Perhosia
Muistot lehahtelevat kuin perhoset kesäheinikossa. Toisinaan joku jää hetkeksi lepattelemaan siipiään ja lennähtää jo kohta pois. Joitain yritän epätoivoisesti pyydystää yksitellen nyrkkiini pitääkseni niistä hetken kiinni. Tunteaksi konkreettisemmin niiden värinän kämmenessäni. Päästääkseni ne taas lentoon. Osaa katselen vain sen hetken, jonka ottaa ohikiitävä lento. Tai sitruunaperhosen kevyt istahtaminen kämmenselälle. Jostain syystä kaikki perhoset tuntuvat vain kevyiltä ja värikkäiltä. Tummasiipisiä en näe. Tai ehkä en vain vielä huomaa, kun on kuitenkin aika pimeää.
Vasta silloin kun oikeasti tajuaa ja myöntää elämän rajallisuuden, ymmärtää, että käsissä on viimeiset hetket alkaa elää täyttä elämää. Päästää nyrkistään perhoset lentoon ja lakata haaveilemasta. On jollain tavalla olevinaan väärin, että noinkin yksinkertaisen asian tajuamiseen pitää uhrata elämä.