« kesäkuu 2006 | Pääsivu | elokuu 2006 »

heinäkuu 21, 2006

Matkalla

Pera, Make ja Repa istuivat Porin linja-autoaseman vieressä olevalla kesäterassilla ja miettivät, että oliko tässäkään reissussa taas mitään järkeä. Kotona ajatus oli tuntunut vielä niin hyvältä, jotenkin seikkailulta. Vielä silloinkin, kun se taksi oli kertonut hinnan. Varsinkin silloin, Kuusamosta on sentään rupeama. Nyt kun vielä jaksaisi sinne jatseihin.

Cafe Jazzissa väki kuunteli, kun Iso Yrjö soitti ja yleisöstä huudeltiin, että "Hyvä Reiska" jokaisen soolon jälkeen. Kerran korjasivat, että "... eikun Severi". Aiheesta. Hyvin se Reiskakin veti. Suurin osa istui omiaan puhellen, selkä soittajiin, kertaakaan päätään kääntämättä. Aika meni keskittyessä, että kultakääty ja villapaidan merihenkinen merkki olivat esillä.

Hjallis katsoi virkanaista suoraan silmiin, mikä saattoi johtua siitäkin, että maalaistyttönä hän kantavahkoon ääneen sanoi, että "Kato Hjallis". Sittemmin nojailivat ohikiitävän hetken samaan baaritiskiin. On luonnossa sympaattisemman oloinen, tämä Hjallis. Matkalla avartuu.

Porilaiset kai tykkäävät manselaisista. Jos nyt yhtään mitään voi päätellä siitä, että sieltä ei tahdo löytää Tampereen tielle. Vasta kolmannella yrittämällä, sekin ihan arpomalla. Ihan kivoja olivat, porilaiset. Harvinaisen kauniisti kasvatettua nuorisoa. Ainakin ne pikkupojat Kirjurinluodolla, jotka kiittivät tyhjistä tölkeistä.

Tiedättekö, että radiossa kauankauan sitten kesäisin kuulutettiin, että nyt olisi tiedotuksia herra ja rouva Sillejasille, jotka ovat matkalla jossain Itä-Suomessa. Oi niitä aikoja.

Matka jatkuu nyt sinne päin, missä ihmisillä on aina valot päällä.

Aamulla Kuusamon taksikin oli jo lähtenyt.

heinäkuu 20, 2006

Ujot

Valokuvatorstai

heinäkuu 17, 2006

Hämärästä aamunkoittoon

Minä rakastan sitä yötä, kun aika lakkaa olemasta ja kaikki paikat sulkevat ovensa ja olen vielä kaupungilla. Kun taksijonot ovat monikymmenmetriset ja ainoan auki olevan nakkikioskin edessä on lohikäärmeen pyrstönä kahahteleva ihmisjono. Kun ohikiitävän hetken ihmettelee; iltahan oli vielä äsken vastasyntynyt.

Kun kotona parvekkeelta katsoo hämärän vaihtuvan hämärän kautta hämäräksi ja taivaanrannan puna puskee tieltään harmaat pilvet railoiksi ja auringon aavistus värjää taivaan kultareunaiseksi rusoksi. Kun kuuntelee hiljaisuutta, jonka mustarastaan laulu leikkaa haikean suloiseksi kesäyöksi.

Kun auringon ensimmäiset säteet sytyttävät puiden latvat liekkiin. Kun ei halua mennä nukkumaan sinä yönä. Kun ei ole selitystä velkaa valvomisestaan kenellekään.

Minä rakastan sitä yötä, jolloin aika karkaa ja pysähtyy yhtä aikaa ja minä vain olen.

heinäkuu 14, 2006

Lomalukemisiin

"Hitto tässä mikään ole okei", hän valitti, nousi sitten ylös ja hankasi kämmeniään pölyisiin housuihinsa. "Voi helvetin perkele", hän mutisi, kääntyi samalla kannoillaan ja monotti Elosalamaa saappaankärjellä kovaa persauksiin, niin että nukkuva koira kellahti portailta sementtiä peittävään pölykerrokseen. "Jumalavita että on saamaton piski", hän sanoi. "Häviätkös siitä silmistäni."

