Virkanainen yrittää kuumeisesti muistaa kansainvälisen bloggaajien välisen käsimerkin samalla, kun jonottaa kahvia, jota on odottanut herranähköön aamuviidestä alkaen, koska manse on kaukana Helsinskistä, herranähköön, sekä kilometrillisesti että kuvaannollisesti. Pinaatti-feta-piirakkaa, ehtii virkanainen havainnoida ja lisätä ajatukseensa, että mahtaakohan Virkasisko voida syödä tätä ja kylmääkin vielä, hyvänenaika sentään, ja taiteilee pahvimukiaan jonon ohi paikalleen luentosaliin. Siinä samassa Virkanainen tunnistaa Virkasiskon, miten herranenaika se käsimerkki menikään. No eihän Virkanainen sitä muista, joten sanoo vaan, että Veera? Joka katsoo Virkanaista silmiin ja myöntää olevansa.

Lounastauolla Virkanainen menee Hankenille ja ruokalistaa tavatessaan mietti, että mitä se höns olikaan ja minkä niistä listatarjokkaista osaisi lausua ruåtsiksi. Hän tajuaa salamana, että listalla on pekoniin käärittyjä nakkeja [kaikki, missä on pekonia, on kertakaikkiaan NAM] mutta onnettomuudekseen huomaa, ettei hänellä ole hajuakaan, kuinka pekoni äännetään tåiseksi kåtimaiseksi. Samalla hän miettii, että lausuutuuko hönssoppa vai örtfisk luontevammin vai voiko sanoa vaan, että såppa tai fisk. Samassa tiskin takana tyttö huikkaa iloisesti, että mitä saisi olla. Mitä hittåa, ajattelee Virkanainen ja sanoo, että ai täällä saa puhua suomeakin ja unohtaa samassa, mitä soppaa siellä olikaan suomeksi mutta muistaa, että fisk oli kalaa ja pyytää sitä. Ja muistaa saman tien, että pekoninakit olisivat tilautuneet suomeksi. Äh. Vaikeata. Ulkomailla. Nå, fisken var god.

Juuei, en minäkään ymmärtänyt. Mutta vinkiksi kaikille töitään tekeville, jotka haluatte jonkun ammatillisen kinkkisen mutkan korjaamiseksi tietoa. Älkää kertoko tietoa pyytäessänne, että haluatte ratkoa ammatillista ongelmaa vaan kertokaa, että tarvitsette tietoa ammatillisen kehittymisen nimissä. Sillä on merkitystä mutta älkää kysykö mitä. Jotain sillä kuitenkin oli tekemistä tekijöiden oikeuksien turvaamisen kanssa. Miksei elämä voisi olla helppoa vaan.