Miesten silmin
Kun nainen on sillä silmällä katsellut kämppäänsä jo viidettä kuukautta, on aika ryhtyä toimenpiteisiin. Jollaiset osoittautuivat pariksi reiskaksi, joiden M15-kokoiset hartiat tuntuivat oudosti täyttävän nukkekotini ja lähes parin metrin korkeudella kulkevat katseet hipoivat ilmatilaa, jota siinä kämpässä ei olekaan ennen käytetty. Pientä pintalaittoa, ei sen kummempaa. Keittiötä vähän ehostetaan, tapettia seinään ja vessaan pitäisi saada lisää kaappitilaa. Sitä varten olin hahmotellut mielessäni entisen peilikaapin viereen askarreltavan lisäkaapin. Reiska seinää mittaillessaan sanoi, että jos siihen laitetaan haaveilemani valo, niin otsa osuu ramppiin. Siis sinne, minne en varpistamatta saa hammasharjaa lataukseen. Ei siis minun otsani, ja Erityinen ei ole valittanut. Tosin Hän ei valita koskaan mistään, joten se ei vielä todista mitään.
Mitähän reiskat sanoisivat alkukotoni mittasuhteista: perheeni on kaikki tällaista samaa puolentoista metrin mitan molemmille puolille kasvanutta hobitti-kokoista hukkapätkää ja isän itse itselleen suunnittelema ja tekemä talo on mittasuhteiltaan siten hiukan poikkeavahko. Naapurissa asui aikanaan ihan normaalin mittainen, ehkä 180-senttinen mies, joka ensimmäistä kertaa kylään tullessaan löi otsansa heti ulko-oven yläkarmiin. Ja ennen kuin istui keittiön pirtinpöydän normaalia matalammalla penkillä oli lyönyt sen toistamineen, kolmasti, ja vielä kertaalleen kattolamppuun. Sen jälkeen hän kyllä oppi kumartelemaan. Toinen naapuri otti lippalakkinsa pois vasta olohuoneessa, sillä lippa suojeli mukavasti otsaluuta. Meillä kävi siis tavallista nöyrempiä hattupäisiä miehiä. Siksi varmaan opin olettamaan, että mies on ristiriitainen persoona: samaan aikaan nöyrä ja omapäinen oman tiensä kulkija, joka kumartaa mutta pitää hatun päässään, koreilematon mutta tilannetajuinen.
Ja siksi varmaan en koskaan ole yrittänytkään ymmärtää miehiä. Paitsi eilen kiekon ja köölingin sietämättömän jännittävissä tunnelmissa tajusin, miksi miehet katsovat pelejä.
Jälkipuheet
Niin.
Mitähän nykyihmiset tuumaisivat jos kyläilytavat olisivat samanlaisia kuin meillä kotona näki.
Ilmoittamatta naapurit tulivat vaan ehtookylään jos semmonen älli iski. Istuivat kyökin penkin päähän ja turisivat joutavia, kakoivat kurkkuaan ja tupakoivat sisällä keneltäkään lupaa kysymättä.
Kahvia ja pullaa piti olla aina tarjolla ja aikaa kertoilla omia kuulumisiaan. Pillilupi kun oli poltettu ja muutamaan kertaan sammunut suitsuke sammutettu niin roskaa oli aika paljon joka heitettiin kyökin pesään. Eräs siisti mies ei tohtinut pyytää tuhkakuppia vaan karisti tuhkat saappaansa varteen.
Sylkykuppia ei onneksi ollut nurkassa johon olisi sylkimällin voinut roiskaista. Pölliklubin polttajat osasivat hienosti ulkosalla iskea natsan irti holkista kämmenkuppiinsa toisella kämmenellä iskien.
Jos tuli kulkukauppias niin sisälle sekin törmyytti ja saattoi kahveet saada juodakseen tuo matkalaukussaan supermarkettia raahaava luojan luoma .
Eräs naapuri päästi yllättäen sellaisen kauhean konekiväärimäisen naururähäkkänsä että pienimmät lapset säpsähtivät.
Aaltosen Kalle oli paikallinen boheemi ja taidemaalari. Tuli sisälle resuisine ja haisevine vaatteineen ja kysyi: -ostaisko kukaan tälläisiä töhryjä?
Jos kukaan ei heti ehtinyt mitään myöntävää vastata, hän vastasi ite: "no antaa olla, menenkin tästä eteenpäin"
Kallella ei ollut vakinaista asunsijaa ja kuoltuaan erääseen heinälatoon hänen taulujensa arvo kuitenkin nousi melkomoisen korkeaksi.
Nyt ryhtyi vaivaamaan tuo Aaltosen Kalle. Ettei vaan olisi alkukotoni seinillä Kallen maalauksia. Samaan aikaan rakennetuissa taloissa kaikissa on, osassa jopa koko seinän peittävä maalaus ja tarinan olen kuullut: tuli taloon ja ruokaa vastaan oli valmis maalaamaan niin paljon kuin isäntäväki jaksoi syöttää.
Konttorityöpaikoilla ovat riesana nämä nykyajan laukkuryssät: tulevat kutsumatta kylään, levittävät vaivihkaisista estelyistä piittaamatta tavaransa esille ja istuvat penkissä sinnillä. Kahvia niille ei kyllä tarjota, silti eroon niistä ei tahdo päästä.
Onneksi kyläilykännit ovat nykyisin vähemmän spontaaneja.
Itse olen miettinyt, että sitten joskus haluan talon jossa on keittiönpöydät ja vessan peilit ja kaikenmaailman tasot ja koneet vähän tavallista ylenpänä, ettei selkä tuu kipeeks. siinä on kanssa vierailla sitten miettimistä, että mitenkäs yltää pöydän ääressä istumaan.
Jaa että vielä korkeammat kuin ovat nämä nykyiset standardit? Huikean korkeat. Minä en ilman korkokenkiä yletä edes naamaani huuhtelemaan, saati näe otsaa alempaa kasvoja varpistamatta. Ruokapöydät tuntuvat aavistuksen liian korkeilta tai tuolit matalilta ja olo on kuin ikuisen pikkulapsen.
niin
voitaisko sanoa että olet sinä snadi gimma?
Marketin lukiolaisapukassahenkilöt kysyvät henkkareita josko vain yhdenkin siiderin erehdyt joskus ostamaan.
Itse olin 28v kun Alkossa henkkareitä kysyttiin ja olin varsin imarreltu.
Imarreltu -hassu sana niinkuin kallioimarre. Sellainen pikkukehu kalliosta. Äitini oli oli omaasukua Kallio, menkööt kehut hänelle ja levätköön rauhassa.
Tahtoisin huomauttaa, että spontaanit kyläilykännit voivat silti olla erinomaisen hauskoja.
Snadi on halpa ylläpitää, sanoi isäni, ja erehtyi. Yhtä paljon maksaa snadit vaatteet ja pitää vielä lyhentää ite.
Me nimenomaan emme harrasta spontaania kännäilyä, me olemme snadisti sillä tavalla varautuneita. Mutta varmaan ovat hauskoja.
Juu...tuttu juttu. Kylppärin peilistä näkee otsan, maustehyllyllä ei ole mitään virkaa ja ovisilmästä ei näe ellei hae tuolia. Mulla on kotikotona korolliset kengät eteisessä, siitä ne on näppärä sujauttaa jalkaa kun menee kylppäriin. Harvemmin niitä kenkiä muuten käytän. :)