Kalapuikkoindeksi
Meanderiassa ollaan melko sallivaisia ruuan suhteen. Kotioloissa riittää, että ruoka on oman maun mukaista, sitä on helppo ja nopea tehdä ja sitä on riittävästi. Kriteerit täyttää loistavasti paketillinen Lidlin kalapuikkja pannulla kärvennettyinä. Ravintolasyömisissä minusta sukeutuukin sitten vaativa mussuttaja, joka mittaa ruuan hinta-laatu-tyydyttävyyssuhdetta kalapuikkoindeksillä. Alle kympin ruuat saavat maistua Eldorado-ja Pirkka-kalapuikoille mutta ei sen alle. Jos annos maksaa kympistä kahteen, on sen jo oltava Lidlin kalapuikkotasoa ja päälle kahdenkympin annoksen on paras olla paneeratun fileen veroista.
Vaikka kehräänkin karvapallerona pankon päällä hyvän kotikalapuikkoannoksen päälle, haluan, että ravintolassa täytyn kaikin aistein ruuasta, jonka jälkeen voin tyytyväisenä ja hyvin mielin todeta, että siinäpä oli hintansa väärtti ateria. Haluan, että kokki esittelee minulle ammattitaitonsa tuotokset eikä tyydy latteuksiin. Hämmentävän harvoin kuitenkaan saan rahoilleni vastinetta. Tuntuu, että kokit arkailevat mausteiden käyttöä, pihvit tarjoillaan ei-millekään-maistuvina ja viereen on tirautettu raita mitään sanomatonta kastiketta ja salaatti on väsynyttä. Ja minä sentään olen helppo miellytettävä. Haluan hyvää ruokaa. Perusmättöä osaan tehdä itsekin.
Työkaveri toi Lapin lomalta tuliaisina suuhun sulavasti sopivia rinkilöitä, joita leipoo Rauduskylässä Ilta-mummu pienessä kaupassaan. Ei kuulemma suostunut mummu paljastamaan leipomuksiensa salaisuutta. Oletan kuitenkin niiden olevan jotain sukua kampanisuille, joita näemmä niitäkin tehdään noin miljoonalla erilaisella ainoalla oikealla reseptillä. Tietääkö kukaan lappilainen Ilta-mummun taikarinkeleiden salaisuuden?
Jaahas, lounasaika. Nyt maistuisi perusrehellinen perunamuusi ja lihapullat. Taikkavaikka käristys. Molemmat onnistuneimmillaan kalapuikkoindeksin tasoa huippu.
Jälkipuheet
Väsynyt salaatti on inhokkini. Koska minun pitää rajoittaa syömistä, haluan, että ruoka on virkeätä ja maistuvaa.
Virkeää salaattia voi syödä parina päivänä perätysten. Pysyy kuosissaan, ei väsähdä. Ja ihme kyllä, maistuu samalle kun toissapäivänä.
Kuka kertoisi, miksi viljellään salatteja, jotka rupsahtaa?
Kaupasta saatava ruukkujuttua kutsun itse röyhelöksi. On ihan sen mallista ja vaatisi tärkkäystä, että pysyisi pörheänä lautaselle saakka.
Tuskin mikään läväyttää annokseen niin paljon miinuksia kuin lautasen yli roikkuva väsähtänyt salaatinlehti, joka näyttää neuvostoaikaisen tallinnalaisravintolan kierrätetyltä pakkokoristeelta.
Noin mikään ei ole väsyneempää ravintelissa kuin pakastevihannesten käyttäminen. Kasvissyöjänä joutuu toisinaan etenkin ruokala-tyyppisissä ravitsemusliikkeissä semmoisen hernemaissipaprika-tyyppisen ratkaisun uhriksi. Jopa toistuvasti samassa paikassa. Oikeassa ravintolassa se on jo huijausta. Kuten myös purkkitavarat pitsassa. Tuoretta sen olla pitää, nii.