Elosalama oli ilmeisesti tottunut Rosien puuskiin. Se köpötteli tiehensä taakseen vilkaisematta, ei nyt suoranaisesti kiirettä pitäen, mutta ei turhia vitkastellenkaan. Talon nurkalla se kompastui mustaan kolliin, joka nukkui räystään alla pitkään ruohoon käpertyneenä, ja noilla kahdella oli lyhyt mutta ratkaiseva ja myös ilmeisen tavallinen yhteenotto, minkä jälkeen ne erosivat ja lähtivät kumpikin omille teilleen, kissa talon alle ja Elosalama takaisin entiselle paikalleen auringon lämmittämille rappusille. Pannessaan maaten se vilkaisi ensin hitaasti Rosieta, ja sulki sitten silmänsä huokaisten kuin vanha aviomies jolla oli riesanaan kahjo eukko. Mutta Rosien katse oli kukkulanrinteen heinikkoa pyyhkivässä tuulenpuuskassa.

"Miten olisi toiset kaljat?" kysyin.

- Crumley, James: Viimeinen kunnon suudelma. Nostromo, Jyväskylä 1990.

Ihminen illuusion takana

Ensin kiinnitin huomioni vain siihen, että joku lukee kirjaa kävellessään rivakkaa vauhtia keskellä kaupunkia, keskellä viikonlopun sinnetänne säntäileviä ihmisiä. Häiritsemättömän rauhallinen, lukemiseen keskittynyt ilme ei huomaa muita. Mies lukee, kävelee ja hänen sisäänpäin kääntyneessä olemuksessaan on määränpäätietoisen ihmisen talttumattomuutta. Pitkiä valtoimenaan hulmuavia hiuksia tuuli lennättelee mutta se ei häntä häiritse, pitkä askel haukkaa katua kuin omistaisi siitä kaistan. Kukaan ei kävele häntä päin, kukaan ei tönäise. Miehen olemus on pehmeän humaani, aikuisen tietoisella tavalla karhumainen, melkein nallekarhumainen. Mies ei ole pelottava, iso, vihaisen näköinen ja synkkä vaan sympaattisen oloinen, ei lähestyttävällä tavalla, pikemminkin kunnioitusta herättävällä, kaukaa katsottavalla tavalla karun herkän oloinen, kesy karhu. Olen nähnyt Miehen sanojen takana. Kyllä, juuri Sen Panun.

En ole koskaan suuremmin välittänyt nähdä bloggaajia lihana, sillä mielikuvani ovat liian eläviä tuhottaviksi. Nähtyäni ihmisen kirjoitusten takana en osaa lukea häntä enää samalla tavalla, koska lukiessani näen väärän ihmisen. Tai siis oikean enkä mielikuvaani ja minä pidän illuusioistani, sillä olen rakentanut niitä rakkaudella ja hienosäätänyt kauan. Kestää niin kauan rakentaa tutut kirjoitukset vieraan hahmon käsistä tulleiksi. Toisaalta ne, jotka olen tavannut, ovat olleet jollain käsittämättömällä tavalla luonnossa enemmän kirjoitustensa kaltaisia kuin mielikuvani. Johtuneeko kuvitukseni vajavaisuudesta vai luonnon minua taitavammasta veistostyöstä mutta he ovat olleet ihmisempiä kuin kuvani.

Ihminen Mean takana lähtee nyt lomalle.

