« helmikuu 2006 | Pääsivu | huhtikuu 2006 »

maaliskuu 31, 2006

Mikä ei kuulu joukkoon?

Kyllä on ovela ollut Koskikeskuksen MIINUS VIIRUS -mainoslehdykän laatija. Jos tämä copyjen Tarzan ei olisi mennyt aamuisen lehden kokonaisella sivulla mainostamaan, että Miinus Viirus-pöydästä saa tasaraha tarjouksia, en olisi tullut lukeneeksi tarkemmin ja huomanneeksi, että Miinus-viirus jäätelöpaletti sisältää 1-pallo, 1 softis, karkkia, kastiketta. Olisi jäänyt huomaamatta sekin, että myynnissä on Miinus Viirus kassi ja puuvilla pipoja sekä ranskalaisia juhlayläosio. Ennen kaikkea olisi harmittanut, jos olisin jäänyt tiedottomaksi asiasta, että miehille löytyy ECCO pukukenkä ja naisille Catepillar-boca, valitettavasti noin rajalliseen tarjouskenkämäärään en ennätä jaolle. Melkein kuitenkin harkitsen ryhtymistä miettimään, josko menisin katsomaan Vila paitoja. Oivaltavasti laadittu mainos, ilman copyjen kuningasta en niin rumaa mainosta olisi tullut lukeneeksi ollenkaan.

Me täällä puhelinnegatiivisten virkanaisten yhdistyksessä näemme hempeitä unia siitä insinööristä, joka keksi sähköpostin, webbisivut yhteystietoineen ja palautelomakkeineen. Sen sijaan me emme tervehdi lämmöllä niitä webbisivujen tekijöitä, jotka yhteystiedoissa ilmoittavat sähköpostin olevan muotoa etunimi.sukunimi@firma.pääte mutta jättävät kertomatta, minkä nimisiä ihmisiä siellä on töissä lähestyttäväksi. [Luhdan pääkonttorille terveisiä Etunimi Sukunimelle, mahtanet hukkua sähköposteihin.] Puolivillaisiksi kääntyvät ajatukset myös siinä kohdin, kun palautelomake ei joko toimi ollenkaan tai siihen ei tule kuittausta, jotta puhelinrajoitteisen yhdistyksen toimihenkilö saisi yönsä nukkua levollisena tietäen, että asiansa on työn alla. Tai mieluummin tietysti päällä mutta kyllä me yhdistyksessä ymmärrämme, että työtä on palautelaatikon penkomisessa paljon ja kaikille ei ehdi vastaamaan heti tai ehkä edes samalla viikolla. Ymmärryksemme kuitenkin ehtyy, jos vastausta pantataan parikin viikkoa tai ei vastata koskaan, näille emme viirejä jakele.

Jonkin humoristissävytteisen pinssin voisimme antaa sille kunnianarvoiselle kunnalliselle laitokselle, jonka sivustolla tarjoiltuun webmasterin sähköpostiin lähetettyyn viestiin vastaa kompleksin virkaan nimetty tiedottaja tiedustellen, että mitäköhän varten virkanainen hänelle sellaista postia lähettää. Mitäköhän? Ehkä siksi, että webmasterille osoitettu posti on hänen osoitteeseensa skriptattu. Liekö sitten asialla ollut toimikautensa päätteeksi jäynän tehnyt webbisivari tai ehkä sivun teki se sama tyyppi, joka on nykyisin töissä Koskikeskuksen käyttämässä mainostoimistossa. Ehkä hän vaan ei tullut muisteneeksi tiedottaa tiedottajaa asiasta.

Äänipuhelinta vieroksuvien yhdistys ry. jakaa kunniamerkin ruusukkeilla Luhdalle, jonka palautelomakkeeseen vastattiin kahdessa minuutissa ja luvattiin hoitaa virkanaista harmittanut pikkuasia kuntoon heti, maksutta ja pahoittelut perässä. Malja Sarille Luhtaan.

maaliskuu 30, 2006

Tårta på La Tortura

Olen aika harvassa asiassa hyvä mutta yksi taito minulla on: onnistun aina kähmäämään kaiken, mihin ryhdyn, erityisesti ruokahuoltopuolella. Onnistun jopa kaupasta valitsemaan sen kaikkein kamalimman eineksen. Eilinen vähärasvainen ja runsaskuituinen Grandiosan lounaspiirakkani oli todella masentava esitys. Se oli jopa masentavampi kuin se oma viritelmäni, jonka päivänä eräänä nälkäpäissäni kehitin. Jostain syystä nimittäin tuntui hyvältä idealta laittaa Kreikkalainen gratiini -pakastepussillinen Sunnuntain valmispiirakkapohjalle. Uunista tultuaan se vielä näytti melkein Pastanpurijoiden tekeleeltä mutta ei se silti oikein toiminut. Grandiosan äidit kyllä kaipaisivat Saarioisten äitien konsultointia. Minussahan välimerta on yhtä paljon kuin on latinaa maksalaatikossa, joten minulta ei voi mitään odottaakaan.

Olen muuten myös hyvä pitämään päätöksiäni; olen sinnikkäästi kuntopyöräillyt joka ilta kymmenisen kilometriä. Eilisiltaiset kilometrit taittuivat Tylerin kanssa ratevasti. Tyler on niin lutunen, hän on tyttöjen Tina. Eilen me teimme juustokakkua, lähestulkoon parasta, mitä tiedän. Onni on, että olen hyvä laiskottelussa. Olen niin patalaiska, etten viitsijaksa tehdä Tylerin herkkuja.

Parasta minussa kuitenkin on, että olen joustava ja erittäin hyvä ja nopea kääntämään omaa päätäni tilaisuuden niin vaatiessa. Olen lajissa lähes latinomainen virtuoosi. Eilen, kun olin menossa ostamaan käsipainoja ja autoradiosta kuului Shakiran La Tortura, niin eiköpä marketista mukaantunutkin Fijacion Oral Vol. 1. Onhan se vastustamaton, myös se kappale ja rytmin jokanaisvartaloa vatkuttava vaikutus uskomaton. En muuten tiennyt, että olen myös hyvä tuossa imukuppipeppukävelyssä, luonnon lahjakkuus suorastaan, mutta se käsien lepatuttaminen pepun päällä samaan aikaan ylävartalon hetkuttamisen kanssa on vielä hakusessa. Latinalainen veri kasvattaa ilmiselkeästi enemmän piilolihaksia, minulla ne ovat joko hukassa tai todella piilossa. Eivät kyllä ihan niin piilossa kuin Chakiralla.

Talvi jatkaa tänään autoilijoiden yllättämistä jo kolmatta päivää. Koska me pirkkahämäläiset olemme lähtönopeudestamme tunnettuja, saattaa olla, että tänään se yllätys vasta todentuu. Toista on Latinassa, siellä yllätyttäisiin kyllä jo heti ensimmäisenä päivänä.

maaliskuu 28, 2006

Kielikorvatillikkauutisia

Eilinen kuntopolkaisuni osui illan siihen kohtaan, jolloin televisio tarjosi viihdykkeekseni ennen kokemattoman maikkarin Unisexin, jossa stailataan julkkiksia ja taviksia. Koska vaihtoehdot olivat olemattomat, kidutin siis itseäni Armanilla, Nami-Marcolla ja Saimi Nousiaisella. Joka muuten sanoi, että miehen pitäisi käyttää kulmavahaa ja valokynää. Ettäpäs nyt tiedätte. Kun kerroin tämän valaistuksen sanoman Erityiselle, sanoi hän, että hänhän on käyttänyt valokynää jo vuosia, sen avulla hän etsii öisin kulmavahaansa ja siksi hänellä on 70 prosenttia tuuheammat kulmat.

