Nauttikaapa nyt toverit näistä keleistä, nämä tarjoaa teille Mea. Olosuhteiden uhrina olen nimittäin sidottuna sisätiloihin. Kun vapaudun, huomaatte sen kyllä ilmoista. Olen näin ollen viihdyttänyt itseäni mm. katsomalla televisiota enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Nyt en aio puuttua ollenkaan tarjonnan ja lupamaksujen tuotos/panos-suhteen epäsuhtaan, kaikkihan me siitä olemme samaa mieltä. Mutta minua on alkanut askarruttaa muutama muu seikka.

- Miksi televisiosssa nainen kääriytyy aina aamuisin vaivalloisesti lakanaan tai jopa peittoon, kun on juuri viettänyt villin alastoman yön miehen kanssa?
- Miksi kaikki tavarat ovat aina vain lipastojen ylälaatikoissa, kun nainen tai mies päättää jättää huusholliin ja pakkaa laukkunsa? Onko lipastoissa alalaatikot vain, jotta ylälaatikko olisi kuvauksellisesti oikealla korkeudella?
- Miksi puhelimen soidessa sitä ensin tuijotetaan tovi ennen kuin vastataan?
- Miten rikosrekisterit löytyvät Internetistä?
- Miten amerikkalaiset muutenkin löytävät Internetistä kaiken vain muutaman klikkauksen päästä? Niillä täytyy olla erinomaiset kyvyt guuglata.
- Paitsi että poliisit eivät löydä samoja tietoja vaan aina joku isä tai äiti toimittaa poliisille ratkaisevan tiedon viime hetkellä sähköpostitse, kun on ensin lähtenyt lopullisesti päästään, jonka jälkeen rikollinen tuhoaa hänen koneensa mutta onneksi posti ehti lähteä vaikka isä tai äiti ei painanut lähetä-nakkilaa ja poliisi tulee viime sekunnilla ja pelastaa.

Näitä minä mietin.

Willie Garvin on ihana. Onneksi Willie päätti ensimmäisen kirjan jälkeen puhua pelkästään kirjakieltä. Kääntäjät voisivat muuten yksissä tuumin todeta, että slangi ei käänny lyontevasti. Ei mitenkään. Mutta Modesty Blaise on ihan ykkönen:

Hänen ihonsa oli pehmeän ruskea. Siinä oli sellainen vivahde, että jos sen olisi pystynyt saamaan pullotetun juoman väriksi, olisi sillä ansainnut kokonaisen omaisuuden.

Kirjoitti: mea 11:49 | Jälkipuheet (25)

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 10:11 | Jälkipuheet (8)

Virpi oli silloin tehnyt yövuoron perään aamuvuoron ja oli ollut matkalla töistä suoraan kotiin. Sairaala sijaitsi ihan keskikaupungilla ja asunto torin toisella laidalla. Torilla oli iso terassi täynnä iloisia lomalaisia mutta sinä päivänä Virpiä ei ollut huvittanut poiketa lasilliselle. Vaikka ei hän ollut lasiin sylkenyt viimeiseen viiteen vuoteen. Ei sen jälkeen, kun hänen miehensä oli ilmoittanut lähtevänsä puolta nuoremman matkaan. Virpi oli silloin jäänyt kahden lapsen ja loukatun itsetunnon kanssa kamppailemaan itseään elämälle. Hän oli koko sen viiden vuoden ajan vain todistellut itselleen olevansa vielä haluttava nainen hakemalla yökerhoista ja baareista seuraa. Hän oli ollut varsin hyvän naköinen ikäisekseen vaikka mies oli tallannut hänen itsetuntoaan maahan koko avioliiton ajan. Virpi oli ohittanut kuitenkin sillä kertaa terassin määrätietoisesti. Hän oli tuntenut katseen pikemminkin kuin nähnyt. Komea mies. Virpi oli hymyillyt ja mies oli vastannut hymyyn.

Aamulla he olivat eronneet hotellin aulassa ja Virpi oli antanut puhelinnumeronsa vaikka ei uskonut miehen soittavan. Olihan mies ollut lähdössä kotiinsa New Yorkiin seuraavana päivänä. Mutta mies oli soittanut. Hän oli myös kirjoittanut ja Virpi vastannut. Uudestaan ja uudestaan. Kirjeitä oli kulkenut päivittäin ja puhelinlaskut kasvaneet. Kahden kuukauden kuluttua Virpi oli matkustanut miehen luokse lomalle. Mies oli tullut Suomeen ja sitä oli jatkunut viisi vuotta. He olivat eläneet toisilleen ja sopeutuneet iänikuisiin eroihin ja kohtaamisiin. Mutta yksi asia oli hiertänyt: mies halusi oman lapsen, Virpi ei, hänellähän oli jo kaksi aikuista lasta.

Virpillä oli myös itsetunto ja hän tiesi, mitä tahtoi. Hän oli sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Vähiten siihen ei ollut vaikuttanut tuo viisas ja komea mies. Mies, joka oli sanonut hänelle heidän kiivettyyään Grand Canyonin puolitoistakilometrisen nousun: I'm proud of you. Kukaan ei ollut koskaan ennen sanonut Virpille mitään niin kaunista. Se oli ollut heidän toiseksi viimeinen lomansa,

Kun he olivat viimeisellä lomallaan istuneet meren rannalla Malesiassa katsoen auringon laskuun, he olivat tienneet, että heillä ei ole tulevaisuutta. He olivat tienneet, että heidän oli lähdettävä eri suuntiin ja vietävä kauniit muistot tahoilleen. Silloin he olivat lähteneet, kumpikin eri suuntiin. Taakseen katsomatta. Rakkaudessa.

Virpi hymyili itsekseen ohittaessaan jälleen kerran tutun terassin. Joka kerta hän ajatteli Sitä Ohitusta. Siitä oli nyt 12 vuotta, hän muisti ja kuuli samassa miesäänen sanovan: I'm proud of you.

Kirjoitti: mea 16:53 | Jälkipuheet (2)

Teppo nojaa raskaasti Baarin levyautomaattiin ja haroo otsalle valahtavaa tukkaansa taakse. Viereisessä pöydässä istuu nainen kädet sylissä ja katsoo hajamielisesti harmaan ikkunan läpi menneisyyteen. Hiljaisuuden rikkoo Baarin täyttävä "Hard Rock Hallelujah" ja Teppo kääntää samean katseensa naiseen. Hetken epäröityään ottaa erottavan askeleen ja tarttuu naista vasemmasta kädestä, kuin katsoakseen kelloa.

- Ei minulla ole kelloa - sanoo nainen hätkähtäen yhtäkkistä otetta - minulla on vain aikaa.
- Oletko sinä naimisissa. Tai kihloissa?
- E-en, en ole. Enkä taida halutakaan, nainen vetäytyy tuolissaaan taakse.
- No joo, kato, ei tartte pelästyä, emmä mitään yritä. Mä vaan että mun vaimo jätti mut. Miks just mun vaimo lähti, miks kaikki muut naiset on kotona ja jos ei oo, niin ne ei oo kenenkään naisia. Kato tätä mä en ymmärrä.
- Niin?
- No kato mun vaimo on jakaja. Lehdenjakaja ja se lähti yhen toisen jakajan matkaan. Jakaja, kato. Ymmärräksä? Se pyysi vielä sen jakajan autoon virtaa, kun ne lähti. Ja mä annoin.
- Aika rankka lähtö. Ei meinaan varmaan tee hyvää, tarkotan, että vaikeeta varmaan luottaa enää kehenkään.

Teppo vaipuu hetkeksi maailmaansa, hieraisee poskelle vierivän kyyneleen ja rykäisee.

- No ei se mitään. Mulla on uus nainen. Kato, mä oon kihloissa - Teppo näyttää nimetöntään - tää on paljo parempi nainen. Se on mua kymmenen vuotta vanhempi, mut tää on hyvä nainen. Otaksä valkosen ryssän, mä tarjoon?
- Enpä taida, kiitos vaan. Oon tästä juuri lähdössä.
- Eikun otat - Teppo alkaa taas itkeä - kukaan ei haluu kuunnella mua. Jakaja, ymmärräksä?

Hard Rock Hallelujah on vaiennut. Harmaa ikkuna erottaa Baarin savuisen ilman kirkkaasta kesäyöstä. Nainen vilkaisee vielä ikkunan ohi kulkiessaan sisälle ja heilauttaa kättä Tepolle mutta Teppo katsoo vain menneisyyteensä.

Kirjoitti: mea 16:35 | Jälkipuheet (8)

Mennyttä keskikesän juhlaa tyypitti meanderiassa sitkeä silmätulehdusmikälie, joka turvotti silmät katselukelvottomiksi. Onneksi aurinko paistoi kaiken aikaa, sillä ilman aurinkolaseja ei olisi tohtinut esiintyä. Aamuisin jännitys tiivistyi heräämisen jälkeisiin hetkiin, että avautuvatko silmät ja jos, niin kuinka paljon niihin sattuu. Rohkeutta kysyi myös kohdata peilielämys. Joka päivä valoin itseeni positivismia, että onhan ne jo paremmat, eikö olekin, on ne, ja kysyin vahvistusta Erityiseltä. Tämä kävi läpi ilmevalikoimaansa ja päätyi tavoittelemaan uskottavuutta loihemalla: "On on". Sanoisin hälle, että ilmevalimoima on kyllä hyvä mutta uskottavuus kärsii jonkin verran lievästä virnuilusta.

Muuten mukava jussin tienoo. Itse asiassa ihan paras. Ja silmäkin oli tänä aamuna kirkas, nyt näkee kiirehtää kohti henkistä keskisintä kesää ja uusia seikkailuja.

Kirjoitti: mea 14:58 | Jälkipuheet (0)

Joka vuosi pitäisi polttaa ihmisen itsestään pois vanhat tervaveneet ja taakse jätetyt asiat. Pitäisi siivota nurkista rumentavat roinat ja raivata pää.

Ei olisi huono vaihtoehto tuijottaa omista roskista tehtyyn tulehen ja valaistua. Kerran vuodessa. Edes.

Tekisi hyvää tuntea rinnassa roihun pelottava kipeys. Aistia tulen kuumotus kasvoilla ja katsoa samalla sen yli vedelle.

Tehkää itsellenne hyvää. Polttakaa pahat. Viettäkää hyvää. Juhannusta.

Polta pois,
sisältäsi musta tervainen vene,
joka sousi sinua niin syvältä.

Polta pois,
kaikki raskaat mustat renkaat,
jotka itseesi ripustit.

Polta pois,
ei siitä veneestä ole sinua soutamaan,
et tarvitse kellukkeita enää.

Polta pois.
Kanna kaikki roviolle,
vie paha painamasta,
raskas sinussa riippumasta.

Polta pois,
anna palaa.

Kirjoitti: mea 08:30 | Jälkipuheet (10)

Ei päivää, ettei oppisi jotain uutta. Vai kaikkiko tiesivät, mikä on repliikkiviiva?

Sen sijaan olisin tiennyt, jos olisin ajatellut, että heittomerkin nimi johtuu siitä, että sitä on käytetty yht'äkkiä pois heittyneen kirjaimen merkkinä.

Niin ja tällä # on nyt oikea nimi, joka ei ole siis risuaita eikä molarinmaski. Se on ristikkomerkki.

Kaikki muut tietenkin tiesivät senkin, että sen suositellumman eli standardien mukaisen lyhyemmän ajatusviivan saa tuotettua Alt 0150 -yhdistelmällä? Siis tällaisen: –.

Nämä ja dziljardi muuta merkkiä ja kaikki säännöt ja säännöttömyydet löytyvät lehdestä, joka tullee kulumaan puhki jokapolkkaajan kädessä ellei pölyty yöpöydällä, Kielikellosta (2/2006).

Muistiksi: Merkkien kirjoittaminen, Erikoismerkkien kirjoittaminen suomalaisella PC-näppäimistöllä ja Erikoismerkkien kirjoittaminen Wordilla.

Kirjoitti: mea 15:09 | Jälkipuheet (17)

Eilen siirsin kolme laatikollista papereita neljään mappiin. Vaikeinta oli ehdottomasti hyvin teknisten klemmareiden erittäin tiukan purkin avaaminen. Vaikeuksia tuotti myös rei'ityskone. Jonkin verran myös se, että roskakori on melko pieni.

Tänään työpäivä alkoi taas rattoisasti meilispämmiä siivoillen [pitäisi näemmä siivota lattiakin, eilen hajottamani reikäkoneen reiät on ympäri lattiaa]. Roskapostin katveesta löytyi aamulla lähetetty koulutuskutsu kahden päivän laivaseminaariin, viimeinen ilmoittautumispäivä 16.6. Ohjelmassa paljon sellaisia sanoja kuin laadukkaasti, tehokkaasti, oikein, rakentavasti. Kaikki muut sanasaivareet onkin muistettu paitsi kustannustehokas. Jotain häpyä laivaseminaarilla.

