmis. Ensimmäiset surulliset sävelet kajahtavat nuhruisen kapakan discopallomaailmaan, Ike nostaa katseensa ja aloittaa: "Dance me to your beauty with a burning violin.." ja humalainen sorina haihtuu. Ike laulaa kuin vain Leonard sen laulaisi, silmät kiinni, tumma ääni hyväillen kuulijaa. Ike laulaa kuin transsissa. Kapakan täyttää hämmentynyt kunnioitus, päät ovat kääntyneen Ikeen, tuopit pysähtyneet huulille nouseviin kaariin. ”Touch me with your naked hand or touch me with your glove...”, Iken käsi nousee kuin tarttuakseen johonkin, hänen äänensä on tummaa samettia, joka pyyhkäisee pehmeänä kuulijan sielua. ”Dance me to the end of love." Ike nostaa päänsä, asettaa hitaasti mikrofonin telineeseen, nostaa tuoppinsa lattialta ja astuu lavalta. Hiljaisuus kunnioittaa viimeistä haipuvaa sointua. Valtavat aplodit saattavat hänet pöytään.

Ike istuu takaisin paikalleen, nostaa sätkän huulilleen, tytön vaalea pää nousee hetkeksi väsyneeseen hymyyn. Juopunut sorina palaa kapakkaan.

Kirjoitti: mea 19:33 | Jälkipuheet (4)

Pääsiäinen tyhjensi jääkaapin lammaspihveistä, valkosipulirepunoista [sic!], possun fileistä punaviinikastikkein ja vihanneksin, lohikatkarapukeitosta ja pashasta. Sinkkunaisen on nimittäin pakko yrittää. Tyhjä jääkaappi ei meitä meanderiamaassa säikähyttänyt, saati suunnitelmatalouden pettäminen vaan muistelimme lähikaupan pitävän oviaan aina auki. Emme hätkähtäneet edes sitä, että kaupasta oli loppu kaikki muu paitsi näkkileipä, olut ja broilerisuikaleet hunajamarinaadissa. Olimme näin täysin varustetut kohtaaman toisen pääsiäispäivän nälkäiset vatsat.

Kaapista etsimme käsiimme spagettia, sen katkoimme kiehumaan lihaliemiveteen ja broiskut sujautimme pannulle. Mausteeksi valitsimme yrttejä Provencesta ja Välimereltä, hapanimelää kastiketta Thaimaasta ja fondia Ranskasta sekä mustapippuria ja valkosipulisuolaa K-kaupasta. Spagetit olivatkin tässä vaiheessa aldentejä, niistä siis vedet pois ja loraus persiljaista ja valkosipulista viinirypäleensiemenöljyä päälle ja upealle tuoksuva spagetti lihasuikaleiden päälle pannuun. Kääntelyä.

Nyt vain odotellaan, että avautuuko se valtatie vatsan kautta. Ja mihin se vie. Ilme kertoo kyllä kesänopeudet tulleiksi. Toivoa on.

Kirjoitti: mea 20:57 | Jälkipuheet (4)

Pitkien monikkopyhien vinkki. Kun olet maistellut riittävästi keskustan iltatunnelmia ja kauas lähiöön mieli jo halaisi etkä tiedä, onko pyhä pyhä vai lauantai vai peräti arki [siis bussiaikataululllisesti] ja taksi maksaa parikymppiä, miten päästä kotiin kohtuuhinnalla? Mene seisomaan Keskustorille sinisten valojen alle lähiöbussin pysäkille ja odota, että taaksesi tulee väkeä niin, että viiden iloisen seurue on kasassa. Siihen menee noin viisi minuuttia. Sano, että kas kun muilla pysäkeillä ei ole ketään, katso aikataulua ja kysy, mikä päivä tänään on. Totea, että ei taida mennä enää bussia, eiköhän oteta kimppataksi.

Nokian Panimon pääsiäisolut on muuten kalliihkoa, tummahkoa, sameahkoa, mauttomahkoa ja tiskivedehköä. Emme suosittele.

