« lokakuu 2006 |
Pääsivu
| joulukuu 2006 »
Valokuvatorstai / Juicen riimit
Silmissäni orpo katse lapsen eksyneen
Rakkautesi jäljet vihloo rintaa
Käy pimeys päälle lailla pommikonelaivueen
Ja minä kun en koskaan kysy hintaa.
Viidestoista yö taas saapuu painajaisineen
Ja kaikki, paitsi elämä, on turhaa
Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen
Kun ihmiskunta tekee itsemurhaa.
Viidestoista yö, Säv., sov. ja san: Leskinen, Juice Leskinen Slam, 1980
Olipa turvatonta tänään tulla töihin, kun ei näkynyt poliisia missään. Eilen aamulla ajelin kymmenen poliisiauton saattueen keskellä ja illalla kahden poliisimaijan välissä. Nyt kun kaikki lähikulmien poliisit pitävät siis ylityövapaita, eivätkä niin ollen vieläkään ala pamputtaa, saavat varkaat rauhassa edelleen harjoittaa hyvin alkanutta uraansa.
Aamulehden Moro-liitteessä [29.11. s. 8] kerrotaan, kuinka kielipoliisi pamputtaa ja-sanoja lyijykynällä. Joku omatekoinen paremmintietäjä ei voi kestää ja-sanalla alkavia virkkeitä vaan suttuaa ne järjestelmällisesti kirjaston kirjoista. Ja pääkirjasto on joutunut parin vuoden aikana poistamaan kielipoliisin merkkaamia kirjoja vinot pinot. Ja siis heittämään pois veronmaksajien euroja tuhannin pilvin pimein. Ja tällä omatekoisella kielipoliisilla on vielä turhan laaja kirjallinen maku, sillä mustatuiksi on joutunut niin tietokirjoja kuin Sarasvuota, Hardwickia, Remestä sekä raamattua. Ja Ruotsia idiooteille, liekö ihan itselleen hyvässä tarkoituksessa lainannut. Tämä riemuidiootti korvasi kirjastoa vuosia vainonneen leikkelijän, joka järjestelmällisesti leikkoi kirjoista naisten rintoja ja ihmisten alaosia. Ja teki sen niin taidekirjoista kuin kuvaraamatuista. Mahtoivatkohan Aku Ankat säilyä silpomiselta?
Ja minähän ymmärrän näitä poliiseja, sillä onhan se älyttömän turhauttavaa tehdä korjauksia ja leikkauksia omiin kirjoihinsa. Loppuvathan ne. Ja sanomalehdetkin joutuvat roskiin. Ja roskakuskit tuskin ehtivät työnsä lomassa niistä oppia ammentaa. Ja jos suttaa omaa näyttöään netin kielikamaluuksia korjaten, ei aika pian näe näytöltä kuin korjauslakan läiskiä. Että siis ainoa mahdollisuushan on käydä käsiksi kirjaston kirjoihin. Sillä onhan se nyt herranenaika kohtuullista, että tulevat kaiken maailman sarasvuot opetetuiksi. Ja me lukijat.
Koska kielipoliisilla tuntuu aikaa ja energiaa olevan, niin ihan pikkuvinkkinä: mene hyväihminen nuorten keskustelupalstoille. Siellä löytyy mustattavaa. Mutta älä käytä toimeesi kirjaston koneita.
asian tuntia palstalaiset! mitä luulette , riittääkö tomaatin paino kaatamaan olut tölkkejä. koitan täällä laskeskella , mitä kansa koulun fysiikan tynneilta muistan. - Nimim. kotkanruusu [BB Yhteisö 31.10.2006]
Henkilökohtaisesti, jos olisin kielipoliittisesti valveutunut mustamaija, mustaisin kaikki niiMpättelijät ja kehiin heittäjät. Ja kaikki ne selittäjät televiisiossa, jotka lähtevät liikenteeseen asioista avautuessaan, veisin saunan taakse mustattaviksi.
Ja kaikki besserwissaavat kielipoliisit samaan paikkaan. Mutta kun en jaksa, kun on niin kaamoksellinen ylimasennus ja viimosen päälle väsytys ja mistään piittaamattomuus päällänsä. Ja kun aina on niin pimeetäkin.
Niiden pitää olla luonteeltaan huumorintajuisia ja hauskoja ja hyvännäköisiä. Parasta olisi, jos ne olisivat myös ymmärtäviä ja hyvännäköisiä. Tietenkin hyvä olisi niiden olla myös mukavia, rehellisiä ja hyvännäköisiä ja niiden pitäisi osata tietenkin kuunnella. Ja olla hyvännäköisiä. Olisi tosi kiva, jos ne olisivat myös avoimia ja hyvännäköisiä. Ulkonäöllä ei ole niin väliä, jos niillä vaan on hyvä peppu, hiukset, vartalo ja ne olisivat hyvännäköisiä.
Ja miten vastaavat venukset? Niiden pitäisi tehdä aloitteet ja sitten olisi kiva keskustella kaikista asioista. Niiden pitäisi kunnioittaa heitä ja heidän mielipiteitään eivätkä ne saa sikailla. Ja niiden pitää olla hyvännäköisiä.
Ikää kertojilla on kolmentoista huitteilla [AL 26.11.].
Mitä varten ranskalaisissa elokuvissa miehet ovat aina hyvännäköisiä? Kaikki näyttävät taiteellisilta ja charmanteilta. Ne ovat sitä jopa ollessaan ei-niin-hyvännäköisiä ja vaikka vettä sataisi koko ajan. Ne näyttävät hyviltä jopa tukka ylikasvaneena tyynynkuva takaraivossa ja hölmön näköinen parta naamalla. Miksi niitä on lisäksi siunattu kielellä, joka kuulostaa minttuliköörillä höystetyltä aidosta suklaasta tehdyltä kaakaolta? Siinä missä suomalainen keski-ikäinen mies sanoo, että "Häh?" ja nuori mies, että "Mä olin niinku että hä", sanoo ranskalainen: Quest-ce que cest que ça? Quest-ce que cest?. Suoraan suomennettuna se on: "Mikä se on se tuo se, mikä on tämä se? Mikä se, mikä on tämä, on, mikä tuo tämä on?" ja lausutaan "Keskösee" [via lähde].
