Kas, että muistit. Eläimet katoavat maisemiin... Tai no, Aleksi on totta puhuen edelleen paikallaan tuossa (iki)vanhassa läppärissäni, joka raahautuu mukanani asunnosta toiseen varakoneena. (yllättävän usein tarvitaan!)

Ei ole kyllä tuon sinun koirakuvasi voittanutta edelleenkään.

Hienot on pöydät tytöillä ja pojilla. Oma koneeni on nykyään niin astmainen, että olen jotunut karsimaan kuvat minimiin.

Katsooko koira kameraan vaikko etäisyyteen? Niin ja mitä elikon mielessä liikkuupi, kun on malttanut pysähtyä noin maalauksellisen maiseman äärelle.

Tämäkin ikiaikainen mankeli yskii viimeisiään, valittaa muistin loppumista, hengitys rahisee astmaisesti ja hitaaksi on käynyt askeleensa. Huoh.

Kun tämä jää kohta pakkoeläkkeelle varakoneeksi, laitan Mäyriksen takaisin katselemaan kaukaisuuteen. Tai siis menneisyyteen..

Ai iVE ehti sinne väliin.
Koira katsoo kaukaisuuteen. Se rakasti aaltojen katselua. Lumoutuneena se jaksoi seurata niiden lähestymistä ja läiskäymistä rantaan, jonka jälkeen katse nousi poimimaan uuden aallon seurattavaksi. Se lumoutui vedestä. Ihan niin kuin emäntänsäkin.

Mitä tuohon voisi enää sanoa, satumaista.

Se rakasti myös ukkosta. Kaikkein hienointa oli, jos ukkonen osui järven päälle. Loistavaa, pelottavaa, kaunista. Sitä me rakastimme. Eikä pelätty kumpikaan.

Kauhean rohkeita olitte. Ei uskoisi, kauhean herkille tunnutte, mutta elämä lienee koulinut. Saitte varmasti voimaa ja rohkeutta toisiltanne, räiskyvä taivaanranta ja kaksi pientä olentoa ihailemassa voimaa ja pauhua, vaikuttavaa, niis.

Nimenomaan, elämä on koulinut. Se kasvattaa herkkyyttä sekä rohkeutta.