Viimeinen sammuttaa valot
Vain kaksi heräämistä ja sitten sammutan valot työhuoneestani viimeisen kerran. Teen sen haikeana ja surullisena. Ehkä vähän vihaisenakin. Ja pettyneenä. Ennen kaikkea pettyneenä. Tänään pomo vie lounaalle ja kyselee tunnelmia. Mitä minä siihen voin sanoa? Että olen pettynyt sinuun, taloon, kykyysi paneutua alaisiisi ja ihmisiin töidensä takana, pettynyt siihen, että et näe minun työni arvoa? Vai toivotanko vain joulua ja jatkoa ja kiittelen menneistä? Että uutta matoa koukkuun ja muuta tekoreipasta?
Sinnittelin pitkän mustan syksyn pahimman luopumismasennuksen yli herkuttelemalla ajatuksella, että poistan tämän saappaat jaloissa kuolleen osaston webbisivut ja jätän sinne viimeisen tervehdyksen. Mutta enhän minä niin voi tehdä. Elämä jatkuu, asiakassuhde jatkuu, kontakti on säilytettävä ja pokka pidettävä. Se on kai sitä sisäistettyä asiakaspalveluutta. Eikäpä tämä tilanne asiakkaiden vika ole. Kai. Tosin olisivat nekin voineet vähän hakata puolustuksen nyrkkiä pöytään. Mutta auttoihan se oma kiukuttelu kieltämättä muutamissa neuvottelupöydissä. Auttoi jaksamaan loppuun saakka.
Isot mullistukset elämässäni eivät ole koskaan tulleet yksin. Aina niillä on ollut kavereita, aina ne ovat tulleet ensin isojen pahojen poikien mustissa viitoissa ja aina niitä vastaan on lopulta noussut haltijakummien valkoinen armeija, joka on lyönyt mustat varjoissa liikkuvat viittamiehet syvään kyykkyyn. Mutta ennen kuin haltijakummien viitta-armeija leyhähtää olkapäille on aina taisteltava yksin mustia vastaan. Niin siinä kävi tänäkin syksynä. Vielä on nytkin varauduttava mustien armeijan täydennysmiehiinkin. Vielä pari taistelua ja elämä voittaa. Vai mahtoivatko ne jo kaikki hyökätä?
Kunhan saan tämän raskaana painavan haarniskan harteiltani. Kunhan jaksan nostaa katseeni. Kunhan saan sammutettua valot. Elämä jatkuu. Siihen asti yritän muistaa äidin neuvon: pääasia, että kylän kohdalla mennään komeasti. Toivottelen tänään siis kohta entiselle pomolleni vain hyvää jatkoa ja kiittelen yhteisistä vuosista.
Se on kai sitten sitä aikuisuutta.
Jälkipuheet
Oma rohkeuteni ei ole riittänyt sanomaan totuutta samassa tilanteessa, mikä nyt jälkikäteen kaivelee. Hyödynnä hetki?
On se. Sitä aikuisuutta. Tai kypsyyttä ehkä.
Toivottavasti myös pomo on kyllin aikuinen toivotellakseen erkaantuville muutakin kuin latteita vuoden vaihtuessa. Eräiden pomot ovat olleet kyllin kypsiä ollakseen toivottamatta yhtään mitään. Edes hyvää jatkoa.
Semmoinen saa sen oman aikuisuuden tarpeen kummasti karisemaan, ja miettimään että tuonne päin en nyt kyllä enää edes kusaise.
Vaikea paikka.
Latteudet ovat helpon tie, mutta palautetta on hyvä antaa vaikeistakin asioista. Täysillä annattaminen ei ole paras ratkaisu, siinä lähtee helposti mopo käsistä. Eli se helkkarin kuuluisa kultainen keskit... äh, tämä on nyt latteaa. Mutta sitäpä se elämä usein on.
Älä poista koko sivustoa, vaan tee sinne oma arveluttava piilolinkki, jolle voit käydä myöhemmin hihittelemssä.