Viihdeuutisissa [pyöräilin melko pitkän lenkin] haastateltiin jotakuta muodin asiantuntijaa, joka aloitti jokaisen vastauksensa sanomalla, että sanotaan niin että ... Huvittavaa. Ihan kuin asiantuntija hetken miettisi, että mitä mieltä tänään olisi, hm, sanoisiko näin vai noin, olisinko yhtään mitään mieltä, tiedänkökään tästä mitään, no, sanotaan nyt niin että …

YLE:n aamuteeveessä sekä toimittaja että asiantuntija kertoivat useaan otteeseen, mitä globaalissa maailmassa on meneillään. Jotain kuuminta hottia se oli mutta ei jäänyt ärsytykseltä mieleen.

Jotain positiivista sentään: suomi lie ainoa kieli, jossa myös puhuttu kieli on omaksunut kirjoitetun kielen täsmällisyyden ja selkeyden. Ei enää mitään hämääviä taukoja pilkkujen ja pisteiden korvikkeena, kun yleismerkki vi**u istuu kaikkiin tarkoituksiin. Enää ei tarvitse käyttää turhaa energiaa sen miettimiseen, että onko tässä nyt pilkku tai piste tai iso kirjain. Voi niinku keskittyä tiäksä paremmin tota kato tohon sisältöön vi**u. Miltä tämäkin nyt kuulostaisi: "Iso kirjain maikka sano mulle pilkku et jos matikka pilkku kielet pilkku ja muu pilkku ei kiinnosta pilkku niin sä voit lähtee vetään piste iso kirjain mä sanoin pilkku et haista huutomerkki"

Ensi kesänä kuulemma ei saa torikahviloissa juoda kahvia kuin teltan sisällä lintuinfluenssavaaran takia. Miksiköhän lokki tahtoo paskoa kahviin muttei oluttuoppiin?

Sain tekstiviestin vanhalta ystävältä: Jos oot nähänyt leheres uutisen notta Suames on löyretty lintulenssua vanhoosta haaskoosta, älä hualestu, minoon kunnos!".

Uuteen kotiin

Tero oli asunut Olkkosen kanssa poikamieskämpässä Laatikaisen mummun yläkerrassa pari vuotta ja viihtynyt hyvin. Olkkonen, kymmenvuotias roteva kollikissa, oli löytänyt yöjalkansa Laatikaisen takapihalta ja laajentanut reviirinsä parissa vuodessa koko yön kokoiseksi reissuksi. Kun Tero oli aikanaan soitellut asunnosta, oli mummu sanonut, että ei sitten kotieläimiä ja Tero epätoivoissaan oli luvannut saattaa Olkkosen kissojen taivaaseen, jos se kämppä siitä kiinni olisi. Mummu oli soittanut seuraavana päivänä ja sanonut, että tulkoon nyt se Olkkonenkin, ei hän ainakaan halua ottaa kissan henkeä kontolleen. Niin olivat muuttaneet Tero ja Olkkonen ja hyvin viihtyneet. Tero epäili Olkkosen viihtyvän päivisin enemmänkin alakerrassa. Ainakin, jos jotain saattoi päätellä maton pintaa laahaavasta mahasta ja tyytyväisyyttään jarrittavista silmistä. Iltaisin Olkkonen vääntäytyi yläkerran raput Teron kainaloon kuin velvollisuudesta vaikka nykyisin hiukan väkinäistä uskollisuutta oli luettavissa kollin katseessa. Olkkonen oli vähän mustasukkainen Teron Annikalle, joka oli puolisen vuotta siirrellyt tavaroitaan poikien vessan hyllylle ja komeroissakin oli Olkkosen mielestä jo huolestuttavan paljon naisen tuoksua.

Olkkonen oli aavistellut pahaa jo silloin, kun Tero ja Annika olivat ensin lukeneet aamulehteä päät yhdessä ja soitelleet kysellen vuokrista ja ehdoista. Olkkonen oli kyllä kuullut, että tällä kertaa Tero oli ehdoton siinä, että kotieläimiä saa pitää. Olkkonen ei innostunut aiheesta, sentään hyvät hiirimetsät Laatikaisen kompostin takana. Ja naapuriinkin oli juuri muuttanut viehkeä tyttökissa. Ei kysytty Olkkosen mielipidettä vaan yhtenä lauantaina yläkerta pelmahti täyteen Teron kavereita ja kämppä tyhjennettiin muuttoautoon. Vakava Olkkonen matkusti Teron sylissä auton etupenkillä Ikurista Hervantaan. Annikan tavarat tuotiin samaan kämppään ja Teron poikamiesasunnon tavarat joutuivat pääosin varastoon.

Koska Olkkonen oli tottunut Ikurissa ulkoelämään, ei se sisäkolliksi sopeutunut vaan Teron oli pakko päästää se heti ensimmäisenä yönä ulos. Aamulla Tero ja Annika huutelivat Olkkosta turhaan ja huoli painoi Teroa pitkin päivää. Laatikaisen mummu soitti sitten iltasella, että Olkkonen on Ikurissa, jos kaipaatte. Tero haki kollin kotiin. Seuraavana iltana mouruaminen ei auttanut vaan Olkkonen pysyi sisällä. Kolme iltaa Tero ja Annika kestivät Olkkosen ääntelyä mutta neljäntenä kolli sai tahtonsa läpi ja pääsi pihalle. Iltapäivällä Laatikaiska taas soitteli Terolle, että arvaa kuka on Ikurissa. Neljännen reissun jälkeen Tero sanoi Laatikaiskalle, että ei tästä mitään tule, pakko hänen on päästää Olkkonen tuskistaan ja saattaa kolli lopullisesti kissojen taivaaseen. Mummu silitti kissaa kostein silmin hyvästiksi ja niin kolli lähti häntä vispaten Teron kainalossa vielä kerran Hervantaan.

Aamulla ennen kuutta Teron kännykkä soi. Laatikaisen mummu ilmoitti, että Olkkonen on Ikurissa, eikä tarvitse hakea pois. Tuuli löyhäytti keittiön verhoja avonaisen ikkuna edessä.

maaliskuu 27, 2006

Hammaslääkärissä

Tyttö on seitsemän, istuu jännityksestä täristen hammaslääkärin tuolissa. Hän sylkee verta ja hampaan muruja pyöreään valkoiseen posliiniin, joka on tuolin oikealla puolella. Altaassa on edellisen sylkijän hampaan muruja. Lääkäri on tyly, vanha mies, joka ei puhu mitään. Tuolissa täytyy istua kummallisessa pystyasennossa. Siellä haisee poran sinkeälle äänelle ja pelolle ja pienten lasten vähäpätöistämiselle.

