Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa
Eilen osuin katsomaan telkkarista jotain paritusohjelmaa, jossa maaseudun aikapojat hakevat kaupungeista emäntää. Jakson tyttö oli Tampereelta, fiksu, sanavalmis, sosiaalinen, taitava, herttainen, kivan näköinen, siis ihan täydellinen pakkaus maaseudulle emännäksi. Tyttö oli kiinnostunut aidosti kaikesta ja yritti ja osasi tuosta vaan käyttää lypsykonetta, ajaa traktoria ja leikkuukonetta. Poika oli perusjörrikkä, joka esitteli koneitaan, kierrätti tyttöä naapureissa ja sukulaisissa arvioitava kuin näyttelylehmää ja lopuksi testautti, kuinka sujuu tytöltä maatalon työt. Mutta ei kertaakaan edes katsonut tyttö. Ei sillä, eikä millään silmällä.
Loppuhaastattelussa mies sanoo, että minkäs sille voi, kun sydämet ei aukene toisilleen. Niinhän se on, perimmältään. Mutta juuri sillä hetkellä, niin sanoessaan, hänestä paljastui se mies, jota tyttö oli lähtenyt hakemaan: ajatteleva, tutustumiseen halukas, toista ihmistä opiskelemaan valmis, hiljaisen viisas mies.
Kun ajattelee, millaista ajoitusta, sattumien summaa, tilanteiden tajuamista, rohkeutta heittäytyä, rohkeutta avautua, ymmärtämistä ja taas ymmärtämistä ja ennen kaikkea mieletöntä tuuria vaatii se, että kaksi oikeata ihmistä on tavannut ja tunnistanut toisensa, niin ymmärtää, miksi eroja on niin paljon.
Jos minä osaisin kylmiltäni ajaa sitä kerrostalon kokoista leikkuukonetta, olisin kyllä ihan kuningas. Tai en tiedä, ehkä en, kun kuitenkin olen kiinnostunut toisenlaisista asioista. Minua esimerkiksi huvittaa suunnattomasti se, että suomen kielessä oikeasti voi olla sana ojanvieruspajukonleikkuukone. Tai voisi olla. Ei taitaisi maalaispoika ymmärtää erinomaisuuttani.
Jälkipuheet
Minä katselin samaa ohjelmaa aivan samoin ajatuksin. Heti kättelyssä mieleen nousi kysymys, että onko isäntä etsimässä ihmistä vierelleen, vai palkkaamassa uutta työntekijää navettaansa? Totta kai sen näki ja ymmärsi, että kun jännittää, on turvallista puhua siitä, minkä tuntee ja osaa, kuten koneista ja lehmien kiimakierrosta. Mutta todellinen kohtaaminen puuttui kaksikon väliltä niin, että katsojankin teki mieli piiloutua kiusaannuksissaan sohvatyynyn taakse.
Yhden kerran sitä on itsekin kokeillut "rasti ruutuun"-menetelmää uuteen ihmiseen tutustuessaan; että kun nämä ja nämä kriteerit täyttyvät näin hienosti, niin onhan tämän toimittava. Mutta kun se ei mene niin, ei vaikka kuinka hampaat irvessä molemmat yrittäisivät. Kuten sattuvasti sanoit:
"Kun ajattelee, millaista ajoitusta, sattumien summaa, tilanteiden tajuamista, rohkeutta heittäytyä, rohkeutta avautua, ymmärtämistä ja taas ymmärtämistä ja ennen kaikkea mieletöntä tuuria vaatii se, että kaksi oikeata ihmistä on tavannut ja tunnistanut toisensa, niin ymmärtää, miksi eroja on niin paljon."
Eihän se ihmisten välinen kolahdus ole ennustettavissa ja määritelvissä ruksittaen. Jos olisi, niin eipä täällä olisi yksinäisiä. Tai no, jokunen, kun tuskin menisi ihan tasan.
Olen sellaisenkin huvituksen lukenut, että jos et saa parasta, niin ota toiseksi paras. Luulenpa, että se ei oikein toimi, sillä se puuttuva osa on yleensä se tärkein osa. Toisaalta, jos tietoisesti ajattelee, että tämä on toiseksi paras, niin eikö sitä sitten koko ajan ole etsimässä kuitenkin sitä parasta. Ja se nyt ainakaan ei ole paras lähtökohta onnistuneelle suhteelle.
No täytyy sanoa että maalaispoika on erinomaisuutesi kanssa välillä ihmeissään. Mutta eilisestä ohjelmasta voi todeta että molemmat ovat ihan varmasti kunnon ihmisiä mutta jos ei naksahda niin sitten ei naksahda. Se mikä tekee olon vaivautuneeksi kotisohvalla on sitten ne lopun vähän katkerat kommentit toisesta. Eipä saisi meikäläistä pikkurahalla nolaamaan itseäni telkkariin vastaavanlaiseen tilanteeseen.
Enhän minä sanonutkaan, etteivätkö molemmat olleet kunnon ihmisiä. Minä vain surin sitä, että mies ai antanut tytölle mitään mahdollisuutta huomata sitä. Sääli.