Mitäs tämä? Hienosti muotoiltu onpi juttu, mutta kun ei jummarra, ei. Ensin ei olla kotona viikkoon, vaikka kuinka kävis ihmettelemässä. Sitte ollaan niin, ettei tää tiedä mitä se nyt?
Uudesta tiestä niin kauniisti puhuu ja sitten juuttuu johkin porttiin. Nyt on hyvät neuvot tarpeen ja kalliiksi tulee.

Nokun ja mutkun, isot asiat on liian isoja ollakseen sanoilla muotoiltavissa ja toisaalta niin isoja, ettei tiedä, voiko niitä edes pienellä päällä miettiä.

Sanotaanko nyt sitten vaikka, että loman päätteeksi paiskattiin tiedoilla, jotka pudottivat tuolilta ja rapistivat rähmät silmistä. Ja ensihämmennyksen mentyä sitä huomasi, että edellisestä porttikongista oli tasan yhtä monta vuotta kuin sitä edellisestä. Ja taas se itsensä ahtaminen uusiin puihin alkaa. Weird.

Ehkä tästä joskus tulee selvennös otsikolla, "miten minusta tuli se, mikä olen, osa 851".

Onkos nyt täysiQ, mitä?

Luulen, että sinä olet kelluja. Sellainen, joka ponnahtaa ongenkohona takaisin pintaan hetken kuluttua. Ihan vaan sen takia, että ymmärrät sen, minkä jo itsekin sanoit: muutokset ovat ovia uusiin huoneisiin ja tarinoihin eivätkä aukene tyhjään ilmaan (parvekkeelle, joka on viety pois remontin takia).

Mistä tuo portti on? Ihana. :)

Usein silloin, kun tajuaa muutoksen olevan käsillä, sitä on edeltänyt ajatustyö, joka on itse asiassa pedannut oman pään valmiiksi muutoksen tulla. Oma pää on viisaana lakeijana jättänyt tietoisuudelle kertomisen viimeiseksi.

Muista ottaa sisäkengätkin.

Voi Lauralaura, olipa hienosti sanottu. Ja tuntuu heti paremmalta. Kelluja, sehän kuulostaa .... no, melkein puupäältä. Eikö? Eivaan, oikeasti sehän minä taidan olla: aina pulpahtaa pää pinnalle, sitten se pyyhkii levät silmistä ja katsoo, että millainen kalastaja tällä kertaa on vavan päässä ja tuleeko sen kanssa toimeen.

Sea, portti on Riikasta.

Marimba, viisas Böns Judde, noinhan se juuri menee. Jajuu, muistan ottaa, futon-patjallahankin voi sitten aina leväyttää jalkojaan, jos polku sattuu olemaan kovinkin mukulakivinen.

Eikä, kun puoli. Siks vissiin ei toimi jummarruskaan kuin puoliks. Olkoon kuin onkin, Mea ei juutu porttiin.

Olin melko varma, että on täysiQ, kun lyhyet unet olivat niin kovin Qmmallisen Qvaannollisia ja heittelehtivää oli yönvietto. Puoliteholla siitä noustua sitä on sitten vaan niin maanmainiota ottaa vastaan uutisia, jotka paremmassa kuosissa ollessa hätkäyttäisivät puoliQoliaaksi.

Uusi tie on erilainen. Ja kun uudelle astuu, portista kulkee, jotain jää. Auttamattomasti.
Onneksi tiet eivät lopu, ehkä ne kivet aikaa myöden karhentuvat vähemmän liukkaiksi ja portit on helpompi avata.
En minä tiedä.

Mutta. Portilla pelottaa. Sen uskon.

En minäkään tiedä vaikka aika monta porttia olen aukonut ja sulkenut. Aina vähän pelottaa, kun koskaan ei tiedä, miten mikin lukko käyttäytyy.

Jaahas, että portilla. No mikäpä siinä, niistä täytyy elonkulun aikana kaikkien muutamista käydä. Toisten useammista kuin toisten. Ja sitten vielä puhutaan elämänhallinnasta.
Ainahan se kaaosmuuttujakin on olemassa saaden random-arvoja, mutta kuten itse totesit, oma valmius kohdata uudet asiat on melkoinen vahvuus. Ja eliminoi sitä kaaosmuuttujaa kohtuullisiin arvoihin. Toivottavasti.

Niin.

Me virtuaali-ihmiset olemme hengessä mukana jos tuosta portista käyt.

Siellä ei ole autoja ja kadutkin mukulakivineen kovin liukkaat korkokengille.

Portti seisoo siinä ja liuta ihmisiä parveilee portin tällä puolen. Miettivät erilaisia ratkaisuja. Muka. Tosiasiassa vain se ratkaisee, mikä maksaa vähiten. Ihmisistä viis, vaikka kuinka muljahtelisivat jalat mukulakivillä.

Tällä kertaa päätin itse, että nyt on portin paikka, aina ennnen olen ollut kaltaisesi kelluja. Ei se kivalta ole tuntunut, mutta aina siitä on selvitty. Niin sinäkin.

(Myös tällainen itse valittu portin läpi kulkeminen muuten jännittää)

Siltä minustakin tuntuu. Joku vaisto sanoo, että hyvin käy, käy miten käy. Nykyiseen työpaikkaani livahdin portista juuri ennen kuin se sulkeutui. Jotenkin koin silloinkin kelluvani vaikka hyvinkin määrätietoisesti pyrin tähän. Tilanne vaan oli mennyt sellaiseksi, että se vei minua ratkaisuun, muuta mahdollisuutta ei ollut. Nyt on sama olo; minua viedään kohti sitä, mitä en itse uskaltaisi tehdä.