Kun tyttö pääsee takaisin kouluun, on ruokatunti jo aikaa sitten ohi. Seuraava tunti on uskontoa, tytön vatsa kurnii. Opettaja käskee hänet syömään. Lihakeitto on jäähtynyt, sen pinnalla kelluu keltaisia, pieniä rasvalauttoja. Tyttö voi pahoin lusikoidessaan kylmästä rasvasta karhealla liian isolla lusikalla keittoa kipeään suuhunsa.

Kun tyttö oli nuori nainen, hänen äitinsä sanoi, että kannattaisi opiskella hammaslääkäriksi, kun niillä on hyvät liksat. Tai ainakin mennä hammaslääkärin kanssa naimisiin. Tyttö ei innostunut ajatuksesta, sillä hän muisti, miltä tuntuu työntää rasvasta karhealla lusikalla mautonta kylmää lihakeittoa suuhun. Kokin naimisesta äiti ei antanut neuvoja mutta liekö niitä olisi kuunneltu. Niitäkään. Tyttöystävä nai hammaslääkärin. Tyttö ihmetteli vähän mutta toisaalta se oli kyllä aika hyvän näköinen.

Söin eilen tujakasti maustettua valkosipulileipää ja muistin vasta illalla, että minulla oli hammaslääkärille aika heti aamusta. Olimme molemmat vaivautuneita.

Jos nyt olisi lounaslistalla lihakeittoa, jättäisin väliin.

maaliskuu 24, 2006

Silta yli synkän virran

Kun aloitin päiväkirjan kirjoittamisen, olin elämäntilanteessa, jossa minulla ei ollut enää mitään: ei itsetuntoa, ei uskoa tulevaan, ei edes halua uskoa mihinkään tai kehenkään, ei muuta kuin epämääräinen kaipuu johonkin, jokin usvan läpi kajastava haave toisenlaisesta elämästä. Seisoin synkän virran rannalla, vieritseni korkealla vankkaa siltaa pitkin käveli ihmisiä, joilla ei tuntunut olevan koskaan huolia ja edessäni virtasi pelottavan kylmän näköinen leveä virta. Rannalla, jolla seisoin, ei ollut enää mitään, joten vaihtoehtoina olivat loppuelämä ei-mitään tai ponnistelu virran yli. Jostain syystä ajattelin, että en ole oikeutettu ylittämään virtaa helppoa kautta siltaa pitkin vaan minun pitää jotenkin kamppailla itseni virran läpi toiselle puolelle. Kulkuneuvoksi löysin julkisen kirjoittamisen, salakavalan avautumisen ja kirjaimista rakensin kiikkerän kellukkeen, jonka avulla pääsin virran yli, tänne toiselle rannalle. Nyt pystyn kävelemään tuota siltaa pitkin, käymään vanhassa maailmassa, kopsaista sieltä muiston tai ajatuksen ja palata tänne siitä kirjoittamaan. Tai voin kirjoittaa sillalla tapaamistani ihmisistä, tai tällä puolen olevasta elämästä. Tosia tarinoita kaikki.

Blogeissa silloin tällöin pelmahtava epäily jonkun päiväkirjan aitoudesta, populismista tai onko se totta vai keksittyä, osoittaa, ettei blogeilla vielä ole paikkaa lukijan päässä. Blogi ei ole kirjallisuutta, ei perinteistä päiväkirjaa, ei keskustelupalstakaan. Mitä siis? Ei kirjaa lukiessa ajattele, että onko tästä tarinasta mikäkin osa kirjailijan omaa elämää, kuinka paljon naapurin ja onko se nyt varmasti kronologian säilyttänyt, uskonko kuinka paljon vai en ja jos, niin pidänkö enemmän tai en ollenkaan. Blogeissa tuntuu olevan totta-kunnes-toisin-todistetaan-lukijat, mitä-väliä-lukijat sekä ne ehdottomat, jotka eivät pidä mitään totena tai joille kaikki on kirjaimellisesti totta. Siellä jossain rivien välissä on sitten se porukka, joka tajuaa, että kaikkihan tämä omalla tavallaan totta on, kirjoittajalle niin totta kuin on kipu hampaassa tai silmätulehdus tai kivi kengässä. Fiktiivinenkin kertomus on kirjoittajalle totta, koska hän on tilanteet jossain nähnyt, jotain ehkä kokenut, joku läheinen on tai hän on lukenut jostain, jonka kirjoittaja on ne ehkä kokenut. Jos päiväkirjaa tuntee tarvetta kirjoittaa, niin jonkinlaista terapoimista tai avautumista tai itsekerintää se kai on, kipupisteiden painelua toivossa saada helpotusta tai parhaimmillaan saada koko solmu aukeamaan. Yhtä totta kuin on Luhdan takissa, Mexxin housuissa ja kirpputorimyssy päässä katse sulkeutuneena töihin kiiruhtava ihminen tai ne miljoonat muut erilaisine roolivaatteineen.

Jokainen päiväkirja on itsessään tarina, jonka totuus on se, minkä näemme; meidän oma elämänkokemuksemme yhdistettynä tuhansien muiden kokemuksiin, tietoisiin tai tiedostamattomiin viesteihin ja ne kaikki kirjoitettuna tai kävelemässä juuri nyt, tällä kadulla, Blogoslavian pääkadulla.

maaliskuu 23, 2006

Kevätprojektit

Ikkunalaudan minikaktukset ovat ottaneet Torstista mallia ja kasvaa rojahtaneet kuosista ulos. Multia ei tänäkään vuonna voi vaihtaa, hermostuisivat vaan tottumattomat.

Rankkaa aikaa tämä kevät, kun pitää tehdä ylitöitä joka päivä enemmän ja enemmän, että edes sen verran päivä hämärtyy, ettei kotiin tarvitse ehtiä kevätaurigon raa'asti paljastamia likaisehkoja ikkunoita, sormijälkisiä jääkaapian ovia ja pölyisiä pintoja näkemään. Ikkunat eivät ole niin likaiset, että estäisivät julman auringon paljastukset. Toisaalta, hyvä syy olla pesemättä. Kukatkin tykkää, ettei ihan raakaa aurinkoa tarvitse ottaa.

Päätin muuten sattuneista syistä tykätä yli kaiken porkkanasta ja vähemmän valkosipulivoipatongista. Porkkanaraaste glögirusinamantelisekoituksella oli hyvää. Eilen keksin.

Kyllä elämä on helppoa

Olenko muuten maininnut, että saan näppylöitä aina, kun puhutaan digibokseista, iipodeista, podkastaamisesta, ämpeekolmosista ja mistä tahansa, jossa on jääkaapin saranoita kehittyneempää tekniikkaa. Ei uskoisi, kun ajattelee, miten kätevä näissä viritinasioissa olen. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka sinnikkyys, jolla selätin sen vanhan kakkosdigiboksin näkymättömyyden, siitä kiittelin itseäni aina maanantaihin asti. Nimittäin silloin huomasin outoa pätkimistä lähetyksessä; ei signaalia, signaali heikko, puhe pätki ja ihmiset hajosi pikseleiksi. Tiistaina hermostuin ja irrotin sen hienon, kalliin antennivahvistimen ja laitoin vanhan halpismokkulan takaisin, jolloin lakkasi pätkimästä mutta televisioista näkyi vain jompikumpi. Eilen piruuttani koplasin naisenloogisessa järjestykseeä kaikkea kaikkeen ja kappas: molemmat näkyivät kirkkaasti pätkimättä sillä samalla saakelin nutipäällä, jolla ne eivät aiemmin suostuneet yhteistyöhön. Eikä kestänyt kuin puoli vuotta selvittää tämäkin asia.

