Meidän piti muuttaa maailmaa
Virkanainen ohitti äsken ison rakennustyömaan kipaistessaan asioilla ruokatauolla. Mikä silmiä hivelevä näky: työmaalla tuoksui kuumuus, piki, pöly ja hiki. Äijät kävelivät yläkropat paljaina raskaita työkaluja roikottaen. Kypärät rennosti takaraivolla ne huutelivat toisilleen ja kaikesta huokui loputon äijyys. Ja silloin virkanainen halusi olla niin jotain muuta kuin viileä virkanainen ilmastoidussa toimistossa, jonka tummennettujen lasien takaa kesä näyttää niin kaukaiselta. Hän olisi halunnut kulkea yhtä notkeasti telineillä, rennosti lantiolla roikkuvia työkaluja heilutellen, pyyhkiä hikeä kämmenselkään ja työntää kypärää toisella kädellä takaraivolle. Hän niin olisi halunnut tuntea osaavansa ja tekevänsä. Olla vaikka taas edes se kirkassilmäinen tyttö, joka lähti ensimmäiseen kesäduuniinsa Katriina-baarin baariapulaiseksi paistamaan maailman parhaita tyttömunkkeja läheisen raksan äijille. Tai olla vielä kerran se kirkassilmäinen tuleva virkanainen, joka toisena kesätyökesänään pääsi unelmahommaansa raksalle repimään nauloja.
Raksakesän jälkeen tuleva virkanainen oli jo päässyt akateemisten opintojen pariin ja hänen piti muka niin muuttaa maailma. Seurasi opintoja silakan perkuussa, juustotarjotinten tekemisessä ja oluen kannossa. Tärkeitä taitoja kaikki tyynni, vaan ei niillä maailma muuttunut. Pikkutytöstä kasvoi ihan huomaamatta nainen, joka osasi paistaa munkkeja, repiä nauloja, tehdä silakasta ja juustosta mitä vaan ja kantaa kahdella kädellä kymmenen korvatuopillista olutta. Eikä maailma muuttunut.
Valumuotit näyttivät siellä nykyisin olevan, rautaa. Ei tarvita naulatyttöjä. Mahtavatko ne enää edes huudella tytöille.
Meistä tuli muurareita
Taksikuskeja, suutareita
Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita
Meistä tuli lääkäreitä
Virkamiehiä, vääpeleitä
Ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita.
1972
Jälkipuheet
Ihanne aviovaimo kaikin puolin, jos oluen tarjoilupuoli toimii vielä kotioloissa. Ruistakin on pakosti rutkasti ranteessa, joten kesämökin laajennus kävisi näppärästi, sekä virkanaisena luparuljanssit. ;)
Hyvä että sanoit, itse en kehdannut korostaa, että mikä tässä se pointti niinku on.
Se on se työväenluokan gloria, työväenluokan gloria.
*poistuu lämpökäsittelemään terästä ylävartalo paljaana*
*Paljas ylävartalo hiestä kiiltäen, aavistuksenomaisesti poikkeuksellisen kauniita selkälihaksiaan väräytellen hän poistui lämpökäsittelemään ja vilkaisi syrjäkarein vasemmalle kuin haluten kertoa, että minä näen kyllä, että katsot.*
Yhtenä sahatyökesänäni juttelin paikallisen sihteerin kanssa. Hänellä oli ongelma. Hän olisi niin mielellään elänyt piireissä ja tapaillut akateemisia miehiä, mutta asusti kuitenkin levysepän kanssa. Koska:"Suorittavaa työtä tekevät miehet nyt vaan ovat suorituskykyisempiä. Niissä on enemmän alkuenergiaa".
Minähän en siitä mitään tiedä. Minä nain teekkarin.
Tuo kuvauksesi lantiolla roikkuvista työkaluista (ja jatkopala lämpökäsittelemään siirtymisestä) on niin elävästi kerrottu, että sahakesä ja sihteeri välittömästi palasivat mieleeni!
Gorba kuulostaa kyllä minusta melko alkuenergiseltä, vaikka teekkari olikin. Enkä taaskaan viitsi kertoa, miksi insinööri ei voi syödä suolakurkkuja, kun kukaan ei koskaan ymmärrä mun vitsiä. Sitä ainoata, jonka muistan.
Sahakesä kuulostaa niin kesäiseltä ja Suomelta ja kaikelta siltä, minne haluaisi takaisin ja ennen kaikkea siltä, minkä haluaisi takaisin. Huoh.
Pää ei mahu purkkiin :D Mä ymmärrän, 2 veljeäni on insinöörejä.. Mä olin lähestulkoon maailman viisain ihminen sillon kun valkolakin painoin päähäni. Tässä kun vuodet kuluu, huomaa jatkuvasti olevansa aina vaan tyhmempi!
Oi sitä nuoruuden intoa. Mustakin piti tulla JOTAIN, paino sanalla piti.
Ja koska käsiä ei voi käyttää, ei voi syödä isosta peltipurkistakaan.
Mikään ei ole niin viisas kuin vastavalmistunut ylioppilas. Paitsi ehkä saksalainen insinööri.
Hyy-vä, että niinkun ymmärsit. Elämänkoulu opettaa monipuoliseksi! Ja ehkä ulkopuolinen huomaa hyvät puolet, vaikka synkältä väliin tuntuukin, kun tajuaa tienhaarassa tehneensä sittenkin sen väärän valinnan. Tai siis alkaa ahistaa, kun huomaa tienhaaran ja valinta pitää tehdä, kun taas tajuaa vasta jälkikäteen, että se oli tienhaara. Kaikkea pitää kokeilla ja yrittää, muuten ei tiedä, mutta pitää vaan ajoissa osata myös luovuttaa...
Uskaltaudunpa ensimmäistä kertaa kommentoimaan minäkin.
Ensiksi kiitän blogista, tämä piristää työpäivää mukavasti ja on perin sujuvaa sekä kielellisesti että ajatuksen juoksultaan ;)
Toiseksi, näin valkotakkisena viransijaisnaisena, kerron että minun unelmakesätyöni on ollut jo monta vuotta autoromuttamon kuutiointikoneen käyttäjänä toimiminen. Siinäpä vasta ammatti!!
Taas hyvä pointti iVE:ltä. Eniten elämässä harmittaa tosiaan se, että huomaa jälkikäteen ohittaneensa tienhaaran huomaamatta sitä. Ja uutta ei ole näkyvissä. Tai jos on, niin se vaikuttaa huonommalta tai vähintäänkin pakkomutkalta, jossa toinen haara on vain näennäinen vaihtoehto.
Sanna, kiitos. Kuutiokoneen kuljettaja!? Tuota on vaikea enää ylittää.