Maailmat eivät kohtaa
Naistenlehtimaailmassa kauniit äidit hyörivät aamuisin saarekekeittiöissään isojen ikkunoiden antaessa järvelle ja hehtaarin hyvin hoidetulle puutarhalle tehden monipuolisen ja maittavan aamiaisen salaatteineen kauniisti katetulle isolle pöydälle, jonka ääreen kokoontuvat kaikki kolme sävysävyyn puettua pilttiä ja suittu aviomies. Yhdessä he lukevat rauhassa lehteä, koska äiti on jo ennen aamiaista tehnyt kymmenen kilometrin rentouttavan juoksulenkin, käynyt suihkussa, laittanut ison tukkansa trendikkäälle nutturalle, joka sopii hänen johtavaan asemaansa lasipalatsikonttorissa. Hän on jo ehtinyt verhoamaan kiinteän 22-vuotiaan kroppansa Armanin jakkupukuun (1550 euroa) ja sujauttanut jalkaansa Milanosta ostetut (890 euroa) avokkaat.
Naistenlehtimaailman piltit lähtevät kouluun, jonne heillä ei ole mitään ongelmaa päästä vaikka heidän merenrantakotinsa sijaitseekin syrjäisellä ja rauhallisella paikalla keskellä perinteistä hämäläismaisemaa. Kun rimpsumekkoiset tytöt ja kauluspaitapoika ovat kiirehtäneet kouluun, voivat jakkupukuäiti ja myös Armaniin (1670 euroa) pukeutunut 25-vuotis pankkiiri-isä hypähtää Audeihinsa ja suhauttaa toimistojensa pihaan ja aloittaa virkeinä työpäivänsä kello 7.30, sillä heidän vastuullinen työnsä ja kymmenen vuoden koulutuksensa ja viisi vuotta ulkomailla ovat opettaneet vastuunkantoa.
Naistenlehtimaailman työpaikoilla Armani-äiti ja -isä nauttivat vain kevyen lounaan Helsingin kattoterassilla ja siksi äiti valmistaakin kuuden ruokalajin terveellisen illallisen perheelleen käymättä kuitenkaan kaupassa, koska sellaiset pikkuseikat eivät kuulu naistenlehtiperheenäidin menestyksekkääseen elämään. Illallisen jälkeen isä vie lapset harrastuksiin ja äiti voi surauttaa kuntosalille, jonka jälkeen hän käy taidenäyttelyssä ystävättäriensä kanssa, jonka jälkeen hän istuu rentoutuen kolme tuntia kampaajalla ja kotiin palattuaan kuuden maissa hän ehtii vielä surauttaa savipajassaan muutaman kipon ja kirjoittaa väitöskirjansa sivut 128-266 ennen kuin perhe menee yhdessä golffaamaan, jonka jälkeen heillä on aikaa saunoa ihastuttavassa rantasaunassa, jonka jälkeen he voivat viettää laatuaikaa yhdessä olohuoneessa, jonka ikkunat antavat auringonlaskun kullata heidän onnensa.
Todellisessa maailmassa 72-vuotias yli kuusi vuotta lasta seksuaalisesti hyväksikäyttänyt mies tuomitaan ehdolliseen 1 vuodeksi ja 6 kuukaudeksi ja yhdyskuntapalveluun 70 tunniksi [AL 2.7.06 s. A15].
Jälkipuheet
Reilu maailma.
Kun joskus valitin isälleni, että maailma ei ole reilu, hän sanoi: "Kuka on väittänyt, että maailma olisi reilu?"
Noiden kahden ääripään väliin sitä sitten pitäisi itse kunkin asettautua omilla edellytyksillään. Toivottavasti mahdollisimman kauas kummastakin.
Ja kaiken aikaa naistenlehtimaailma sumuttaa maailmansa vaaleanpunaista hermokaasua yrittäen uskotella, että siellä ääripäässä se onni on, kunhan pyristelet. Se sumuttaa niin, että on tavallisen keskijärjellisen vaikea uskoa, että tuo toinen, karumpi ääripää oikeasti on, ihan tuossa käden ulottuvilla, voi olla vaikka naapurissa. Voisi mutta eihän sitä voi uskoa, kun on niin paljon helpompi heittäytyä vaaleanpunaisen maailman uskoon.
Siksipä en enää osta naistenlehtiä.
Se ei auta tuon todellisen maailman häivyttämisessä
Se vaaleanpunainen maailma on niin miellyttävä: sieltä voi hakea omat tavoitteensa, haaveensa ja mieltymyksensä. Edelleen, kun ne eivät täyty, voi olla "rohkea" ja häippäistä maisemista.
Ja sitten se iljetysmaailma: siltä ei ole turvassa missään. Ei missään. Jotenkin siellä takana irvistää vaaleanpunaisen hermokaasumaailman irvikuva, ehkä?
Miten se menikään: ole varovainen siinä, mistä haaveilet, sillä jos saat sen, sinulla ei ole enää haaveita.
Tavallaanhan ylitövaaleanpunaisissa haaveissa on itua: niitä ei koskaan voi saavuttaa, eika siis koskaan jää tyhjän päälle. Haaveillessa voi ummistaa silmänsä todellisuusiljetysmaailmalta.
mea, miten aina löydätkin asian ytimen.
juuri näin maailma toimii ja näin minunkin naiiviuteni ja hyväuskoisuuteni karisee päivä päivältä suurenevaksi keoksi likaiselle lattialle.
Tuossa minunkin lattiallani on tasainen kerros naivistista tauhkaa ja silmistä karisteita suomuja. Olen useasti miettinyt niiden siivoamista mutta antanut toistaiseksi olla. Ikään kuin muistutuksena.
niin, että tuohon kekoon minä joskus uskoin, ehkä minä annan sen olla, ehkä muovaan siitä vielä jotakin..