Tänään nytkähti toinenkin lähes yhtä ikuinen projekti askeleen eteen, kun vein sovitusti Martin Vehoon saamaan vihdoin sen puuttuvan vanteen. Eivät osanneet luvata varmasti tänään valmiiksi, kun eivät tiedä, että mahtaako ehtiä. Siis yksi vanne ja verhouksen rikkiintymisen toteaminen. Toisaalta, meneehän siihen helposti viikko ja verhousta odotellessa kuukausikin.

Kyllä elämä on helppoa ja aikaa säästyy, kun on digiboksit ja autot. Voi mennä vaikka kahvitauolle.

maaliskuu 22, 2006

Tosipyllystä

Blogostogorskissa ei mikään ole niin epäseksikästä kuin tanssi, olen antanut itseni ymmärtää, joten minun, jos kenkä, on asiaan puututtava. Minulla kun on tuota lukkarinrakkauttakin suuntaansa, olinhan Lolan kanssa samaan aikaan parketeilla. Tanssii tähtien kanssa voisi olla nimenä ärsyttävämpi vain jos ohjelman nimi olisi Tanssin sietämätön keveys, joidenkin asioiden vaan olisi pitänyt jäädä toisintumatta. Ohjelmassahan siis ei edes ole kyse tanssista vaan illuusiosta, siitä samasta tempusta, jota taikurit käyttävät. Kun kiinnitetään katsojan huomio toisaanne, ei silmä poimi varsinaista asiaa eli kun ammattilainen tekee taitavan tanssitempun, ei kukaan huomaa, että tavis seisoo toljottaen ja tökkii jalkojaan epätahtiin. Mutta silläkään ei ole mitään väliä, kilpailuhan käydään joka tapauksessa Markuksen pakaroiden ja Jonen karisman välillä. AL:n yleisönosastossa, tuossa Kansanradion printtiversiossa, joku kritisoi, että ei tuollaiset julkkikset mitään tähtiä ole. No ei olekaan, tähtiä ovat nämä illuusioiden tekijät. Oikeasti ovat. Vain Pöyhöksen pylly on tähdimpi.

Entäpä tämä Baari sitten, siinähän on ideana kasa julkisuuden kipeitä kinuamassa itseään tykö perustamalla baarin muka ihan omin avuin. Baarin perustamisessa oli näemmä tärkeintä työasufarkkujen valitseminen, siihen käytettiin enemmän aikaa, innovatiivia ja energiaa kuin baarin ilmeen tai nimen valitsemiseen. Mutta onhan se toki tärkeämpää, ties kenen pakarat tämänkin kisan ratkaisevat. Porukalla on muuten oikein blogit; näillä eväilläkö vai näillä blogataan rahat himaan. Mistä muuten johtuu tuo varsin yleinen tapa jättää välilyönnit pois pisteiden ja pilkkujen jälkeen?

Tositeeveen blogivastine, Operaatio kesäheila on lähtenyt vaisuhkosti liikkeelle. Tai sitten kirjoittaja erehtyi treffaamaan heti ensimmäisillä deiteillään tyypin, joka ei täyttänyt "… ajavat taitavasti autoa ja löytävät perille melkein ilman karttaa" -vaatimusta. Tylsä edellytys; eksymisen taitohan juurikin vie ihmisen varmimmin uusiin asioihin ja opettaa eläytymään tilanteisiin. Se on seksikästä, jos mikä, vinkiksi vaan Suville.

Juuri nyt en keksi mitään, mikä heti aamusta myrkyttäisi mieltä enemmän kuin se, että raikkaankauniissa pakkasaamussa päänsärkyisenä joutuu kävelemään töihin tupakkia röyhyttelevän ihmisen perässä: ei voi pysähtyä odottamaan raitista ilmaa, kun pitää sinne töihin, ei voi ohittaa, kun ei jaksaisi juosta eikä muutenkaan viitsisi juosta, kun haluaisi rauhassa haukkoa särkyisen päänsä täyteen happeva. Polttakaa kotonanne ja autoissanne, raittiin ilman saastuttaminen ainakin minun edessäni on tosipyllystä. Nih!

maaliskuu 21, 2006

Niksomeanderia jakaa arjen iloja

Tämän talosillan sisempi merkitys kiehtoo: onko sen tarkoitus pitää talot erillään vai pystyssä. Ilmeisestikään se ei ole silta talojen välissä, koskapa ovea ei näy. Vai onko rakentajilla vaan ollut ylimääräistä aikaa ja energiaa ja Marek on sanonut toverilleen, että tekaistaanko Martin miehissä ruokatunnilla tuohon kaari noista jäännöskivistä, olisi siinä turisteilla ihmettelemistä satojen vuosien päästä. Piruuttaan eivät sitten tehneet ovea, jotta kaarelle ei pääsisi tupakalle. Siihenhän se kuitenkin olisi tarkoituksensa löytänyt ja jos olisi yleisissä toimitiloissa moinen, niin yleisöltä sinne olisi kuitenkin pääsy kielletty ja vain henkilökunta siellä röyhyttelisi. Onnistunut oli poikain tekele, sillä toden totta: talot ovat pysyneet vuosisadat pystyssä ja erillään.

Mikäänhän ei ole niin kantava ja kätevä kuin vahingossa keksitty niksi. Meanderian niksinurkka tarjoileekin siksi ja täten viisi kätevintään yleiseen käyttöön.

1) Kaikki oleelliset ja käytössä olevat tavarat on näpäkkää pitää aina esillä, sillä piilossa niiden olemassaolo unohtuu ja ne vievät vaan säilytystilaa, jota tarvitaan mm. tarpeettoman ja käytöstä poistuneen tavaran säilyttämiseen. Siksipä meillä Meanderiassa avoimet tilat ja tasot ovat täynnänsä purkkeja, kannuja, avohyllyjä ja nippelirasioita. Käsillä kauhat, murot, kapustat, jauhot, veitset, sokerit sunmuut kerrankin kymmenessä vuodessa käytettävät , kuten taikinapyörät, sopivasti käyttöetäisyydellä ja –valmiina. Tykkään myös ripustella seinille koukkuja ja koukkuihin tavaroita. Yleensäkin, jos esineessä on olkapää, siinä on jotain ripustettuna. Pätee myös vaatteisiin: kun käyttövaatteet ovat aina esillä, ne voi siitä lajitella päälle ja pyykkiin kätevästi.

2) Nopeasti tien päälle pääsee, kun on aina puolittain valmiiksi pakattu kassi siellä komerossa, jossa on edellä mainitusta syystä tilaa. Kassissa on matkapussukka, jossa on pienet purnukat kaikkea sitä, mitä nainen tarvitsee. Ja nehän taas täytetään niistä isommista purnukoista, jotka ovat vessan tasoilla sopivasti esillä ja käsillä.