Tosin minusta kuulostaa yhtä jännittävältä, kun mies sanoo, että "Jaska juma***ta, millon sä tuot sen kompuran takas?"
En taida ihmetellä enää, miksi jo kolmentoista ikäiset pojat valittavat, etteivät ymmärrä naisia. Onneksi maailmassa on joitain asioita, jotka eivät muutu.
Vasta on toivuttu pukeutumispaidasta ja talvikapreista, niin eikö jo koetella meitä chemisellä. Stockmannin punainen jouluklassikko kertoo sivuillaan, heti hipstereiden jälkeen, että chemisejä on sekä silkkisiä että puuvillaisia.
Mutta. Parempi kuitenkin chemise pov..., siis pivossa, kuin paituli kaapissa.
Housessa oli joku aika sitten potilas, joka ei halunnut hoitoa, jos menisi kovin huonoon kuntoon. Hän kirjoitti tahtonsa paperille ja sitä paperia piti kunnioittaman. Paitsi tietenkään Housen, joka tekee mitä tahansa pelastaakseen potilaan. Fiktiivinen tarinahan ei voi puutteellisen taustoituksen tähden olla puolueeton, voiko mikäänkään kuva olla, varsinkaan kehystarinoitetun sarjan mahdollistamissa liikkumavairoissa, joten tarina oli liian helppo niellä siten kuin se haluttiin tarjoilla. Ajatteluttamaan se silti laittoi. Miten pitkälle lääkäri saa yrittää / on yritettävä pelastaa potilas potilaan tahdosta riippumatta, jos tietää voivansa pelastaa. Miten pitkälle ihminen on vapaa tekemään itseään koskevat päätöksen vastoin lääkäreiden tietoja? Missä vaiheessa kukaan voi tietää, milloin töpseli on aika vetää seinästä? Voiko potilas vielä voimissaan ollen edes tietää, haluaako hän hoitoa, toivoa, mahdollisuuden vielä silloinkin, kun ei enää pysty puhumaan ja se allekirjoitettu vanha paperi puhuu omaa tahtoaan.
Vaikeita kysymyksiä, jotka ovat sitä samaa sarjaa, että pitäisikö ihmisen itsensä maksaa itseaiheutettujen sairauksien hoidot. Kuka on se ylijumala, joka päättää, mikä on itseaiheutettua? Kuka uskaltaa olla rajanvetäjä.
Juicen tahto jättää elämä omasta tahdostaan oli tavallaan helppo ymmärtää. Käy järkeen, että täysissä sielun voimissa oleva ihminen ei halua elää loppuikäänsä sidottuna tietoisuuteen, että koneen aikataulu säätelee häntä. Ihmistä, joka oli elänyt koko elämänsä itse itsestään ja vain itselleen vastuuta kantaen, ei voi sitoa koneen välttämättömyyteen. Mutta entäpä, jos hän olisi mennyt tilaan, jossa lääketiede olisi pystynyt pumppaamaan loputtomasti elämää kehoon, joka ei sitä enää olisi halunnut mutta ei myöskään olisi pystynyt itse säätelemään sen loppumista. Olisiko silloin riittänyt ymmärrystä sille lääkärille, joka olisi tehnyt päätöksen tahtopaperiin nojautuen. Jos se siis olisi mahdollista. Haluaisinko minä, että se olisi mahdollista? Onko ihmisellä koskaan tarpeeksi tietoa, jotta hän voisi edes teoriassa olla oikeutettu oman aikansa rajat määräämään?
Kuka omasta elämästään olisi oikeutettu kantamaan vastuun, ellei ihminen itse? Mutta voiko lopullisen päätöksen tekemisen sälyttää toiselle, jos itse ei pysty rajallisuutta enää säätelemään?
Ymmärrän. Vaikka en ymmärräkään. Tai ehkä en uskalla ajatella tätä loppuun.
Pieni hämärä kulmabaari Kalevassa. Läpitunkematon pimeys rikkoutuu baarin kyltin heijastuessa kuralammikkoon. Mustaan takkiin pukeutunut, alakuloisen näköinen mies syöttää kolikoita levyautomaattiin, valitsee miettimättä neljä kappaletta ja hakee tiskiltä tuopin. Mies istuu baarin takaosaan ja katsoo ei minnekään.
Kaikki tähdet näät kun katsot lehtiin eilisiin
Toiset kuolivat pois toiset elävältä haudattiin.
Keski-ikäinen vaalea nainen hakee tiskiltä hiljaisen tuopin. Istuu miehen pöytään, nostaa katseensa, nyökkää. Nainen sanoo, että oli 70-luvulla monta kertaa Jussin kanssa samalla pysäkillä Tönningin kaupalla. Silloin oli elämä edessä. Molemmilla.
Häntä rakastin paljon, sua rakastan ehkä enemmän
ole mulle vähän aikaa hän.
Loossin pimennossa istuu Aila. Musta kyynelvana on uurtanut poskeen juovan. Aila kertoo ohikulkijalle, että hänen nuoruuden ystävänsä kuoli viime yönä.
Viidestoista yö taas saapuu painajaisineen.
Ja kaikki, paitsi elämä, on turhaa.
Kylmä viima kiertyy baariin, kun iso mies työtyy tiskille, nyökkää hiljaa. Tuoppi. Istuu Ailan pöytään. Sanoja ei ole. Katsettaan nostamatta mies kertoo eilen jostain syystä halunneensa kuunnella Juicen kokoelmakasetin.
On and on, does anybody know what we are living for?
I guess I'm learning, I must be warmer now
I'll soon be turning, round the corner now
Outside the dawn is breaking
But inside in the dark I'm aching to be free.The show must go on.
Mustapukuinen mies tyhjentää tuoppinsa. Nyökkää naisille ja jatkaa matkaa.
