Italehdessä lööpitettiin Tanjan kertovan eron syyn. Lööpityksen raflaavuus ei sitten [tietenkään] ollut missään suhteessa siihen, että Tanja kertoo hänestä kirjoitetussa kirjassa ohimennen naurahtelevaan sävyyn, ettei siisteysvimmaisen ja sotkuvimmaisen suhde ikinä olisi voinut onnistua. Ah mitä potaskaa.

Minkään eron syy ei ole se, että toinen tykkää siivota ja toinen säilyttää sukkia keittiön pöydällä. Syy on se, että toinen tykkää oman tyylinsä olevan parempi kuin toisen ja siksi sen toisen pitäisi olla samanlainen kuin itse. Syy on se, että sotkuvimmainen haluaa hallita ja muuttaa toisen mieleisekseen, ei anna tilaa olla oma itsensä. Kun se ei onnistu, niin kuin ei kuulukaan onnistua, sillä kaikilla on oltava lupa olla itsensälaisia myös parisuhteissa, niin siisteysvimmainen syyllistää sotkuvimmaisen eron syypääksi. Jos siivousvimmainen antaisi tilaa toisen olla oma itsensä, eivät sukat pöydällä häntä häiritsisi. Ja jos häiritsisivät, niin se korjaisi ne vähin äänin pois eikä kasvattelisi pattia otsaansa. Minusta on halpamaista se, että jos ero tulee, niin siisteysintoilija, se joka ei halunnut antaa toisen elää omana itsenään, syyttää täysin viatonta osapuolta erosta. Tai kauniimmin; syyttää erilaisuutta vaikka syy on omassa suvaitsemattomuudessa.

Nykyään työelämässä on ihan tarpeeksi rankkaa, joten on suhteetonta, jos yksityistä elämäänsä ei saa elää juuri sellaisena kuin on. Elää pelkäämättä jokaisen sanansa tai liikkeensä aiheuttamaa riitaa. Elää omana itsenään. Suhteetonta, ennemmin tai myöhemmin. Sellainen elämä.

Kirjoitti: mea 12:31 | Jälkipuheet (14)

Valokuvatorstai / Kapinallinen, vallankumouksellinen

Kirjoitti: mea 07:26 | Jälkipuheet (7)

Syntymätön lapsi pelottaa äitinsä tuskallisella tulollaan jo ennen kääntymistään elämän valtatien liittymälle. Kiihdytyskaistalla potkiva vauva ei tiedä, kuinka äidit pelkäävät nukkuvansa ne tukehduksiin tai pudottavansa lattialle, kadulle, parvekkeelta. Vauva pelottaa äitinsä joka ilta nukahtaessaan, että kätkytkuolema korjaa.

Lapsena ihminen on liittymän lopussa valtatielle vääjäämättä pyrkivä sinisilmä, joka pelkää pimeää, koiria, vihaisia ihmisiä, kipua, sängynalusmörköjä, lelujen särkymistä, vanhempien riitelyä, vatsakipua, tillilihaa ja naapurin juoppoa reiskaa.

Kun lapsi koululaisena juuri on kuvitellut olevansa pelvoton ja iso ja kiihdyttää jo valtatiellä, oppii se koulukiusattuna pelkäämään kiusaajia, isoja poikia ja tyttöjä, kokeita, opettajia, hammaslääkäriä ja suoritteita vaativaa iskää ja äiskää. Pelkonsa voittaakseen lapsi alkaa pelata jääkiekkoa ja yleisurheilla, jolloin se voikin alkaa pelätä valmentajaa, pilkkaa, epäonnistumista, matseja, häviötä, häpeää ja kentän laidalla kirkuvaa naapurin tätiä, joka huutaa, että tapa se.

Hyvässä satasen vauhdissa nuorena voikin alkaa pelätä lukiota, ammattikoululaisen osaksi lankeavaa vähättelyä ja pilkkaa, ylioppilaskokeita, huonoja papereita, pääsykokeita, erilaisuutta, massasta erottumattomuutta, finnejä, tenttejä, kaupungilla turpaanvetäjäisiä ja tyttö-/poikaystävän löytymättömyyttä ja jätetyksi tulemista.

Aikuisena sadankahdenkympin tasaisessa vauhdissa voikin alkaa pelätä työttömyyttä, syrjäytymistä, työpaikkakiusaamista, rumuutta, pettämistä, terveyden rapautumista, väkivaltaista puolisoa, tuntematonta vastaantulijaa, vanhenemista, ryppyjä, rapistumista, uupumista ja sitä, että puoliso pettää ja jättää ja jää yksin ja sieluun sattuu.

Valtatien poistumisliittymäään hidastaessaan ihminen voikin siirtyä pelkäämään tulevaisuutta, sairauksia, eläkkeen riittämistä, kuolemaa ja taakkansa alle sortumista.

Koko matkanteon ajan, jos jaksaa ajatella, voi pelätä otsonikerroksen ohenemista, ydinsotaa, ylikansoitusta, luonnonvarojen ehtymistä, sademetsien tuhoutumista, maapallon saastumista, väkivaltaa ja päätösvallan ajautumista taitamattomien kaikkivaltiaiden käsiin.

Perillä, juuri ennen määränpään kuoppaista ja kapeaa tieosuutta, voi pelätä vielä matkalla olevien puolesta, mihin tämä maailma on menossa:

24-vuotiaan puolustaja Heikki Lampela kuitenkin korosti oikeudessa, ettei kuudesti pyyheliinaan käärityllä pullolla lyöminen ollut erityisen julmaa.

Pelon valtatiellä on siltakohtia, jolloin on vaara suistua kaiteen yli vaaralliseen rotkoon: SORTUMAVAARA LIIKKUMINEN KIELLETTY.

Kirjoitti: mea 08:59 | Jälkipuheet (13)

Meanderiassa ollaan melko sallivaisia ruuan suhteen. Kotioloissa riittää, että ruoka on oman maun mukaista, sitä on helppo ja nopea tehdä ja sitä on riittävästi. Kriteerit täyttää loistavasti paketillinen Lidlin kalapuikkja pannulla kärvennettyinä. Ravintolasyömisissä minusta sukeutuukin sitten vaativa mussuttaja, joka mittaa ruuan hinta-laatu-tyydyttävyyssuhdetta kalapuikkoindeksillä. Alle kympin ruuat saavat maistua Eldorado-ja Pirkka-kalapuikoille mutta ei sen alle. Jos annos maksaa kympistä kahteen, on sen jo oltava Lidlin kalapuikkotasoa ja päälle kahdenkympin annoksen on paras olla paneeratun fileen veroista.