3) Vessassa on seinällä kello, sillä aamun kriittisimmät hetket vietetään tietenkin siellä. Tottahan kello on myös ruokapöydän, sängyn, työpöydän ja eteisen seinillä. Kun herätyskello on viisi minuuttia, keittiön kello kolme ja vessan kello kaksi minuuttia etuajassa, ehtii aina ajoissa töihin tai treffeille. Työhuoneen kello saa olla missä ajassa lystäjää, sillä sitä ei katsota, se on vain näön vuoksi.

4) Villasukat pitää olla isot, siten ne saa jalkaan ja jalasta sujakasti.

5) Ja lopuksi helmien helmi: kasvot pestään iltaisin suolalla. Ei kuivata ihoa, on halpaa, kuorii ihon ja iltapalaksi saa samalla suolapalaa. Siinä on myös kaikenlaisia mineraaleja, jotka epäilemättä elähdyttävät ja kirkastavat hipiää. Intiaanisuola on sitäpaitsi muutenkin hyvää ja kaunista.

maaliskuu 20, 2006

Lomaltapaluupäiväntasausviikonloppu

Eilinen loman ja talven loppuhenkäisy röyhtäisi sakarapäisinä neuloina päin kasvoja vaakasuoraan tuiskivan lumimyrskyn juuri, kun kevätaurinko oli saanut houkuteltua iltapäivälenkille. Siinä vaiheessa, kun tuulta ja vettä hylkivän takin huppu oli täynnä lunta, sisäistimme itsemme sulautumaan autokaupan sunnuntainäyttelyyn, jossa kevät kutkuttavasti kouraisi rintoja: "ihanat mittarit, kato", "kato miten kivat pyöreät peilit", "iik, katokato, suloiset pienet kivat ovenkahvat", "ihan mun värinen". Miten niin ei muka nainen riittävästi kiinnitä huomiota auton eri ominaisuuksiin. Kotimatka rannikolta taivallettiin Martin kanssa piiskapäisinä pelloilta huokuavien lumipyörteiden keskellä rystyset valkeina rattia puristaen, ettei vastaan tulevan rekan syöksemä sokaiseva lumipilvi ja WHRROOMH heitä meitä ojaan. Mutta eihän se, Martilla on tuikeat tassut ja pitoisat kynnet. Hän on kuin mäyräkoira: näyttää pieneltä mutta on suuri sielu. Martista on vaikka poliisiksi. Sitä paitsi Martit saavat tehdä ihan mitä vaan, vaikka pysäköidä väärin päin. Ainakin, jos ovat poliiseja.

Tämän aamuista lomastairrottautumista helpotti huomattavasti kahvinkeittimen pohjalle homehtunut tinkeä läimiskä homekasvustoa eikä kahdeksi viikoksi auki jäänyt kylpyhuoneen ikkuna myöskään hidastanut paluuta arkeen. Kevätpäiväntasausaamuaurinko paljasti, että huolestani huolimatta lomansa vedettä voitokkaasti ovat sinnitelleet Torsti ja toverinsa, peljänneet kai joutuvansa parvekkeelle, jos eivät kukoista. Siellä nimittäin roikkuvat vielä viime kesän pelargooniat amppleissa, jos nyt eivät ihan kukassa, niin pelotteina sisäkukille, kuinka käy, jos ei ole kukiksi.

Olen usein miettinyt kaupungeilla liikkuessani, tunnistaisinko vastaantulijassa henkitutun, bloggaajan, jonka kanssa on helähtänyt virtuaalinen sielututtuuden tunne. Olen aina ollut varma, että tunnistaisin ja siksi olenkin olettanut, että en ole koskaan ketään elävänä nähnyt. Paitsi nyt olen: lauantai-iltana, kuuden maissa haukkasi erään pienen baarin ovi savuista ilmaa Humalistonkadulle, sinne puutalon kohdalle. Sisään astui tutunoloinen hahmo. Sanoin kumppanille, että "Ugus tuli". Ikään kuin se olisi ollut itsestään selvää, että juuri häntä odotin tulevaksi. Siinä hän oli, parin metrin päässä, ilmielävänä, ihan juuri sellaisena kuin hänet olen kuvitellut. Kävelin ohitseen urheiluruudun hidasteista tutulla viipyilevällä askeleella, jotta kuulisin hänen äänensä. "Eiei", sanoi ääni ja kuulosti Ugukselta. Ja todentotta, heitti hän myös otsatukkaa rennon viileällä pään heilautuksella. Aivan niin kuin olen aina kuvitellut.

maaliskuu 17, 2006

Silta

/>

Paahdettua gulassikeittoa

Matkaoppaassa kehuttiin kaupungin parasta gulassia saatavan ravintolasta, jonne kartasta katsoimme menevän selkeän reitin: pääkatua suoraan pienemmän aukion kautta pääaukiolle ja siitä kulmasta lähtevän kadun poikkikadulle, kirkon vieressä. Helppoa, sinne siis. Paitsi, että aukioilta ei löytynyt mitään suoria teitä, puhumattakaan tietä, jonka sivukatu oli haussa. Löydettiin kuitenkin kirkko, jota kiertämällä päättelimme oikean kadun löytyvän, kunnes huomasimme, ettei se mikään kirkko ollutkaan, mikälie valtaisa portti ei-minnekään. Kirkko oli toisaalla, jonne sattumalta osuimme ja sitten löytyi oikea kuja, joka ei ollut siellä päinkään, missä oletimme. Hakemamme ravintola oli missä pitikin, paitsi kiinni, lopetettu. Nälkä oli jo tilassa, joka vaati välittömiä toimenpiteitä, joten sisäistimme itsemme lähimpään kivijalkaravintolaan. Listan paahdettu ankan reisi kuulosti herkulliselta ja runsaalta [220 gr]. Eteemme tuotiin olmin väriseksi keitetty pyyn puolikas, jonka "reisi" oli kyljestä törröttävä paljas siipiluu. Syötävä osuus olisi mahtunut tikkuaskiin eikä olisi edes tarvinnut ottaa tikkuja pois.

Kaipuu gulassiin siis jäi. Helppo juttu, tämän minä hallitsen, ajattelin: palapaistia, sipulia ja paprikaa yhtä paljon kutakin. Ei voi kuin onnistua. Lihat erissä paistinpannun kautta pataan ja huuhdeliemet perään, sipulit pannun kautta, sekaan paprikat, valkosipula runsaasti, lihaliemikuutio ja pyre. Hautumaan. Jääkaapista löytyi edellisillasta jäänyt vajaa tölkillinen olutta, sekin mukaan sekä vähän timjamia, chilikastiketta ja chilisekoitusta. Ja tietenkin kourallinen ruokosokerin paloja. Tumman huumaava tuoksu kutkutti kokin aisteja lupaillen kaupungin parasta gulassia, joka kuitenkin hautuessaan oli muuttunut yllättävän liemekkääksi. Kokki päätti sopeutua tilanteeseen, tehdä gulassikeittoa ja kuori jääkaapista löytyneet perunat sekaan, lisäsi hiukan hönkää keitoksen alle ja mietti, että mitäs nyt, kun tehdäänkin keittoa. Smetanaa, eikun lähikaupasta äkkiä siis sitä. Keitto poristeli sillä välin perunat kypsiksi.