Kirjoitti: mea 12:47 | Jälkipuheet (8)

Laura polkkasi eilen sähkövehjeitten ääreltä niiden paljouteen työläytyneenä. Minusta tuo ei ole vielä mitään, sillä eräiltä löytyy munankeitin, jugurttikone, sauvasekoitin, voileipägrilli, höyryharja, hieromakone (niskan), antennivahvistin sekä 31 muuta plus lamput. Yhteensä 38 sähkölaitetta. Lisäksi neljä vanhaa sähkökahvipannua, yksi manuaaliväänteinen leivänpaahdin ja muutama silitysrauta, joissa on töpselin paikka perässä. Miten niin nainen ei ymmärrä tekniikan päälle. Jos tämä ei ole ymmärtämistä, niin mikä.

Kun nainen menee kauppaan ostamaan kahvia ja hän ei muistakaan, mitä piti ostaa, hän ostaa vessapaperia. Jos kuitenkin se, mitä piti ostaa, olikin suodatinpussit eikä kahvi, voi vessapaperista tehdä sijaissuotimen. Jos se taas oli kuitenkin kahvia, ei tarvita suodatinpussejakaan. Kun nainen toistuvasti unohtaa ostaa kahvia ja hänellä on vessapaperia ja suodatinpusseja vaikka lampaat söisi, hän ostaa uuden kahvinkeittimen, koska se sopii paremmin leivänpaahtimen väriin ja paahtimen voi siten siirtää keittimen viereen työpöydälle, jossa se on paremmalla paikalla mutta sen jälkeen leipälaatikko ei enää mahdu pöydälle ja laatikko on siirrettävä. Pääasia, että silmä lepää.

Naisen logiikassa on aina joku syvempi...

... logiikka.

Edelliset logiikat.

Note to myself: muista ostaa kahvia.

Kirjoitti: mea 11:01 | Jälkipuheet (13)

Semmoinen on alkanut harmiinnuttaa, että kun vaivalla ansaittuja eurosiaan päättää joskus mennä uhraamaan itsensä alttarille tarjoten hyvähkössä ravintolassa ruokaa meikäläisittäin kalliiseen parinkymmenen ja päälle hintaan, niin onko laitaa, että jää nälkä. Mikä vielä sapetuttavampaa, niin ruoka on erittäin harvoin kovinkaan kummoista. Normimättöä, josta jopa minä ajattelen, että olisin itse pystynyt samaan. Mikä ei ole paljon. Kyllä ruoka jättilautaselle hienon taiteellisesti asetellaan ja ripsotellaan hyvää kastiketta tyhjille reunoille mutta ei se riitä. Miksi muuten kastiketta laitetaan vaan koristeeksi? Onko mitään väliä, että se voisi olla hyvää, kun sitä on niin vähän, että pitäisi sormella liippoa se lautaselta. Tekisi useimmiten mieli kysyä, että missä pihvi. Eikä vain kuvaannollisesti. Mitä varten muuten tarjoilija kysyy aina, että maistuiko, jos ei halua muuta vastausta kuin, että kiitos, oli oikein hyvää. Menepä sanomaan, että ei hääviä ja nälkäkin jäi. Siihen ei ole oikea vastaus, että olisi sitten pitänyt ottaa alkuruokaa ja jälkiruoka varmaankin korjaa tilanteen. Ei olisi, ei korjaa, ei ole se sama asia. Ne nimittäin maksavat. Kyllä reippaalla parillakympillä pitää saada hyvää niin, ettei jää nälkä. Mitä hienompi ravintola ja kalliimmat hinnat, sitä varmemmin liian vähän ruokaa eikä lähellekään sitä, mitä hinta edellyttää. Kyä näin on. Ja miksi se ruoka pitää mättää sille lautaselle päällekkäin, kun kerran siinä tilaa on.

Mummilan koekeittiössä on tehty pahoja terveyslettuja. Ymmärrän kovin, sillä minulla on paljon kokemusta näistä koeluonteisista keittiöaskareista ja kuinka ollakaan, usein ovat ne liittyneet juuri tervysintoilupuuskiini. Niin kuin että riisipuuron maidon pitää olla rasvatonta, pullan nesteen vettä, lohen rasvatonta seitiä, kerman kasvirasvan kaltaista kolmeprosenttista, voin rasvatonta, jauhon kokojyvää, pääsiäispashassa ei saa olla rasvaa eikä kermaa ja kaakaossa ei sokeria eikä maitoa. Terveellinen nyt vaan yksinkertaisesti aika harvoin on hyvää. Luulin muuten aina, että pahuuden ja rumuuden huippu on voisilmätön kaurapuuro, jossa on pellavarouhetta mutta erheydyin. Ostapa uutta Femisoijan marjaisaa versiota ja luulet syöväsi sementtijauhoa. Se sekä näyttää että maistuu siltä. Tavallinen Femisoija on täytekakkua kermavaahdolla mansikkapursokkein banaani- ja kiivitäyttein sekä marenkikoristein sen rinnalla.