heinäkuu 13, 2006

Tilaa kauneudelle

Astu baariin

Valokuvatorstai

heinäkuu 12, 2006

Naiseusvaikeuksia

Eilen jäi sitten näkemättä, kumpi tyrkykkäistä voitti uimapukumallin tittelin. Pari kertaa katsoin, kun mallitarjokkaita kuvattiin meressä, rannalla ja veneen kannella tuulen tuiskiessa hiuksia ja valaistuin. Olen aina ihmetellyt, miten mallien isot hiukset ovat aina niin törhöllään ja viimesen päälle hyvin vaikka kesätuuli tuivertaa ja kosteus tekee tavallisen ihmisen hiuksistosta selvää minuutissa. Enää en ihmettele: kuvaaja räpsii miljoona kuvaa ja yhden ohikiitävän hetken ajan tukka on hyvin ja vieressä seisova vanhempi nainen huudahtaa, että NYT hiukset on hyvin. Räps räps räps. Mutta jo täti sanoo, ettei ne enää. Ei ehtinyt edes kuvaan se hetki sillä kertaa. Miten siis tavallisen virkanaisen itseföönittämä tukka voisi olla edes teoreettista hetkeä hyvin. Saati koko iltaa. Saati pyöräilyn jälkeen. Saati jos on kypärä päässä.

Eniron reittipalvelu on kiva apu tällaiselle täysin suunnistustaidottomalle autoilijalle. Ainoa vaan, että käytännössä tien päällä asiat ovat huomattavan monimutkaisia. Ja jos ei ole ymmärtänyt tulostaa reittiä myös takaisin, niin huonosti käy. Ei se ole niin itsestään selvää, kumpi on vasen tai oikea, kun tullaan väärästä suunnasta.

Mitä muuten tungetaan sellaisen parkkihallin menoportin pylvääseen, jossa on vain kortin mentävä reikä ja ohje, että työnnä kortti ja odota, että puomi nousee. Mikä kortti? Pankkikortti vai? Permantai, ihan niin kuin parkkihallit ei muutenkin jo olisi riittävän peelottavia, pakita siinä sitten mutkassa ylämäkeen. Ohjeita junalauta!

Naisen elämä mitään helppoa ole. Jos luuli joku.

heinäkuu 10, 2006

Miehistä ja naisita vielä ja vähän potkupallosta

Katsoin eilen, kun maailmanmestaruus ratkottiin jonkun rangaistuspotkukisan perusteella. En ymmärtänyt mitään. Ensiksikään, miksi pitää kuukausi peluutta ja juoksuttaa miehiä ja sitten ratkaisuksi potkitaan palloa suoraan maaliin vuorotellen. Toisekseen en ymmärtänyt, että mistä niitä rangaistiin. Eniten hämmästyin kuitenkin sitä, että lopuksi itki vain yksi musta mies. Kun jääkiakkoa talvella katsoin, niin siellähän itkettiin vallan toisella tapaa.

Edellinen kirjoitukseni miesten ja naisten eroista osoitettiin useiden kommentoijien tahoilta keppoiseksi. Siksi kiinnitin viikonlopun ajan aktiivista huomiota asiaan ja tein pari empiiristä koettakin. Ja voilaa, löysin yhden ehdottomasti erottavan seikan. Miehet eivät nimittäin pudottele housuilleen ketsuppeja ja kurkkusalaatteja hodaria syödessään, sillä he istuvat jalat tanakasti harallaan ja syövät määrätietoisen tehokkaasti satsinsa siinä, missä naisen istuu jalat sievästi yhdessä ja yrittää mahduttaa hodaria suuhunsa. Naisen suu on sen verta pieni, että eihän se sämpylä sinne mahdu ja siksi reunasta pursuaa roteva annos kurkkusalaattia sinapilla uusille punaisille polvihousuille. Tosin tämä ei tapahtu silloin, kun päällä on vanhat mustat housut.

Mitä varten kaupungilla tuntuu olevan kymmentä kaunista nuorta naista kohden yksi samassa sarjassa painiva mies. Eikä siellä ole kyllä juuri muissakaan sarjoissa ottelevia. Missä kaikki miehet? Ja miksi naiset tälläytyvät parhaimpiinsa sinne kaupungille, kunnei siellä ole niitä miehiä kumminkaan.

heinäkuu 7, 2006

Miehistä ja naisista

Naiset ja miehet eivät pohjimmiltaan niin kovin paljon eroa toisistaan. Samat murheet, odotukset, pettymykset, uratoiveet ja odotukset. Sama pelko torjutuksi tulemisesta, sama halu tulla hyväksytyiksi, olla haluttuja, olla jotain jollekin. Noin niin kuin periaatteessa ei mitään eroa. Mitä nyt naisilla on kodeissaan koristetyynyjä, joita en yhdenkään miehen tiedä vapaaehtoisesti hankkineen [minulla on 14]. Niin ja naiset juovat oluensa kotona lasista. Ja naisilla on kukkaro, miehillä lompsa, josta johtuen miehet kilisyttelevät kolikoita taskussa.

