Nainen ei muistanut yllättäen pinnistämälläkään kuin kaksi niistä. Mihin ne olivat hävinneet muistista? Hän kävi järjestelmällisesti mielessään läpi muistikuvia mutta yksikään ei osunut oikeaan. Paitsi siis ne kaksi. Molempiin liittyi suuria ja merkittäviä, siksi hän ne muisti. Hän muisti, mitä hänellä oli päälllään, mitä hän mietti, mitä näki, kuuli, haistoi ja ennen kaikkea hän muisti, miltä tuntui, kun maailma nytkähti paikalleen.

Toisesta hän muisti, että häntä paleli kesäteatterissa, jonne Leena oli hänet väkisin raahannut. Teatterissa hän muisti itkeneensä, kun Merikannon Annina esitettiin. Se hetki oli kuin kirjeen sulkenut kuuma sinetti ja kun se oli painettu kuoreen, tuntui uudelta ja hyvältä. Teatterin jälkeen he olivat menneet karaokeen ja Leena oli laulanut kauniilla äänellään minulle: "Et oo enää sinisilmäinen, sä oot kolmekymppinen ..." ja koko sali yhtyi siihen ja lopulta kaikki heiluimme kolmekymppisinä ja kilistimme laseja. Vasta jälkeen päin huomasimme, että ilta meni suorana lähetyksenä paikallisradiossa. Vapauttavaa, yksi uusi elämä alkoi silloin.

Sen toisen muiston hän olisi halunnut unohtaa mutta ei se unohtunut. Ehkä hyvä niin, sillä joitain asioita pitää jaksaa kantaa, jotta muistaa antaa arvoa asioille, jotka on saaavuttanut. Nainen ei olisi halunnut muistaa, miltä tuntui yksin katsoa kattohuoneiston terassilta merelle, juoda yksin liian makeita ja juovuttavia drinkkejä, itkeä yksin ja ajatella, että tätäkö varten olen elänyt, tämäkö on sitä, mitä elämältä halusin. Ja jälleen oli maailman palasia loksahtanut loviinsa. Leena oli lähettänyt tekstiviestin: "Pois heikot tieltä väistyköön, kun teikä elää nyt, on sydämesi tuleen vasta syttynyt." Yksi vanha elämä päättyi silloin ja uusi alkoi. Taas.

Tänään oli kaikki toisin. Nainen tiesi, että tämä olisi se kolmas, jonka hän tulisi muistamaan, sillä nyt hänen sydämensä oli vasta syttynyt tuleen.

Kohta Leena soittaisi taas, hän soittaa joka vuosi ja laulaa:

Sä oot kolmekymppinen, oot kolmekymppinen,
takana on luja putki rillu-vuosien.
Olet kolmekymppinen, kolmekymppinen,
et oo enää sinisilmäinen, sä oot kolmekymppinen.

Sä jumaliste tiedät mitä on se raskas työ,
ja muistat miten valvotti niin hyljättynä yö.
Ei maahan ole lyönyt sua päivä yksikään,
nääs harva meistä rautaa on, se tiedetään.