Koskaan et muuttua saa
Lauantain aamuvarhainen puhelinsoitto kuulostaa pahaenteiseltä. Äiti soittaa. Eihän äiti koskaan soita tähän aikaan aamusta, ajattelen ja tiedän, että joku on nyt hätänä. Äidin ääni on normaali, kyselee, mitä kuuluu. Hermostun, mikset voi sanoa, mikä on hätänä. Ääni murtuu itkuun ja hän saa sanotuksi, että isä on sairaalassa.
Sunnuntaina saan puhua isän kanssa, hänet irrotetaan hetkeksi hengityskoneesta. Kuulen vain raskaan hengityksen. Nieleskellen teeskentelen iloista ja reipasta vaikka tekisi mieli päästää itku tulemaan. Ennen niin eloisa puhe takeltelee. Tavut tulevat hallitsemattomina, väärässä järjestyksessä, vääriä tavuja, puolikkaita sanoja mutta ymmärrän, mitä hän yrittää sanoa. Minua itkettää mutta en uskalla itkeä.
Iltapäivällä sydänkäyrä pysähtyy pieneksi hetkeksi mutta ei malta luovuttaa elämän syrjästä. Vielä on jotain sanomatta. Niin paljon tekemättä.
Illalla isä saa sanotuksi äidille, että taisi tulla pitkä reissu.
Tänään kone hengittää hänen puolestaan. Vielä.
Minä en osaa ajatella, että minun voimakas, nauravainen, puhelias isäni makaa nyt hengityskoneessa.
En kuule hengityksen vaivalloista rahinaa. Kuulen vain hänen naurunsa.
Jälkipuheet
Voi. Ja voimaa! Antaa itkun tulla, jos se on tullakseen. Se kantaa kummasti eteenpäin.
Katsoin varmuuden vuoksi The New Worldin, kun siinä vollottaminen ei näyttänyt asiaankuulumattomalta.
Sairaala-sanan sanominenkin jo itkettää :/
Jaksamista sinulle ja myös äidillesi!
Kiitos.
Kumpikohan on parempi tapa purkaa huoli: päästää se näkyviin vai pitää sisällä. Päästää vai säästää? Tai peräti kieltää. Jotkut pärjäävät koettelemukset läpi niin.
Toivottavasti näet vielä hymyn isäsi silmissä, vaikka naurun aika olisikin jo mennyt.
Tiedän liian hyvin mitä olet käymässä läpi. Voimaa. Pidä itsestäsi huolta.
Mikään ei ole niin musertavaa kuin huoli lähimmäisistä. Siinä paineessa itku on tapa hengähtää. Voimia.
Totta, tuon kun muistaisin: nauru on silmissä niin kauan kuin silmät katsovat.
Kiitos kaikille.
Hienosti sanottu: "itku on tapa hengähtää."
Ehdottomasti päästää itku ulos, sisään ei kannata patoa siitä ei ole kun harmia kun se itku kumminkin tulee joskus.
*hali*
Niin.
Kuvassasi on portti. Siellä jossain on varmaan myös kaunis kaarisilta, sateenkaaren värinen kaarisilta.
Voimahalaus.
Sitä kaarisiltaa ei halua ajatella niin kauan, kun sitä ei näe. Vaikka sen vääjäämättä siellä tietää olevan, sitä ei ikään kuin ole, jos sitä ei ajattele.
On se ihmisen mieli omalla tavallaan armollinen aina.
Miten niin muka tässä yhteisössä olisi yhteisöllisyys kuollut. Olette te ihania.
*voimahali*
Ajatuksia lämpimiä ystävälle. Muuta en osaa sanoa...
Kiitos teillekin Hallatar ja Marleena.
Olen aika lailla sanaton.
Voimahalaus minultakin. Ja itkut ehdottomasti ulos, mitä nopeammin sitä parempi. Pato murtuu kuitenkin joskus ja voi tehdä pahaakin jälkeä. Voimia ja jaksamista sinulle ja äidillesi.
Oma isäni lähti yllättäen viime viikon keskiviikkona. Hyvästejä en ehtinyt jättää. Voimia sinnepäin.
Voimia. Tuette toisianne äitisi kanssa. Muistan hyvin tuon ajan ja sen, miten paljon tukea sain mieheltäni - sitten, kun kolme vuotta myöhemmin tuli äidille lopullinen lähtö. Silloin oli jo surutyö tehty halvauksen vuoksi - niin luulin.
Elämä tuntuu kylmältä, kun ei enää ole sukupolvia itsen ja kuoleman välillä.
Hei mea,
en voi muuta kuin yhtyä edellisiin puhujiin. Äitini kun oli samassa tilanteessa pidin itkua terapiana. Joka päivä istuin sänkyni laidalle ja ajattelin, että nyt itken. Itkin 5-15 minuuttia suoraa huutoa, joskus pidempään, joskus vain hiljaa voihkien. Se auttoi kovasti. Toivottavasti löydät itsellesi tavan päästää surua ja kipua ulos kehostasi, ihan konkreettisesti, vaikka huutamalla tai itkemällä, taikka kirjoittamalla, juoksemalla, jotenkin.
Voimia.
Kiitos teille kaikille.