Vaikka kehräänkin karvapallerona pankon päällä hyvän kotikalapuikkoannoksen päälle, haluan, että ravintolassa täytyn kaikin aistein ruuasta, jonka jälkeen voin tyytyväisenä ja hyvin mielin todeta, että siinäpä oli hintansa väärtti ateria. Haluan, että kokki esittelee minulle ammattitaitonsa tuotokset eikä tyydy latteuksiin. Hämmentävän harvoin kuitenkaan saan rahoilleni vastinetta. Tuntuu, että kokit arkailevat mausteiden käyttöä, pihvit tarjoillaan ei-millekään-maistuvina ja viereen on tirautettu raita mitään sanomatonta kastiketta ja salaatti on väsynyttä. Ja minä sentään olen helppo miellytettävä. Haluan hyvää ruokaa. Perusmättöä osaan tehdä itsekin.

Työkaveri toi Lapin lomalta tuliaisina suuhun sulavasti sopivia rinkilöitä, joita leipoo Rauduskylässä Ilta-mummu pienessä kaupassaan. Ei kuulemma suostunut mummu paljastamaan leipomuksiensa salaisuutta. Oletan kuitenkin niiden olevan jotain sukua kampanisuille, joita näemmä niitäkin tehdään noin miljoonalla erilaisella ainoalla oikealla reseptillä. Tietääkö kukaan lappilainen Ilta-mummun taikarinkeleiden salaisuuden?

Jaahas, lounasaika. Nyt maistuisi perusrehellinen perunamuusi ja lihapullat. Taikkavaikka käristys. Molemmat onnistuneimmillaan kalapuikkoindeksin tasoa huippu.

Kirjoitti: mea 11:51 | Jälkipuheet (10)

Keissi:

Isojohtaja ilmoittaa osastonjohtajalle, että 1) vähän on keskusteltu johtotasolla sellaista, että 2) osastonjohtajan pitäisi miettiä, ketä kutsutaan perustettavaan työryhmään miettimään 3) hänen osastonsa toimintojen uudelleen järjestelyjä. Työryhmälle luvataan runsaasti 4) aikaa ja 5) resursseja, jotta se voi rauhassa miettiä, mikä on paras tapa taata 6) tulevaisuudessa paremmat työskentelyolot sekä 7) valoisamman tulevaisuuden uudistuneessa ilmapiirissä uudistusten myötä koittavan 8) sekä tehtäväkuvien selkeytymisen myötä haastavampien työnkuvien ja uudistumismahdollisuuksien aukenevan.

Eli:

1) Johtajat ovat saunaillassa sopineet, että ulkoistetaan se osasto A pois kuleksimasta.

2) Johtajat ovat jo nimittäneet työryhmän B, johon kuuluu pari pakollista johtotason asiasta mitään tietämätöntä sekä pari työmyyrää, jotka varaavat kokoustilat, tilaavat kahvia kokouksiin ja tekevät muistiot.

3) Johtajat olivat samassa saunaillassa jo sopineet, että osasto A lopetetaan ja ostetaan palvelut yhtiöltä C.

4) Johtajat haluavat päästä asiasta eroon mahdollisimman pian ja aikaa annetaan kaksi kuukautta, joista toinen on yleinen kesälomakuukausi ja toinen se, jolloin loput ovat lomalla.

5) Ne kaksi työmyyrää hoitavat keskenään sähköpostitse asiat ja kirjoittavat muistion, mihin tulokseen työryhmä on tullut kokouksissaan, joita ei ehditty pitää.

6) Osasto A:n on hävitettävä puolet resursseistaan ja heidän osastonsa saneerataan muuhun käyttöön. Hyvästi omat valoisat työhuoneet.

7) Työryhmä B tulee tulokseen, että osasto A lakkautetaan, koska työryhmälle kerrotaan, että siihen tulokseen on tuleminen ja osasto A:n henkilökunnalle etsitään Yhtiö C:n varastosta työhuone, jonka saavat jakaa keskenään.

8) Varastohuoneeseen ehkä saa tuoda omat kukat.

PAM PAM, sanoo johtoryhmän puheenjohtajan taikanuija työryhmän esitykseen. Työryhmän työmyyrä saa poistua. Hän näkee vilahduksen johtoryhmän mozzarella-tomaatileivistä ja porkkanaleivoksista. Niitä resursseja varmaan, ajattelee hän.

”Johtoryhmä päätti kokouksessaan lakkauttaa osasto A:n Työryhmä B:n esityksen mukaan ja ostaa palvelut jatkossa yhtiö C:ltä.”

Kirjoitti: mea 11:19 | Jälkipuheet (17)

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että haluaisit vähän turpaista jotakuta? Vaikkapa asiakasta? Siis ihan kevyesti vaan hiukan tuiskaista päin jornottavaa pärstävärkkiä ja sulkea pajattava suu toviksi. Edes sen verraksi, että pystyy oman kantansa esittämään.

Onko sinulle koskaan tullut hillitön halu läimähyttää, kun selityksesi keskeytetään ja ylipäällekerrotaan, miten ja miksi asiat ovat kuten ovat ja sinä, joka olet asiantuntija [muka], et vain tiedä?

Haluaisitko ikinä koskaan tuulettaa edes yhden kerran muutamia pukuja hallintosiiven takahuoneiden kulmaikkunoiden vierestä. Niitä, joiden kantajat paukuttavat päätöksiään tammipöytiin yhtään ajattelematta ihmisiä, jotka sitten pahaa mieltään purkavat eteenpäin ja joka taho olet usein sinä?

Etkö koskaan tunne itsehillinnän säikeiden purkautumisesta aiheutuvaa sihinää? Edes silloin, kun et villitse itseäsi vapaaseen pudotukseen marmattavan asiakkaan edessä? Sen samaisen asiakkaan, jonka eduista tappelit siellä tammipöydän vieressä ja hävisit ja itsesi hilliten poistuit käytävään nieleskelemään pettymystäsi? Sen saman, joka sitten tulee räkyttämään sinulle.

Etkö koskaan tunne pakottavaa tarvetta ryhtyä aamulehden kantajaksi?

Onko sinulle koskaan tullut tunne, että olet ruton ja koleran välissä?

Joskus sitä on aika rajoilla. Mutta enhän minä, minähän olen Asiakaspalvelija ja hillitsen itseni. Sitäpaitsi minähän en pysty lyömään tosissani edes hyttystä, saati pingviiniä [yksi klikkaus ja pingu hyppää, toisella lumimies lyö]. Paitsi kerran löin ja pingu lensi 300 metriä. Että tuntui hyvältä.

Sain ystävältä ihania huolinukkeja. Ihannetilanne, nyt lähtee huoli nukkumalla.

Kirjoitti: mea 09:27 | Jälkipuheet (21)

Valokuvatorstai / Merkki

Kirjoitti: mea 08:28 | Jälkipuheet (15)

Englannin kieleen on keksitty uusi sana: blook. Viidellä kirjaimella kerrotaan kätevästi, että kirja on kirjoitettu blogin pohjalta. Suomeksi blook voisi olla vaikka lokikirja ellei termi jo olisi käytössä. Miten siis olisi vaikka verkkopäiväkirjakirja. Eikö vain! Se taipuisi niin kätevästi nyky ajan lappeen rantalaisen kieli opin opiskelleiden suissa verkko päivä kirja kirjaksi. Ehkä hiukan hankala kuitenkin. Entä pärekirja? Jo vain se taipuisi helposti ja ymmärrettävästi.