Voiko ihminen sairastaa valkosipulin puutostilaa? Minulla nimittäin on ollut jo jokusen ajan hillitön himotus siihen, parikin valkosipulivoipatukkaa menisi, jos ei tuo terveyspoliisi istuisi olkapäällä. Puhumattakaan valkosipulaisista ylirasvaisista leipäkrutongeista, tummista sekä vaaleista. Valkosipuliperunoista näen himokkaita unia ja nyt Sedilän viulu valuttaa kuolaa näppäimistölle. Valkosipula sentään on terveellistä.

Kun ihmiset tulevat vanhoiksi, he eivät enää sano, että he rakastavat toisiaan. Silloin he kysyvät, että ottaako kahvin kanssa pikkuleipää. - Tero 7 V.

Kirjoitti: mea 08:53 | Jälkipuheet (13)

Virkahenkilöstä piti tänä aamuna piikittää verta labrassa ja sitä varten piti oleman syömättä 12 tuntia. Muistiko henkilö asian eilen illalla kymmenen maissa, kun teki iltapalaksi voileipää? Eipä muistanut, ei. Mutta muisti kyllä aamulla, että ei sitten mentykään heti aamusta kokeisiin. Lasillinen vettä aamupalaksi niukinnaukin riittäisi, jos pääsisi koeputkilovaluttamoon vaikka heti kahdeksalta mutta että nyt siis vasta kymmeneltä. Virkahenkilö, joka ei ole saanut aamukahvia, ei ole parhaimmillaan. Voi hyvänenaika, miten kahvi nyt maistuisi. Vintillä on muuten ihan samanlainen Gustav Paulig. Vanhat peltipurkit on niin ihania. Vieläkin harmittaa, etten ymmärtänyt aikoinaan pelastaa kotokaapista sitä peltistä mummun Hangon Keksi -laatikkoa, jossa oli lasinen kansi ja johon leivottiin jouluksi aina viittä sorttia pikkuleipiä. Onneksi sain pelastettua rivin vanhoja maustepurkkeja. Vanhoissa peltipurkeissa on niin henki ja elämä.

Meanderiassa oli eilen kalapäivä, joka tarkoitti tällä kertaa Liidelin kalaa. Hyvää ja helppoa herkkua, jota varten kaadetaan ensiksi Liidelin herne - maissi - pikkuporkkana -pussista puolet vuokaan. Tässä vaiheessa muistetaan vääntää uuni kahteensataan asteeseen kuumenenmaan. Sitten ripsotellaan suolaa ja jauhetaan monipippuria vihannesten päälle. Liidelin tarjousseiti [1.49 €] onkin kätevästi valmiiksi neljänä siistinä palana, joten ei tarvitse katkoa tällä kertaa veistä. Palat suolataan ja sitruuna- ja monipippuroidaan puolin ja toisin, jonka jälkeen ne lasketaan vihannespedille. Palojen päälle Liidelin hapanimelää kastiketta [ketsuppikin on ihan passelia] ja chilikastiketta ja kruunuksi jokaiselle syntisen ihanaa Liidelin ylirasvaista sulatejuustoa kolmiot, jotka kieräytetään kastikeessa, joka on sekoitettu etusormella kalan pintaa peittäväksi hunnuksi. Ja uuniin. Ja paniikkiin, että uuni on rikki, ja mitähän senkin korjaus maksaa ja mistä reiska ja kuinkahan kauan sen saaminen kestää ja pitääkö tässä nyt uusi uuni ostaa ja pääsiäinenkin tulossa ja pashaako sitä nyt ja mämmiä koko pääsiäisen joutuu syömään. Ja huomataan, että hän on laittanut 200 astetta ja pelkän valon.