Roskapostin joukkoon oli eksynyt toinenkin virkaposti: asiakas haluaa kokoontua kanssani neuvottelemaan ensi marraskuun koulutuksesta perjantaina. Siis nyt perjantaina.

Eloisin paikka on jääkaappi.

Kirjoitti: mea 08:46 | Jälkipuheet (0)

Metsään rajautuvassa puistossa kaupunkilaistenava kirmasi intona pitkin polkuja ja vanhemmat huusivat perään, että varo kantoja. Tyttö pysähtyi pelästyneenä niille sijoilleen ja katseli varovasti, missä niitä kantoja on, liikkuvatko ehkä, miltä ne näyttää. Kysyi sitten varovasti, että pureeko se kanto. No, kanto, kantio, kontio, ihan sama. Ainakin telkkaria on kuunneltu ja toimittajat ovat siirtäneet kielen rikkaita kiertoilmaisuja jälkipolville.

Haikeata on ajatella, että nykyisin on paljon lapsia, jotka eivät ole koskaan nähneet kantoja, lehmiä, possuja tai kanoja. Lapsia, jotka luulevat, että maito tehdään tehtaissa tölkkeihin. Tai mahtavatko ajatella sen tekemistä, se vaan on tölkeissä.

Tai mitä tässä nyt lapsia syyttämään. Äskettäin luin erään nuoren suunnittelijan haluavan maidon tulevan kanisteristaan yhtä raikkaana ja kylmänä kuin suoraan lehmän utareesta.

Kirjoitti: mea 11:24 | Jälkipuheet (12)

No nyt juuri illan teeveetarjontaa vilkaistuani pätkähti päähän semmoinen vääryys, että minulta näemmä peritäänkin tänä kesänä potkupallon katsomismaksuja teeveeluvan nimissä. Koska itse en pallokilpailuja katso, maksan jonkun muun puolesta. Luultavasti se on se sama kaveri, joka juo minun 9 viinalitraani ja syö minun jäätelöäni 13 litraa.

Hyvä, että edes jollakin on hauskaa.

Kirjoitti: mea 19:19 | Jälkipuheet (10)

Mikä on kesän rauhoitetuin asia? Se, johon ei saa mistään hinnasta koskea, jota ei saa oikein edes katsoa eikä missään tapauksessa lähestyä pahoin aikein. Rauhoitetumpi kuin kangasvuokko tai hauras jäkälikkö muinaismuistoalueella vaikka sitä esiintyykin kesäisin varsin taajaan. Sen tunnistaminen on hyvä opetella: sen yläosa on piikikäs ja hapsottava, keskisosaa verhoaa laikullinen harmaa peite, jonka alla löllyää ihra ja alaosaa peittää roikkuvat lahjemaiset osat.

Rauhallinen, varjoisa terassi muutamine keski-ikäisine pariskuntineen hätkähtää sunnuntai-iltapäivän kuumuuteen, kun terassille astuu tanakan humalatilan itselleen rakentanut kesämies, joka alkaa haastaa riitaa yhden parinkunnan rouvaosapuolen kanssa. Rouva on häkeltynyt saamastaan palautteesta ja aviomies häkeltyy vielä enemmän, kun kesämies kysyy, kuinka mies voi olla naimisissa kyseisenlaisen naisen kanssa. Naisessa kesämiestä oli ärsyttänyt naisen tapa tilata ruokaa. Pariskunta kyllästyy kuuntelemaan kesämiehen mielipiteitä ja siirtyy sisätiloihin mutta aviomies ei malta jättää asiaa vaan päättää lähtiäisiksi sanoa viimeisen sanansa: hän nostaa keskisormea. Virhe.

Älä katso kesämiestä, älä kommentoi, älä ole ylimielinen, älä ole tulkittavissa ylimieliseksi, älä ole alentuva, älä ole olemassa. Älä varsinkaan näytä keskisormea. Sillä kesämies on. Rauhoitettu.

Kirjoitti: mea 12:59 | Jälkipuheet (2)

No niin, jos olet päättänyt käväistä kauniissa kaupungissamme kesäaikaan, niin ei ole ollenkaan pahitteeksi hiukan perehtyä paikalliseen liikennekulttuuriin. Jos olet liikkeellä autolla Rautatienkadun ja Hämeenkadun kulmassa etkä halua hämäläistä linja-autoa takapaksiisi, niin aja päin punaista vaikka siitä on jo ajanut kaksi autoa. Jos sitten käy niin, että jäät keskelle risteystä, koska liikenne seisoo, paina torvea. Toista torvi kolmeen kertaan ja tee samalla sormimerkkejä. Tiedät kyllä mitä. Näin et vaikuta turistilta, sillä jos vaikutat, sinulle painetaan torvea ja näytetään sormimerkkejä. Hyökkäys on paras puolustus kiakkokaupungissa. Torven käyttöä ei pidä arasteleman. Jos jostain syystä jäät punaisiin valoihin toisen taakse [turisti luultavasti], niin paina torvea n. 0,2 sekunnin kuluttua vihreän syttymisestä. Kun sitten pääset Itsenäisyydenkadulle ja edessäsi oleva auto näyttää vilkkua vasemmalle Tammelantorille, niin se kääntyy oikealle Tampesteritalolle päin. Se voi mennä myös suoraan valo vilkkuen ja seuraavassa risteyksessä kääntyä tai olla kääntymättä. Meillä on täällä vara käyttää vilkkua. Mutta toisaalta ne kuluvat tällä menolla aika nopeasti, joten niitä täytyy aika ajoin säästää. Vilkuttamatta jätetään etenkin, kun pyrit kolmion takaa päätielle, joka vie pois Mansesterista. Näyttää, että et pääse liikenteen sekaan moneen tuntiin, koska kaikki näyttävät haluavan samaan aikaan pois. Vaan eipä, kaikki ne kääntyvät sille tielle, josta juuri tulet ja olisit jo Lempäälässä, jos olisivat käyttäneet vilkkua. Olisihan sinun pitänyt tietää, että kaikki tietävät, ettei kukaan pyri pois täältä, joten vilkun käyttö on turhaa.