Niin.
Entiseen työpaikkaan on aina hyvä jättää jokin muisto itsestään. Armeijassa raaputettiin TJ-lukemia punkan alalaudoitukseen.
Tuntuvampi muisto olisi jos irroittaisi toimiston seinässä olevan sähköasennuskiskoprofiilin kannen, asettaisi pienen pienen tuoreen silakan sinne muistoksi, vain muistoksi.
Siis tänä jouluna sinulla on kaksi kynttilää enemmän sytytettävänä kuin viime.
Lounas meni. Surullista kaikin puolin. Etenkin se, että ei sillä puolella oikeasti ymmärretä yhtään, missä tässä mennään. Niin siinä kävi, JP, ettei siinä sitten kehdannut oikein mitään sanoa.
Olen kasvanut liian aikuiseksi, Veera. Latteat ja vaivautuneet kiitokset eivät paljon kylkiä lämmittäneet. Miten se menikään: nunnan n*nnit ja paavin p*llit. Ihan yhtä tärkeiksi itsemme koemme.
Erkka, olen jo pidemmän aikaa ihastellut sinun uskomattoman upeaa tapaasi sanoa asioita ajatellusti ja hyvin ja olennaisuudet poimien. Olet nuoreksi mieheksi melkoinen poikkeus. Rispektiä.
Murphy, niinpä. Sinä muistit.
Toiset kommentoijat olivat kypsempiä kuin mie, ja varmasti meni paremmin noin. Ja toivottavasti maksoivat lounaasi... Pientä surutyötä, omien toiveiden toteuttamisesta ja tietty hyvät jouluiset kaffet - kyllä tämäkin vielä hyvin päättynee!
Entä jos ei kannata sanoa tai tehdä mitään? Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Ns. suorien sanojen sanominen pomolle ei välttämättä palvele sanojan omaa etua.
silakan laittaminen sähkökaappiin on loistava joululahja! Äkkiä kalakauppaan.
Noin 7 vuoden takaisen kokemukseni perusteella voin ilmoittaa, että elämää on muuallakin kuin siinä työpaikassa.
Ja mukavaa elämää! Kiinnostavaa!
Vaikka en juuri sinun työpaikkaasi tunnekaan. Muistuttaa silti paljon omaa entistäni.
Tsemppiä! Kirjoitit kauniisti - voin jo nähdä haltijakummien saapuvan ja nostavan sinut ilmaan. Peter Panissakin sanotaan: Ajattele iloisia ajatuksia, niin opit lentämään!
JP. tiedä häntä, onko vaikeneminen ja väistely kypsyyttä. Ehkä se on pelkuruutta. Paha maku jäi ja sen nielemiseen toivottavasti riittää joulu ja kaffet. Jos ei, niin sitten vaan ... juon kahvia, enkä sano mitään. Pidemmän päälle helpompaa kuitenkin.
Kalakaupassa kävin mutta silakan jättäminen ei kuulemma auta. Purkavat penteleet sen kourun.
Obeesia, tuohon tahdon uskoa. Ja uskonkin. Juuri nyt vaan olisi tuntunut mukavammalta, jos lähtö olisi hoidettu tyylikkäämmin.
Kiitos Susanna, tuon ajatuksen pidän mielessä ja tarkkailen herkeämättä haltijakummilauman saapumista.
Pidä tyttö lippu korkeella vaan. Minä sain kesällä kenkää ja nyt vaikuttaa siltä, että hyvä niin. Se on se yksi tilaisuus mikä riittää, ja siihen pitää sitten tarttua kaksin käsin kun sen tunnistaa. Ja sinun ällillä ja kokemuksella varustettu henkilö kyllä sen tilaisuutensa hoksaa, siitä olen varma.
Kiitos Cybbis. Kyllähän se niin on, että monasti nämä mullistukset ottavat tapahtuakseen pienen ihmisen puolesta, kun se ei itse ymmärrä pistää tuulemaan.
Olen valppaana.