Tappisika haluisi kuvan minun takanreunuksellani pönöttävistä pulloista, kun Mediksellä menin avautumaan ihastukseni Arto Nybergiin, jonka taskuun pahoina päivinä laittaisin ja muuten pullossa takan reunuksella säilyttäisin. Takan reunuksesta ei nyt valitettavasti ole kuvaa, kun ei ole takkaa mutta lottovoittoa odotellessa säilytän pullojani hyllyn päällä. Tyhjiäkin ovat, kun ketään en ole pulloon laittanut. Enkäpä tosipuheesta laittaisikaan, sillä ei sellainen yhteiselämä pidemmän päälle pitkälle kanna. Mutta asiaan. Jos olisi valta, voima ja mahti ja se lottovoitto ja autiolle saarelle voisi lähteä, niin voisinhan minä muutaman sydäntä väpäjyttävän pulloon laittaa ja mukaan ottaa. Valintakriteerit pyörivät siellä, missä muidenkin naisten: miehessä olisi hyvä olla karismaa, charmia, sielullinen katse, poikamaisuutta, viisautta, huumorintajua, hymyjä, oveluutta, ripaus robinhoodimaista viekkautta, suoraselkäisyyttä, miehekkyyttä, muiden huomioimista ja heittäytymiskykyä.
Selviytymispakkauksessani olisi tietenkin itseoikeutettuna Erityinen, josta ei valitettavasti kuvaa ole julkistaa. Hänet laittaisin hopeiseen taskumattiin ja povitaskuun sujauttaisin. Mainiosti pärjäisin pelkästään tällä, sillä Erityisestä löytyy kaikki, mitä nainen tarvitsee. Eihän hän muuten niin erityinen olisikaan.
Mutta niin kauas tuskin kannattaa toisaalta lähteä yhden taskumatin varassa. Mukaan voisin siis ottaa myös iki-ihanan Arto Nybergin, jonka valloittava olemus muistuttaa kieltämättä hyvinkin paljon Erityistä. Heissä poikamainen viisas veikeys ja suoraselkäinen rehellisyys yhdistyvät kanssaeläjien huomioimiseen ja loistavaan huumorintajuun ja kaikki se on annosteltuna valloittavan hymyn kera. Arto kulkisi matkassa teräksisessä taskumatissa takin taskussa.
Vanhaan viskipulloon työntäisin Tony Sopranon. Tonyssa asuu herkkä sielu, viisas silmä, terävä pää ja iso sydän. Ja valtava karisma. No onhan siellä muutakin mutta kessäpä ei.
Hienoon sutjakkaan konjakkipulloon sijoittaisin Seth Bullockin. Mikä polvia altalyövä katse, mikä intohimo, mikä antautuminen, mikä oikeudenmukaisuus. Wow!
Vanhaan käsinpuhallettuun apteekkipulloon sijoittaisin Gregory Housen. Uh, mikä mies; särmikkään omapäinen ja viisas pokkahuuliveikko. Sitäpaitsi lääkärille on aina käyttöä.
Ja enhän minä sitä Patea tietenkään hylkäisi. Jos ei ole omaa pulloa matkassa, niin Kosupulloon Paten tuikkaisin. Pate ei tarvi perusteluja. Pate on niin äijjä.
Vihreään pieneen pulloon laittaisin Mikko Hännisen, Tampereen Teatterin näyttelijän, koska hänellä on The Ääni. Olin tulla maahan lyödyksi, kun kerran Telakan baaritiskillä kuulin vierestäni pitkästä aikaa hänen äänensä. Äänen lisäksi miehessä on karismaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi.
Ja vielä pakkaisin mukaan Leffe-pulloon Naamabaarin charmikkaan isännän. Voisin hyvinkin viettää koko illan kuunnellen vaikka vaan hänen luettelevan loistavan baarinsa valikoimaa. Ihana tumman samettinen ääni, johon voi vajota.
Näillä eväillä.
Pikku Maijaa et saa haidu enää faijaa ? Siis häh, niinku? Ja korvamatovaroitus! [Kaikki tämän vuoden käyttämättä jääneet huuto- ja kymysysmerkit enellysmyynnistä.]
Taas on se aika. Markettien liikenevät neliöt on täytetty konvehtirasialavoilla, lanttuporkkanamaksaperunalaatikot ovat valloittaneet kylmätiskistä puolet ja olmin väriset jäiset sian peffat pyllistelevät lihaosastolle raahituista ylimääräisistä pakastealtaissa. Minkä ihmeen vuoksi joulun kolme päivää vaatii niin massiivisen määrän ruokia. Sitä näytään hamstraavan nyt jo. Ensimmäiset kinkut lie jo syöty ja laatikot testattu. Eikö se ruoka ala jo tympiä jouluna. Etenkin, kun makuja on maisteltu erinäisissä pikkujouluissa.
Onhan se hyvä, että saatiin sittenkin jouluaatoksi perinteinen kauppojen aukioloaika. Olisihan se aivan liian vaativa tehtävä ostaa jo lauantaina ruokaa kahdeksi päiväksi. Harvalla kun on jääkaappi ja pakastin. Ja pitäisi vielä tietää, mitä ihmettä silloin söisi. Mikä katastrofi olisikaan, jos loppuisivat laatikot, sillit, kinkku, rosolli ja sinappisilakat kesken. Kun eihän siihen voi varautua, että mitä kaikkea. Entäpä suklaakonvehdit, joita on ostettu neljä viikkoa jemmaan, mitäs jos ne loppuvat kesken. Ja kaupat kiinni.
Miksi jouluna muuten muka pitää syödä suklaat konvehteina ja megajättirasioista? Niissä kun on pääsääntöisesti pelkkää pahaa suklaata huonoilla täytteillä. Pahempia ovat vain ne viinatäytteiset iänikuiset suklaakaramellirasiat, joita mummut ostavat pojanpojilleen. Minä en myöskään ilahdu Kettukaramellirasioista. Ketut maistuvat vain sokerille ja lievästi punaiselle. Ostaako niitä oikeasti vielä joku?
Jos konvehtihyllyjen välistä sitten pääsee kauppaan peremmälle, törmää kosmetiikkahyllykköjen väliin pystytettyihin tyrkkypöytiin, jotka on lastattu lahjapakkauksilla. Yleensä niihin on valikoitu kolme tuotetta, joista vain yksi on käyttökelpoinen mutta pussukka on joskus ihan kiva. Muuten, jos nyt olisin joululahjakosmetiikkatyrkkytuotteiden markkinoija, pakkaisin litran vetoiseen läpinäkyvästä aineesta, vaikka verkkokankaasta, tehtyyn vetoketjulliseen pussukkaan matkakokoiset tarpeelliset nesteet ja muutaman tyhjän pikkupurkin täytettäviksi kotona olevista perhekoon pakkauksista. Kukaan?
