Voi tätä ihmisen mieltä
On koomista ajatella, että kolme miljoonaa ihmistä syö samanlaisia jouluruokia samaan aikaan. Ja muka oikein rakastaa niitä. Oikeastihan niistä ei pidä kukaan, siis tosioikeasti. Jouluruokiin ei päde se pizzalaki, että pizza on hyvää vaikka se olisi huonoa pizzaa. Jouluruuat ovat aikansa lapsia ja tehty niistä ainoista aineista, joita aikanaan oli saatavilla. Riisipuuro on jouluruokaa, koska riisi oli harvinaista herkkua ohrapuuron sijaan ja siksi juhlaruokaa. Luumu- ja sekahedelmäsopat olivat harvinaista siirtomaatavaraherkkua ja siis juhlaruokaa arkisten mustikoiden ja puolukoiden keskellä. Joululaatikoita syötiin, koska juureksia oli omasta takaa ja leivinuuni valmiiksi lämpimänä kinkun ja leivän paistamiselta. Ja nyt muka miljoonat suomalaiset rakastavat niitä.
Rehdimpää olisi tunnustaa, että joulun perinneruuista haetaan takaumaa jonnekin epämääräiseen kaipuuseen palauttaa mieleen lapsena koettu joulun ihme. Jouluruoka on vain epätoivoinen hapuileva kouraisu jouluhaaveen helmasta. Se, mikseivät lapset pidä niistä, johtuu tietenkin vain siitä, että lapsi on kykeneväinen ilman apujakin heittäytymään joulun tunteeseen. Mitä aikuisemmaksi ihminen kasvaa, sitä muka enemmän se alkaa tykätä lanttu- ja perunalaatikoista vaikka todellisuudessa on vain menettänyt joulumielisen heittäymiskykynsä ja alkaa hakea kadonnutta tunnelmaa konkreettisemmista asioista. Perinteet ovat niin turvallisia. Kuusi, kynttilät, tortut, piparit, laatikot ja niiden tuoksu ovat osa muistoja. Siksi niihin on niin helppo tarrautua.
Sunnuntaina leipaisin torttuja. Eilen esivalmistelin joulusillin liemen kylmymään. Sitten tein perunalaatikot, lanttulaatikot ja porkkanalaatikot pakastimeen paistamista vailla valmiiksi. Pienen ohikiitävän hetken tunsin joulumieltä, kun lapsuudesta tuttu joulun tuoksu täytti kodin.
Äsken organisaatiomme tarjosi väelle joululounaan. Ihmettelin, miksei mikään maistu oikein muulta kuin vaaleanpunaiselta ja lanttulaatikon olmilta. Sitten sen keksin: puuttui tuoksu.
Mitä ihmettä minä nyt teen niillä kahdeksalla joululaatikolla? Paistelen niitä yksitellen tuoksun saamiseksi?
Jälkipuheet
Eikö täällä nyt enää saa tykätä joulusörsseleistäkään, mitä? Minä ainaskin tykkään! äh.. no..sanotaan ainaskin yhtenä päivänä.. Arkenahan saa ihan tarpeeksi sitä lajia, mitä kulloinenkin gourmetkokki säveltää, niih. Oikein sanoit: on kyllä niin turvallista, että on laatikoissa erilaisia mössöjä ja possuntakatassun juurimöhkäle paistettuna. Ja kuusi permannolla, minkäs ympäri sitä muuten suku kokoontuis? Jos saiskin olla omillaan joulun, niin riittäis pari perunaa ja 200 grammaa siivuina jotakin kalasärvintä..
Niin - ja Mea, eksä tosiaan tiennyt, että riisipuuro on joulupuuroa vain jouluna ja silloinkin vain, jos siinä on se manteli.
Vuoden mustimman Mustankuun kunniaksi toivottelen herttaista joulua sullekin! Laatikoilla tai ilman.
No saahan toki. Tykkäänhän minäkin. Yhden päivän. Kai. Ja tänään menin ja tärväsin sen päivän ja pakastin täynnä laatikoita.
Pah puuroteoriasi kanssa. Riisipuuroa on joulupuuroa, kun siinä on kanelia päällä. Sitä en ymmärrä, että kun puuro on *ruokaaÄ, niin miksi sitä pitää syyä sen kiisselin kanssa vielä jälkkärinä. Ainakin meillä kotona piti, koska se on joulupuuroa.
