Pokaamisen vaikeus
En tiedä montaakaan vaikeampaa asiaa kuin uusien silmälasien hankkiminen. Jo optikon "tämä vai tämä" -kysymykset tuovat mieleen lapsena perunapellolla syntyneen päätöstämisen ahdistuksen. Tuntuu niin lopulliselta vastata jomminkummin, kun vaihtoehdot tuskin toisistaan eroavat. Silmälaseihin liittyy minulla tukku kompleksisia muistoja ja ehkä siksikin suhtaudun hankintaan aina yhtä suurella antaumuksella ja pieteetillä. Muistan ensimmäiset, 11-vuotiaana saamani lasit ja näkemisen ihmeen, kun ihmiset näyttivät yhtäkkiä niin erilaisilta, jotenkin rumemmilta kaikkine piirteineen, joita en ollut aiemmin tiennyt heissä olevankaan. Muistan, kuinka laitoin aina lasit taskuun, kun olin kodin tai koulun ulkopuolella. Muistan, kuinka minulle sanottiin, että olen ylpeä, kun en tervehdi tuttuja [enhän minä tuntenut ketään, kun en nähnyt]. Minulle on sanottu 12-vuotiaasta lähtien, että näkö lakkaa huononemasta, kunhan murrosikä on ohi. Huoh. Hyvää tässä on, että en ole vieläkään päässyt murrosiästä.
Pokien valinta on vaikeampaa kuin mieleisten, istuvien ja sopivan mittaisten farkkujen löytäminen, mikä on lähes mahdotonta. Vaikeaksi pokaamisen tekee se, että tiedän tarkalleen, mitä en halua ja suunnilleen, mitä haluan ja sellaisten löytäminen ei ole todellakaan helppoa. Väri on tietenkin musta, ollut jo vuosia. Siitä en tingi enää niiden muutamien kertojen jälkeen, jolloin olen uskonut satunnaisia makutuomareita ja värianalyytikkoja. Kaikki kokeilut minuuden ulkopuolelle ovat olleet vain muutaman kerran päässä. Älköön kukaan enää sekaantuko ystävällisavuliaalla "sitä ei ole mustana mutta kokeilepa tätä sinistä" -ehdotuksilla. Oikeiden löytyvyyttä ei lisää erinäiset ehdottomat vaatimukseni: paitsi mustat, niiden pitää olla persoonalliset, ehdottomasti kulmikkaat ja niissä ei saa missään tapauksessa olla timantteja eikä isoja logoja, niiden pitää erottua naamasta ja massasta ja olla vielä joka kerta erilaiset kuin edelliset. Ehdottomuuteni ansiosta pokien löytämiseen kuluu hyvinkin vuosi, koska kompromisseja en ole tehnyt sitten niiden yksien, jotka olivat muuten hyvät mutta ruskeat.
Tällä kertaa omien löytyminen kesti vain puoli vuotta mutta nyt ne ovat vihdoin päässä. Älköönkä nyt kukaan tulko sanomaan, että näytän Kalervo Kummolalta. En ole vieläkään toipunut siitä, kun yhdessä karaokebaarissa minua sanottiin Roy Orbisonin näköiseksi.
Jälkipuheet
Minä sain uudet viime viikolla ja vieläkin hätkähdyttää kun katson peiliin. Tosin kukaan ystävä, tuttava tai muuan avopuoliso ei edes huomannut mitään eroa. Käsittämätöntä. Ja minä olen kuitenkin tehnyt elämäntehtäväkseni peilien välttelyn, että ei se nyt voi siitä johtua että analysoin liikaa naamaani.
Ruskeat pokat on iivil. Siitä ei pääse mihinkään. Minullekin niitä suositeltiin, ja niiden lisäksi oranssi-violettiraidallisia joissa oli dimangeja. En kirkunut vaan pyysin hyvin rauhallisesti optikkotätiä laskemaan aseensa.