Yhtä helposti kuin käy kirjan kirjoittaminen Susanna Sieviseltä, jolta ilmestyy lehtitietojen mukaan tietokirja joulumarkkinoille. Tosin hänellä ei ole vielä kustantajaa mutta sehän ei Suskulle ole este. Mahtaneeko rouvalla olla teksti jo valmiina? Olisipa vain hälläkin tällainen kätevä verkkopäiväkirja, niin siitähän syntyisi helposti sitten vaikka päretietokirja tai tyylipärekirja.

Uusi iTunes 7.0 on muuten surkea, hermoni riekaloitseva rakkine, joka saa musiikin kuulostamaan siltä kuin vinyylejä soitettaisiin grammarilla, jonka neula on isoäidin ompelukopan paksuin nahkaneula. Enkä muuten ole ainoa valittaja. Se, että paljon mainostamansa kansihaku ei löydä kuin sieltä täältä oikean kannen, useimmiten ei mitään, on vain lievästi ärsyttävää. Puuttuvat kannet voisi iltojensa iloksi kyllä askarrella tietoihin mutta korvissa vouvvaava ääni, joka puolen tunnin välein muuttuu pelkäksi sähköiseksi särinäksi ei innosta askaroitsemaan. Jos nyt jonkun asian täytyy toimia, niin kyllä ne on ne äänet, kun soittopelistä nyt kuitenkin puhutaan.

Eikös tällainen haiskahda aika alkeelliselta. Arvatkaa kahdesti, kuka ei nyt ainakaan osta mitään iipodia. Ikinä. Kuutosversion aikana jo lähes innostuin, lakkasin jo melkein virnuilemasta jokaisen i-alkuisen sanan nähdessäni, lupasin itselleni jopa lukea i-merkkiset blogimerkinnät. Nyt on orastava uskoni ja intoni mennyt. Mistä saan edes kuutosversion takaisin? En ainakaan täältä, vaikka sivu sellaista lupaileekin. Pari sanaa sanoisin sivujen läpipäivityksestäkin.

Mua huvita enää mikää.

Kirjoitti: mea 06:16 | Jälkipuheet (5)

Eilinen ajanvarausliittymä kirvoitti miettimään, mikä on ärsyttävin käyttöliittymä, jos liittymällä tarkoitetaan asiaa, joka on käyttäjän ja tavoiteltavan asian välissä oleva asia. Ei tarvinnut kauaan miettiä: ne ovat ne muotoonprässätyt kovamuoviset kotelot, joihin on piilotettu esimerkiksi muistitikut. Väkivaltaa, saksia ja kirosanoja sakeanaan olevan puuhastelutuokion jälkeen kädessä on tikku ja teräväreunaisia kotelon palasia sekä muutama vertavaluva haava, jotka sotkevat uuden tikun ja keittiön pöytäliinan. Kakksosijaa pitelee CD-kotelon päällysmuovi. Argh.

Eilen palaverissa vanhempi herrasmies puhelimen soidessa kaivoi taskustaan vanhan nokialaisen kännykkänsä ja kulmistaan käpristyneen pienen sinisen allakan, jota tottuneesti plerasi yhdellä kädellä. Kaikki löytyi nopeasti ja täsmällisesti. Ihailtuani oivallista käyttöliittymäänsä, hän kertoi kerran heittäneensä haasteen nuoremmalle kollegalleen, joka oli kehuskellut uuden kommunikaattorinsa hienolla kalenterilla. Olivat pyytäneet kolmatta osapuolta sanomaan summassa jonkun päivämäärän ja sitten mitattiin aika, kumpi löysi ko. päivän tapahtumat helpommin. Kommunikaattorissa ei ollut edes virtaa vielä, kun allakka oli jo auki oikeasta kohdasta.

Mikä tekee hyvän käyttöliittymän? Selkeys, helppokäyttöisyys, kestävyys, tarkoituksenmukaisuus ja helppo mukanapidettävyys, jos kannettavuus on osa sen tarkoitusta. Siispä paperiallakka on vaikea päihitettävä. Samoin ovat perinteiset kirja ja lehti. Sanomalehti on elektronisena kiva lisävaruste mutta kyllä sunnuntaiaamun lehti levitettynä pöydälle aamukahvin viereen on senlajinen juhla, jota ei korvata elektronisella lehdellä. Ei edes tieteellinen, opiskeluun tarkoitetu e-lehti päihitä paperista esi-isäänsä muussa kuin löydettävyydessä ja lähes-aina-saatavuudessa [yllättävän usein lähestyttävyydessä on vuorellinen ongelmia]. Jos kaiken tarvitsemansa joutuu näytöltä tulostamaan saadakseen asiasta jotain irti, kertoo se paljon paperin ylivoimaisuudesta käyttöliittymänä.

Arjen pieniä iloja saa hyvin toimivasta liittymästä. Jaksan joka kerta iloita avatessani Lidlin ylirasvaisen sulatejuustopakkauksen pikkuista juustokolmiota, koska sen repäisynauha löytyy helposti, toimii ja leikkaa taitavasti kolmion folion siististi reunoja myöten pois [ja juusto on syntisen hyvää]. Ihastuttavan kiitettävää suunnittelua pienessä asiassa. Se on kätevyydessään ja käytettävyydessään samaa luokkaa kuin silta: mikä olisi rotkon tai joen ylittämiseen toimivampi tai parempi ratkaisu? Ja kauniimpi? Käyttöliittymistä siltaa parempia ovat vain terveet kädet ja jalat.

[Kuvassa Thomas Mooren muistomerkin vieressä oleva ikivanha kivisilta, Avocan maalaiskylään johtavan tien varrella Irlannissa. Kuvan on lähettänyt kaltaiselleen siltafriikille Murphy.]

Kirjoitti: mea 08:43 | Jälkipuheet (16)

Tuli akuutti hätä. Suomen Terveystalon ajanvaraus pystyi tarjoamaan haluamalleni asiantuntijalle ajan vasta marraskuun puolivälissä, jolloin siis löytyi ensimmäinen vapaa aika. Tiedusteltuani peruustusaikoja [tiesin entuudestaan niitä olevan] sain numeron sihteerille, jolta voisin niitä tiedustella. Sihteeri vastasi, että hän ei voi niitä antaa, koska hän ei niitä näe ja että asiantuntija itse antaa ne suoraan ja että ko. peruustusaikoja voi katsoa netistä tuolta Terveystalon nettisivulta.

Aikani patsasteltuani siellä virtuaaliympäriinsä löytämättä kyseistä palvelua kysyin eräältä tottuneelta netin käyttäjältä, josko hän löytäisi paikan, josta voi vilkuilla peruustusaikoja. Ei löytänyt.