Useimmat selväjärkiset naiset kiinnittävät hyväksyvän katseensa mieheen, jolla on tarpeeksi iso ja tilava, hienotunteisesti mahdollisen pullottavan vatsankin peittävä, laatumateriaalista valmistettu kokopuku.

- Mies pukeutuu. Helsinki: City, 1988.

Hah, mitä luulitte?

Muuten olen sitä mieltä, että kaikkein karismaattisin äijä ikinä oli Urho Kekkonen.

heinäkuu 6, 2006

Muutos suunnitelmiin

Valokuvatorstai

heinäkuu 5, 2006

Uutiskatsaus

Huoltopalvelut ovat kilpailuvaltti, uskoo Tebolilin uusi pääjohtaja, otsikoi Aamulehti tänään [s. A 13]. Hyvänenaika, tämähän avaa aivan uusia näkymiä: kirjastoissa kannattaakin pitää kirjoja ja ceedeitä ja niitä kannattaa lainata. Kaupoissa voisikin myydä erilaisia tavaroita. Pyöräkorjaamoissa kannattaisi korjata pyöriä. Kyllä nyt lähti Suomen talous nousuun.

YLE:n aamu-uutiset kertoi, että avaruussukkula Discoverystä irtosi lähdön tuoksinassa osia mutta se on tavallista, niitä irtoaa aina. Noniin, nythän tästä päättelee tyhmempikin, että jos niitä kerran vääjäämättä irtoaa, niin miksei kiinnitetä sukkulaan riittävästi kaikenlaista joutavanpäiväistä irto-osaa, jotka voivat vapaasti ja vaaratta irrota. Ihan noin naisen logiikalla ajatellen sen pitäisi ainakin huomattavasti vähentää oleellisten osien irtoamisriskiä.

Tänään on kulunut 60 vuotta siitä, kun ensimmäiset nykyaikaiset bikinit esiteltiin Pariisissa [aika uskomaton tuo housuosa: meni monta vuotta, että se keksittiin uudestaan]. Kaikki tietenkin tietävät, mistä bikini sai nimensä. Jotenkin oudon sopivaa, ettei vaan olisi keksitty tuotakin juttua. Jos atomipommi olisi räjäytetty vaikka Ahvenanmaalla, niin tuskin olisi kutsuttu kaksiosaista uimapukua ahvenanmaiksi. Miltä sekin nyt kuulostaisi, jos kauppojen kesäreeoissa myytäisiin ahvenanmaita parillakympillä. Taino.

Aamulehti neuvoo juuri nyt pakastamaan mansikat. Koskaan en ole ymmärtänyt tätä pakastamisjuttua: mansikoita ei syödä nyt, kun ne ovat oivimmillaan vaan ostetaan laatikkotolkulla pakastusta kestäviä laatuja [lue mauttomia] ja loppukeväästä naistenlehdet sitten väärällään kertovat reseptejä, joihin voi upottaa pakastimesta mansikat, jotta sinne voi pakastaa uusia, joita seuraavana kesänä taas hävitetään.

Säätiedotus kertoi tänäistenkin hellelukemien johtuvan siitä, että korkeapaine makaa juuri nyt Suomen päällä. Helteet kuitenkin hellittävät viikonlopuksi, sillä korkeapaine alkaa lipua itään ja tilalle virtaa entistä lämpimämpää ilmaa etelästä. Helteille pitäneisi laatia asteikko: ensimmäiset helteet, in-your-dreams-helteet, varsinaiset helteet, kyllästyttävät helteet ja entistä lämpimämmän ilmat. Tuoreessa muistissa on kesäkuulta aamu-uutiset, joissa kerrottiin sinä maanantaina lämmön kipuavan hellelukemiin: jopa 15-20 asteeseen.