Seitsemän vuotta sitten ostin päättämättömyyksissäni kahdet pokat. Toiset unohdin kaapin perukoille, ja toisia pidin sitten ne seitsemän vuotta, kunnes linssilliset aurinkolasit päässäni unohdin varsinaiset lasit laivaan (saaristoalukseen, en sentään ruotsinlaivaan).
Onni onnettomuudessa oli se, että olin muutenkin ollut pitkään aikeissa ostaa uudet lasit. Unohtuneiden klasien takaisin saaminen kesti kolme päivää, ja sinä aikana ehdin löytää ne toiset pokat kaapista ja tykästyä niihin uudelleen. Eipä tarvinnutkaan mennä optikolle sovittelemaan enää kolmansia.
Omaan uusipokaiseen naamaan onkin hidasta tutustua, kun siihen ei törmää kovin usein. Juuri kävin hätkähtämässä tuolla peilin edessä. Mai, minullekin tarjottiin puna-musta-raitaisia, joissa oli timanttinen DG aisassa. Miten voi olla niin vaikea optikon ymmärtää, että jos ihminen haluaa mustaa ja koristeetonta, niin se tarkoittaa MUSTAA eikä mitään raidallisia timantillisia. Saati ruskeita vaikka olisivat kuinka tumman ruskeat.
Viime keväänä ostin aurinkosilmälasit ja muutaman kerran iltapimeällä tunsin itseni hölmöksi mustissa laseissani, kun silmälasit oli jätettynä kotiin. Kun ihan vaan pikkuisen piti pyörähtää kaupungilla.
Minäkin olen kerran sortunut kaksiin, jopa saman mallisiin laseihin. Johtui tosin siitä, että juuri passelin mallisia ei ollut mustina. Muka. Jotka sitten yllättäen lanseerattiin mustina heti, kun lunastin ne ei-minkään-väriset-joita-ei-muistella.
minä sain juuri ne mitä sinäkin suosittelit. Niiden etsimiseen meni se aika jonka kävelin ulko-ovelta hyllylle. Pokien suhteen mulla on jostain syystä aivan pomminvarma maku. Yleensä ensimmäiset mitkä käsiini otan silmilleni päätyvät.
Tämä vaikka olen kyllä kans äärimmäisen tarkka ja kai myös turhamainen pokieni kanssa.
Aina ihmetyttää kun joku kantaa kamalia. Se on varmaan se kun on niin pitkään laseja pitänyt niin ne on osa identiteettiä. En osaisi ajatellakaan esimerkiksi piilareita vaikka rillit urheillessa ovatkin pain in the ass.
Ne oli medis, just sun lasit. Hieno valinta. Lasien pitää erottua, kun ne kerran päässä pitää olla. En ole koskaan ymmärtänyt sitä logiikkaa, että ostetaan varmuuden vuoksi huomaamattomat, muka, kun niihin ei muka kyllästy. Ja sitten niihin kyllästyy ensimmäisen viiden minuutin aikana.
Silmälasit ovat niin osa omaa identiteettiä, että niiden valinnassa en usko makutuomareihin (vaikka itse sinua tuomaroinkin). Olen muuten huomannut saman valiutuvuuden: ne oikeat erottuvat joukosta heti ja vaikka mitä muita koettaisi, niin ne oikeat tiesi kyllä itse heti. Vaikeata on just se, että ne oikeat eivät ole aina juuri silloin hyllyssä, kun niitä tarvitsisi.
Niin.
Tuossa sopivat klasit, mitäs sitä enempiä hunteeramaan.
http://www.silmalasikauppa.fi/index_product2.php?setcat=27&product=137502&setcat=
Tärkeintä on ottaa pokat pois ennen kuin suutelee.
Nuo ovat Murphy Ristomatti Ratian lasit, en minä niitä. Kulmat puuttuu.
Sedis on niin oikeassa. Etenkin, jos/kun suutelee toista klasipäällistä.