Ankkuritatuointi
Mari heitti löylyä, kuunteli sen sihahdusta ja odotti kuuman huokauksen syleilyä. Pyyhkäisi iholle nousseita helmiä, käsi pysähtyi ja yhtäkkiä hän muisti, kuinka oli pelännyt ensimmäistä kertaa klinikalla sinä syyskuun kauniina aamuna. Ja kuinka turvalliselta tuntui jättäytyä hoitajien käsiin, antaa asioiden viedä, antaa kaiken olla. Ja luottaa. Helppoa ja turvallista kuin äidin askeleet keittiössä aamuisin. Niin ne käynnit olivat alkaneet sujua. Joka aamu samat ihmiset odotusaulassa, hoitajat lopulta tuttuja kaikki, joka aamu samat rutiinit, hämärä huone, tutut äänet. Rauha.Aulassa Mari oli katsellut ihmisiä ja keksinyt heille tarinoita. Elämät ennen klinikkaa. Pitkiä tarinoita, sillä melkein kaikki olivat eläneet jo monta elämää ennen tätä. Mutta mitä he siellä tekivät? Nuoret. Ei heidän olisi pitänyt olla siellä. Ei Marinkaan olisi pitänyt. Mutta hän oli. Nyt he kaikki kuitenkin elivät tarinan samaa hetkeä ja kaikilla oli sama loppu. Tai eihän se loppu ollut. Se tuli myöhemmin mutta sitä ei niihin tarinoihin laitettu. Paitsi yhteen. Tuttu pastori oli siellä kolmannelta viikolta alkaen joka aamu. Istui rauhallisena sohvalla ja katsoi eteensä. Hän ei ollut siellä pastorina vaan isänä, tyttärensä tukena. Senkin tarinan lopun Mari luki lehdestä myöhemmin. Tytär oli kuollut jouluaattona.
Marin käsi kosketti varovasti arpea. Siisti ja kaunis, niinhän se lääkäri oli luvannut, tikkaavansa nätisti, kun "tällä on varmasti vielä käyttöä". Nyt sitä tuskin enää huomasi, eikä se muutenkaan ollut koskaan häirinnyt. Olipahan vain. Arpi. Muiden joukossa. Hän katsoi tatuointejaan, neljää pientä sinistä pistettä. Hänen omat pienet suojelustatuointinsa. Niiden avulla sädehoito tarkennettiin. Hänen ankkuritatuointinsa. Niiden avulla hän oli vielä hengissä.
Jäät paljosta paitsi, jos et lue, mitkä ovat elämän kolme tarkoitusta [Valo s. 6-9]
Jälkipuheet
Eräällä elämässäni jonkin aikaa viivähtäneellä läheiselläni oli ylävartalossaan nuo neljä tatuoitua pistettä. Jotenkin ne koskettivat erityisen syvästi, vaikka keskellä rintalastaakin kulki monikymmensenttinen arpi, kuin vetoketju.
Harvoin niin pieniin pisteisiin pystyy kirjoittamaan niin paljon. Ja niitä tatuointeja ei koskaan kadu. Ellei nyt sitten kadu koko ensimmäistä elämäänsä.
Linkkaamassasi artikkelissa pisti silmään yksi toimittajan kommentti: "Yleensä Etelä-Suomen lapset lakkaavat katsomasta aikuisia silmiin täytettyään viisi vuotta; he eivät enää usko, että siellä olisi ketään kotona."
Pistää kyllä ajattelemaan..
Niinpä. Pisti ajattelemaan. Siksiköhän harva aikuinenkaan katsoo silmiin. Kun se pelkää, että toinen näkee, ettei kukaan katso häntä ja siksi ei katso.
Tai sitten niin päin, että se pelkää että toinen tosiaan katsoo, ja tulee alaston olo. Syyt aikuiselle katsoa toista aikuista silmiin ovat niin vähissä, että silmiin katsominen ymmärretään melkein aina väärin. Siksi en enää katso muita silmiin, ihmiset joko vaivaantuvat - tai ymmärtävät väärin. Ja sitten se on aina minun vikani.
Eilen ammattilainen, NLP-kouluttaja, demotessaan positiivisen ja kriittisen palautteen antamista varmaan itselleenkin huomaamatta käänsi katseensa pois, kun tuli kritiikin aika. Silmiin katsominen on intiimiä, paljastavaa, riisuvaa, vaivaannuttavaa. Jos siihen ei pysty ammattilainen, niin miten amatööri. Tosin positiivisen viestin kertominen silmiin katsoen on niin antoisaa, että sitä iloa ei hevin jätä nauttimatta.
Kiitos Valon linkistä ja vinkistä.
Pistääpä taas ihmisen aika mietteliääksi.
Kiitos itsellesi. Siitäkin, että löysin Kehräsaaren. Ja siitä, että olit samalla aallonpituudella. Se aina lämmittää.