Mutta se on sen ajan murhe. Ensin tietenkin tutustut kaupunkiin jalan. Hämeenkadulla on syytä ottaa huomioon, että siellä kesällä pyöräillään jalkakäytävillä. Se ei ole kiellettyä. Se on suorastaan sallittua mutta se ei tarkoita, että pyörältäjät ajaisivat kadun puoleista reunaa ja jalkamiehet toista. Ei, vaan siellä kävellään miten sattuu. Turvallisinta on tietenkin kävellä seinän viertä, sillä joku suivaantunut mummo saattaa nyrkkiä pyöräilijälle heristäessään huitaista viatonta turistia. Eikä mummon kielenkäyttö kyllä sovi turistin korville, joten etene nopeasti ja seinän viertä.

Jos päätät jostain syystä pyöräillä, niin muista ottaa huomioon eräs seikka. Tiedäthän ne yhdistetyt pyörä- ja jalkatiet, jotka on valkoisella maalilla kahteen osaan jaettu ja merkillä osoitettu kullekin oma kaista, kadun puoleinen pyörille ja toinen sitten jalkamiehille? No niin, Tampesterissahan viiva jakaa kaistan kuin autotien: oikeaa puolta ajetaan eteenpäin ja toista puolta tullaan vastaan. Jalankulkijat ostakoot itselleen pyörät. Jostain käsittämättömästä syystä kuitenkin kun vastaan tulee toinen pyörä, se saattaakin väistää sinut sinun oikealta puoleltasi koukaten. Niille jalankulkijoille, jotka eivät ymmärrä hankkia pyörää, ei sitten muuten kannata pirittää toisin kuin autoilukulttuurissa. Jalankulkijat vaan suotta pelästyvät ja sinkoilevat arvaamattomiin suuntiin ja sen jälkeen huutelevat hävittömyyksiä perääsi. Ja kuinka ikävä muisto siitä jäisikään muuten jouhevasta kaupungistamme.

Mutta älä masennu. Kaikkein parhaiten matka taittuu Suvi-laivalla.

Kirjoitti: mea 11:12 | Jälkipuheet (15)

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 20:38 | Jälkipuheet (4)

Elämä on syksyllä tuulen paiskaaman yksinäisen lehden käpristyneiden kulmien muovaama kevyt vene, joka ajelehtii pitkin tasaista loivareunaista uomaa. Satunnaiset ilonaiheet poikkeavat näköpiirissä kuin keväisin muuttolinnut kastamassa nokkaansa. Myrskyn paiskomat oksat muuttavat lehtiveneen suunnitelmia silloin tällöin ja kylmä sade rispoo sen kevyttä rakennetta. Mutta aina matka jatkuu. Elämä soljuu rauhallisena, tasaisena, hiljaisena. Yllätyksetkin ovat jotenkin ennakoitavia ja luonnollisia.

Juuri kun on luullut, että näin tämä etenee, mitään ei tapahdu, näkyy horisontissa ensin tyhjyys kuin kaikki loppuisi taitokseen.

Pato. Putous. Syöksy. Kuohut. Kivet.

Yhdessä humauksessa kaikki myllertyy. Mikään ei ole entisellään mutta lehtivene tietää, että se on niin kevyt, ettei se uppoa. Se tietää, että kun se näistä kuohuista nousee, alkaa taas tasainen kausi.

Kunnes tulee seuraava koski. Aina se tulee.

Kirjoitti: mea 19:08 | Jälkipuheet (7)

AL:n yleisönosastossa joku ihmettelee samaa kuin minä viikonloppuna kaverille: miksi näytetään potkupallokilpailuissa kaikenmaailman Ylä-Aserbaitsanin ja El-Togon pelejä mutta ei koskaan Suomen pelejä. Minua katsottiin hassusti vastaukseksi.

Huomiseksi ei enää luvattu lämpöjä paljonkaan mutta viikonlopuksi uudestaan taas kyllä. Outoa poikkelehtimista. Ennen vanhaan kun tuli lämmintä kesäksi, niin sitä sitten oli ja kesti. Ja välillä satoi ja ukkosti mutta kun sen teki, niin sekin oli sitten selkeätä eikä mitään puoli päivää yhtä ja toinen puoli kolmatta. Kylmä ei ollut koskaan. Eikä kyllä paljon satanutkaan. Miksei enää toimi ilmat?

Koska talvellakin voi iho kesiä, miksi juuri kesiä eikä esimerkiksi hiutaloida?

Miksi tukka on hyvä juuri sinä päivänä, kun on parturiaika?

Miksi harjoituskakut ja -ruuat onnistuvat aina mutta varsinaiset eivät?

Kirjoitti: mea 08:01 | Jälkipuheet (20)

Vesi pyörtää tassun kosketuksesta. Pelottaa. Houkuttaa. Uskaltaisiko?

Kenen pyöreä lakritsikuono näkyy vedessä? Uskallan!

Valokuvatorstai

Kirjoitti: mea 20:47 | Jälkipuheet (3)

Paavo ja Kerttu seisovat sairaalan käytävällä epävarman näköisenä. Vuodet ja yhteinen arki ovat painaneet hartiat kumaraan, hiljainen alistuminen ja pelko kuvastuvat kasvoista. Kertun työn kopertama käsi tapailee hermostuneesti käsilaukun lukkoa. Yhteiset vuodet pyörtävät mielessä. Hyvä mies se Paavo on ollut, koskaan ei lyönyt, Kerttu ajattelee.

Pelottaa, jospa se Paavo jää tälle tielle. Vaikka onhan se aika äreä nykyisin, voisi olla helpompaa yksin. Katseita ei vaihdeta, käsi yrittää ottaa toisesta mutta muuttaa mielensä. Jos joku näkee. Viisikymmentä vuotta yhdessä. Kyllä se tietää.

Kerttu nykäisee valkoisen pitsineuleisen villatakin lievettä ja kysyy hiljaisella äänellä hoitajilta, onko ruuan kanssa punaista maitoa, kun Paavo ei juo muuta. Paavo seisoo vieressä harmaassa puvussaan kädet selän takana, lippalakki päässä. Harmaat pehmeät kengät hiljaa käytävän kiiltävään pintaan nasahtaen suu mutisee hiljaisia ajatuksia.

Paavo jää sairaalaan. Kerttu pyyhkäisee salaa kyyneleen poskeltaan. Huomenna lapset tulevat Helsingistä.