Kokki veti aistinsa turvolleen täyteliäistä näkyä ja tuoksua ja tyytyväisenä kiepautti kauhaansa keitoksessa. Aivan; pohjaan palanut kauppareissun aikana. Onneksi kokin koitokset ovat ennenkin päätyneet samaan, joten hän tiesi, miten toimia: soppa uuteen kattilaan, varovainen ryystäisy lusikalla, maistuuko palanut, ei maistu, hyvä ja palanut kattila konetiskiaineen kanssa kiehumaan. Jotain mustia hiutureita keitoksessa oli mutta uskottelimme niiden olevan timjameita. Ehdottomasti parasta paahdettua gulassikeittio ikinä.

[PS: Kun pohjaan palanut kattila on poristellut aikansa tiskiaineessa, kaavitaan möhnät pois ja loppusilaus tehdään sokeripalalla: paahtokattila on kuin uusi.]

maaliskuu 16, 2006

Mutta onhan rakkaus?

Puoliyö, pakkasta kymmenisen astetta, tuore lumi asfaltoitunut sillan pintaan valkoiseksi matoksi. Nuori mies on polvistuneena tytön eteen ja ottaa kuvaa tytöstä patsaan edessä. Salama räiskähtää. Mies laittaa kameran taskuun, ottaa pienen kotelon, tarttuu tyttöä kädestä. Tyttö on häkeltyneen hämillään, nauraa yllätetyn onnellista oloa. Suostuu.
--
Iltapäiväkolmelta kaksi arviolta seitsenkymppistä herraa istuu pubin lokoisissa nojatuoleissa edessään kolpakot ja pari tyhjää lasia. Jutustelu on verkkaisen rentoutunutta ja kiireetöntä. Nauttivat olostaan. Kunnes paikalle pyyhältää vaimot ostoksilta kasseineen. Esittelevät äänekkäästi Vapaa-Valinnasta tehtyjä löytöjä miehilleen, halvalla oli saatu taas. Toinen herroista lähtee könyämään vessaan.

- Miten sää oot noin juavuksissa?
- Mitään oo. Juavuksissa muka.
- Son toi meiän Heikki aina tollanen, kus silmä vaan välttää. Roodoksellaki se oli ihan juavuksissa sillon kyläjuhlissa. Oikein hävetti.
- Samallainen son toi Reinoki. Tallinnassa sai hävetä silimät päästä sen takia.

Heikki tulee takaisin vessasta, vaipuu lepotuolin uumeniin ja luo alistuneen katseen Reinoon. Yhteisymmärrys välähtää sanattomana salamana miesten kohtaavissa katseissa. Tuopit tyhjenevät.

- Tommonen mörrikkä toi Heikki on nykysin aina. Ei se enää anna lahjoja eikä mitään. Ei se ees puhu mitää. Paitti pyytää punasta maitoo kahviinsa. Sanooks Reino viäl, että se rakastaa.
- Ei se sano enää mitään. Ei se ees halaa.
- No pussaako?
- Ei pussaa. Mitäs Heikki? Pussaako?
- Ei se. Mutta kum mää sanon, että halataanko, se tarraa tissiin kiinni ja sanoo, että pannaan sitten kanssa. Aateltiin muuten lähtee seuraavaks sinne Keskiselle, kus siällä on ne hianot sviitit. Maksaa vaan satasen.
--
Avioliitto on puuduttava kestävyyslaji; ei siinä välttämättä räisky enää salamat, ei taivu polvi matkan loppupuolella, eikä nouse käsi aina halaukseen. Mistä senkään lajin maastoa voi etukäteen tietää. Mutta onhan rakkaus?

maaliskuu 15, 2006

Varma kevään merkki

Kolme päivää on jo lehdissä ja teeveessä kerrottu, kuinka kevät on tullut ja rusketus jo tarttuu. Kevään tulon huomaa ilman säämiestäkin koirankakkakeskusteluista. Ehtojen koirankakkojen äärestä on tuoreita kokemuksia kengän uurnissa, joten kevät on. Ainakin keskisessä Euroopassa. Liiskattua tuotosta kengän pohjasta ei poistanut edes nilkkoihin ulottuva vesilätäkkö, polviin ulottuva lumi eikä kilometrin pinkaisu lentoaseman kiiltävän liukkailla kivilattioilla. Siellä on ja ilmeisesti pysyykin. No, mitäs, matkamuistot jäivätkin ostamatta.

Sikäläisille koirille oli hienosti laitettu pylväisiin paperipusseja ja jokaisen viereen roskis taltioituja jätöksiä varten. Ainoa vaan, että villeinä ilakoineet koirat eivät ylettyneet pusseihin. Ja hankalaa kai niihin olisi ollut vääntääkin. Lukutaidottomat hurtat pinkoilivat onnellisina pitkin kaupungin nupulakivetyksiä ja kyykistelivät keskellä jalkakäytäviä. Kuka tyhmä nyt lätäköihin olisi mennytkään. Paitsi tietenkin turisti, joka väistellessään kakkaroita joutui huljuttamaan kenkiään katuojissa.

Rusketusraidat ovat kevättä. Vaikka vaan kengän pohjissa.

maaliskuu 13, 2006

Viiden ja neljän pisteen vihjeet

Hieno maa. Erityisesti, jos pitää viipaloiduista valkoisista pesusienistä. Ruokana siis. Onneksi on etikassa marinoidut sipulit ja hapankaali. Ottaen huomioon, että nainen ei pidä sipulista ja mies ei syö kaalia, varsinkaan ei hapankaalia, kertonee pesusienien mausta jotain se.

Mutta poliiseilla on Martit, tai siis Martinit; citypoliisilla isot ja pikkusaaren virkaveljellä pikku-Martinit.

Hieno maa.

maaliskuu 8, 2006

Naistenpäivää

Tuntia ennen matkalle lähtöä mies kysyy, että missä mun matkalaukku, heittää sinne juuri sopivan määrän vaatteita, ottaa laukkunsa ja lähtee. Passihan miehellä on valmiina taskussa. Kun nainen lähtee matkalle, hänen täytyy miettiä, minkä kokoisen matkalaukun tai kaksiko ottaa mukaan. Ja mitkä kengät ja takki käyvät valinnan kanssa yhteen. Ja vaihtaa ne pariin kertaan. Sitten hänen täytyy pakata kolmetoista puseroa, kolmet kengät, kahdet farkut, kaksi takkia, villatakki [tai ehkä ei], repullinen rasvoja, meikkejä, tukantöyhötysaineita ja kaikkea, mitä voisi saattaa mahdollisesti ehkä tarvita. Sitten täytyy vaihtaa laukkua ja pakata kaikki uudestaan. Paitsi vaihtaa tietenkin kenkiä. Ja takkia. Ja päättää ottaa mukaan lentoasemalle asti sen toinenkin takin, kun ei vielä voi tietää. Ja lähtee. Ja palaa, koska passi unohtui. Ja lähtee taas. Ja palaa, koska matkaliput unohtuivat.

Siksi yksi naistenpäivä vuodessa ei ole yhtään liikaa. Riittääkökään.

Naiset koostuvat munasarjoista ja siksi he ajattelevat enemmän. - Mikael 6 v.