Se oli kyllä aika pieni voileipä, kai sinne labraan voi jo kohta lähteä. Eikä se kellokaan tainnut olla vielä kymmentä.

Kirjoitti: mea 08:58 | Jälkipuheet (14)

Minun on nyt taas palattava tähän ikuisuusongelmaani, letkakaahareihin ja turvavälivarkaisiin, näihin maanteiden turboahdettuihin urpoihin turoihin. Nimittäin, kun ajetaan tuolla maanteillä jonoissa, tottakai turvavälit leveinä ja nopeusrajoitukset tiedosteltuina ja toteltuina, niin eiköpä vaan takaa hurauta letkan ohi muutama höyryhattu keltaisia viivoja tallaten ja vastaan tuleville kauhun hetkiä väläytellen. Aina. Jos se ei koko letkasta pääse eroon kertaheitolla, se kiilaa ja arvatkaa mihin. Niinpä: Martin eteen. Aina. Jos Martti on ihan jonon kärjessä, niin sen ohirohauttavan pitää siltikin aina ehdottomasti solauttaa itsensä ihan eteen ja hiljentää mielenosoituksellisesti.

Seitsemäntoistatuhatta kilometriä olen miettinyt, että miksi näin. Luulen nyt keksineeni syyn. Martillahan on ne jarruvalot siellä korkealla takalasin poskissa ja kun tällainen turvavälivaras tai eteen kiilaaja tunkee peränsä eteen, on Martin tietenkin vähän jarruteltava ja valot vilkahtaa. Vilkahtamisen näkee koko perässä tuleva kolonna, koska ne loistavat kirkkaasti ja korkealta. Vilkahdus synnyttää hetkessä uuden höyryhattureaktion: mitä junalautoja, taas yksi naiskuski jarruttelee ja junnaa alinopeutta [vain naiskuskeillahan on Martteja] ja uusi maantiekiitäjä syntyy. Näyttääkseen tälle tumpionaiselle närhen munat, kahauttaa tämä maanteiden ritari ja tapakouluttaja naisen ja Martin eteen asenteella, että näytinpä ja oppiipahan. Useimmiten ratin takana istujat ovat uroita mutta on urpoissa niitäkin, joilla on munat sarjoissa.

Perjantaina tätä leikkiä taas käytiin kapealla keltaviivoitetulla ruuhkaisella tiellä, Martti johti letkaa ja ajoi vajaata ysikymppiä. Takaa roimautti iso punainen auto eteen, jarrutti hetkeksi ja häipyi sitten usvaan tyytyväisenä suoritukseensa, kun sai taas ojennettua liikenteen vaaratekijää. Nauroin koko matkan vahingonilon syväkurkusta kumpuavaa naurua, kun sama punainen auto oli muutaman mutkan päästä pysäytettynä tienposkeen. Teki mieleni vilkuttaa sinne poliisiauton takapenkille.

Koko loppuletka muuten meni heti sen jälkeen ohitseni: ajattelivat tietenkin, että ei tiellä enää toista tutkaa ole. Kiittämättömät, minun takiani säästyi niistä jokainen sakoilta.

Kirjoitti: mea 12:02 | Jälkipuheet (14)

Silloin, kun minua kasvatettiin kansalaiskelpoiseksi, vallitsi vanhempien keskuudessa vakaa usko usko, että kantapään kautta oppiminen on ainoa oikea tapa ja että ihminen on hyvä silloin, kun se on uuttera, tomera ja toimelias. Kun toistakymmentä vuotta joka kevät ja syksy pyyhki pölyt seinän peittävän kukan miljoonastatuhannesta lehdestä, pesi talon viisisataatuhatta säleverhon sälettä, vaihtoi mullat tuhanteen ruukkuun, pesi ja kiillotti satatoistatuhatta ikkunaa, niin oppihan siinä. Opetuksen tulokset ovat nyt nähtävissä meanderiassa. Ikkunoista tuskin läpi näkee, parvekkeella roikkuu amppeleissa viimekesäiset pelakuut, keittiön kaapit on lähmäisissä sormenjäljjissä, pyyhkimättömät vaakapinnat ovat surullisen pysähtyneen näköisiä, kukat nuokkuvat multavajeissaan. Jokin äidin opetuksessa meni pieleen.

Kirjoitti: mea 10:49 | Jälkipuheet (18)

Menin sitten minäkin aamulla ennen hammaslääkärikäyntiä Keltaisten päivien torstaitarjousfarkkujen innoittamana Stockalle. Kello oli viittä vaille kahdeksan ja ulko-ovia ympäröi kymmenmetrinen ihmismuuri. Vartija piti luentoa, miten käyttäydytään, kun ovet aukeavat: "äkää rynnätkö, älkää käyttäkö hissejä, varokaa vanhoja ihmisiä", kukaan joukossa ei käsittääkseni tunnustautunut vanhaksi, täsmennystä olisi kaivattu. Kun ovet sitten aukesivat, koko porukka liikahti yhtä aikaa vyöryyn. Ei niin kuin autot punaisista valoista asteittain vaan niin kuin märkä lumilautta peltikatolta. Vartijan puheet hukkuivat hälinään. Sisälle päästyään nämä ylikiireiset tunkijat unohtivat hoppunsa ja tekivät seisakkeen keskelle käytävää.

Oma lukunsa olivat ne oven ulkopuolella itsekin jonottaneet, jotka ylimielisesti hämmästelivät puoliääneen, että kyllä ihmiset on hulluja ja että mitähän täällä tapahtuu. Samoja narisijoita, jotka eivät katso televisiota eivätkä lue iltapäivälehtiä ja seiskaa. Tiedättehän, se nenän vartta alas valuva katse, ja joka tietää kaikki juorut vaikka ei koskaan niistä lue.

Torstaitarjousfarkkujen pienintä kokoa ja shorteinta lahjetta oli viittä yli kahdeksan aamulla jäljellä yksi kappale. Yksi! Tosihullut päivät.

Lääkäreitä on kai opetettu sanomaan potilaille aina, että nyt vähän sitäjatätä: nyt vähän sattuu, ottaisitko vähän pöksyjä pois, riisuisitko vähän sitä paitaa pois. Hammaslääkärikin sanoi, että nyt vähän sattuu, sano sitten, jos tuntuu pahalta. Milläs sanot, kun suu on täynnä poraa ja Kallen käsiä ja hammashoidollisia instrumentteja. Vähän olin tulla hulluksi taas.

Kirjoitti: mea 15:41 | Jälkipuheet (15)

Uudesta tekijänoikeuslaista on puhuttu paljon mutta hämmästyttävästi ainakaan minun silmiini ei ole osunut montaakaan keskustelua, jossa olisi hämmästelty sen vaikutusta kirjastoihin ja sitä kautta jokaisen tutkijan, opiskelijan ja miksei kenen tahansa elämään.

Opetusministeriön hallitusneuvoksen tulkinnan mukaan aineiston toimittaminen suoraan asiakkaalle muussa kuin paperimuodossa edellyttää lain mukaan tekijöiden lupaa. Tämä tulkinta perustuu lain 16a§:än. Kirjastoalan tekijänoikeusryhmä on sillä kannalla, että kopiot asiakkaan toimeksiannosta on tehty ja tehdään 12§:n perusteella. Lain 12§ on tämän tulkinnan mukaan yleinen kansalaiselle taattu tekijänoikeuden rajoitus, jota ei voisi kaventaa kirjastoja koskevalla 16§:llä. Pykälän 12 soveltamisen ehdoissa ei ole mainintoja kappaleenvalmistuksen tekniikasta, joten kaikki tekniikat ovat sallittuja, myös digitaaliset.

Opetusministeriön virkamiesten tulkinta on haastettu pyytämällä tekijänoikeusneuvostolta lausuntoa, perustetaanko asiakkaan toimeksiannosta tapahtuva kopiointi pykälään 12 vai 16. Lausuntoa odotellessa laki on nyt tulkittu niin, että kirjasto ei saa enää antaa yksityisille henkilöille julkaisumateriaalia sähköisessä muodossa. Lain perusteluna on, että PDF-tiedoston voi helposti laittaa verkkoon. Ihan niin kuin sitä ei tämä yksityinen henkilö osaisi halutessaan paperilta skannata ja laittaa verkkoon.

Nyt olisi kiva saada lisäksi tulkintaa siitä, kuka on yksityinen henkilö. Onko se kuka tahansa kirjaston asiakas vai vain kirjaston kehysorganisaation ulkopuolinen asiakas?

Voi elämän takatalvi.

Kirjoitti: mea 16:03 | Jälkipuheet (9)

Minulla on rasittava tapa laskea askelia, ohitettuja lyhtytolppia, ovia, ikkunoita, astuttuja katukiviä, tehtyjä vatsaliikkeitä, polkimen polkaisuja, punnerruksia. Siksi en voi käydä kuntosaleillakaan, koska jonkin verran puuduttaa, kun lasken tunninkin kaikkea. En vaan osaa olla laskematta vaikka kaiken järjen mukaan voisin vaan tehdä niin kauan kuin jaksan. Kuntopyörässä on onneksi monenlaista mittaria laskemassa puolestani mutta siinäkin lasken, että noin ja näin kauan vielä, niin on kymmenen kilometriä täynnä. Tai puoli tuntia, kumpi nyt ensimmäisenä täyteen tulee. Rasittavaa.

Puuduttavissa kokouksissa saatan alkaa laskea, kuinka monta kertaa sanotaan esimerkiksi "toisaalta". Näppärä sana muuten, sillä voi päteä olemalla asiasta kuin asiasta mieltä mutta toisaalta olla samaan aikaan eri mieltä ja siten olla kaikkien kanssa samaa mieltä. Kokouksissa ajatusten kurissa pitäminen on minulle muutenkin hankalaa, enkä kaikin ajoin ole kuulolla ja ymmärryksessä, missä milloinkin mennään. Kukaan ei tosin huomaa mitään, sillä ymmärrän olla kyselemättä liikoja. Suurin osa asioista kyllä ennen pitkää minulle joko selviävät tai eivät ja jos ei, eivät ne minulle kuulu. Loput asiat ovatkin sitten niitä, joita ratkomaan asetetaan työryhmä, jonka projektipäälliköksi valitaan joku toisaalta-tyyppi, joka ei koskaan saa ryhmää kokoon, koska sillä on niin paljon muita työryhmiä ja kun määräaika uhkaa umpiintua, tekee työryhmän sihteeri sitten hatusta vedetyin päivämäärin raportin, jota kukaan ei lue.

Monta viikkoa olin hautonut hetkeä synnyttää päätös kävellä aina kaikki raput ja maanantaina ajatus valmiintui. Ei siis hissiä enää, ellei satu molemmissa käsissä olemaan Lidlin kuusiopakkaus Saskiaa [olen koukussa Saskia Quelle - Fun Light Guava-sitruunaruoho -sekojuomaan]. Aamulla 209 rappusta alaspäin, 41 ylös, illalla vastoin päin. Heti, kun olin tehnyt päätökseni, päätin lähteä viemään roskat. Kolmannessa kerroksessa huomasin olevani hississä.

En ole koskaan pitänyt numeroista enkä matematiikasta mutta sana "laskento" on jotenkin kaunis. Miksi päässä pyörii kaikenlaista joutavaa juuri silloin, kun pitäisi keskittyä. Ja muutenkin. Toisaalta, eikö se ole pään tehtävä.

Kirjoitin äsken koko ajan, että työtyhmä. Kuvaavaa.

Kirjoitti: mea 11:28 | Jälkipuheet (17)

Saara kahisutti historian kirjaa siihen malliin, että sai minut kaivamaan oman Kulta-aika lapsuuteni. Ihmettelin hiukan, miksi olin haudannut sen syvälle kirjoituspöydän pitkän kaapin perimmäiseen nurkkaan viiden vuoden puhelinluetteloiden alle mutta sitten muistin. Se on se yksi merkintä: äiti on kirjoittanut kohtaan "mitä eroja oli minun ja sisarusten välillä", että ero oli kuin yö ja päivä. J oli hyvä, lampaan luontoinen ja minä paha pippuri. Onko tuo nyt kauniisti sanottu? Entäs tämä: "olin muutenkin avulias" -kohtaan äiti on kirjoittanut punaisella kynällä, että sitä en tahtonut olla, jos mitä käskettiin hakemaan tai tekemään, aina oli tuittu vastaus valmiina "enkä mene, menköön J". Ei tyhmä tytöksi, sanoisin. Ymmärsin delegoinnin merkityksen, vaikka olin pieni, en ollut tyhmä. Asiantila, johon olen vedonnut viimeksi viime viikonloppuna. Mutta katsokaa, mitkä kädet ja pienet nöpöjalat.