Kirjoitti: mea 09:00 | Jälkipuheet (4)

Että minä inhoan näitä ilmatiiviitä automaatti-ilmastoituja toimistokubiikkeja: yleensä täällä puhaltaa kylmästi käsille niin, että virkanainen sinisine huulineen ja valkoisine sormineen tuo mieleen Jukka Kuoppamäen. Mutta annas olla, kun kesän ensimmäinen lämpö täyttää ikkunan ulkopuolisen elämän, niin eiköpä ole säädetty automaatti asentoon OFF ja lämmin moneen kertaan käytetty ilma velloo huoneessa nurkasta toiseen. Se pyyhkäisee kuin lampaan henkäys virkanaisen punaisia poskia, jos nimittäin jaksaa kyllin nopeasti käännähtää pyörötuolissaan.

Mutta en minä sillä, että valittaisin. Tulee kalori- sekä valuuttataloudellisesti edulliseksi haukata lounaaksi pelkkää happea ulko-ovella.

Paitsii että tosiaan, siinähän ne ovat ulko-ovella koolla ilmansaastuttajat. Vetelevät posket lommolla röökiä niin, että jokainen oven avaisu haukkaa savut eteiseen. Tarkemmin ajatellen, taidankin ihan vähän valittaa: onko pakko. Ihan siinä oven edessä?

Kirjoitti: mea 12:30 | Jälkipuheet (2)

Muistatko, miltä tuntui mennä jonnekin kauas, outoon paikkaa, outoa tietä? Ajaa tietämättä, minne tie kääntyy, millainen maisema ottaa vastaan. Vaikka katsoit kartasta matkan pituuden, laskit keston, tuntui se silti sinusta pitkältä. Pidemmältä kuin sen pituinen tuttu matka. Muistatko, miltä tuntui ajaa se matka toisen, kolmannen, kymmenennen kerran? Kun aloit huomioida maamerkkejä, aloit muistaa, mitä mutkan takana näkyy, milloin aurinko nousee metsän takaa, minne se laskee, matka tuntui aina vaan lyhyemmältä. Sitten aloit jakaa matkaa osiin; tuossa on puolivälin hirsitalo, nyt olen voiton puolella. Sitten jaoit sen kolmeen osaan; ensin helppo osuus puoli tuntia, lopussa toinen ja se väli on enää ihan vähän. Yhtäkkiä olit siellä, hetken vain olit keskenäsi hiljaa ollut, kuunnellut sisintäsi. Ja jo perillä.

Etapit. Muista etapit. Älä yritä elää liian paljon kerralla, palastele elämä ja nautiskele se hitaasti makustaen, pala kerrallaan. Huomaat, miten paljon enemmältä se tuntuu, miten paljon paremmalta maistuu. Syöt vain sen, minkä tarvitset.

Joskus tuntuu, että aika tekee taikoja. Muistat jonkun lapsen, jonka näit joskus kauan, kauan sitten ja vaikka tajuat, että onhan se lapsi kasvanut, muuttunut, aikuistunut, ajattelet, että et tuntisi tavatessa. Ja kuitenkin ajattelet häntä juuri sellaisena kuin hänet näit. Sinulle hän on aina se lapsi, jonka tunsit. Hassuinta on, että luultavasti olet oikeammassa kuin moni, joka on oppinut sen lapsen tuntemaan aikuisena. Vain tarkkasilmäisimmät näkevät lapsen, sen ihmisen ytimen, joka muuttaa ulkomuotoaan mutta ei koskaan sisintään. Sieluaan.

Tänä aamuna eräs keijun näköinen tyttö laittoi minut kävelemään vuosien käyttämättömyyden nurmettamaa muistopolkua. Kaunis mieli. Katsokaa vaikka:

Kuka kurviin koskee?
Päässäkö se irtanainen iljake?
Näpäytä sitä,
joka luvatta pistelee
kuumeiseksi maan.
Anna laulaa tyhmimmän.
Käännä pää, jos
vaatimus hihkuu
ja kaulaa verraton tapailee,
jänne sinkoaa niskasta
sanasi taivaaseen ja nuorat pieleen.
Rajat, Venus, rajat!
Älä koske.
Vieritä.
Kynä osuu
varmaan, kun olet vanha.
Ei ikinä, Venus!
Sinä olet aina nuori.

Venus, aina nuori

Kirjoitti: mea 09:22 | Jälkipuheet (1)

Tänään alkaa jotkut potkupallokilpailut jossain ulkomailla. Kuinka usein niitä kilpailuja pidetään? Ainakin neljä vuotta sitten on ollut jotain, olisko ihan samat kisat. Jos on, niin ei ihme, että pitää kilpailla kuukausi putkeen.

Vuonna 2002 muuten tehtiin 161 maalia, joista oikealla jalalla 41%, vasemmalla 23% ja päällä 23% [AL 4.6.06]. Ojalan laskuopin mukaan siis 13% maaleista eli 20,93 maalia ei tehty ollenkaan. Vai voiko niitä tehdä käsillä? Mahalla? Tehdyistä maaleista, siis noista 87%:sta eli 140,07 maalista tehtiin eniten oikeaan alalohkoon (19,6%), toiseksi eniten vasempaan alalohkoon (17,7%), maalivahdin jalkojen väliin tälllättiin 14,6%, kainaloon 7,6% ja pään päälle 4,1%. Ylälohkoihin 6,3% (oikeaan) ja 7,0% (vasempaan) sekä sivuille keskelle oikealle 9,5% ja vasemmalle 12,7%. Hyvä. Mutta mihin tehtiin 0,9% niistä 87%:sta? Eli niitä ei tehty, joten maaleista tehtiin vain 86,1% eli 138,621 maalia.

Miksei potkupalloilijoilla voi olla jotain tiukempia pelihousuja. Jotain sellaista Pöyhös-mallisia.

Kirjoitti: mea 11:34 | Jälkipuheet (8)

Jari istuu aina luentosalin takaosassa rennon takakenoisesti. Jari rakastaa itseään ja miksei rakastaisi, sillä Jarilla on kaunis ääni ja hän on pitkä. Vanhempi Jari on charmantisti harmaantunut ja tukka on huolellisesti föönattu. Jarilla on vakosamettitakki tai rennosti villapaita. Vanhemmalla Jarilla on villapaidan kanssa violetit tai ruudulliset housut. Onneksi nuoremmat käyttävät pikkutakkinsa kanssa farkkuja. Jari elehtii käsillään puhuessaan ja rakastuu puheen myötä itseensä yhä lujemmin eikä malttaisi lopettaa. Yleisön eteen päästessään Jari suorittaa neliön kokoista koreografiaa huolellisesti stepaten. Jarilla on rannelenkillä varustettu hinttikukkaro tai pieni sievä salkku.

Alpo on joka kerta myös paikalla. Alpo istuu luentosalin keskivaiheilla. Alpolla on nenän varrelle valuneet paksut lasit, ryppyinen ruutupaita juopon napissa, henkseleillä kainaloon vedetyt teryleenihousut, talvella slipoveri ja mukavasti linttaan astutut harmaat kengät. Alpo puhuu hiljaisella äänellä, kun hän pitkään paikallaan kiehnäten vihdoin uskaltaa esittää kysymyksensä. Kukaan ei kuule kysymystä ja luennoitsija vastaa yleenä lyhyesti palaavansa tähän myöhemmin koskaan kuitenkaan palaamatta, sillä hänkän ei kuullut kysymystä. Alpolla on olkalaukku.

Sari on tietenkin paikalla aina. Sari on se nuori ja itsevarma blondi etupenkistä. Sari luulee tietävänsä kaikesta kaiken. Sari keskittyy niin kovasti esittämään yhä uusia kysymyksiä, joilla korostaa kaikkitietävyyttään, että häneltä jää kuulematta, että asia käsiteltiin juuri. Sarin kysymykset eivät varsinaisesti kuulu suuren yleisön mielenkiintoalueisiin mutta Sari haluaa kertoa, kuinka isojen asioiden kanssa hän joutuu painiskelemaan. Sarilla on tiukka ja antava T-paita ja farkut. Sarilla on reppu.

Anneli on keski-ikäinen totinen nainen, jolla on ei-minkään värinen ei-minkään mallinen jakku ja polveen asti ulottuva hame, joka ei varmasti paljasta yhtään mitään muotoja. Anneli ei haluaisi olla koulutuksessa, koska hän on yksikkönsä ainoa työntekija ja asiakkaat jäävät ilman palvelua sinä päivänä. Annelin maantien värinen kampaus on ollut samalla huolitellulla tavalla parikymmentä vuotta. Anneli rohkaistuu iltapäivällä kysymään arasti mieltään painavaa yksityiskohtaa, joka ei mitenkään liity käsiteltävään aiheeseen muttakun Annelilla ei ole ketään, jolta kysyä. Varmuuden vuoksi hän kysyy sitä kolme kertaa intoutuen lopulta pitkiin yksityiskohtaisiin taustoituksiin. Annelilla on käsilaukku ja salkku.

Pertti tietenkin on taas paikalla. Pertti laittaa heti aamusta pikkutakkinsa tuolin selkämykselle. Pertillä on vaaleansininen paita ja kravatti, tukka kammattu sivulta pitkällä suirolla peittämään alkavaa kaljua. Prntin housut ovat lukuisten pitkien seminaari- ja luentoistuskelujen jäljiltä polvista pussilla ja takamuksista kiiltävät. Pertti esittää kuuluvalla äänellä tiukkoja kysymyksiä seisomaan nousten, taustoittaa niitä laajasti ja pitää monta pientä luentoa aiheesta, joka ei ketään muuta kosketa. Pertillä voi olla, uskokaa pois, vyötärökukkaro.

Koulutukset ovat antoisia. Ihan totta. Asiat aukenevat jo kahdentoista tunnin istumisen jälkeen ihan kivasti.

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (4)

Lauran yllyttämänä rohkenin tarttua rakkaimpaan aiheeseeni: minuun. Yleensä lähestyn minua kautta maailman rantain ilmiöistä itseni tunnistaen tai omat huvittavuuteni muissakin tunnistettuani yksityisestä yleiseen. Minä-kirjoitusten henki on ollut lämpimän itseironisehkon naurahtelevainen, ei vähättelevä mutta ei korottelevakaan, joten oli yllättävän vaikea lähestyä minua minuna rehdisti vain puhtaasti hyviä puolia miettien. Mutta rohkeasti tartun sarvistani, sillä onhan yksi parhaimpia puoliani juuri rohkeus.

Olen rohkea, sukellan, kun tilanne vaatii enkä taakseni katso. Hyppään rohkeasti tuntemattomaan, tartun elämää sarvista ja mietin vasta hypättyäni, kuinka selviän. Ilman rohkeuttani en olisi uskaltanut koskaan heittäytyä ja ilman heittäytymistä ei elämäni olisi tapahtunut. Ilman rohkeuttani olisin jäänyt paitsi parhaimmista asioista elämässäni. Rohkeuttani kysyttiin silloin, kun elämä heittelehti pahasti, ja vaikka aina ei ehdi ajatella, kun pää on jo veden alla, en ole ratkaisujani katunut tai taakseni katsonut. Olen ylpeä siitä, että voin kokea itseni rohkeaksi.

Olen suurpiirteinen, osaan katsoa ohi, kun tarve vaatii ja uskallan istua tekemättömien töiden vieressä hirveästi stressaamatta. Suurpiirteisyyttä olen oppinut vasta ajan kanssa ja arvostamaan vielä pidemmän ajan myötä. Sopivasti suurpiirteisenä olen joustava työtoveri ja ystävä, joka pystyy sopeutumaan nopeasti ja asettumaan tarvittaessa tilanteissa ja asioissa joko sivuun, keskelle tai yläpuolelle.

Olen tunteellinen rationaali, ihminen, joka ymmärtää, että kaikkea ei tarvitse tehdä itse ja kaikkea ei tarvitse osata ja kaikkea ei kannata tehdä kuuden laudaturin kautta ja nämä asiat erottelen ihan vaan tunteella. Tämän voisi tietysti sanoa niinkin, että aidan ylittäminen sieltä, missä se on matalin, on pidemmän päälle ihan kelpo asenne. Mikään ei ole niin turhaa kuin turhan työn tekeminen tehokkaasti.

Olen omistautuja. Sen, minkä rationaalinen osa minua säästää, sen omistautuja minussa käyttää. Voin tyynesti tehdä vain välttämättömän mutta jos joku asia kiehtoo minua riittävästi tai katson asian tai ihmisen tai työn tai minkä tahansa epäolennaisuuden itselleni tärkeäksi, omistaudun sille ylitsevuotavalla intohimolla ja rakkaudella.

Olen hyvä ystävä. Teen harvojen ystävieni puolesta mitä tahansa. Pidän kunnia-asiana saada olla heidän ystävänsä ja siksi olen heille lojaali, uskollinen ja reilu. Ilman rohkeutta minulla ei olisi parasta ystävääni, ilman suurpiirteisyyttä en osaisi antaa tilaa, ilman tunteellista rationaalisuutta en osaisi erotella tärkeitä asioita epäolennaisista ja ilman omistautumista en voisi olla ystävä.

Bonuksena vastapainoksi on pakko tunnustaa, että on minussa virheitäkin: en uskalla sukeltaa, olen suurpiirteinen joskus jopa laiskuuteen asti, epäjärjestelmällisyyteni ei välttämättä tee elämää helpoksi ja omistaudun silloin tällöin mitä kummallisimmille asioille liiaksi asti. Sitä paitsi en osaa viheltää enkä iskeä silmää.

Kirjoitti: mea 08:43 | Jälkipuheet (3)

Virkanainen yrittää kuumeisesti muistaa kansainvälisen bloggaajien välisen käsimerkin samalla, kun jonottaa kahvia, jota on odottanut herranähköön aamuviidestä alkaen, koska manse on kaukana Helsinskistä, herranähköön, sekä kilometrillisesti että kuvaannollisesti. Pinaatti-feta-piirakkaa, ehtii virkanainen havainnoida ja lisätä ajatukseensa, että mahtaakohan Virkasisko voida syödä tätä ja kylmääkin vielä, hyvänenaika sentään, ja taiteilee pahvimukiaan jonon ohi paikalleen luentosaliin. Siinä samassa Virkanainen tunnistaa Virkasiskon, miten herranenaika se käsimerkki menikään. No eihän Virkanainen sitä muista, joten sanoo vaan, että Veera? Joka katsoo Virkanaista silmiin ja myöntää olevansa.

Lounastauolla Virkanainen menee Hankenille ja ruokalistaa tavatessaan mietti, että mitä se höns olikaan ja minkä niistä listatarjokkaista osaisi lausua ruåtsiksi. Hän tajuaa salamana, että listalla on pekoniin käärittyjä nakkeja [kaikki, missä on pekonia, on kertakaikkiaan NAM] mutta onnettomuudekseen huomaa, ettei hänellä ole hajuakaan, kuinka pekoni äännetään tåiseksi kåtimaiseksi. Samalla hän miettii, että lausuutuuko hönssoppa vai örtfisk luontevammin vai voiko sanoa vaan, että såppa tai fisk. Samassa tiskin takana tyttö huikkaa iloisesti, että mitä saisi olla. Mitä hittåa, ajattelee Virkanainen ja sanoo, että ai täällä saa puhua suomeakin ja unohtaa samassa, mitä soppaa siellä olikaan suomeksi mutta muistaa, että fisk oli kalaa ja pyytää sitä. Ja muistaa saman tien, että pekoninakit olisivat tilautuneet suomeksi. Äh. Vaikeata. Ulkomailla. Nå, fisken var god.

Juuei, en minäkään ymmärtänyt. Mutta vinkiksi kaikille töitään tekeville, jotka haluatte jonkun ammatillisen kinkkisen mutkan korjaamiseksi tietoa. Älkää kertoko tietoa pyytäessänne, että haluatte ratkoa ammatillista ongelmaa vaan kertokaa, että tarvitsette tietoa ammatillisen kehittymisen nimissä. Sillä on merkitystä mutta älkää kysykö mitä. Jotain sillä kuitenkin oli tekemistä tekijöiden oikeuksien turvaamisen kanssa. Miksei elämä voisi olla helppoa vaan.

Kirjoitti: mea 08:59 | Jälkipuheet (5)

Isoisoäitini oli vähäpuheinen ja hymytön nainen mutta hänellä oli auktoriteettia. Pelkkä katse riitti useimmiten kertomaan tarpeellisen mutta jos joku oudompi ei sitä ymmärtänyt, hänellä oli pari taikasanaa, joilla asioita selvennettiin. Hä oli hänen jokapaikan sanansa, jonka merkitys piti lukea suun asennosta, intonaatiosta ja katseen palosta. Se saattoi tarkoittaa: "Mitä sie ihmislapsi olet tehnyt koko päivän, siun olis pitäny olla porkkanamaa perkaamassa ja kanat syöttämässä. Kuinka monta kertaa siulle on sanottava, että sie et mee uimaan sillon, kun tehää töitä." Se saattoi tarkoittaa myös, että "Syöksie vai itketsie ja syöt?", mutta ei usein, koska tappaissoppaa oli vain kerran vuodessa. Hä toimi tietenkin myös kysymysmerkkinä minkä tahansa lauseen yhteydessä: "Perunat on sit kuorittu. Hä.

Isomummu oli kyllä myös karun kohtelias, omalla tavallaan. Kun naapurin muorit tulivat kahville, jota ne herranähköön tekivät vähän väliä, niin Isomummu keitti kahvit ja leikkasi pullapitkosta paksuja siivuja pöytään, laittoi sinikellokupit kirjaillulle pöytäliinalle ja sanoi: He. Se tarkoitti, että "Olkaa hyvät ja ottakaat kahvetta ja pullaa ny. Se on juur eilen leivottu oikeen lehmän voihin eikä mihinkään markariiniin ja siinä on monta munaa, kun noi meiän kanat on niin kovia munimaan ja maitoki on melkein kermaa, kun ei myö keritä kaikki kirnuumaan, mitä noi kantturat lypsää ja mie en muutekaa mihinkää kurriin mittää leipois niinku jotkut ruukaa tehä. Kastakaa ny. He."

Noilla kahdella taikasanalla olen yleensä ottanut tilanteet haltuun tarpeen tullen. Ne ovat siitä erinomaisia, että toimivat kautta Suomen murrealueiden, aina on ymmärretty. Jos joku on tulossa tänne Tampesteriin, niin e.m. voimasanojen lisäksi kannattaa hiukan etukäteen perehtyä paikallisten puhetapaan, ettei tule väärinkäsityksiä. Tässä teille lyhyt murrekurssi. He.

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (15)

Sain juuri kuuman vihjeen, että laulaja Janne Tulkki [äänivaroitus] kertoo keikoillaan rakastavansa yleisöä kansainvälisellä "I Love You"- viittomalla. No nyt heräsi epäilys, ettei vaan Janne olisi itse pelsebuubi. Tai jos Janne onkin Lordi.

Kirjoitti: mea 14:20 | Jälkipuheet (3)

Mean salaattibaarista, huomenta, meillä olisi taas uutta koekeittiötuotosta esitellä. Katsottuani tiistai-iltana Hurmaavaa kokkia jouduin pakonomaiseen halutilaan tehdä niiden ohjeistamaa kanasalaattia. Puolitin toki annoksen ja säntillisesti kaikkea puoliksi laitoin. Paitsi sitruunan, kun sitruuna on hyvää ja mitä kekään tekee puolikkaalla. Inhoan sitä, kun jää toimettomia jämiä. Roimahkosti ropsaisin tulista currya, koska makua pitää olla ja suolaakin taisin myllyttää intopäissäni melkoisesti. Kastikeannosta en tietenkään myöskään puolittanut, koska kastikkeet on aina hyviä. Lopputulos näytti hyvältä ja raikkaan kevyeltä. Mutta se oli a-i-v-a-n hirvittävää. Minähän tunnetusti syön tarvittaessa vaikka pinkopahvia mutta tämä ei kyllä uponnut. Liikaa sitruunaa, liikaa maustetta, liikaa suolaa. Olin taas onnistunut. Nälkä kuitenkin oli edelleen melko merkittävä, joten nypin siipikarjan erilleen ja heitin muut roskiin. Tein sitten ihan tavallisen lehtisalaatti-, tomaatti-, kurkku-, oliivi-, fetasalaatin ja liitostin [Pastanjauhajat sulkekoot nyt hetkeksi silmänsä: sitruunacurrysoosista lävikössä kraanan alla huuhdellut] broiskupalat päälle. Ja tietenkin Salosen Pimeätä. Jo vain oli kelvollista, ja miksei olisi, hyvästi marinoidut lihat. Olin ajatellut tarjota tätä salaattia joskus Erityis-tilanteessa mutta Armas ei onneksi joutunut maistamaan, saati näkemään.

Elämme joutuvan armaan ja suven suloisen aikoja. Tänään tuhannet äidit hermoilevat tarjoilujen onnistumista, isät kiillottavat autoja ja uudet ylioppilaat laskevat tunteja, jolloin pääsevät suvusta eroon ja omille teilleen taskut täynnä lahjarahoja. Kukaan ei oikeasti tykkää näistä juhlista: vieraat menisivät mieluummin lahjarahoineen viini- ja ruokakaupan kautta mökille tai purjehtimaan, vanhemmat käyttäisivät tarjoiluun menevät rahat Kreikan horiatiki-baarissa ja ylioppilas itse ottaisi mielellään lahjarahat ihan vaikka vaan pankitse. Ainoat, jotka tykkäävät huomisesta, ovat ylikalliita ruusuja myyvät kauppiaat. Onnea kuitenkin kaikille uusille ylioppilaille, sitä tulette tarvitsemaan.

Mutta joutuuko milloin se armas suvi suloinen? Tällä menolla yhä useampi ehtii laihduttaa itsensä bikinikuntoon, koska rantakelit eivät edes häämötä horisontissa. Onneksi Venus-patsaalla ei ole niitä ongelmia, se on yön aikana heittänyt liivin pois ja menee jo uimaan. Salaa öisin.

Kirjoitti: mea 09:07 | Jälkipuheet (1)

Jo minä tätä odotinkin, että kuka sen ääneen ensimmäisenä sanoo. AL:n tekstarimielipiteissä tiedetään taas:

Huutakaa suomalaiset lisää Lordeja lavalle, niin kyllä kirkon polttajia riittää jatkossakin.

Amen

Kirjoitti: mea 18:05 | Jälkipuheet (6)

Enpä voikaan olla jatkamatta vielä vähän taannoista lukijan oikeus -pohdiskeluani, sillä viimeinen kommentti kirvoitti mielenkiintoisen näkökulman. Ensinnäkin, olen ollut ymmärtävinäni, että yleisesti hyväksytty tosiasia on, että kaikkien julkisuudessa toimivien ja julkisuutta haluavien yksityisyyden suoja on pienentynyt. Okei, tämä selvä, on paljon missukoita ja turhimoita, jotka pyrkivät julkisuuteen väen vängällä ja itse laskevat oman yksityisyytensä kynnyksen. Suotakoon heille ja lehdistölle hedelmällinen rinnakkainelo. Mutta onko julkisuuden henkilön perheenjäsen automaattisesti myös julkisuuden henkikö? Jos hän ei toimi julkisuudessa eikä ole julkisuutta halunnut, niin millä perusteella hänen yksityisyytensä suoja on pienentynyt?

Rikos on rikos ja siitä tietämiseen on lukijalla toki oikeus. Mutta jos lehteä myydään lööpittämällä sitä edesmenneen julkisuuden henkilön tyttären tekemisillä, niin ollaan jännillä vesillä. Jos henkilöllä ei ole edes oman nimen verran julkisuutta, niin mikä julkisuuden henkilö se sellainen on. Jos julkisuuden henkilön lapsi on jatkuvasti lehtien palstoilla vain vanhempansa lapsena, niin eikö silloin lehdistö tee hänestä väkisin julkisuuden henkilöä, jonka yksityisyyden suoja siten alentuu. Eli: kun kenestä tahansa kirjoittaa, hänestä automaattisesti ennen pitkää tulee julkisuuden henkilö, josta voi sitten kirjoittaa enemmän ja paljastavammin, koska hänen yksityisyyden suojansa on pienentynyt, koska hän on julkisuuden henkilö, joksi lehdistö hänet on tehnyt. Ovelaa.

Ihmetyttää minua sekin, että kun AL pyytää lähettämään kuvia koulun päättäjäisjuhlista ja lupaa julkaista ne kuvagalleriassaan ja parhaat otokset lehdessä, niin sekö on ihan O? Jos esimerkiksi minun naamani jossain päättäjäisissä sattumalta osuisi jonkun kamerakännyyn, olisiko se ihan luvan kanssa myöhemmin ehkä lehdessä ja netissä? Minulta mitään kysymättä. Ymmärrän, että julkisissa tiloissa kuvattaessa ei kuvattujen lupia tarvitse kysellä mutta eikö liikuta hiukan arveluttavilla vesillä, kun pyydetään lähettämään kuvia yksityistilaisuuksista? Moniko lähettäjä on kysynyt kuvattavilta luvan? Tuskin kukaan. Onneksi en ole menossa yksiinkään päättäjäisiin. Ovelaa, eikö?

Kirjoitti: mea 09:18 | Jälkipuheet (4)