Tätien ja setien ruumiissa on se ero, että tätien ruumiissa on enemmän salaisia paikkoja molemmissa päissä. - Pia 4 v.

maaliskuu 7, 2006

Kolme huomiota

Virkanainen kyllämystyy päänsä oloasuun ja haluaa uudistuksia, säpinää, jotain. Niinpä hän raaskiutuu kalliin, mutta ah niin hyvän parturin tuoliin ja astuu kampaamosta askel, mieli ja kukkaro keventyneinä. Uusi, varsin rok on hänen lyhyt pehkonsa ja muutos mielestään varsin oivallinen. Niinpä illalla hän kiiruhtaa Erityistreffeille korkokengissään kevyin hilpein mielin. Lähiön juopohtava Reiska horjahtelee lievästi vasemmalle kaartavaa kylkimyyryä vastaan.

- Anteeksh, saanksh mä sanoo yhen ashian?
- Noh?
- Shää oot tiäkshä niin sheksikäsh. Sullon aina noi korkokengätkin. Mää tiäkshä rakashtan sua.
- [hämmentyneen punastuksen ääni]
- Saankshmä kattoo sun perään, kus sää kävelet?

Episodista ilahtuneen itsevarmiutuneena virkanainen pyörittelee sitten päätään *merkitsevästi* Erityisen edessä. Hienovarainen kalastelu ei tuota tulosta. Hän päättää yrittää reilusti katiskalla.

- Noh?
- Mitä no?
- NO? Sanoo virkanainen silmiään pyöritellen ja osoittaa päätään.
- Ai, ooksä käyny parturisssa vai.

Illemmalla he eksyvät baariin, jossa edellisillä lumilla olivat käyneet pakkasta pitelemässä yhden kerran. Sisällä baaritiskin ääressä nuokkuu viisi elämän syrjimää sen näköisinä, että olivat siinä istuneet pitempäänkin. Sellaiset kymmenen vuotta. Tuopillisia tilatessaan virkanainen tuntee tiiviin katseen seuraavan itseään. Baaritiskin päästä tuijotetaan häntä tarkasti. Väsyneet silmät on suunnattu tiukan tutkailevasti virkanaiseen, joka hymyilee takaisin, kohtelias kun on.

- Shullon erilainen tukka.
- [tyrmistyksen ääni]
- She on kuule hyvän näkönen.
- Mistä ihmeestä sinä voit sen tietää? Siis että se on uusi.
- Tossahan shää istuit, ihan äshken. Kyä mää shut muistan.

maaliskuu 3, 2006

Turo ja elämän tarkoitus

Hän on Turo. Hän on hyvin lämmin jääkarhu ja myös hyvin vanha. Hän on se, joka pisimpään on kanssani rämpinyt. Turo on ollut minulla aina, mitä nyt muutaman vuoden ollut evakossa välillä. Laitoin hänelle eilen villapaidan Rekun päältä, Turolle se sopiikin paremmin, sillä hän on paitansa täyttävä äijä [Turon viisauksia], sitä puikeliaan miehekästä vanhaa jääkarhumallia, ei mikään nallepuh. Turolla on uudet silmät, sillä vanhat irtosivat evakkoaikana veljen koiran rakastamisen seurauksena.

Turon nenä vähän vaurioitui villapaitaoperaatiossa; vaikka hänen päänsä onkin merkittävästi joustavampi kuin pojan, joka kasvoi ulos ennen kuin sain villapaidan valmiiksi, pää, niin rajansa joustavuudellakin [Turolla näitä viisauksia riittää]. Nenä on hienoa vanhaa nahkaa. Lapsena minun teki aina mieli lakritsakieppiä, kun katsoin Turon nenää. Nyt se on haalistunut ja muistuttaa viiden vuoden takaisesta joulusta yläkaapin kätköihin unohtuneen rasian pohjalle kuivahtanutta toffeeta. Nykyisin tekee usein mieli toffeeta, sellaista kermasuklaatoffeeta, jonka jyystämisestä tulee leuat kipeiksi ja jonkalaista ei löydä mistään, lähinnä sopivaa löytyy Stokkan karkkihyllystä patukoina. Tosin tekee lakritsaakin usein mieli. Turon vika, että hampaasta lähti paikka. Se taas oli salmiakkia.

Villapaidassa hänen melkein irtipoikkiset yläjalkansa [onko karhuilla jalat, käpälät vai tassut] pysyvät paremmin. Paita on aika matso ja sillä tavalla kireä, että Turon lihakset tulevat hyvin oikeuksiinsa. Myös vatsalihas. Viime kesänä Turon evakosta kainalooni otin, siellä se nökötti sen näköisenä, että vie jo kotiin. Hän joutui epähuomiossa sosialisoiduksi veljen lapsille, kun olin jättänyt hänet mielenhäiriössä alkukotoon enkä sitten kehdannut viedä lapsilta Turoa mutta kesällä kehtasin, kun Turo oli jo tehtävänsä tehnyt ja istutin hänet Martin etupenkille. Vähän ne huoltikalla pitkään katsoivat, kun minulla istui Turo turvavöissä.

Siellä se nyt istuu mummon koristuolissa ja halaa maailmaa tietäen, että elämän neljä tarkoitusta ovat rakastaa silmät päästään, joustaa tarvittaessa vaikka nenä vinossa, jos jonkun mieli siitä ilostuu, istua toimettomana villapaita päällä vatsa röllöttäen katsoen uusin silmin eteen päin ja pitää paha maailma poissa. Paha maailma pysyy poissa, kun syö lakritsaa. Tai toffeeta. Ja välillä salmiakkia. Mutta vasta hammaslääkärin jälkeen.

maaliskuu 2, 2006

Omituisten koristeiden koti

Marjut haastoi paljastamaan nurkkiin kertyneet roinat, jotka aikojen saatossa ovat muuttuneet koriste-esineiksi. Roinat?! Minulla mitään roinaa ole. No ehkä joitakin tarpeettomia, epäkäytännöllisiä, rumia, hankalia, tilaa vieviä tai muuten vain epäkoristeita mutta hyvin vähän sellaista, joka olisi vaan unohtunut. Tai siis, niinhän se käy: ensin joku vaan jää ja sitten sen jotenkin jättää huomiotta ja jo kohta silmä tottuu niin, ettei sen roinuutta huomaa. Ja sitten toisaalla tavarat vaan tunkevat sisään, valtaavat kaiken tilan ja käyvät kodoksi. Kun ainakin meanderiassa on se ilmiö, että esine halajaa paria. Ja se taas kaveria. Ja kaveri toveria. Ja aina jossain on joku, joka ehdottomasti vaatii päästä hyvään kotiin. Siitä seuraa kokoelma. Ja toinen ja kolmas. Aluksi niillä on olevinaan jotain kauneusarvoakin mutta kun niitä on liikaa, niin niitä vaan on liikaa. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka eräs Brion mäyräkoita, mummon kätköistä muistoksi otettu kahvikuppi ja yksi nukkekuppi lapsuudesta. Yhtäkkiä niitä olikin monta mäyräkoiraa ja kuppia. Sitten puumäyräkoirat halusivat seurakseen posliinimäyräkoiria ja enkeleitä ja pehmomäyräkoiria. Ja kyllä, ne keräävät pölyä. Ja ei, ei niitä kovinkaan usein pyyhitä. Kuten ei myöskään sitä muuta epämääräistä pikkusälää ja vanhoja hajuvesipulloja. Muttakun.