Niin, ja jos olisin vaikka joku lahjasuunnittelija, niin tekisin sellaisen kylmäkallen, jonka sisään mahtuisi oluttölkki. Helposti kiinnittyvä puinen kahva ja kuusi tölkkikallea parin laudeliinan kanssa ratkaisisi monen perheenäidin lahjaongelman. Kyllä isukki niille osaisi arvoa antaa. Mieleisen lahjan keksiminen on muuten taitolaji. Utelut on täytynyt aloittaa ajoissa, jotta asiayhteys ei eukenisi. Siinä on tietenkin se huono puoli, että tuleva lahjan saaja on jo saattanut itse tarpeensa tyydyttää. Olisko viisasta ihan kollektiivisesti vaan päättää, että kukaan ei osta mitään itselleen syksyn aikana. Laajennetaan se en-osta-mitään-päivä puolivuotiseksi en-osta-mitään-minkä-olen-kertonut-kaverille-tarvitsemani-päiväksi.
Vaivihkaisen utelun ja ideasyöttelyn vaihtoehtona voisi ostaa kumppanille jotain, jonka itse haluaisi. Erityinen uhkaili ostaa minulle jonkun tietokonepelin. Minkähän väristä kylpytakkia hän ei saattaisi millään käyttää. Jotain burgundin punaista ja naisellisen samettisen ylellistä?
En tiedä montaakaan vaikeampaa asiaa kuin uusien silmälasien hankkiminen. Jo optikon "tämä vai tämä" -kysymykset tuovat mieleen lapsena perunapellolla syntyneen päätöstämisen ahdistuksen. Tuntuu niin lopulliselta vastata jomminkummin, kun vaihtoehdot tuskin toisistaan eroavat. Silmälaseihin liittyy minulla tukku kompleksisia muistoja ja ehkä siksikin suhtaudun hankintaan aina yhtä suurella antaumuksella ja pieteetillä. Muistan ensimmäiset, 11-vuotiaana saamani lasit ja näkemisen ihmeen, kun ihmiset näyttivät yhtäkkiä niin erilaisilta, jotenkin rumemmilta kaikkine piirteineen, joita en ollut aiemmin tiennyt heissä olevankaan. Muistan, kuinka laitoin aina lasit taskuun, kun olin kodin tai koulun ulkopuolella. Muistan, kuinka minulle sanottiin, että olen ylpeä, kun en tervehdi tuttuja [enhän minä tuntenut ketään, kun en nähnyt]. Minulle on sanottu 12-vuotiaasta lähtien, että näkö lakkaa huononemasta, kunhan murrosikä on ohi. Huoh. Hyvää tässä on, että en ole vieläkään päässyt murrosiästä.
Pokien valinta on vaikeampaa kuin mieleisten, istuvien ja sopivan mittaisten farkkujen löytäminen, mikä on lähes mahdotonta. Vaikeaksi pokaamisen tekee se, että tiedän tarkalleen, mitä en halua ja suunnilleen, mitä haluan ja sellaisten löytäminen ei ole todellakaan helppoa. Väri on tietenkin musta, ollut jo vuosia. Siitä en tingi enää niiden muutamien kertojen jälkeen, jolloin olen uskonut satunnaisia makutuomareita ja värianalyytikkoja. Kaikki kokeilut minuuden ulkopuolelle ovat olleet vain muutaman kerran päässä. Älköön kukaan enää sekaantuko ystävällisavuliaalla "sitä ei ole mustana mutta kokeilepa tätä sinistä" -ehdotuksilla. Oikeiden löytyvyyttä ei lisää erinäiset ehdottomat vaatimukseni: paitsi mustat, niiden pitää olla persoonalliset, ehdottomasti kulmikkaat ja niissä ei saa missään tapauksessa olla timantteja eikä isoja logoja, niiden pitää erottua naamasta ja massasta ja olla vielä joka kerta erilaiset kuin edelliset. Ehdottomuuteni ansiosta pokien löytämiseen kuluu hyvinkin vuosi, koska kompromisseja en ole tehnyt sitten niiden yksien, jotka olivat muuten hyvät mutta ruskeat.
Tällä kertaa omien löytyminen kesti vain puoli vuotta mutta nyt ne ovat vihdoin päässä. Älköönkä nyt kukaan tulko sanomaan, että näytän Kalervo Kummolalta. En ole vieläkään toipunut siitä, kun yhdessä karaokebaarissa minua sanottiin Roy Orbisonin näköiseksi.
Missä on nyt kirkkoreki, vällyjen alla istuva muori ja tarhaan kiirehtivät taaperoiset? Lähiöromanttinen maisema on arkeistunut. Elämä on karua mutta joskus myös synkkää, niin kuin sanoi skientologipappi Tom Cruiselle vihkiessään häntä kauniiseen Katie Holmesiin.
Rusakko loikki aamulla tuossa raitilla, pysähtyi, kurkotteli pitkillä takajaloillaan hetken ja loikkasi yhdellä kauniin sulavalla liikkeellä metsään. Sillä oli turkki jo enemmän valkoinen kuin ruskea.
Ehkä elämä ei olekaan aina niin karua ja synkkää, ehkä se on harmaan keskellä joskus pienen ohihyppäävän hetken ajan myös vähän kaunista.
Eilen venahti syntymäpäiväkekkereillä ilta sen verta nuoreksi, että oli pakko ottaa kunnan kumijalan asemesta taksi. Ja tietysti käsipystyllä, niin kuin olen taksiblogeista termin oppinut. Kaatosateisella Itsenäisyydenkadulla meidät onneksi poimi veikeän oloinen suhari, joka valisti, että käsipystyjä ei olisi lupa ottaa mutta me olimme niin säälittävän amatöörin ja vaarattoman oloisia, joten hän teki poikkeuksen.
Taksiblogeista edelleen oppini ottaneena yritimme käyttäytyä hillitysti mutta kysäisin kuitenkin varmuuden vuoksi, etteihän kuljettajamme vaan ollut niitä taksibloggareita ja huomenna saisimme lukea, kuinka taas yksi näsäviisasteleva käsipysty pyrki kyytiin vaikka pitäisi tietää, ettei sellainen käy. Kuski sanoi, ettei kirjoita blogia mutta dekkareita kyllä.
Hittolainen, me olimme Wexi Korhosen kyydissä. Olenkohan seuraavassa dekkarissa. Se kohtalokas nainen. Kolmas vasemmalta.
Nyt pojat joukolla seminaariin, niin opitte jotain, mikä ei ole pelkästään tekniikoita toisensa perään " Vaan se on ihastumisen aiheuttamisen ydinprosessi, joka sisältää teoreettisen, käytännöllisen ja asenteellisen oppimisprosessin sisäistämisen nopeasti.". Voiherrajjumalamitätuupaa [ärstytysäänivaroitus].
Kyllä on naisella taas niin palio helppoa tämäkin: hiukan kittanampaa T-paitaa ylle niin johan iskee miehen silmä [IS 17.11.]
Hyvää ydinprosessointia itsekullekin. Niin sanojen tuolla puolen taas.
Edit: Hups. Linkkihän oli ihan viturallaan eikä kukaan sano mitään. Ihan sama olo kuin jos olis jääny hameen helma sukkahousun kauluksen alle.
Naisen keskimääräinen elinikä on Suomessa nykyisin kai 82 vuotta. Tuosta ajasta nainen siivoaa ensin äidin apuna ja myöhemmin omaa kotiaan jostain kymmenvuotiaasta lähtien, siis 72 vuotta. Keskilaiskakin tapaus joutuu uhraamaan päivittäin siistimiseen tunnin pari, siivouspäivinä ehkä enemmänkin, mutta sovitaanko vaikka 10-12 tuntia viikossa. Eli yhden kokonaisen hereilläolopäivän ajan viikossa! Nainen siis käyttää siivoamiseen kokonaiset 3744 päivää eli pyöreästi kymmenen vuotta. K-y-m-m-e-n-e-n vuotta pelkkää siivoamista! Onko tässä joku tolkku?
Ilmankos tuntuu, että koko ajan täytyy siivota. Eilenkin innostuin taas kerran luuttuamaan hellan takusen vaikka tuntui, että vastahan minä sen hellan siitä siirsin. Siksi ihmettelin tavattomasti, että siellä oli vaikka mitä taas: kahvilusikka, Burana, kaljalasin alunen, pölyä ja pari koiran Pedigree-nappulaa. Vai olikos siitä viimekertaisesta kuitenkin aikaa. Koiraakaan ole ollut vuosiin.
Keskilaiskaa holtittomampi virkanainen on näemmä nipistänyt noista kymmenestä vuodesta jonkun päivän kehittävämpiin harrastuksiaan. Kuten laiskottelemiseen. Todenperästä on tunnustettava, että kulunut syksy on ollut ehkä hiukan liian rankka ja kaikki työstä selviytymisen jälkeen jäänyt energia on kulunut lähinnä hengissä selviytymiseen. Siksi tuntui jotenkin hölmön hienolta lahjalta, kun eilen oli niin paljon intoa, että sain siivottua. Tuntui omituisen hyvältä. Ymmärsin hetken, miksi keskiverto nainen käyttää siivoamiseen kymmenen vuotta elämästään. Oman käden jäljen näkeminen tuntuu mukavalta kuin rakastetun hellä taputus: "Hyvä tyttö."
Mistä saavat energiansa ne kaikki tarmoitetut (TM), jotka ovat aamulla ensitöikseen käyneet puolen tunnin reippaalla hikilenkillä, ulkoiluttaneet koiran, laittaneet lapset kouluun ensin niille puurot pyöräytettyään, silittäneet päälleen edellispäivänä pyykätyn paitapuseron, meikanneet ja kammanneet itsensä timmiin terään, entäneet työpaikalleen jo ennen kahdeksaa ja kiristelevät virkasiskon lurppasilmäin alla hoikentuneella uumallaan vyötä uuvahtaneen kanssasisaren vain kiristellessä sisäisiä hampaitaan. Niitä on. Juuri aamulla yksi tuossa pyörähti ja säteili kuin tähtisadetikku.
Minä sen sijaan olen ihan poikkaistunut. Jaksoin eilen mennä kustannuspaikan virkistysiltapäivään yhdelle luennolle, olihan aiheena varsin ajankohtainen: "Aivot ja lepo". Luennon alusta muistan pätkän. Jossain vaiheessa heräsin pään nytkähtämiseen. Kahdesti. Huomasin sitten nojata päätä selkänojaan. Sen jälkeen heräsin kerran jalkojen nytkähdykseen ja lopulta taputuksiin. Luennosta virkistyneenä jaksoin mennä kustannuspaikalle takaisin miettimään, miten jaksaisin mennä kotiin. Kauppaan en tietenkään voinut poiketa, kun olisi tarvinnut pysäyttää auto ja kaikkea. Pyykit jaksoin heittää koneeseen, ulkovaatteet päällä. Sitten järsin kylmiä wingsejä suoraan jääkaapista. Kaaduin sänkyyn. Kuulin välillä, että pesukone olisi valmis mutta en jaksanut edes ajatella nousemista.
Yhtäkkiä muistin, että kohta on vuodenvaihde ja sitten on kevät ja sehän tarkoittaa, että ihan kohta alkaa, apua, ne ylioppilaskirjoitukset enkä ole aikoihin jaksanut mennä edes kouluun. Sitä miettiessä katselin kaupassa kaihoten Dacapo-patukoita mutta en voinut ostaa, kun en jaksanut avata suutani. Katsoin vaan Dacapoja ja ajattelin, että en pääse ylioppilaskirjoituksista läpi. Onneksi pesukone pyöräytti taas pestyjä vaatteita ja heräsin.
Jostain olisi nyt saatava potkua. Muuten joudun syömään pakastimesta suoraan pakastekalapatukkaa, kun toissapäiväiset wingsit on nyt syöty.