Lopulta onnistuin. Tosin piti puhelimitse välillä varmistaa muutamia asioita, sillä toimipaikkatermistö poikkesi täysin sivun käyttämistä paikoista ja osoitteitsa. Onnistuinkin erittäin hyvin; ensimmäinen aika löytyi jo ensi perjantaiksi. Aika paljon parempi kipeään hätään kuin marraskuun tieskuinkamones päivä.

Nyt herääkin kysymys, että miten noin huonon liittymän voi keksiäkin ja miten sen saattaa noin hyvin naamioida ja piilottaa. Ja ennen kaikkea: miten ajanvaraus, jonka puhelinnumero on mainittu myös internet-ajanvarausten yhteydessä [oletan siten palvelun olevan samaa sukua] ei näe noita samoja aikoja.

Kirjoitti: mea 16:09 | Jälkipuheet (12)

Noin puolella sadalla suomalaisella miespapilla on kohta vaikea valinta edessä, kun pitää valita vakaumuksensa tai tilipussinsa välillä. Kirkko nimittäin alkaa pikkuhiljaa olettaa, että viimeisetkin jäärät alkavat tunnustaa naispapit täysivaltaisiksi papeiksi, joiden kanssa sopii tehdä kirkollista yhteistyötä. Pari - kolme prosenttia miespapeista tulkitsee edelleen raamatullista lausetta "nainen vaietkoon seurakunnassa" siten, että naisen ei sovi saarnata. Tai jos sopiikin, niin ei ainakaan miehen kanssa. Näillä muutamilla miespapeilla kun on nimittäin vakaumus. Sillä ei ole merkitystä, että heidän vakaumuksensa poikkeaa työnantajan eli kirkon tulkinnasta naispapin oikeuksista. Miksen minä ole tiennyt, että näin voi tehdä.

Minullakin on vakaumus: jospa kieltäydynkin tekemästä töitä jääräpäiden ja tyhmien kanssa, koska sellaiset minun vakaumukseni mukaan ovat vaaraksi työyhteisölle ja yhteiskunnalle ja helamaailmalle. Minulla on jo työpaitakin ihan näitä tapauksia varten.

Viikonloppuna paikallisessa Ässämarketissa asioidessani minua lähestyttiin usean mainoksen taholta huomioimaan, että meneillään ovat asiakasomistajapäivät. Uutinen killui sadoissa neliskanttisissa lapuissa pitkin markettia. Neliskanttisuudesta johtui, että mainoksen sanoma oli pitänyt jakaa kolmelle riville, joten tarkasti ottaen marketissa vallitsivat ASIAKAS OMISTAJA PÄIVÄT. Olihan se neliskantikas lappu kai nätimpi niin, oikeellisuudesta viis. Tavuviivat oli myyty ulkonäön alttarille.

Jos valita pitäisi, olisin mieluummin oikeellinen kuin nätti. Mutta kun en siihen pysty vaikuttamaan, niin olen sitten mieluummin joustava kuin vakaumuksellinen.

Kirjoitti: mea 11:25 | Jälkipuheet (2)

Eilen osuin katsomaan telkkarista jotain paritusohjelmaa, jossa maaseudun aikapojat hakevat kaupungeista emäntää. Jakson tyttö oli Tampereelta, fiksu, sanavalmis, sosiaalinen, taitava, herttainen, kivan näköinen, siis ihan täydellinen pakkaus maaseudulle emännäksi. Tyttö oli kiinnostunut aidosti kaikesta ja yritti ja osasi tuosta vaan käyttää lypsykonetta, ajaa traktoria ja leikkuukonetta. Poika oli perusjörrikkä, joka esitteli koneitaan, kierrätti tyttöä naapureissa ja sukulaisissa arvioitava kuin näyttelylehmää ja lopuksi testautti, kuinka sujuu tytöltä maatalon työt. Mutta ei kertaakaan edes katsonut tyttö. Ei sillä, eikä millään silmällä.

Loppuhaastattelussa mies sanoo, että minkäs sille voi, kun sydämet ei aukene toisilleen. Niinhän se on, perimmältään. Mutta juuri sillä hetkellä, niin sanoessaan, hänestä paljastui se mies, jota tyttö oli lähtenyt hakemaan: ajatteleva, tutustumiseen halukas, toista ihmistä opiskelemaan valmis, hiljaisen viisas mies.

Kun ajattelee, millaista ajoitusta, sattumien summaa, tilanteiden tajuamista, rohkeutta heittäytyä, rohkeutta avautua, ymmärtämistä ja taas ymmärtämistä ja ennen kaikkea mieletöntä tuuria vaatii se, että kaksi oikeata ihmistä on tavannut ja tunnistanut toisensa, niin ymmärtää, miksi eroja on niin paljon.

Jos minä osaisin kylmiltäni ajaa sitä kerrostalon kokoista leikkuukonetta, olisin kyllä ihan kuningas. Tai en tiedä, ehkä en, kun kuitenkin olen kiinnostunut toisenlaisista asioista. Minua esimerkiksi huvittaa suunnattomasti se, että suomen kielessä oikeasti voi olla sana ojanvieruspajukonleikkuukone. Tai voisi olla. Ei taitaisi maalaispoika ymmärtää erinomaisuuttani.

Kirjoitti: mea 10:39 | Jälkipuheet (4)

Valokuvatorstai / Muisto

Kirjoitti: mea 08:18 | Jälkipuheet (8)

Maailmassa haaskaantuu älyttömästi aikaa siihen, että osapuolet eivät ymmärrä toisiaan. Ovat kyllä ymmärtävinään, ihan uskossa ovat, mutta joko ymmärtävät väärin tai eivät kuuntele tai tulkitsevat kuulemansa eri tavalla kuin lähettävä osapuoli. Sitten tehdään päätelmiä ja niiden perusteella päätöksiä, jotka osoittautuvat vääriksi, koska perustuvat olettamuksiin ja hyvään uskoon ja väärinymmärrykseen. Sitten ne päätökset perutaan ja tehdään uusia päätöksiä, joiden pohjana ovat samat kuulemattomuudet, ymmärtämättömyydet ja tulkintavirheet. Sitten tehdään uusia päätöksiä, jotka ...

Ammattini puolesta joudun päivittäin tarkentamaan, mitä toinen tarkoittaa milläkin sanalla, mitä hän oikeasti haluaa. Hämmentävvä, miten usein on vaikeata sitten kertoa omin sanoin ongelmaansa. Hän toistaa kuulemiaan hienolta kuulostavia termejä uskossa, että toinen ymmärtää ne vaikka itse ei ymmärräkään tai ymmärtää omalla tavallaan. Hän on tulkinnut termit itselleen epämääräisinä käsitteinä, joiden sisällön maalaaminen toisen mieleen yksiyhteen ei onnistu, koska avainsanojen sisällössä on osapuolille omat merkityksensä. Terminologian käsittäminen samankin ammattiryhmän sisällä samoin on uskomattoman vaikeaa, puhumattakaan, miten vaikeaa se on eri maailmoista tulevien kesken. Silti harvoin kysytään, mitä toinen oikeasti tahtoo sanoa. Usein siitä ei välitetäkään. Ollaan samoilla vesillä mutta eri veneissä, todellinen yhteys puuttuu. Sitten tehdään päätöksiä, jotka per....

Mihin me tarvitsemme teatteria. Elämä itsessään on iso teatteri, joka tarvitsisi kuiskaajan.

Kirjoitti: mea 11:04 | Jälkipuheet (9)

Eilen päätin roudata vanhan tietokoneeni kaverille, joka ystävällisesti suostui ottamaan ongelmajätteen huostaansa. Näyttö tuntui tuhannenkiloiselta, kun raahasin sen autoon. Se istui isohkon äheltämisen jälkeen Martin takapenkille tukevasti kahdella turvavyöllä köytettynä, muut roippeet olivatkin helpompia kuljettaa kassissa. Valheellisessa ylivireässä voimain tunnossani kannoin kaverin luona näytön takusten takaa hissille. Kolmas kerros tavoitteenani puntaroin mielessäni, onko helpompi kantaa se vaiko laskea maahan, tilata hissi, taiteilla ovi auki, nostaa kaikki tuhat kiloa, laskea lattialle, aukaista ovi ja nostaa taas syliin. Ei, ei olisi helpompaa mutta päätin silti niin tehdä.

Perillä nostin näytön syliin, ruutu vasten vatsaa ja työnsin oven auki takapuolellani. Siinä vaiheessa, kun aloin kaatua selälleni, ehti pään läpi mennä monta vaihtoehtoa pudottamisen, erilaisten korjaustoimenpiteiden ja niiden yhdistelmien seuraamuksista. Päätin sitten kuitenkin vaan kaatua selälleni ja varjella näyttöä. En kuitenkaan osannut arvioida tömähdyksen voimaa ja sen aikaasaamaa näytön kimmahtamista polveen ja siitä lattialle.

Takapuoli mustelmilla on ikävä istua kokouksissa. Lohduttaudun sillä, että vaikka vaara uhkasi kivilattian taholta, varjelin viimeiseen asti toisen omaisuutta.

Eilisestä voisi sanoa, että se meni ahterille.

Kirjoitti: mea 08:54 | Jälkipuheet (13)

Katsoin eilen Brokeback Mountainin, jolta uskalsin odottaa vahvuutta ja mielen liikutusosaston aktivoitumista. Elokuva onnistui silti yllättämään. Sitä mukaa kuin elokuvassa vuodet vaihtuivat, autot nuorenivat ja kampaukset muuttuivat, sitä tummemmaksi kasvoi ahdistus ja epätoivoisen puolittaiselämän harhan itsepetos hahmottui. Kun elokuva loppui, kyyneleet valuivat poskilla. Itkin hukkaan heitettyjä elämiä. Vaikka tavallaanhan ne olivat ja ovat tyydyttäviä nekin, ainakin hetkittäin. Niistä puuttuu silti se suurin: rentoutunut usko huomiseen. Se tunne, että tietää olevansa perillä ja tietää olevansa siellä vielä huomennakin.

Itse kukin taakse katsoessaan on tietävinään hyvinkin, missä kohden on valinnut väärin. Tietävinään syytkin. Tiesi itse asiassa jo valitessaan, että tekee itselleen väärin. Silti valitsi sen tien, koska se oli jonkun muun mielestä oikeampi niin. Niinpäniin; jonkun muun mielestä. Ollapa rohkeutta valita teistä se oikein vaikka se olisi vaikein. Teistä se, joka on itsein ja minuin. Teistä se, jonka tietää olevan oikea mutta jonka annetaan ymmärtää olevan sinulle väärä. Ollapa viisas silloin, kun on viisauden aika. Ollapa rohkea sen viisauden toteuttamiseen.

Vaan mistäpä pieni ihminen voisi olla varma, minkä polun pään perältä löytyy sateenkaaren pää. Ehkä ne väärät valinnat on sitten tarkoituskin tehdä, ehkä niillä poluilla kaatuillut mustelmat ja arvet on pakko hankkia, jotta löytää sen oikean polun pään. Polun, joka on odottanaut juuri minua sinne kulkemaan. Minua, joka viivyin matkalla hankkimassa voimaa sieluni lihaksiin.

Joku on rohkeampi ja lähtee heti raskaimman rinteen kimppuun, joku toinen tarvitsee helpomman tien, aikaa, kärsivällisyyttä. Matkan kestolla ei ole väliä, kunhan rohkeasti, kenestäkään välittämättä, uskaltaa heittäytyä silloin, kun on aika. Jos on joku joka ottaa vastaan, on heittäyminen helpompaa. Mutta hyppy täytyy uskaltaa tehdä vaikka ei olisi ketään, tyhjän päälle. Yksin se lopulta on tehtävä, kenenkään mielipiteestä piittaamatta, vaistoon luottaen. Uskoa, että kun hetki on, sen tietää. Ja silloin hypätä.

Elämä ei ole ongelma, joka ratkaistaan vaan salasiuus, joka eletään.

Kirjoitti: mea 08:53 | Jälkipuheet (14)

Tänään vuosi sitten oli lämmin ja kaunis lauantai. Olin pyöräilemässä kaupungilla ja poikkesin illalla lukemaan yhteen SuomiRock-baariin, josko menapaussiin olisi tullut kommentteja. Pate puhkui taustalla pitkää kuumaa kesää. Tuntui mahtavalta.

Tänään kaksi vuotta ja 751 kirjoitusta sitten katselin kynttilää ja kuuntelin myrskyn nousemista. Tuntui upealta.

Tänään kolme vuotta sitten istuin kirjoituspöytääni nojaten ja mietin, mitä hauskaa keksisin piristääkseni itseäni. Keksin aloittaa päiväkirjan nettiin. Mutta mikä sille nimeksi? Menoissa oli flunssan takia pidettävä taukoa, joten menopaussi syntyi kahden sekunnin pähkäilun jälkeen. Tuntui hienolta.

Tänään täällä menopaussin toimituksessa leijailee herkullinen omenapiirakan tuoksu. Ihan juurikohtapian se on valmista ja voin sytyttää kolme kynttilää. Tuntuu todella hyvältä.

Kirjoitti: mea 11:19 | Jälkipuheet (23)

Eilen tankattuani otin lukemat muistiin kerrankin laskeakseni Martin kulutuksen. Työpöydän ääressä kalkuloin sitten kulutukseksi hiukka päälle 15 litraa. Ei voi pitää paikkansa. Laskin uudestaan. Ja uudestaan. Aina sama 15 litraa. Olin jo melkein Veholle soittamassa, että Martin tankki vuotaa, kun laskin vielä kerran: 6,5 litraa satasella. Ei tarvinnut kuin ymmärtää jakaa litrat kilometreillä eikä päin vastoin.

Kyllä niille olisi Vehossa nauru maittanut aina ensi juhannukseen asti. Urbaanilegendana kerrottaisiin vielä kymmenen vuoden päästä, kun blondi bensan kulutusta laski.

Helpompaa ja melkein yhtä sydäntä pysäyttävää on ollut seurata menopaussin Sitemeterin raksutusta: ennättääkö 400 000 kävijän raja rapsahtaa tänään vai osuisiko niin onnekkaasti, että menisi huomisen puolelle, jolloin voitaisiin juhlia kahta merkkipäivää yksillä ilotulitteilla.

Nyt näyttäisi siltä, että täytyy tulittaa kahdesti.

Edit: Kello 17.37 Espoosta XP-käyttöjärjestelmästä Tuliketulla Blogilistan suosikkien kautta tullut vierailija, sinut seppelöidään tuossa ovella salamavalojen räiskeessä: olet neljässadastuhannes kävijä. Miltä nyt tuntuu?

Kirjoitti: mea 15:06 | Jälkipuheet (10)

Kun nainen kotimatkalla hetken mielijohteesta kääntyy kangaskauppaan ja ostaa verhoja, on jotain outoa ilmassa. Naisen pitäisi tunnistaa merkit mutta hän ei edes huomaa outoa käytöstään. Levottomuuden ilmapiiri leijailee naisessa.

Kotiin päästyään nainen ripustaa heti verhot, ei mitään radikaalia, ihan vaan vähän vanhojen jatkeeksi. Hän huomaa, että tyynyt ovat väärän väriset. Hän vie ne parvekkeen tuoleihin ja huomaa, että siellähän on jo kylmä. Kukat voisikin tuoda sisälle. Vastahan hän ne sinne kantoi. Mutta ensin voisi pyyhkiä lattian.

Nainen hakee mopin ja huomaa, että eteisen ja olohuoneen pikkulamput pitää vaihtaa päikkäin. Värit eivät oikein sovi uusiin verhoihin. Nainen vaihtaa lamput mutta huomaa samalla, että olohuoneen lampun, entisen eteisen lampun, viereen ei enää sovi pöydällä olevat pikkuesineet. Ne täytyy vaihtaa.

Ai niin, kukat. Nainen kantaa kukat vanhoille paikoilleen.

Hän muistaa, että moppaus jäi kesken ja tarttuu olohuoneen lattialla makaavaan pyyhkimeen. Nainen huomaa, että yksi kukka on ihan kuiva ja hakee sille vettä. Hän kastelee samalla muutkin kukat. Ohi kulkiessaan nainen huomaa, että eteisen lamppu olohuoneessa on aika kiva mutta sen viereen ei kyllä sovi enää sama kukka. Se täytyy siirtää.

Nainen huomaa, että kukkapöytä on ihan pölyinen ja hakee rätin. Pyyhkii samalla eteisen pöydän ja tietokoneen ja telkkarin ja avaa vahingossa sen. Hän jää katsomaan uutisia. Hetken kuluttua hän muistaa, että moppaus jäi kesken. Nainen pyyhkii olohuoneen lattian ja huomaa, että kesällä Pyhätunturilta tuotu kivi jää kukan taakse piiloon ja siirtää kukan pöydän toiseen päähän, josta täytyy siirtää patsas piirongin päälle. Mutta karahvi on tiellä. Se täytyy siirtää toiselle puolelle, josta täytyy pyyhkiä pölyt, huomaa nainen.

Nainen ei löydä pölyrättiä. Sen sijaan hän löytää kastelukannun surffihuoneesta ja päättää katsoa ohimennen sähköpostin. Siellähän on postia. Nainen vastaa siihen ja lukee samalla muutaman blogin.

Nainen havahtuu muistamaan, että laittoi saunan lämpiämään aikoja sitten mutta päättää ennen saunaan menoa tehdä muutamat käsipainot ja vatsat ja katsoo samalla telkkaria. Siellä sisustetaan. Nainen muistaa uudet verhonsa ja menee taas ihailemaan niitä. Eteisessä hän huomaa, että eteisen lamput, entiset olohuoneen lamput, eivät ole töpselissä. Nainen konttaa lattialla huomatakseen, että toinen johto ei ylety seinään ja muistaa, että hänellä on jatkojohto olohuoneessa telkkarin takana mutta sinne täytyy saada jakorasia, jonka hän muistaa jääneen toimettomaksi surffihuoneessa.

Jakorasia käy olohuoneen seinään mutta jatkojohto on maadoitettu ja lamput eivät ole, joten ne eivät käy jatkojohtoon, joka on eteisen seinässä. Nainen ajattelee, että jos jatkojohtoon laittaisi toisen jakorasian, jonka hän näki television takana, joka on maadoitettu, niin lamput kävisivät siihen. Lattialla kontatessaan nainen huomaa, että ne ovat aika pölyiset ja muistaa, että moppaus jäi kesken. Hän hakee mopin ja pyyhkii olohuoneen lattian.

Nainen muistaa, että pölyjen pyyhkimen jäi kesken mutta ei edelleenkään löydä pölyrättiä. Hän vie mopin pois ja huomaa, että sähkötyöt jäivät kesken. Nainen saa jakorasiat paikoilleen ja kaikille töpseleille löytyy paikka. Maadoitettuun jatkojohtoon ei kuitenkaan käy kuin maadoitettu jakorasia ja siihen ei taas käy ne lamput. Mitä hän oikein oli ajatellut. Nainen on ollut joskus joulukuusen valojen kanssa saman ongelman kimpussa ja muistaa, että keittiössä on maadoittamaton jakorasia, johon hän nyrhäsi kolot, jotta se käy maadoitettuun pistokkeeseen.

Nainen muistaa, että hänhän oli menossa saunaan. Lauteilla hän ajattelee, että jotain outoa levottomuutta on ilmassa. Mitähän varten hän ne verhot osti, nehän on melkein samanlaiset kuin entiset, vähän vaan tummemmat.

Syksy. Sehän se. Saa alkaa poltella pikkulamppuja, ajattelee nainen ja kuuntelee sadetta.

Kirjoitti: mea 09:04 | Jälkipuheet (8)

Valokuvatorstai / Uoma

Kirjoitti: mea 11:59 | Jälkipuheet (16)

Ale Pubit
Moni Tampereen kävijä ei koskaan nähnyt kaupungista muuta kuin Ale Pub Pikajunan mutta siinä ei isoa vahinkoa tullut, sillä Pikajuna oli koko manse pienoiskoossa. Siellä oli pöydät niin jykevät, että tappelun nujahtaessa saattoivat daamit siepata tuopit talteen ja nousta pöydille ja vaikka joukkotappeluun osallistuivat nekin, jotka asiasta mitään eivät tienneet, eivät pöydät heilahtaneetkaan. Neljä vaatehuoneen kokoista portsaria ei ollut paikassa yhtään liikaa. Vanhaa Pikajunaa ei enää ole ja uusi ei ole vielä pystyssä. Se toinen on Hämeenkadun toisessa päässä.

Bussit
Syksyn tietää tulleen, kun yleisönosastoilla lakkaa poru parveketupakoinnista ja alkaa linjamuutoksien sättiminen.

Costello Hautamäki
Sleepy Sleepersissä ja Hanoi Rocks'ssa soittanut kitaristi halutaan Tampereella ajatella nimenomaan Popedan poikana.

Delfinaario
Vuodesta 1985 alkaen on jokaikinen tenava kuskattu ihmettelemään delfiinejä. Tai relffiinejä, sanoisi oikea manselainen.

Eisevväliä
Junantuoma pärjää mansessa, kun oppii lausumaan oikealla äänenpainolla eisevväliä. Jos opettelee vielä kysyvin ilmein väliin kummastelemaan, että etsunkavvammeinaa, on olo kotoisa ja pääsee hyvän seuramiehen/-naisen maineeseen eikä kukaan tule Ale Pubissa nyrkkiä heiluttelemaan nenäsi alla. Tässä yhteydessä pitäisi sanoa eTampere, jos se ei olisi täällä vähän kirosana. Hankkeen alkumetreillä olisi aikanaan monen manselaisen mielestä pitänyt jonkun sanoa, että etsunkavvammeinaa eikä eisevväliä.

Frangen
Mansen useista äffistä tuli ensimmäisenä mieleen Simo Frangen, joka ansiokkaasti on lähtenyt Tampereelle jo vuosia. Olen kerran istunut Simon vieressä maisterin kantapaikassa Artturissa ja ihmettelin, miten mies on luonnossa ihan saman näköinen kuin telkkarissa. Finlaysonin alue ansaitsisi kyllä myös äffä-paikan, sillä siellä on Plevna ja Plevan pikkumusta ja erinomainen vehnäolut.

GT
Mansesta löytyy juottoloita, joissa ei vielä tunneta GT:tä. Ihan totta.

Hervanta
Paikka, josta jokaisella on mielipide, joista varmimmat ja tietävimmät kumpuavat ihmisistä, jotka eivät ole koskaan paikalla käyneetkään. Herwuudissa sijaitsee useiden blogitoimitusten pääkonttorit.

Ikuri
Tampereesta ei voi ulkopaikkakunnilla puhua viittä minuuttia ilman mainintaa Ikurin turbiinista Pate Mustajärvestä ja Popedasta. On se niin äijä.

Juice
Kiitos Juicen asettumisesta manseen kuuluu oikeastaan Turulle. Sillä kun Juhani Leskinen oli matkalla Juankoskelta ensimmäiseen Ruisrockiin, sattui matkan varrella Tampereen kieli-instituutissa olemaan pääsykokeet. Juhani kävi kokeissa, sen jälkeen kääntymässä Turussa, palasi tänne ja täällä on pysytellyt. Kun lukee Juicea, on olo muikea.

Kummeli
Kyllähän me siitä lähdetään, että nää on mun maita...

Linna
Väinö Linna oli töissä Finlaysonin kehräämössä ja kirjoitti kaksi ensimmäistä romaaniaan työn ohessa. Linnan kuva oli kahdenkympin setelissä. Yliopiston vasta avattu kirjasto on ristitty Linnaksi.

Mustamakkara
Manselaisuuden huipentuma on, kun ostaa Tammelan torilta pätkän mustaa, syö sen puolukkahillon kanssa pipa päässä ja ryystää puolen litran maitotölkistä painiketta päälle. Mustaa ei osteta grammamääriä vaan etusormien osoittama "tommonen pätkä". Markka-aikoina ostettiin vitosella tai parilla markalla.

Nysse
Ulkopaikkakuntalaisen tunnistaa siitä, että se sanoo nysse, joka on tamperelaisen mielestä yhtä huono vitsi kuin on turkulaisten mielestä se, että Föri kulkee Turun ja Åbon väliä. [Tarkistin muuten kerran: kuljettajan kopissa lukee Turku - Åbo.] Tamperelainen ajelee onnikalla.

Ohranjyvä
Vuodesta 1965 lähtien on Ohranjyvässä sovittu paljon asioita. Siellä istui aikanaan Otila ja Porola joka päivä. Kummelin Mauno Ahonen lähti aina Jyvään. Kanaa talon takaa ja Puerto Ricon pannu ovat olleet listalla aina. No, Jyväkään ei ole enää entisensä mutta mikäpä olisi.

Pispala
Aikoinaan Pispala työläisten huterien puutalojen täyttämine rinteineen ja pulteripengerrettyine kujineen oli hyljeksitty kaupunginosa ja opiskelijoiden suosima halpojen vuokrien ja vapaan elämän raikulipaikka. Sittemmin sille kävi niin kuin niille aina käy: rinteille on noussut ökytalo toisensa perään. Mutta yksi on ja pysyy, Pispalan Pulteri: ruoka on hyvää, penkeissä on paha istua ja kännisten hanujen örvellys ärsyttää. Ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka.

Qulttuuri
Tamperelaiset kovin mielellään nimittävät kaupunkiaan kulttuurikaupungiksi. Suuri osa mielihalusta pohjautuu aikoihin, jolloin täällä todellakin oli kirjailijoita, arvostettuja teattereita ja kirjallisuuspiirejä. Sittemmin oli tietysti Manserock. Nykyisin on kyllä kaikenlaista mutta enimmäkseen muistellaan suuruuden aikoja. Elokuvajuhlat ja Teatterikesä edustanevat kulttuuria mykyisin parhaimmillaan.

Rotvalli
Jalkakäytävän reunakivi, joka erottaa ajoväylän pyörä- ja kävelytiestä. Mansessa ei ole tapana madaltaa rotvallin reunoja pyörätien kohdalla, jolloin voi kaatua ja hattu voi pudota päästä: "Mukkasir rotvallir reunaaj ja pipa lens." Pisin rotvallikivi sijaitsee Erkkilänkadulla ja on 663 senttiä pitkä.

Särkänniemi
Relffiinien lisäksi Särkänniemessä on huvipuisto, jonka vetkottimissa kävi muutama bloggaaja sekä älyttömästi ihmisiä.

Tillikka
Tillikan pyttipannu on se ruoka, jonka perusmanselainen mainitsee, kun siltä kysytään, että mikä on Tampereen paras ruoka. Tillikka oli aikoinaan opiskelijoiden toinen koti, siellä parannettiin maailma moneen kertaan ja katsokaa, mikä siitä tuli.

Urheilu
Mansessa pelataan kiakkoa ja täällä on Raipe.

Valoviikot
Tampere on maailman ainoa kaupunki, joka avaa joukukadun jo lokakuussa.

Wanha Posti
Siellä katsotaan urheilua.

miXei
Miksei?

Ylöjärvi
Jos Ylöjärvi olisi Tamperetta, niin Syrjän veljekset ja Eppu Normaali olisivat tamperelaisia. Tampereella on myös Yliopisto, jonka päärakennukselle ehdotettiin nimeä Tämä ei ole huoltoasema.

Zzzzzzzzzzzzz
Tampere ei tunne nukkumalähiöitä. Täällä on meno sevverta hektistä, ettei nukkumaan jouda. Ja ne muut eivät saa unta.

Åbo
Mansen ystävyyskaupunki, jonne joka vuosi viedään ämpärillinen vettä, jotta Aurajoki kirkastuisi. Menomatkalla isketään kiilaa mantereeseen toivossa, että Åbo irtoaisi Suomesta ja lopuksi hypitään Åbon torilla, kun on kuultu, että Åbo on vajoamassa.

Äijjä
Tampereen hanu on äijjä. Pate on Äijjä.

Ö
Tampereen kiälessä ei ole öötä.

Propsit idean isälle Ugukselle, joka kirjoitti Turun ABC:n.

Kirjoitti: mea 08:49 | Jälkipuheet (15)

Puoli miljoonaa suomalaista kokee olevansa onnettomia. Silti suomalasiet ovat yksi maailman onnellisimmista kansoista [AL 5.9.06 A11]. Kirjassa Miksi kolmas hampurilainen ei tee onnelliseksi tutkijat Tatu Hirvonen ja Esa Mangeloja kertovat, että raha ei teekään onnelliseksi. Sen tietävät suomalaiset, sillä meistä vain 4% on sitä mieltä, että korkea elintaso on se juttu. Perhe-elämä, terveys, rakkaus ja hyvät ystävyys- ja ihmissuhteet johtavat huomattavalla piikillä.

Miten minusta tuntuu, että joku ei nyt natsaa. Miksi meille tuputetaan naistenlehdissä, näyteikkunoissa, mainoksissa aina vaan enemmän autoja, muotivaatteita, rivitalopihoja, omakotitaloja, tavaraa, tavaraa, tavaraa... Mehän kerromme olevamme onnellisia, kunhan vaan saamme olla terveinä rakastavan perheen ja ystävien keskellä. Minä ainakin olen.

Loppuviimeksihän mikään ei ole niin tärkeää:

90-vuotias täti apteekissa:

- Päivää, onko teillä aspiriinia?
- Kyllä.
- Onko teillä särkylääkkeitä?
- Kyllä, tietenkin.
- Onko teillä reumatismilääkkeitä?
- Ilman muuta meillä on.
- Onko teillä Viagraa?
- Tottakai!
- Onko teillä lääkkeitä ryppyjen poistoon?
- Kyllä meillä on niitäkin.
- Onko teillä peräpukamavoidetta?
- Tietenkin.
- Onko teillä hiilitabletteja?
- Kyllä on.
- Onko teillä maksalääkkeitä?
- Tietenkin.
- Onko teillä masennuslääkkeitä?
- Kyllä on.
- Onko teillä unilääkkeitä?
- Epäilemättä...
- Onko teillä mitään muistinvirkistyslääkkeitä?
- Toki löytyy.
- Onko teillä kainalosauvoja?
- Kyllä on.
- Onko teillä geriatriavaippoja?
- Ilman muuta!
- Onko teillä....

- Kuulkaas rouva, olemme täydellinen apteekki, meiltä löytyy kaikkea. Mikä oikein on ongelmanne?

- Mina menen naimisiin Leon kanssa, joka on 95-vuotias. Haluaisimme jättää häälahjalistamme teille.

Kirjoitti: mea 10:14 | Jälkipuheet (18)

Näinä aamu-usvaisina aamuina Marttia ohjastaessa virkanainen tsuumailee tienpenkkoja silmä kovana hirvien pelossa. Hämärässä kaikki isot käkkyrämäntypäällysteiset kivet, kaatuneet ikihongan pystyssä sojottavat juurakot, peitetyt liikennemerkit ja pientareella pyöräilevät mummut näyttävät tielle hyppäämistä suunnittelevilta hirviltä. Virkanainen aikanaan viittoili kintaalla hirvivaaroille ja -merkeille kunnes kesällä auton eteen tömpsähti pimeydestä kesämökin korkuinen hirvi. Onneksi vauhti oli kolmessakympissä, sillä virkanainen oli tapansa mukaan eksyksissä. On se iso eläin, kun sen kolmen metrin päästä näkee. Niin iso, että Martin ei ainakaan kannata hirven eteen hypätä.

Mitä virkanainen tekee maanantaiaamuna, kun sen pitäisi lukea yksi komiteamietintö, tehdä yhden ison aiesopimuksen runko, miettiä viittätoista muuta sopimusta, nylkyttää jokatoisen herran hihaa, että muistatko senjatän ja vastaatko tuohon ja mitäs tälle asialle ja jokohan koska jotain siitä viidennestä asiasta uutta ja vastaisitko nyt, kun kahdeksannnen kerran kysyn. Ryhtyykö virkanainen heti aamusta sinnillä urakkaansa? Onko pöydällä sorvaamon sopimusluonnokset syntymäisillään? Ovatko laskelmat timmit ja rastit selkeäesti allakassa?

Ei ala. Eivät ole. Yhtä usvaa ja sumua on virkanaisen pää. Ei kajastele auringon nousu horisontaalissa.

Kirjoitti: mea 11:39 | Jälkipuheet (5)

Kun asiakas palvelutiskillä pyytää 200 grammaa meetwurstia, hän tietää jo pyytäessään, että kauppias siivuttaa hiukka enemmän ja sitten kysyy, että saako olla vähän yli. Asiakas sanoo aina, että no olkoon. Ei siinä mitään, asiakas syö makkaransa ja kauppias saa myytyä vähän enemmän. Kaikki ovat tyytyväisiä. Kun autokauppias myy muutamalla tonnilla lisävarusteita autohuumaantuneelle asiakkaalle, ei siinäkään mitään. Asiakas nauttii koko rahan edestä ylellisyyksistään ja kauppias taas hieroo käsiään matkalla pankkiin.

Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi kampaaja, jota pyydetään ihan vaan vähän tasaamaan otsatukkaa, leikkaa koko kuontalon lyhyeksi. Mitä iloa hän siitä saa? No ehkäpä vähän isomman maksun mutta menihän aikaakin enemmän. Ennen kaikkea hän saa tyytymättömän asiakkaan, joka ei tarvitse palveluitaan ainakaan kolmeen kuukauteen. Ehkä jopa niin suivaantuneen, että kynitystä tulee kampuria vaihtanut entinen asiakas. En ymmärrä. Sehän on sama, jos hammaslääkäri paikkaisi pyytämättä muutaman ylimääräisen hampaan ja poistaisi poskihampaat, kun reikiintyväthän ne kumminkin.

Tai eihän se nyt sama ole. Liian lyhyt tukka on paljon pahempaa.

Kirjoitti: mea 09:04 | Jälkipuheet (15)