Puolivuotinen työpaikan saattohoitojakso kallistuu vääjäämätöntä kuolemaa kohti. Seitsemän viikkoa enää ja sitten se on siinä. Tunteet laidasta laitaan on eletty, itkut itketty, vihat purettu kahvipöydässä, ahdistukset valvottu yön pitkinä synkkinä tunteina ja samaan aikaan yritetty ymmärtää. Ymmärtää omia tunteita, työnantajan aivoituksia, katteettomien lupausten logiikkaa, kapulakielisiä puheita ja posteja, joista ei atomeihin ositettunakaan löydy vastausta kysymyksiin. On vain niin yritetty ymmärtää, että alkaa jo väsyttää.

Masentavaa on ollut huomata se suunnaton välinpitämättömyys, joka alkaa jokaisen kokouksen ja neuvottelun jälkeen, ikään kuin asia olisi sillä hoidossa, kun siitä on hetki puhuttu. Ärsyttävää on, että sähköposteihin ei vastata. Vain yksi kymmenestä postista saa reagointia osakseen ja sekään ei vastaa kysymykseen. Kaikkein kuluttavinta on ollut huomata, että valitettava tosiasia on, että nainen on työelämässä miehelle loppuviimeksi edelleen vain se autokaupassa miehen rinnalla oleva olio, jonka kanssa ei keskustella vaikka nainen olisi autoinsinööri ja vaikka se nainen hoitaisi sitä koko hemmetin autokauppaa.

Mikä tätä maailmaa vaivaa?