Lapsena olin perimätiedon mukaan omapäinen. Tai tokinainen, niin kuin mummu sanoi. Nimittely vain lisäsi jääräpäisyyttäni, koska olin mielestäni vain olevinani oikeudenmukaisuuden puolesta vääryyttä vastaan ja vääryyttä ilmiselvästi oli minun oikeustaistelujeni vähätteleminen. Kahden veljen keskellä kasvaneena perheessä, jossa pojat olivat poikia ja tyttö ei ollut poika, riitti kyseenalaistettavaa pienelle mielelle. Koulussa olin ahkera ja tunnollinen mutta tokinaisuuksissani kyseenalaistin joka päivä asioita. Se suotiin minulle, koska opettajat jostain syystä pitivät minusta. Ehkä siksi, että olin kiltti ja tunnollinen.

Aikuisuuttani minusta tuli vähitellen paitsi kiltti, myös hillitty ja hallittu ja jupisin enimmäkseen vain itsekseni vaikka samat vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet tuohduttivat edelleen. Pahoitan mieleni herkästi mutta jurputan niistä enimmäkseen itsekseni. Paitsi kun loukkaannun oikein todella. Ja oikein todella minä loukkaannun, jos minua, läheisiäni tai työyhteisöäni kohdellaan mielestäni väärin. Jos ylitseni kävellään, selkäni takana juonitaan, minulle valehdellaan, jätetään huomiotta minua tai työyhteisöäni koskevissa asioissa ja jos minua vähätellään niin, että asioiden järkevä hoito ja asiallinen keskustelu ovat mahdottomia, silloin minä loukkaannun oikein erittäin todella. Silloin minusta tulee taas tokinainen. Mitä useammin joudun kaivamaan tokinaisvahteen esille, sitä rätväkkäämmin vaadin oikeutta tai edes kohtuutta. Minulla on tässä pieni neuvotteluvaltti, sillä olen päältä pieni harmittomaksi ja ylikäveltäväksi luokiteltu kiltti ihminen mutta sisältä TokiNainen.

TokiNainen vetäisee vääryyttä tuntiessaan virka-asun alta taisteluvarustuksensa: mustan viitan, terävän miekan ja kissanaisen naamarin. TokiNainen on sitkeä vastustaja, ovela puolustaja ja järkähtämätön neuvottelija. Varokoot ne, jotka eivät tunne yksinäistä TokiNaista.

Tänä syksynä TokiNainen tulee keikuttamaan venettä paljon. Viitta on silitetty, miekka teroitettu ja naamari on petollisen nätti.