Matkalta
Kun ajaa toistatuhatta kilometriä Utsjoelta Tampereelle ja yrittää olla ajattelematta, että jokainen hetki ja kilometri vie lähemmäs arkea, pimeyttä ja syksyä, tuntuu yhtä tyhjältä kuin tämä valkoinen kirjoitusalusta. Olisi niin paljon sanottavaa mutta niin vähän sanoja. Jos yrittäisin kuvata, miltä näyttää tie Utsjoelta Kaamaseen, sanoisin varmaan, että Suomi on siitä kohden kaunis kuin .... niin, mitä siihen osaa sanoa. Ei ole mitään niin kaunista. Ei ole myöskään sanoja kertomaan, miltä tuntuu työntää kätensä tunturipuroon tai miltä tuntuu nostaa katseensa kurun harmaakivikkoisiin seiniin ja nähdä niiden peilautuvan kirkkaan peililammen pintaan. En osaa kertoa, miltä tuntuu herätä aamuviiden kirpeyteen, työntää jalkansa teltan oviaukosta märkään nurmeen ja katsoa suoraan auringon nousun nostattamaan usvaan, joka leijaa järven pinnan yläpuolella.
Jos yrittäisin kertoa, masentuisin, koska en osaisi.
Sen sijaan osaan kertoa, mikä on tärkeintä telttailussa. Se ei ole tasaisen ja muhkurattoman, kävyttömän ja kumpaankaan päähän viistämättömän paikan löytäminen teltalle vaikka sekin on tärkeää. Se ei ole riittävän paksun patjan hankkiminen eikä kunnolliseen makuupussiin satsaaminen. Vaikka nekin ovat kyllä tärkeitä. Tärkeää on hankkia hattu. Sellainen lierillinen päähän napakasti istuva hattu, joka pysyy tunturituulessa päässä, suojaa auringolta ja hyttysiltä, joita hyttysiä ei tosin ollut mailla halmeilla. Aurinkoa kyllä. Hattu, jonka voi vetää aamuisin sotkuiseen päähänsä, jotta kehtaa tallustaa leirintäalueen huoltotiloihin. Hattu, jolla voi peittää päivän ryvettämän pehkonsa illalla. Se on melkein tärkeintä telttailussa.
Tärkeintä on hyvä kaveri.
Jälkipuheet
Kohtuupaljon Lappia kolunneessa juttusi herätti monia mukavia muistoja. Katsoitko tunturin laelta taivaalla vaeltavia tasapohjaiselta näyttämiä pilviä? Hyvän kaverin kanssa se on oikein mukavaa.
Hattu on välttämätön niillä seuduin.
Ja ilman hyvää kaveria sinne ei niin välitä mennäkään.
Katsoinpa hyvinkin. Ja katsoin silloin myös itseäni ja oivalsin jotain, mitä ennen en. Tärkeintä on se hetki. Jos jostain syystä en koskaan enää pääse tunturiin, niin muistan sen hetken.
Hyvän hetken muistamisen tärkeys. Vaikka se pahana päivänä pahalta tuntuukin.
Juu; se kaveri on tärkeintä!
Ei se telttapaikka aina niin tärkee oo, mutta kunnon kengätkin on ihan hyvät olemassa; ne kannattaa ennen vaellusretkiä, tietenkin, 'pehmitellä' käyttökuntoon...
Kyllä! Suomi on kaunis niin monelta suunnalta :-)
Hmm. Onkohan me juuri kävelty toistemme ohi tunturissa, toteaa nimimerkki Sulaojalta Kenestuvalle? Vai olitko jossain muualla kuin kanjonilla?
Olikin jo ikävä. Mukavaa vastapainoa tuolle kuun puolivälin maanantain kirjoitukselle, josta henki niin voimakas kaupunkilaisuus että luonnon keskellä sitä lukiessa oli vaikea ymmärtää. :)
Kyllä, kunnon kengät on hyvä olla. Ja erityisesti sisäänkävellyt. Kokemusta on kävelemättömistä.
No kas, Valpurikin on ollut samoissa maisemissa samoihin aikoihin. Blogistaniasta löytyi kolme muutakin, jotka olivat melkein samaan aikaan samoissa maisemissa kanssani. Tunturikokemukseni olivat Saanalta ja Pyhältä. Kuru oli Isokuru ja yksi lammista Karhunjuomalampi. Kevolla pysähdyttiin tekemään ruokaa järven rannalle. Puroja, jokia ja putouksiakin mahtui matkalle paljon. Tenojoen rannalla syöty nötkötti oli yksi parhaita hetkiä.
Onpas mukavaa, että papi on kaivannut. Olen kanssasi samaa mieltä: kyllä luonto luonto kaupungit voittaa mennen tullen vaikka luontoretkeilyni onkin vielä melko lapsen kengissä. Mutta ehkä jo ensi kerralla enemmän luonnon ehdoilla.