Aivan himona tekisi mieli tummaa suklaata. Tai jotain.
Aiemmin hämmästelemäni miehen mittaristotutkimus on saatettu päätökseen ja tulokset esitelty AL:n Asiat-liitteessä [12.11.06 s.10-13]. Karikatyyri Ihan Tavallisesta Suomalaisesta Miehestä [ITSM] kaljaa kittaavana jalkapalloa vahtaavana perusmiehenä, joka viikonloppuisin juo itsensä reippaahkoon ylämyötäiseen ja osoittaa naiselleen hellyyttä leikkisän niskalenkin voimalla tai oikein ollessaan hempeispäissään ojentaa kaukosäätimensä, ei olekaan urbaanilegenda vaan ihan totta. Mies ihan itse on kertonut olevansa juuri sellainen. Yllättäen mies ei kuitenkaan ole eniten huolestunut asemastaan työpaikalla, omakotitalon öljykattilan ruosteisuudesta tai naapurin jarimatin uudemmasta autosta vaan suurimmat huolensa kertoo olevan ilmastonmuutos ja rikollisuus.
Uuden miestutkimuksen mukaan miesten perusjutut ovat miesten juttuja ainayhäedelleen: kalja on ykkösjuoma joka toisen mielestä, miehellä pitää olla miespomo (65,5%), joka toinen ei usko jumalaan mutta avioliittoon uskoo 73,4%, viikonloppuna juodaan 6-15 paukkua (60%). Ilmastonmuutoksesta ja rikollisuudesta on huolestunut joka kolmas (30%/29%). Miehen mielestä miehen mittoja ovat navigaattori, jatkoroikka ja renkaan vaihto. Parasta ruokaa ovat paistetut muikut ja mieleisimpiä harrastuksia ovat säätäminen, tuunaaminen, virittely, purkaminen, kokoaminen, lajittelu, huoltaminen ja maatyöt. Mieluisin auto on Hummeri ja jalkapallo on The Urheilua. Naisen hellimiseksi riittää leikkisä niskalenkki tai kaukosäätimen ojentaminen mutta hätätilassa hän laskee hellittelyksi myös ystävällisyyden anopille ja minkä tahansa yrityksen tehdä jälkiruokaa. Miehen omat työt, joihin ei tartte kenenkään tulla sorkkimaan, ovat renkaiden vaihto, öljynvaihto, parranajo, tuulettimen hihnan vaihto, sähkötyöt, aurinkorasvan levitys vaimon selkään, tapetointi, parketin asennus, polkupyörän huolto ja ulkomaalaus.
Minulla on ollut ilo seurata ITSM:ien elämää nyt pari viikkoa, kun kuopattava kustannuspaikkamme on haukkonut viimeisiä henkosiaan huputettuna muoviseinien sisään. Ympärillä jyrvää porakoneita, hakkureita ja ties mitä maailmanlopunvehkeitä, joiden ylle levittäytyy Iskelmäradiosta aikuinennaista ja saaoivanportsarilanttia volyymilla, joka kantaa lähes tuhatneliöisen työmaan joka soppeen. Tässä äänten ja testosteronin täyttämässä ilmassa on mahdoton ajatella yhtään ajatusta alkua pidemmälle. Hurskastelen itselleni, että ajatuksia kyllä olisi.
Kotikotiin palatessa maailma aina kuristuu. Siellä elämä tuntuu olevan pienempää ja pysähtynyttä. Kaikki on joko pakollista, kiellettyä, vain-sallittua tai ehdottomasti-täytyy. Yöni vietin vanhassa teiniahdisteisessa tyttösängyssä, joka tuntui kutistavan maailman pieneen tiukkaan pakettiin. Uni ei tullut. Oudot äänet, viulunkieleksi virittynyt mieli ja levotottomana hiippaileva kissa pidättelivät vireänä. Seinäkellon henki käänsi tikityksen volyymia koko ajan suuremmalle ja tuntui, että hypnoottinen ääni täytti maailman. Tik tak tik tak tik tak ... Infernaalisen pajasepän yötyön katkaisi kellon tasa- ja puolituntilyönnit. Laskin lyöntejä kolmeen. Ja vaivuin levottomaan uneen.
Tunsin hennon kosketukseen poskella. Toinen höyhenenkevyt ja nopea hipaisu hiuksiin. Unessa sängyn reunalla istunut enkeli kosketti poskeani vielä kerran, nopeasti, määrätietoisesti. Avasin silmäni ja minuun katsoi vihreä silmäpari, tupsukorvat epäluuloisesti taakse käännettyinä, pienet valkoiset tassut sängyn laidalla kuin minikokoiset lumipallot.
"No mitä Jussu", kysyin kissalta.
"Mau", se sanoi ja jatkoi tuijotustaan.
"Niinpä tietenkin, olipa tyhmä kysymys, anteeksi."
Se oli enkeliä ja tarkoittaa, että kaikki on hyvin. Elämä jatkuu.
Myöhemmin kissa sai lihapullia ja käpertyi isän tuoliin. Minä läksin kotiin rauha mielessäni.
Sunnuntaina on isänpäivä. Päivä, jolloin yleensä soitin isälle tai kirjoitin kirjeen tai vähintäänkin kortin. Joskus isä kirjoitti vuorostaan minulle pitkiä isänpäiväkirjeitä. Soitot ja kirjeet eivät aina niin täsmällisesti osuneet isänpäivälle eivätkä edes välttämättä oikeaan viikonloppuun, mutta sillä ei meillä ollut niin väliä: isä oli vähän sitä mieltä, että turha tarkkuus on teknistä taitamattomuutta. Ja nauroi päälle.
Sunnuntaina on Isän päivä. Isän, jolle mikään työ ei ollut niin vähäpätöistä, ettei sitä olisi kannattanut tehdä tai niin vaikeaa, ettei sitä olisi voinut opetella. Isän, joka rakasti tarinoiden kertomista. Isän, jonka elämäntarina on Isän näköinen kertomus optimismista, sitkeydestä, peräänantamattomuudesta, uskollisuudesta, rehellisyydestä, taipumattomuudesta, kätevyydestä, sinnikkyydestä, vaatimattomuudesta, ylpeydestä, hellyydestä, huumorintajusta, uutteruudesta, kekseliäisyydestä, väsymättömyydestä, ahkeruudesta, rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta.