Nyt niitä mansikoita ostamaan.

heinäkuu 4, 2006

Pera ja noutaja

Pera oli istunut poikien kanssa paikallisella terassilla aamusta alkaen. Pitihän ensimmäistä lomapäivää juhlia. Vaikkei se Peralle mikään lomapäivä ollut, sen paremmin ensimmäinen kuin muutenkaan, sillä hän oli töissä ollut viimeksi ... niin ... ties milloin. Penskana kesätöissä hautausmaalla haravoimassa? Mutta kesämieli se oli Perallakin, aurinko paistoi ja elämä ihan just nyt rock. Kymmenen maissa illalla rahat oli juotu ja kaverit eivät enää tarjonneet, joten Pera lähti kotiin, eihän sinne ollut matka eikä mikään: suoran pätkä, tiukahko mäki ja mutkan takaa suoraa taas. Kyllä hän siitä selviäisi vaikka tunsi olevansa melkoisessa känässä.

Mäkeen asti matka meni tiukassa etukenossa mutta mäen jälkeinen loiva kaarre oikeaan pääsi yllättämään ja Pera lähti syöksyyn suoraan päin liikennemerkkiä, kompastui päivällä rouhitun asfaltin reunaan ja tuiskahti kyljelleen. Sumuisissa aivoissaan hän ehti hämärästi tajuta, että nyt tuli noutaja. Pehmeä lämmin hiekka otti Peran syliinsä ja hän nukahti siihen.

Silloin se noutaja jostain ilmestyi. Katsoi Peraa hiljaa ja uteliaana. Surumielinen ilme aaltoili mietteliäällä otsalla, kun se tuijotti harkitsevan näköisenä Peraa.

- Tällaista tämä aina on ensimmäisenä lomapäivänä - noutajan surullinen katse tuntui sanovan - ei kai tuonkaan aika vielä taida olla. Aikansa Peraa katseltuaan noutaja vilkaisi taakseen kysyvästi. Remmin jatkona kävellyt nainen tuli hellästi potkaisemaan Peraa sandaaliin ja kysyi, onko hän kunnossa. Pera nousi epävarmoille jaloilleen, nosti kättä rouvalle kohteliaasti ja katsoi noutajaa hämmentyneenä.

- Ei jumalauta, pitipä läheltä - Pera ravisteli päätään epäuskoisena - tätä jätkät ei kyllä usko. Kerrankin meikäläinen noudattaa liikennesääntöjä, ja heti noutaja armahtaa.

Pera könyää pystyyn, tarkistaa suuntimat, nostaa vielä kättään parivaljakolle ja jatkaa matkaa. Hontelot jalat ottavat ensin askeleensa horjuen mutta määrätietoistuvat nopeasti. Noutaja ja nainen lähtevät samaan suuntaan.

Poliisiauton lipuessa hetken kuluttua kävelytietä pitkin oli Pera kadonnut.

heinäkuu 3, 2006

Mikään ei kestä

Neljän seinän päällekaatumisentunne viikon sisällä kykeksimisen seurauksena alkoi äsken uhkaavasti tuntua aloittelevan todentumistaan. Päättelin, että on aika piristeiden ja oitis muistin, että pakastimessa on varastoituna useita erilaisia jäätelöitä, Ei siis hätää mitään.

Etsintä tuotti viisi pakettia, kaikki avattuja mutta pahviset paketit huolellisesti muoviin käärittynä: puolikas Ingmanin Tofulinea, saman firman mango-banaania, Valion vaniljakermaa, Lidlin Cappuccinoa ja Walnuttia. Tofuline oli kuivunut pieneksi kakkaraksi purkin keskelle ja mango-banaani sekä vanilja molemmat peloissaan kärvistyneet nahkoittuneiksi paketin seinamiä pakeneviksi palikoiksi mutta Lidlin jäätelöt olivat syötäviä. Ottaen siis huomioon tuskan asteen, tuskin muuten

Mikä siinä on, että avattu paketti ei säily edes kahta vuotta kuivumatta.

Varoitus

Huolestuttavaa; jo toinen viikonloppu, kun autoja on kadonnut tuhatmäärin. Ensin juhannuksen menoliikenne ja nyt perjantailiikenne olivat vilkkaampia kuin paluuliikenne, kertoo uutimet. Ainakin tuhat autoa katosi taas tänäkin vikonloppuna jonnekin.

Missä on se mystinen kolmio, jonne pahaa-aavistamattomat autoilijat syöksyvät? Pajukoissako, jonne viaton mökkitie katoaa muuttuen höllyväksi suoksi ja pitkospuutaipaleeksi, jossa verenhimoiset pääskysen kokoiset hyttyset odottavat ihmisuhrejaan? Siellä syvällä suoperäisten kaasujen keskellä ollee tuhansia autoja piilotettuna sameavetisten järvien rannoille pitkäheinäiseen rinteeseen näkymättömiin naamioitujen ikihirsisten mökkien varjon puoleisen seinän katveeseen. Irti päästetyt ihmiset raatavat resuisissa vaatteissa nahka auringon polttamana alkeellisissa oloissa piha-, puutarha- ja rakennustöissä. Osa yrittää kepein ja siimoin metsästää järvestä syötävää. Palkinnoksi heidät kaikki sullotaan iltaisin tulikuumaan huoneeseen ja pannaan ruoskimaan itseään itsetehdyin koivunoksapiiskoin, jonka jälkeen he joutuvat alkeellisin välinein paistamaan saalistamansa särjet illalliseksi. Nukkumaan heidät sullotaan pieneen pimeään mökkiin ohuille vaahtomuovipatjoille vuodevaatteinaan kaupunkilaisten hylkäämiä muhkuraisia peittoja ja tyynyjä, joista vanut ovat karanneet mökkyläksi pussin kulmiin.

Jos on pakko liikkua autolla, älkää tehkö sitä viikonloppuisin.

heinäkuu 2, 2006

Maailmat eivät kohtaa

Naistenlehtimaailmassa kauniit äidit hyörivät aamuisin saarekekeittiöissään isojen ikkunoiden antaessa järvelle ja hehtaarin hyvin hoidetulle puutarhalle tehden monipuolisen ja maittavan aamiaisen salaatteineen kauniisti katetulle isolle pöydälle, jonka ääreen kokoontuvat kaikki kolme sävysävyyn puettua pilttiä ja suittu aviomies. Yhdessä he lukevat rauhassa lehteä, koska äiti on jo ennen aamiaista tehnyt kymmenen kilometrin rentouttavan juoksulenkin, käynyt suihkussa, laittanut ison tukkansa trendikkäälle nutturalle, joka sopii hänen johtavaan asemaansa lasipalatsikonttorissa. Hän on jo ehtinyt verhoamaan kiinteän 22-vuotiaan kroppansa Armanin jakkupukuun (1550 euroa) ja sujauttanut jalkaansa Milanosta ostetut (890 euroa) avokkaat.

Naistenlehtimaailman piltit lähtevät kouluun, jonne heillä ei ole mitään ongelmaa päästä vaikka heidän merenrantakotinsa sijaitseekin syrjäisellä ja rauhallisella paikalla keskellä perinteistä hämäläismaisemaa. Kun rimpsumekkoiset tytöt ja kauluspaitapoika ovat kiirehtäneet kouluun, voivat jakkupukuäiti ja myös Armaniin (1670 euroa) pukeutunut 25-vuotis pankkiiri-isä hypähtää Audeihinsa ja suhauttaa toimistojensa pihaan ja aloittaa virkeinä työpäivänsä kello 7.30, sillä heidän vastuullinen työnsä ja kymmenen vuoden koulutuksensa ja viisi vuotta ulkomailla ovat opettaneet vastuunkantoa.

Naistenlehtimaailman työpaikoilla Armani-äiti ja -isä nauttivat vain kevyen lounaan Helsingin kattoterassilla ja siksi äiti valmistaakin kuuden ruokalajin terveellisen illallisen perheelleen käymättä kuitenkaan kaupassa, koska sellaiset pikkuseikat eivät kuulu naistenlehtiperheenäidin menestyksekkääseen elämään. Illallisen jälkeen isä vie lapset harrastuksiin ja äiti voi surauttaa kuntosalille, jonka jälkeen hän käy taidenäyttelyssä ystävättäriensä kanssa, jonka jälkeen hän istuu rentoutuen kolme tuntia kampaajalla ja kotiin palattuaan kuuden maissa hän ehtii vielä surauttaa savipajassaan muutaman kipon ja kirjoittaa väitöskirjansa sivut 128-266 ennen kuin perhe menee yhdessä golffaamaan, jonka jälkeen heillä on aikaa saunoa ihastuttavassa rantasaunassa, jonka jälkeen he voivat viettää laatuaikaa yhdessä olohuoneessa, jonka ikkunat antavat auringonlaskun kullata heidän onnensa.

Todellisessa maailmassa 72-vuotias yli kuusi vuotta lasta seksuaalisesti hyväksikäyttänyt mies tuomitaan ehdolliseen 1 vuodeksi ja 6 kuukaudeksi ja yhdyskuntapalveluun 70 tunniksi [AL 2.7.06 s. A15].

heinäkuu 1, 2006

... on sydämeni tuleen vasta syttynyt ...

Nainen ei muistanut yllättäen pinnistämälläkään kuin kaksi niistä. Mihin ne olivat hävinneet muistista? Hän kävi järjestelmällisesti mielessään läpi muistikuvia mutta yksikään ei osunut oikeaan. Paitsi siis ne kaksi. Molempiin liittyi suuria ja merkittäviä, siksi hän ne muisti. Hän muisti, mitä hänellä oli päälllään, mitä hän mietti, mitä näki, kuuli, haistoi ja ennen kaikkea hän muisti, miltä tuntui, kun maailma nytkähti paikalleen.

Toisesta hän muisti, että häntä paleli kesäteatterissa, jonne Leena oli hänet väkisin raahannut. Teatterissa hän muisti itkeneensä, kun Merikannon Annina esitettiin. Se hetki oli kuin kirjeen sulkenut kuuma sinetti ja kun se oli painettu kuoreen, tuntui uudelta ja hyvältä. Teatterin jälkeen he olivat menneet karaokeen ja Leena oli laulanut kauniilla äänellään minulle: "Et oo enää sinisilmäinen, sä oot kolmekymppinen ..." ja koko sali yhtyi siihen ja lopulta kaikki heiluimme kolmekymppisinä ja kilistimme laseja. Vasta jälkeen päin huomasimme, että ilta meni suorana lähetyksenä paikallisradiossa. Vapauttavaa, yksi uusi elämä alkoi silloin.

Sen toisen muiston hän olisi halunnut unohtaa mutta ei se unohtunut. Ehkä hyvä niin, sillä joitain asioita pitää jaksaa kantaa, jotta muistaa antaa arvoa asioille, jotka on saaavuttanut. Nainen ei olisi halunnut muistaa, miltä tuntui yksin katsoa kattohuoneiston terassilta merelle, juoda yksin liian makeita ja juovuttavia drinkkejä, itkeä yksin ja ajatella, että tätäkö varten olen elänyt, tämäkö on sitä, mitä elämältä halusin. Ja jälleen oli maailman palasia loksahtanut loviinsa. Leena oli lähettänyt tekstiviestin: "Pois heikot tieltä väistyköön, kun teikä elää nyt, on sydämesi tuleen vasta syttynyt." Yksi vanha elämä päättyi silloin ja uusi alkoi. Taas.

Tänään oli kaikki toisin. Nainen tiesi, että tämä olisi se kolmas, jonka hän tulisi muistamaan, sillä nyt hänen sydämensä oli vasta syttynyt tuleen.

Kohta Leena soittaisi taas, hän soittaa joka vuosi ja laulaa:

Sä oot kolmekymppinen, oot kolmekymppinen,
takana on luja putki rillu-vuosien.
Olet kolmekymppinen, kolmekymppinen,
et oo enää sinisilmäinen, sä oot kolmekymppinen.

Sä jumaliste tiedät mitä on se raskas työ,
ja muistat miten valvotti niin hyljättynä yö.
Ei maahan ole lyönyt sua päivä yksikään,
nääs harva meistä rautaa on, se tiedetään.



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa