Oranssi mopo
Minun täytyi olla silloin viisitoistavuotias, lainasin veljeni mopoa ja ajoin kymmenen kilometrin päähän tanssilavalle. Koskaan en ollut mopoa kokeillutkaan mutta hinku oli pelkoa isompi. Sinnikäs halu päästä tapaamaan sitä yhtä poikaa, johon olin vähän valloontunut ja jonka tiesin siellä aina keskiviikkoisin olevan. Lava oli harmaa ja nyykällään hautausmaan kupeessa männikössä, kanervat peittivät pihamaan, valtatieltä sitä tuskin huomasi. Mutta eihän sillä lavalla meille mitään merkitystä ollut, nuoriso notkui tennarit märkinä kanervikossa mäntyihin nojaillen ja toisiaan silmitellen. Muistan tunteneeni itseni jotenkin erityiseksi, kasvaneeksi, melkein aikuiseksi, jotenkin enemmäksi, olinhan sentään tullut mopolla, melkein moottoripyörällä. Onnistuin kuvittelemaan itseni jo ison moottoripyörän ohjaksiin ja mustaan nahkapukuun. Kasvoin silmissäni pituutta ja varmuutta juuri sinä keskiviikkona nojatessani mäntyyn ja nähdessäni, että *se* poika lähestyi. Minua! Minua? Kaikista tytöistä, juuri minua. Se tuli viereen, nojasi kädellä minun mäntyyni ja jutteli. Se haki minulle keltaista Jaffaa ja ojentaessaan pulloa hipaisi kädellä poskeani ja silloin minun maailmani muljahtii. Kohosin siivilleni. Poika sanoi, "Sun poski tuntuu samalta käteen kuin tän männyn kuori."
Romahdus. Viisitoistavuotiaan muurirakennelmakuvitelma sortui rytinällä. Miten minä saatoin kuvitella, että finnit eivät näy, jos unelmani ja usko itseeni ovat isot. Sirpaleet hiertävät kengässä vieläkin. Tanssilava on purettu jo aikoja sitten, hautausmaa on kasvanut lavan päälle. Aina, kun ajan siitä ohitse, kuulen kuinka itsetuntoni muurin palaset kasvavat siellä sammalta ja jäkälää. Siellä kanervikossa jossain on hautautuneena yhden tytön moottoripyöräunelma. Oranssia mopoa en sittemmin enää lainannut.
Mutta minulla on oranssi pusero. Kotona.
Jälkipuheet
Halut, haaveet,unelmat ja todellisuus.
Ja- kuinka pienin sanoin, monesti sanoilla- jotka päästää, ennen kuin loppuun asti miettii, niin onnistuu musertamaan toisen.
Asiat voi ilmaista, saman asiankin voi ilmaista monin eri tavoin.
Pettymykset.Jotkut niistä muistaa. Aina.
Mutta onneksi oranssi pusero - edes kotona.
Sanottu sana on kuin ammuttu nuoli, ei sitä saa takaisin ja sen tekemä reikä voi olla sisältä isompi kuin päältä näyttää, sitä ei välttämättä saa kokonaan pois, väkäset jää lihaan ikiajoiksi.
Jonain päivänä vielä pukeudun koko-oranssiin ja minua ei heivauta mikään.
Jos se ajatteli sen kuullostavan yhtä hienolta kun "sun iho on kun persikka"? :)
Ainakain se kuulosti originellimmalta kuin persikka ja totuudenmukaiselta tietenkin. Ehkä vaan joskus, jossain iässä, joissain tilanteissa jokaisen kannatta miettiä, onko ehdottoman välttämätöntä olla totuudentorvi, torvi vai ihan vaan hiljaa.
Kynän käytön mestarilta olisi hieno saada jokin tanssilavakertomus.
Männyn sijasta koivu ja haitarimusiikki. Kukkamekko ja romantiikkaaa.
Linkittäisin sen toisaalle ja Kallioniemen-Tirvan nostalgikot lukisivat silmät kyynelistä sumeina.
Minulla mitään kukkamekkoja ja romantiikka ole ollut, koskaan. Kerran mennyt pummilla aidan yli Kallioniemen lavalle ja Tirvan lavalla tämä samainen kaarnapoika kävi hakemassa tanssiin. Ennen kuin puhui männynkuorista mitään.
Hassua sinänsä, että muistan tarkkaan, että Tirvan lavalla oli lehmuksenvihreä mekko ja Kallioniemessä valkoinen haalari. Yllättäen nimittäin tosiaan muistan sen valkoiseksi ja se taas liittyi siihen aidan ylitykseen. Siitäkin oli romantiikka kaukana.
Nuoret pojat on vähän huonoja noissa sanavalinnoissa... :D
Jos sen mielestä se kaarna tuntu kivalle? Raukka ei kummikaan tajunnut tehneensä mitään väärin ja kärsii koko elämänsä siitä, että mea hylkäsi sen vaikka hän yritti leperrelläkin. ;)
Toisaalta hyvä vaan, sillä hän oli maatalon poika ja jos olisi sanansa oikein asettanut, saattaisin olla nyt maatalon emäntänä ja tuskailla lehmien kantokykyluokkaa.