Uuteen kotiin
Tero oli asunut Olkkosen kanssa poikamieskämpässä Laatikaisen mummun yläkerrassa pari vuotta ja viihtynyt hyvin. Olkkonen, kymmenvuotias roteva kollikissa, oli löytänyt yöjalkansa Laatikaisen takapihalta ja laajentanut reviirinsä parissa vuodessa koko yön kokoiseksi reissuksi. Kun Tero oli aikanaan soitellut asunnosta, oli mummu sanonut, että ei sitten kotieläimiä ja Tero epätoivoissaan oli luvannut saattaa Olkkosen kissojen taivaaseen, jos se kämppä siitä kiinni olisi. Mummu oli soittanut seuraavana päivänä ja sanonut, että tulkoon nyt se Olkkonenkin, ei hän ainakaan halua ottaa kissan henkeä kontolleen. Niin olivat muuttaneet Tero ja Olkkonen ja hyvin viihtyneet. Tero epäili Olkkosen viihtyvän päivisin enemmänkin alakerrassa. Ainakin, jos jotain saattoi päätellä maton pintaa laahaavasta mahasta ja tyytyväisyyttään jarrittavista silmistä. Iltaisin Olkkonen vääntäytyi yläkerran raput Teron kainaloon kuin velvollisuudesta vaikka nykyisin hiukan väkinäistä uskollisuutta oli luettavissa kollin katseessa. Olkkonen oli vähän mustasukkainen Teron Annikalle, joka oli puolisen vuotta siirrellyt tavaroitaan poikien vessan hyllylle ja komeroissakin oli Olkkosen mielestä jo huolestuttavan paljon naisen tuoksua.
Olkkonen oli aavistellut pahaa jo silloin, kun Tero ja Annika olivat ensin lukeneet aamulehteä päät yhdessä ja soitelleet kysellen vuokrista ja ehdoista. Olkkonen oli kyllä kuullut, että tällä kertaa Tero oli ehdoton siinä, että kotieläimiä saa pitää. Olkkonen ei innostunut aiheesta, sentään hyvät hiirimetsät Laatikaisen kompostin takana. Ja naapuriinkin oli juuri muuttanut viehkeä tyttökissa. Ei kysytty Olkkosen mielipidettä vaan yhtenä lauantaina yläkerta pelmahti täyteen Teron kavereita ja kämppä tyhjennettiin muuttoautoon. Vakava Olkkonen matkusti Teron sylissä auton etupenkillä Ikurista Hervantaan. Annikan tavarat tuotiin samaan kämppään ja Teron poikamiesasunnon tavarat joutuivat pääosin varastoon.
Koska Olkkonen oli tottunut Ikurissa ulkoelämään, ei se sisäkolliksi sopeutunut vaan Teron oli pakko päästää se heti ensimmäisenä yönä ulos. Aamulla Tero ja Annika huutelivat Olkkosta turhaan ja huoli painoi Teroa pitkin päivää. Laatikaisen mummu soitti sitten iltasella, että Olkkonen on Ikurissa, jos kaipaatte. Tero haki kollin kotiin. Seuraavana iltana mouruaminen ei auttanut vaan Olkkonen pysyi sisällä. Kolme iltaa Tero ja Annika kestivät Olkkosen ääntelyä mutta neljäntenä kolli sai tahtonsa läpi ja pääsi pihalle. Iltapäivällä Laatikaiska taas soitteli Terolle, että arvaa kuka on Ikurissa. Neljännen reissun jälkeen Tero sanoi Laatikaiskalle, että ei tästä mitään tule, pakko hänen on päästää Olkkonen tuskistaan ja saattaa kolli lopullisesti kissojen taivaaseen. Mummu silitti kissaa kostein silmin hyvästiksi ja niin kolli lähti häntä vispaten Teron kainalossa vielä kerran Hervantaan.
Aamulla ennen kuutta Teron kännykkä soi. Laatikaisen mummu ilmoitti, että Olkkonen on Ikurissa, eikä tarvitse hakea pois. Tuuli löyhäytti keittiön verhoja avonaisen ikkuna edessä.
Jälkipuheet
*tapu tapu* Harvoin kissat pääsevät näin vaikuttavasti ääneen.
Marrinau.
Meidänkin mielestä tämä tarina rokkaa. Paitsi silloin, kun häntä vispaa villisti (esimerkiksi ymmärtämättömän pulun pyrkiessä parvekkeelle).
Mitähän kissa jorisee, kun se puhuu puluille ja oraville ikkunan takaa? Uhkailulta se klaklatus kuulostaa mutta eihän ne pulut sitä kuule. Liekö ottaisivat tosissaan vaikka kuulisivatkin.
Sietäisi ottaa, sillä kissan sisäinen sankarimetsästäjä ei kuole vaikka viisi sukupolvea Hervannassa asuisi.
Ei kuole, etekään, jos on kotoisin Tesomalta, kuten tämä meidän karvajalka. Niillä hoodeilla kasvaa nimittäin tosi kovia jätkiä, joilla on miltei ylimaallinen kyky näyttää vain hellyttäviltä. Kunhan ei ole puluja ja muita kiintopisteitä näköpiirissä.
Tesoma ja Ikuri. Mitään tamperelaisempaa ei ole. Eikä äijempää.
Tuntematon on kissan järjenjuoksu. Minun katti puolestaan on siirtynyt mukanani mukisematta kaksi muuttoreissua, vaikka onkin sellainen järkyttävän luottavainen kaikkien jalkoja puskeva kährääjä.
Tosin ei asunut koskaan Kaukajärvellä, kuten meitsi takavuosina. Mistä sen tietää, miten silloin olisi käynyt.
Ai Äijällä on katti, mikä hänen nimensä on? Minusta kateilla on komeampia nimiä kuin koirilla. Toisaalta katti nimeltä Rekku on hauska mutta koirana Rekku on ihan vaan koira. Jos koiralla olisi nimi mirri, niin ei naurattaisi.
Jos minulla olisi kissa ja koira, olisivat Matti ja Teppo riippumatta siitä, olisivatko tyttöjä eli poikia. Koirempi olisi Teppo.
Kissalla pitää olla ei-kissamainen nimi. Omani on Mila mikä soveltuu upeasti kauniin kissan nimeksi. Tuttuja on myös Muusa, Jimi, Juuso, Nekku, Loona, Osmo, Kimi, Tiiti, Mimosa, Unto, Erkki, Lilla, Justus... Näitä riittää, muutamat pentueet oli kun olin pieni. :D
Minusta nuo kaikki kuulostavat ihan kissalta. Minusta Rekku esimerkiksi on erinomainen kissan nimi. Voisi olla myös Pertti, Musti tai Peni.
Minun kissani olisivat Repe ja Lissu. :-)
Mutta tiedätkö Mea,- aina on pakko luopua jostain saadakseen jotain.
Tässä tarina päättyi hyvin. Harvoin niin käy.
Ja Repe olisi tyttö ja Lissu poika, eikö?
Hienosti oivallettu tarinan pointti; kaikki joutuivat luopumaan mutta lopulta saivat enemmän. Olkkonen sai jäädä kun luopui Terosta, mummu sai Olkkosen, kun luopui periaatteistaan, Tero sai Annikan mutta joutui luopumaan Olkkosesta.
Mutta eikö Annikan tarvinnut luopua mistään ja sai silti kaiken?
Pohdin ja palasin.
Mielestäni Annika luopui kaikesta entisestä, uskalsi heittäytyä uuteen. Ja sai vihdoinkin kaipaamansa.
Minussa asuu romantikko, ja haluu uskoa onnellisiin loppuihin.
Misse, Mirri, Kurnau ja Kisu on kissamaisia nimiä. ;P
Joskus jokin eläin jää mieleen ja sieluun niin,
että sitä kaipaa lopun ikäänsä...
Minulla on jo monta sellaista eläintuttavuutta... =)
Minun sieluuni ovat tehneet pysyvät pesät kaikki menneet eläimeni. Näen niiden silmät jokaisessa vastaantulevassa karvapallerossa ja eläinohjelmassa. On niissä inhimillisyyttä ja sielua, eläimissä. Enemmän kuin monissa ihmisissä.