Meillä oli lukiossa maanantaiaamuisin tuplatunti koululiikuntaa. Motivoi. Valtavasti. Sitten opettaja kaatui (meidän) luistelutunnilla ja katkaisi kätensä. Perspektiivi laajeni kertaheitolla, kun sijaiseksi saapuneen aerobickoneen nähtyään ymmärsi oman opettajan olleen suuri humanisti ja ihmisystävä.

Koululiikuntaa osallistumiseni loppui siihen. Luojan kiitos se yksi pakollinen kurssi oli talven luistelukauteen mennessä suoritettu.

Liikuntaa aloin harrastaa innostuneesti välittömästi tämän jälkeen.

Koulu onnistui tappamaan minussa monia asioita, liikunnan erityisesti. Erityisen erityisesti kaiken ryhmässä edessäseisojan käskysta tapahtuvan liikkumisen. Ja luistelun. Ja hiihdon. Ja pallopelit. Liikkumisen ilon. Minua ei saa willit hevosetkaan mihinkään aeropikkiin ja spinningiin. Ei.

Maanantaista en muista kuin loputtoman pitkän kotimatkan hämärän lävitse ja uupumuksen ja päässä pyörineet ajatukset, jotka tulivat aina liina myöhään.

Jostain syystä en ole vieläkään päässyt sen yli, että lasten opettajat ovat minusta, tuota noin, niin, no ... erityisenlaisiansa. Ehkä se vain muuttaa ihmistä, että on muiden edessä ja yläpuolella ja isompi ja tietävämpi ja vahvempi. Aikuisten opettajissa ei ole samoja piirteitä.

Maanantai on aina kaiken uuden alku. Voi myös jäädä odottamaan viikonloppua.

Koulumuistoista minulla on samoja tuntemuksia; jumppamaikka kadotti liikkumisen ilon ja ruotsin opettaja kiinnostuksen kieleen. Onneksi aikuisena näki asiat toisin - kun ei kukaan enää pakottanut...

Aikuiskouluttajista - kiitos, Mea ;)

Maanantai on kuin syksy; silloin aloittaa uusin innoin uusia asioita ja tarttuu vanhoihin taas levänneenä. Ja vaikka ei olisi aina niin levännytkään, vaikka su-ma-yö olisi valvottanut, jotain outoa on tapahtunut sitten opiskelu- ja kouluaikojen ahdistusten. Ehkä sitä on vaan oppinut ottamaan ilon irti pienistäkin asioita, kun elämä on opettanut, ettei niitä isoja asioita aina ole tarjolla. Harvoin jopa on.

Aikuisopettajat ovat opetettavien kanssa tasavertaisia ja näyttävät sen. Tietysti suhtautumiseen vaikuttaa sekin, että aikuiset opiskelevat omasta halustaan eikä opettajalla ole kivirekeä. Silti.

Miksiköhän se koululiikunta saa niin kärkkäät kielenkannat irtoamaan. Jo pitkään olen vieraalle ihmiselle varoen ilmoittanut ammattini tietäen, että ryöppy sieltä todennäköisesti tulee ja aina samanlainen. MUTTA...ymmärrän sen. Nuori murrosikäinen tyttö on herkimmillään ja liikuntatunneilla voi saada suurta vahinkoa aikaiseksi, tahattomastikin. Ruumiillisuuteen liittyy niin paljon erilaisa merkityksiä, että vain ihminen itse voi sen tietää. Toivon hartaasti, että entiset oppilaani muistavat hyvällä ja nykyiset "aikuiseni" osaavat ottaa vitsini vitseinä (ne huonotkin). Mutta kyllä herkkyys nuorten aikuisten kanssakin on paikallaan, puhumattakaan "oikeista"aikuisista, joiden kanssa täytyy olla supertarkka, ettei tapa sitä pientä viriävää innostusta, joka on syttynyt kymmenen vuoden liikkumattomuuden jälkeen.
Mea, uskallan kyllä suositella sinulle hydrospinningiä - se oli uusi kokemus minullekin ja hiukan skeptisesti sinne menin, mutta tulin tyytväisenä takaisin : )

Koululiikunnan ankeat muistot eivät minulla kohdistu niinkään opettajiin vaan luokkatovereihin. Minulla oli jo nuorena, nuorempana kuin muilla, rinnat ja minua kiusattiin niiden vuoksi liikuntatunneilla. Siksi inhosin sitä ja opin lintsaamaan kaikilla mahdollisilla tavoin.

Hydrospinning kuulostaa juuri siltä, mihin minua ei saa villit hevosetkaan. Ei sillä, etten uskoisi sinua mutta kun en kertakaikkiaan saa itseäni ryhmätunneille. Ajan paljon mieluummin tuota nurkassa seisovbaa oma kuntopyörääni omaan tahtiini ja ihan yksin. Ja juoksen yksin ja voimistelen itsekseni. Syytän tästä koulukiusaajia, en opettajia. Tosin minun opettajani yliarvostivat balettitunneilla kävijöitä samaan aikaan, kun minä hiihdin piirinmestaruustasolla ja sain seiskan urheilusta.

Olen lievästi sanottuna urheiluun negatiivisesti suhtautuva henkilö. Pidän kyllä liikkumisesta, kunhan se ei ole millään tavalla ohjattua tai sääntöjen alaista.

Mutta kaikkea suoritukseen tähtäävää ja ohjattua valmennusta edellyttävää urheilua inhoan erotuksetta. Yleisurheilu, hiihto, mäkihyppy, formulat, pallopelit, jääkiekko, luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Inhoan niitä. Niin paljon, etten suostu katsomaan esim. tv:stä kolmea sekuntia kauempaa minkään lajin urheilua. Sen verran aikaa menee, jos kaukosäädintä ei ole saatuvilla, ja joutuu juoksemaan tv:n luo sulkemaan sen.

Epäilen, että koulun liikuntatunnit olivat tämän kaiken alullepanija. Liikkumisen ilon löysin vasta aikuisiällä, kun tajusin, ettei minun tarvitse tehdä mitään suoritusta, vaan voin liikkua omaksi ilokseni. Ja sitä iloa ei yksikään ohjaaja tule pilaamaan. Koskaan.

Jotain on ollut pahasti pielessä monessa koulussa liikuntatuntien suunnittelussa, koskapa et ole ainoa. Itse asiassa olen aina hämmästellyt niinkin sankkoja joukkoja kuin ohjatuissa jumpissa naisia käy. Hyviä ja innostaviakin opettajia on siis joukossa ollut.