Tänään juuri luin Aamulehdestä, että isoissa ruokaloissa ei enää uskalleta käyttää porkkanaa, kun ei ole aikaa niitä käsin kuoria ja heitellä huonoja pois. Koneet hoitavat asian huonommin ja siitä johtui mm. viime kesän ruokamyrkytykset. Tilalle otetaan siis varman päälle niitä herne-maissi-paprika-ratkaisuja.
Toisaalta, retro on muotia ja mikä sen retrompaa kuin väljähtäneen värinen haalea sekavihanenslisä lautasen reunalla.
Kunnon salaattipöytä on harvinaista herkkua. Sen verran salaatin ystävä olen, että suosin sellaista paikkaa, joka tarjoaa muutakin kuin kaalia ja makarooneja ja edellispäivän kalat riisiin sekoitetuna salaattipöydän nimellä.
Valitettavasti moni hyvähkö ravintolatyyppinen ratkaisu on jättänyt salaatit pois kokonaan tai tarjoilevat nahistuneen kyhäelmän tomaattia, kurkkua ja lerpottavan salaatinlehden alkuruuan nimellä.
Joopa joo, noista 'raastepöydistä' yksi huippu on tämän yhden ketjuravintolan paikat, nimee en viitti mainita, kaikki kyllä tietää. Samaa kuivaa kaalisilppuu, purkista ananaspaloja, pakastepussista kipattuja herneitä, joskus oliiveja. Kaks erilaista soossii ja kuivii patonginpalasii.
Siinäpä oiva ruokahalun herättäjä!
Ymmärtäväisivät edes, miten halvalla saisi tyytyväisiä asiakkaitam, kun leipasisivat itse leivät tahikka patongit. Kaupan päälle tulee muheva tuoksu, joka on aina omiaan heruttelemaan makusystyröitä tilaamaan vaikkaie olisi ollut aikeitakaan.
Kaali-ananas-herne-salaatti on, jos ravintoloiden tarjontaan on uskominen, suomalaisten mieleen. Eikös niin aina sanota, kun vaihtoehtoja ei ole.
Rakastan muuten oliiveja. Niitä jos on, niin saa aina jotain anteeksi.
Aijjai,
Tuosta Lapista ja ruoasta tulikin mieleeni oikea herkku poronliha (ilmakuivattu/riiputettu ja suolattu). Sekin on nykyään aivan mautonta. Vastustan! Sitä ei enää suolata vanhaan hyvään malliin kiitos terveystietoisten ihmisten (joskus täytyy saada nauttia myös epäterveellisistä herkuista). Mikään ei ole enää pyhää! Varoitan käyttämästä poronlihaa jota on käsitelty liian etelässä :D
Aijjai, Dalai puhuu asiaa. Mikään ei ole niin hyvää. Pari vuotta sitten sitä herkkua sain maistaa. Oli se hyvä. Vieläkin herahtaa vesi kielelle.
Niin samaa mieltä muuten terveysintoilun kanssa. Maut tulevat esiin vasta, kun ruuassa on sopivasti suolaa (minulle sopivasti on aika paljon). Turha tulla minulle kertomaan, että yrteillä saa saman vaikutuksen. Pahnat saa. Suolan kanssa yrtit vasta alkavat maistua.
Kokit varmasti ovat luovia, mutta perusmössö suomalaisessa ravintelissa on lähes must ja usual. Turvallista tarjottavaa jamppa perusjätkälle, pihvi ranskalaisilla ja pari pakasterehua ristissä. Eiköhän kokeille ja ravintelipääliköille ole toitotettu amiksesta lähtien, että perusmössöä vaan, saadaan enemmän tyytyväisiä asiakkaita, koska erikoisuudet istuvat suomalaisen suuhun aniharvoin. Jätetään erikoisuudet ja mausteilotulitukset niiden ravinteleiden kontolle, joiden nimeä ei pysty tuulipukukansa tavaamaan saati ääntää ja jonne ei tuulipuku päällä ole pääsyä.