Sunnuntaina on minun Isäni päivä. Minun Isääni on silloin muistettu puhein ja kortein enemmän kuin koskaan. Minun Isälläni on silloin enemmän kukkia kuin koskaan.
Koko hautakummullinen.
Puolivuotinen työpaikan saattohoitojakso kallistuu vääjäämätöntä kuolemaa kohti. Seitsemän viikkoa enää ja sitten se on siinä. Tunteet laidasta laitaan on eletty, itkut itketty, vihat purettu kahvipöydässä, ahdistukset valvottu yön pitkinä synkkinä tunteina ja samaan aikaan yritetty ymmärtää. Ymmärtää omia tunteita, työnantajan aivoituksia, katteettomien lupausten logiikkaa, kapulakielisiä puheita ja posteja, joista ei atomeihin ositettunakaan löydy vastausta kysymyksiin. On vain niin yritetty ymmärtää, että alkaa jo väsyttää.
Masentavaa on ollut huomata se suunnaton välinpitämättömyys, joka alkaa jokaisen kokouksen ja neuvottelun jälkeen, ikään kuin asia olisi sillä hoidossa, kun siitä on hetki puhuttu. Ärsyttävää on, että sähköposteihin ei vastata. Vain yksi kymmenestä postista saa reagointia osakseen ja sekään ei vastaa kysymykseen. Kaikkein kuluttavinta on ollut huomata, että valitettava tosiasia on, että nainen on työelämässä miehelle loppuviimeksi edelleen vain se autokaupassa miehen rinnalla oleva olio, jonka kanssa ei keskustella vaikka nainen olisi autoinsinööri ja vaikka se nainen hoitaisi sitä koko hemmetin autokauppaa.
Mikä tätä maailmaa vaivaa?
Kuuden sanan meemi on täällä taas. Aiemmin ilmestyneet osat vaatinevat jatkoa:
Syytetty kiistää olleensa tappamisaikomuksissa ex-vaimonsa asunnossa.
Eilinen dokumentti Kansalainen Jussila oli hämmentävä kuva hämmentävästä ihmisestä. Sitä katsoessa ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Ja kenelle? Petterille vai niille hurmokseen puhutuille ihmisille vai ternimaitokapseleiden ostajille vai Jussi Parviaiselle vai vakiotoimittaja Merilälle. Petteri oli köyhän miehen Sarasvuo, joka saarnasi uskosta itseensä, oman elämänsä sankaruudesta, tunteen palosta ja elämisen vimmasta voimalla, jota voi vaan kadehtia. Jari Sarasvuo saarnaa samoin äänenpainoin samoista asioista mutta kuinka moni yritysjohtaja olisi kehdannut pyytää Jussilaa vetämään firman voimaantumispäivää.
En vieläkään tiedä, itkeäkö vai nauraa. Vai hävetä sitä, että tekisi mieli nauraa. Vai peräti kadehtia niitä, jotka tietävät, mitä tahtovat, mihin pyrkivät ja sitten vaan päättävät mennä sinne.
Dokumentin lopussa Petterin häivytetty ääni sanoo: "Eläkää! Älkää vain olemassaolko." Niin totta.
Mistä saisi naisihminen elämisen vimman arkiaamuna? Mistä sitä ternimaitoa saisi? Mummo teki siitä ihania pannareita ja isä rakasti ternimaidosta tehtyä kattilajuustokokkelia [nostalgian silmänkosteita huokauksia].
Jokuna takavuonna sijoitin isohkon summan laatuisaan mustaan pukuun, koska ajattelin, että sillä menen vuositolkulla karonkat, hautajaiset, kissanristiäiset ja suvun tasavuotispäivät. Taisiis. Naisellahan ei sellaista ole: puku on kai jonkinlainen yksiosainen leninkityyppinen ratkaisu, hame ja jakku -yhdistelmä on jakkupuku ja housullinen versio on housupuku. Miehillä on helpompaa. Nosiis. Eilen havahduin niinkin maalliseen aatokseen kuin varmistamaan, että tämä housupuku mahtuu päälle, sillä edellisestä kissanristiäistilaisuudesta on jo aikaa. Epäilystäkään ei minulla tietenkään ollut, etteikö mahtuisi mutta kokeilinpa kuitenkin.
Noniinsiisjoo.
Eli nyt olisi laihduttava neljässä päivässä [tänäinen mukaan lukien] kolmisen kiloa. Muistelin oitis lukemiani poppaskonsteja, joista ensimmäisenä hylkäsin sen, jossa syödään yksi maksalaatikko päivässä eikä muuta. Houkuttavan simppeli lähestymistapa mutta ei ehkä minun juttuni. Lentoemäntädieetti vaikuttaa taas liian monimutkaiselta. Vakavissani punnitsin sitten sitä rääkkiä, jossa syödään päivässä yksi purkki kutakin: raejuustoa, tonnikalaa ja ananasta. Senhän täytyy laihduttaa, koska se vaikuttaisi maistuvan vain ... öh ... valkoiselle. Illalla söin heti mikrotettua pakasteseitiä tonnikalan vastineena. Jo kohta spagettibolognesen jälkeen. Aamulla toivorikkaasti sovitin housuja ja päätin olla kokonaan syömättä.
Ei kellään olisi fiksumpaa ratkaisua ongelmaan?
Raskautetun ja vaiherikkaudessaan kyllääksi asti vastuksia tarjonneen työviikon päälle tarvitsen yksinkertaisia asioita: reilua seuraa, hyvää juomaa ja konstailematonta hauskanpitoa. Ja kauniin meikin. Joka on minulle ikuisuusongelma: en oikein osaa enkä niin varsin jaksakaan. Siksi tai siitä huolimatta luen innolla aina tilaisuuden tullen naistenlehtien niksivinkkipalstoja.