Laatikkojoulua sinullekin. Alan tässä väkätä joulusilliä. Arvaa, mikä tekee sillistä joulusillin?
No kappas, kun unohdin kanelin, sehän on ehdottomasti oltava. Joulupuuroa ja kiisseliä (sekametelisoppaa) en kyllä sekoittaisi, tuntuu oudolta, blääh. Joulupuurolla on mun mielestä ihan oma funktio, se mikään jälkiruoka ole, sehän pitää syödä ihan itsenään aattoaamuna!
Pitää oikein miettiä tuota silliasiaa, kun en oikein siitä perusta, oisko toi jonkunsortin liemi, mihin silliparka... siis lasimestariko sen tekee?
Mitäkö teet niillä laatikoilla? Herrajumala! Laitat minulle postipakettina! Tai vielä parempaa, kutsut paikan päälle tekemään niistä selvää! Juuri uhmasin luontoa ja ruumiin heikotusta hakeakseni kaupasta peruna- ja porkkanasellaista.
Lasimestarihan se on, joka sillistä joulusillin tekee.
Voi Lauralaura, juuri peruna- ja porkkanasellaiset olin ihan sinua varten leipaissut. Saarioisten äidit tekevät kyllä tasaisempaa laatua mutta niissä ei ole makuja. Minulla sen sijaan niitä *on*. Sovitaanko vaikkaettä huomenna?
Mun mielestä kinkku loppuu aina kesken vaikka sitä vielä välipäivinäkin olisi kaapissa. Sitten kun olen iso ja rikas ostan kinkkua pakkaseen säästöön jotta voin syödä sitä pitkin vuotta.
Ja rosollia ilman silliä pittää olla kahmaloittain. Ja sitten sitä joulusilliä, tietty. Muuten ei joulu tule.
Mielenkiintoinen näkökulma jouluruokiin ja vähän niinkuin tottakin. Hyviä ne on - jouluruoat - jouluna. Eipä tule muulloin niitä tehtyäkään, vaikka ovatkin hyviä. Rosolli on välttämätön ja se vaaleanpunainen etikkainen kastike. Lisäisin ruokalistaan vielä lipeäkalan ja keitetyt perunat sekä kalan päälle valkokastiketta, mustapippuria ja suolaa.
Kinkku on kuningaseläin, sitä odottaa ja siivuaa pitkin joulun mielihaluin lautaselle ja leivälle. Lopuista tulee hyvää hernekeittoa. Ei voita kinkkua kuivakka kalkkuna, ei.
Mutta rosolli. En ymmärrä, mitä hyvää on sillin, sipulin, porkkanan ja punajuurikkaan sekoituksessa. Olen joskus lusikallisen maistanut. Maistui punaiselle ja sipulille. Ei ole minun listallani se.
Lipeäkala! Johan sen nimi on sellasta kuvotuksen tuottamaa itsensä kidutusta, ettei sellaisesta voi tykätä kuin se, jonka kotikotona joulu ei ollut joulu ilman lipeäkalaa. Kuka muka on siitä lapsena tykännyt? Jos mikä, niin lipis on nostalgiankaipuuruokaa.
Mutta yksi herkku ylitse muiden on kinkunliemi perunan kanssa.
Kaikki jouluherkkuni johtavat kotikodon sylttytehtaalta lapsuudesta. Äidin myöhemmin naistenlehdistä poimimat kokeilut eivät koskaan johtaneet tykkääntymiseen, joten oletan joulupöytäni kertovan vain kaipuustani lapsuuden jouluihin.
Minä pidän ihan oikeasti joulumurkinoista. Ainakin niistä, joita olen tottunut lasuuden ah niin ihanina jouluina syömään. Riisipuuro rusinakeiton kera - aah mitä herkkua myös muulloin kuin jouluna. Porkkana- ja lanttulaatikot maistuvat, samoin rosolli.
Kinkun päälle en ymmärrä ja lipeäkalaa en suuhuni laita. Mutta ei se onneksi ole siihen suntaan enää vuosiin yrittänytkään polskia.
Joulussa on pitkälti kyse perinteistä ja siitä mihin on alttiina lapsena ollessaan kasvanut.