Hassua muuten, että muistan selvästi sen, kuinka piirsin noilla nuppukäsillä, tosin tuosta kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, tämän omakotitalon. Erityisesti muistan pähkäilleeni tuon sähköjohdon kanssa, että jotenkin noin se menee. Tuohon aikaan talouteen tuli pikkuveli, joten vauvan sänky selittyy sillä. Se, miksi ulkona on kuivumassa vain iskän kalsarit ja yksi pyyhe, on minulle mysteeri. Muutahan kodissa ei sitten tarvittukaan kuin lamppu ja hella. Se möhkäle nimittäin on hella, muistan selvästi. Tuo sininen häkkyrä omakotitalon yläpuolella on 1-vuotiaan käsitys autosta. Minusta tuo on Martin näköinen aika pitkälti.

Tätä ette minusta tienneet: aloin kävellä 9 kuukauden ikäisenä ja kirjoittamaan 4-vuotiaana ja kolmen vanhana laitoin mummun pihanurmelta jonkun heinän tuoksuvan kukkanupun nenääni, koska viksuna tyttönä ajattelin, että siellä se tuoksuu pitkään eikä tarvi pitää sitä kädessä. Muistan erittäin hyvin hienon logiikkani. Koskaan lääkäri ei saanut sitä ronkittua poskiontelosta pois. Ei siis ihme, että minua on nimitelty pienenä hossottimeksi ja lotoseksi. Onhan noi kädet ja jalat aika lotoset.

Kirjoitti: mea 14:05 | Jälkipuheet (11)

Minun täytyi olla silloin viisitoistavuotias, lainasin veljeni mopoa ja ajoin kymmenen kilometrin päähän tanssilavalle. Koskaan en ollut mopoa kokeillutkaan mutta hinku oli pelkoa isompi. Sinnikäs halu päästä tapaamaan sitä yhtä poikaa, johon olin vähän valloontunut ja jonka tiesin siellä aina keskiviikkoisin olevan. Lava oli harmaa ja nyykällään hautausmaan kupeessa männikössä, kanervat peittivät pihamaan, valtatieltä sitä tuskin huomasi. Mutta eihän sillä lavalla meille mitään merkitystä ollut, nuoriso notkui tennarit märkinä kanervikossa mäntyihin nojaillen ja toisiaan silmitellen. Muistan tunteneeni itseni jotenkin erityiseksi, kasvaneeksi, melkein aikuiseksi, jotenkin enemmäksi, olinhan sentään tullut mopolla, melkein moottoripyörällä. Onnistuin kuvittelemaan itseni jo ison moottoripyörän ohjaksiin ja mustaan nahkapukuun. Kasvoin silmissäni pituutta ja varmuutta juuri sinä keskiviikkona nojatessani mäntyyn ja nähdessäni, että *se* poika lähestyi. Minua! Minua? Kaikista tytöistä, juuri minua. Se tuli viereen, nojasi kädellä minun mäntyyni ja jutteli. Se haki minulle keltaista Jaffaa ja ojentaessaan pulloa hipaisi kädellä poskeani ja silloin minun maailmani muljahtii. Kohosin siivilleni. Poika sanoi, "Sun poski tuntuu samalta käteen kuin tän männyn kuori."

Romahdus. Viisitoistavuotiaan muurirakennelmakuvitelma sortui rytinällä. Miten minä saatoin kuvitella, että finnit eivät näy, jos unelmani ja usko itseeni ovat isot. Sirpaleet hiertävät kengässä vieläkin. Tanssilava on purettu jo aikoja sitten, hautausmaa on kasvanut lavan päälle. Aina, kun ajan siitä ohitse, kuulen kuinka itsetuntoni muurin palaset kasvavat siellä sammalta ja jäkälää. Siellä kanervikossa jossain on hautautuneena yhden tytön moottoripyöräunelma. Oranssia mopoa en sittemmin enää lainannut.

Mutta minulla on oranssi pusero. Kotona.

Kirjoitti: mea 10:15 | Jälkipuheet (8)