Konstailemattomassa seurassa nautittu luostariolutsävytteinen levähdys kirjastomaisessa baariympäristössä viime perjantaina täydentyi aivot narikkaan -tyyppiseksi voimaantumistuokioksi, kun seurani janosi lukea urheilulehteä ja minä en. Baarin lehtivalikoimasta siivilöityi urheilulehden vastapainoksi Sara-niminen kalliin kiiltävä lehtiuutuus. Ja kas, eiköpä lehti tarjoilekin juuri kuin tehtynä vinkkilistaa, kuinka onnistun loihtimaan täydellisen meikin. Kas näin se käy: ensin Chanelin Base Lumiereä, päälle Dual Balancing Foundationia tai Shiseidon Lifting Creamia. Sitten poskille Shiseidon Accentiating Color Stickiä sävyä Rosy Flush tai Guerlainin Dividora Bubble Blushia, jonka päälle Luminazing Color Powderia. Silmiin Shiseidon Silky Eye Shadow Duo Icy Coolia, Nivean Liquid Eye Lineria ja ripsiin Shiseidon Lasting Lift Mascaraa tai Lancomen L'Extreme Water-proof -maskaraa ja huuliin Shiseidon Shimmering Lipstick SL9.
Onneksi maailmassa on vielä yksinkertaisia asioita.
Mitä niitä nyt olikaan sellaisia hommia, joissa olisi selkeät raamit ja ohjeet ja sopimukset, joita ei tunnin välein muutettaisi. Ei etenkään ilmoittamatta asianosaisille. Eikä etenkään niin, että jo moneen kertaan sovitut asiat sovitaan toisin seuraavana päivänä.
Mitä sellaisia hommia voisi tehdä, joissa ei tarvitsisi kantaa nauhuria todistamassa, mitä herrat puhuu. Eikä tarvitsisi Herra - työntekijä - asiantuntija - rahakirstun vartija -sanakirjaa. Joka muuten pitäisi tehdä. Jota minä ainakaan en tee, koska se ei ole homma, josta tulisi viirunkaan tolkkua, sillä herrakieli muuttuu tunnin välein. Paitsi se kieli, jolla startegioita kirjoitetaan.
Niin. Mielessä on väikkynyt kotoisan baarin perustaminen. Sellaisen, jonne voisivat tulla kaltaiseni raskautetut reppanat lepuuttamaan päitään olkapäälläni. Voisin siellä olla selkänä, johon nojata ja korvana, joka kuuntelee huolet. Sellaisella olisi sosiaalinen tilaus, uskon minä. Tietenkään mihinkään en voisi vaikuttaa mutta sehän ei asiaa pahenna. Ei nytkään raskautettu voi mihinkään vaikuttaa. Siellä edes joku kuuntelisi. Baarin nimi olisi tietty menopaussi. Tulisitko kaljalle?
Mustikan poiminta ja aamulehden kanto olisivat kyllä myös hyviä vaihtoehtoja. Näillä keleillä tosin lehdenkanto ei ehkä ole se ykkösvaihtoehto.
Kun päivän luonteen osaa ennustaa jo aamulla ennen kuin edes tietää, että juuri tämä päivä olisi se toppahaalarintarvepäivä, juuri se päivä, jolloin olisi tarve heittäytyä seljälleen ja ramppoa maata. Kun iltapäivällä alkaa viluttamaan. Teeviivoilla. Kun kahdentoista tunnin päästä vihdosta pääsee kotiutumaan jääpuukkosateen keskeltä. Kun kankut kankeina, nenä punavalkoisena vihdoin pääsee kotiin. Kun jääkaapissa on vain puolikas väljästynyttä Karhuva. Mikä lohduttaa. Mistä hyvä tuuli.
Neekerinpusut. Mokkatäytteellä. Pelkät täytteet lusikalla syöden. Ja mustikanpoiminta.
On mustikanpoiminta
mukavaa toimintaa
voi ajatella useita asioita
kerrankin huolella.
Antero Raimo & Ovet: Mustikanpoiminta [MP3]
Enkä edes pidä mustikanpoiminnasta. Työnä.
MUSTIKANPOIMINTA
Kun saappaat jalkaan kiskaiset
ja hinkan kouraan viskaiset
on marjareissu alussa
niinkuin sadussa.
Mättähältä mättäälle
sormet osuu marjoille
eikä pian kupin pohjaa
marjastaja nää.
On mustikanpoiminta
mukavaa toimintaa
voi ajatella useita asioita
kerrankin huolella.
Kaksi asiaa tärkeetä
täytyy painaa mieleensä;
älä raakileita roskaisia
poimi ollenkaan.
Laita kuppi kannolle
jää tilaa kahdell` kädelle
vinhemmin ja puhtaammin
käy marjan noukinta.
On mustikanpoiminta...
Jos vatsassa tuntuu valjulta
on tullut käytyä kaljoilla
siihen auttaa piirakka
taikka soppalusikka
kunhan on vain mustikka
san. Raimo Laine
säv. Jari Rönkkö
Paloauto kiinni pienessä ylämäessä. Pikkuautot jumittavat parkkipaikalta tielle kääntyessään tukkien sekä tien että parkkipaikan. Pitkin valtatietä autoja poikittain kyljet lunta roikkuen, pyörät linkussa koko renkaan aukko umpijäkissä lumesta. Yksi urhea polkupyöräilijä taittamassa vaivalloista taivalta rattaisiin asti ulottuvassa lumessa. Isä vetää umpeen huputettua lasta vastatuuleen pyörät lumipalloina. Nuoret kävelevät autotiellä tajuamatta, että autojen väistöliike jumiuttaa koko tien. Ilman pipoa tai huppua silmit viiruina lunta päin taistelevia nuoria ja keski-ikäisiä naisia ja tietenkin se vakiojoukko napa paljaana.
Ihmisillä ei ole lumen tajua enää ollenkaan.
Katulampun kajossa makaamassa sininen toppahaalari selällään kirkuen ja kiemurrellen kuin pelästytetty toukka. Äiti vieressä maanittelemassa toukkalasta nousemaan, toppahaalari yltyy selkä piukeana kaarena huutamaan entistä lujempaa.
Miksei aikuinen saa heittäytyä maahan kiukuttelemaan. Olisi edes toppahaalari.
