Ovikello soi joka aamu samoihin aikoihin ja ryntäsin saparot suorina avaamaan ja arvuuttelin, onko siellä Hanne vai Sini. Joka aamu jompi kumpi kävi kysymässä sen saman kysymyksen: "Ooksää tänää mun kaa?" Minä lupasin joka kerta, koska minusta oli sejasama kumman kaa olin, molemmat olivat naapurin tyttöjä ja se toinen oli joka tapauksessa myös meidän kaa. Ei se ollut ystävyyttä, ehkä toveruutta.

Koulussa minulla ei ollut varsinaisesti ketään, ystävistä nyt puhumattakaan. Minä olin se luokan luottoläksyntekijä, jolta sai aina kopsattua laskut, joten ei minua varsinaisesti syrjittykään tai kiusattu. Kuka nyt niin tyhmä olisi, että lypsävän lehmän ummettaisi. Tunsin tottakai, että minä olin siedetty vain siksi, että olin kiltti ja nöyrä. En osannut asiasta sen kummennin kärsiä, koska en kaivannut kavereita. Minun maailmani oli pieni ja elävä, enkä varsinaisesti sitä halunnut kenenkään kanssa jakaa. Joskohta sitä ei varmasti kukaan olisi ollut kiinnostunut jakamaankaan. Ei se ollut ystävyyttä, ehkä kaveruutta.

Mitä aikuisemmaksi aika minut saattoi, mitä kriittisemmäksi ja varovaisemmaksi tulin. En koskaan päästänyt ketään niin lähelle, että olisin antanut itsestäni kaiken. En vain osannut, en välittänyt, en tuntenut tarvetta. En uskonut ystävyyteen, sellaiseen, jota minä pidän arvossa: luottamukseen, helppouteen, mutkattomuuteen. En vaan tavannut ketään, joka varsinaisesti olisi välittänyt minusta minuna enkä koskaan tavannut ketään, jonka olisin halunnut päästää tutustumaan minuun. Se oli yksinäisyyttä.

Aikuistielleni osui kuitenkin huomaamattani hienoja naisia, jotka vuosien saatossa salakavalasti ovat osoittautuneet ystäviksi pyrkimättä siihen ja tiedostamattani, että niin tapahtuu. He vain osoittautuivat ystäviksi aikoina, jolloin muut käänsivät selkänsä. Vaikka heistä ketään en ole tavannut kasvokkain vuosiin ja osaan en pidä yhteyttä kuin satunnaisesti, osaa en ole tavannut koskaan ja osa on varsin tuoreita, ovat he hyviä ystäviäni. Kasvuystäviä. Kuin vanhoja rakkauksia, joiden tietää kestävän, jotka ovat osoittaneet pysyvyytensä ja joiden vuoksi tuntuu, että elämässä on siivekkeitä, jotka auttavat matkalla ja pitävät huolen, ettei alus karahda pohjaan. Ystävyyden erottaa kaveruudesta ja toveruudesta luottamus: ystävään voi luottaa, hänen käsiinsä uskoisi itsensä ja hänen tietää olevan läsnä, vaikka hän olisi matkojen takana. Minulla on onni tuntea hyviä ihmisiä, joiden ystävä pyrin olemaan niin hyvin kuin pystyn. Joskus on tosin hetkiä, jolloin en jaksa ja silloin kaadun ystävieni henkiseen syliin mutta he ottavat minut vastaan, pitävät pystyssä kunnes jaksan taas olla tukipuuna heille. Yritän olla hyvä ystävä, olla läsnä silloin, kun tarvitaan. Varsinkin silloin. Lahja, joka annetaan sille, joka antaa itsensä; se on ystävyys.

Minulla on ollut onni tavata myös Se Ystävä. Se, jonka tietää Ystäväksi heti, kun häneen törmää. Se, jonka kanssa ei hosuta ystävyyden paalukkoa rakennettaessa. Se, jonka ystävyys ansaitaan. Se, joka sukeltaa suoraan sydämeen, kaataa muurit ja antaa luottamuksensa. Se Erityinen. Minulla on. Erityinen.

Kiitos.

"A friend is one who walks in when the rest of the world walks out." -Walter Wincher