Kokoelmat nyt vielä jotenkin pystyn itselleni selittämään mutta kukaan ei ymmärrä Torstia, sillä Torsti on todella ruma. Mutta kun hän oli pienenä vanhassa työpaikassani jäänyt äitiyslomalle lähteneen virkanaisen huoneeseen lukkojen taakse ja vuoden siellä muumioiduttuaan suorastaan itki päästä hyvään kotiin, niin pelastin hänet. Hän siitä tokeentui mutta vuoden vedetön laihdutuskuuri jätti jalkaansa ikuisesti hoikan nilkan, joka ei kuitenkaan estänyt häntä kasvattamasta päänsä yli metrin korkeuteen eteläisellä ikkunalaudalla. Josta hän yhtenä synkkänä yönä rojahti lattialle ja katkesi keskeltä poikki. En saanut tynkää kannettua poiskaan ja hän jäi lattialle. Nyt Torsti nojaa rujoa kroppaansa seinää vasten keittiön nurkassa tervehtien emäntäänsä puolentoistametrin korkuisena torspona, sillä sinnillä hän kasvatti katkenneen kaulan jatkoksi toisen muodostaen siten entistä rujomman roilon. Ja mihin Torsti kotoaan lähtisi? Ei mihinkään.

On kuulemma outoa, että minulla on kello vessassa. Ei minusta vaan. Ilman sitä olisin missannut Samikin tänään aamuteeveessä.

[Olen varma, että Triinulla, Marleenalla, Uguksella ja jopa tyylikkäällä herra b.:llä on salaisia roinavarastoja.]

maaliskuu 1, 2006

Tähänkö on tultu

Soitin Vehoon siitä edelleen uupuvasta vanteesta; eivät tienneet mitään. Huuteli ympäriinsä, että tietääkö kukaan mistään vanteesta mitään. Ei tiennyt. Ja sitä, joka mahdollisesti tietäisi, ei löytynyt eikä sen numeroakaan, jotta sille voisi soittaa. Suivaantuneena luettelin sitten muutkin murheeni eli että sisävalon automatiikka sekä takaoven verhoilu oli rikottu sen viiden viikon remontin aikana. Että kai ne sitten laitetaan kuntoon siinä samassa, kun se joku saa sen vanteen vihdoin tilattua. Toisaalta, se oven verhoilun saaminen kestää ainakin kahdeksan viikkoa, kun yhtä vannetta ei saada seitsemässä viikossa. Kokonaisen Smartin rakentaisi nopeammin.

Eilen lähti takahampaasta paikka. Melkein oikeaan aikaan, sillä ensi maanantaina on se varattu aika. Se, jonka varasin syksyllä. Soitin nyt kuitenkin kysyäkseni, että mahtaako hampaan pelkät kuoret kestää vielä kuutta päivää, että josko sille jotain ensiapua pitäisi antaa. Hammashoitaja, ystävällinen sinänsä, sanoi, että apteekista saa hammaspaikka-ainetta, josta voi itse tehdä paikan. Kohta varmaan täytyy hankkia terävämpiä veitsiä, että voi leikata itsensä. Kaihileikkaus tosin voi tuottaa vaikeuksia.

Työterveyslääkäri lupasi viime viikolla postittaa ennen lomaansa reseptin, jonka tarvitsen omalle lomalleni. Ei sitten postittanut.

Muistaakseni joskus on ollut olemassa käsite asiakaspalvelu. Olen muistaakseni myös kuullut puhuttavan sellaisesta, että pidetään, mitä luvataan. Ja jostain ammattietiikastakin on puhuttu muinaishistoriassa. Mutta muistan varmaan väärin.

Ystävän kanssa voi puhua

Nainen ajattelee ääneen.

- Voivatko sun mielestä nainen ja mies olla ystäviä.
- Mmmm....
- Mun mielestä voi. Tottakai voi. Tai siis, no … mitä mieltä sä olet?
- Mmmm....
- Luin jostain, että olisi hyvä, jos miehellä olisi useita naispuolisia ystäviä, siis sillä tavalla ystäväystäviä, niin kuin kavereita siis, vähän niin kuin naispuolisia poikakavereita. Että sillä tavalla mies oppisi tuntemaan naisen paremmin.
- Mmmm....
- Miksikähän muuten sanotaan aina naisten ja miesten välisestä ystävyydestä, että *vain* ystäviä. Ystävä on siis vähemmän kuin rakas. Vaikka ystävä taas on enemmän. Miehet keskenään on ystäviä eikä mitään *vain*, joten nainen on vähemmän hyvä ystävänä miehelle. Vai? Outoa logiikkaa. Naiset keskenään on hyviä ystäviä, eikä mitään *vain*. Jos siis rakkaus muuttuu ystävyydeksi, niin sekö on arvon alennus ja toimii vain kahden eri sukupuolen kesken ja se entinen rakkaus on vähemmän hyvä ystävä tai jos rakkautta ei ollut, niin se *vain* ystävä on vähän niin kuin running up, koeajalla. No joo, tyhmä kysymys. Onhan se. Siis vähemmän, tavallaan. Siis siinä tapauksessa, että rakkaus loppuu eikä se ystävyys siis tule siihen päälle.
- Mmmm....
- Jos ystävyys taas toisaalta kääntyy rakkaudeksi, niin poistuuko ystävyys? No ei. Mutta jos se kääntyy seksiin, niin silloinko ollaan lasikatolla. Siis rakkaus ja seksihän ovatkin eri asia, siis toisinaan, mieluummin ei. Ystävä on se, jonka kanssa voi puhua mistä vaan. Eli siis se on ihan vaan *vain* se ihminen, jonka kanssa voi puhua ja sitten se toinen on parempi vaikka sen kanssa ei siis voi puhua? Tai siis … tää meni nyt jotenkin vaikeeksi. Kaikki kolmehan ovat siis itse asiassa eri asioita ja ihanne on, että ne kaikki on yhtä aikaa. Siis rakkaus, ystävyys ja seksi. Ja sitten niitä naiskavereita, miehillä siis. Että oppii tajuamaan naista. Mistä tää nyt lähti, että kun rakkaus loppuu, ei siis enää voi olla ystäviä ollenkaan. Tai siis … Miksei nainen ja mies voi olla muka sekä ystäviä että rakastavaisia. Minä ainakin haluaisin olla miehen sekä paras ystävä että rakastettu.

Mies reagoi.

- Tarkoittaako tämä nyt siis sitä, että voin pitää useampia naisia samaan aikaan. Siis suhteita. Sellasia. Kais ymmärrät.
- No ei tietenkään tarkota.
- No mutta. Juuri todistelit, että pitää olla muitakin naispuolisia ystäviä, ja että olisi parasta, jos voisi olla seksisuhde ystävän kanssa.
- No en mä nyt sitä tietenkään noin tarkottanu. Tietenkin vain yksi on se yksin rakastettu ja ystävä. Siis minä.
- Toi on just niin taas sitä naisen logiikkaa. Ensin luvataan ja sitten kielletään. Mää tarvitsen ehdottomasti enemmän naisia, että oppisin ymmärtämään naisia mutta mulla ei saa olla naisia.
- Äh, ei sun kanssa voi puhua. Tai siis voi. Tavallaan.



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa