Kotimatka
Viiden ruuhkabussi kituu tietään kaupungille. Kaksi miestä, vajaat kolmekymmentä elettyä vuotta kummallakin, mustien silmälasien alla kasvot väsyneet, suut hymyttömät, salkut sylissä, pipot päässä. Perjantai-ilta aluillaan.
- Onpa juhlaa päästä kotiin jo tähän aikaan perjantaina. Läksin vaan, kun en saanut mitään järjellistä aikaan.
- Joo, oon kuullu, että teikäläisillä ylitöitä teetetään. Enemmän kuin laki sallii.
- Viime vuonna tein 300 tuntia, ilman korvausta. Kaveri teki 600 ja lähti yliopistolle töihin. Se sano, että kapeampi leipä maistuu ihan hyvältä, kun sen saa sentään syödä kotona.
- Kyllähän se houkuttais meikälaistäkin noi yksityisten liksat, mitäs tässä, perheetön mies, joutais painaa vaikka duunia. Olisko teillä töitä tekevälle, hehe.
- Juuei, ei ole perheellisen hommaa tämä. Vaimoa näkee joskus viikonloppuisin ja vilahduksen aamulla. Lapsia ehdi edes tehdä. Hyvä vaan, eihän niihin ehtis tutustuakaan.
Bussiin nousee kaksi hyvän näköistä naista, biletysmieli kuuluu riehakkaina naurun remahduksina ja näkyy silmäripsien raskaina arvioivina iskuina musta-asuisiin salkkumiehiin päin.
- Heh, siinä olis. Saumat. Vaan eipä mitä, kotiin vaimon luokse.
- Äläs ny, kyllähän sää nyt voit pienet lähtee ottaan. Katotaan, missä noi jää pois, mennään perässä. Parit vaan. Yhdet edes.
- En minä. Vaikka toisaalta, tekishän se hyvää. Ei tule paljon enää missään käytyä. Viimeks pikkujouluissa ja taisi edellinen kerta olla kesällä yhdet siiderit Sirpan kanssa terassilla. Seurusteluaikana sitä vaan jaksaa pörrätä ja sitten yhtäkkiä, naps. Aina töissä tai kotona vaimon kanssa, kun ei jaksa lähteä. Ja mihin sitä nyt lähtis. Ja miksi. Voihan sitä olla hiljaa kotonakin. Tulee sitäpaitsi halvemmaksikin.
- Jaa-a, sellasta se on kun perheellistyy, mutta hei, mää taidanki jäädä tässä pois.
Yksinäinen hymytön mies katsoo bussin ikkunasta, kun tumma hahmo juoksee kevyesti kiinni kulman taakse katoamassa olevan kiherryksen ja ehtii nähdä, kuinka raskaiden silmäripsien alta arvioiva katse luokittaa lähestyjän.
Jälkipuheet
Aina töissä tai kotona vaimon kanssa, kun ei jaksa lähteä. Ja mihin sitä nyt lähtis. Ja miksi. Voihan sitä olla hiljaa kotonakin.
'' Noihin jäin tänään jumiin kirjoituksessasi , se kuvaa niin tätä. Toinen ottaa ja tarttuu, ja se toinen - iloton, jää, turtuu- mutta se on taas toisaalta se oikea tie.Mikä on oikea?''
Kylläpä tuntuu hyvältä, kun joku on lukenut koko jutun ja poiminut juuri sen pointin, jonka sinne upotin. Kiitos siitä.
Luin tuon itse asiassa monta kertaa ;-) , ennen kuin osasin pukea sanoiksi edes osan ajatuksistani.
Kirjallinen ilmaisu on kaunis taito, ja soljuva kirjoitus on nautinnollista lukea.
Kiitos.
Blogikirjoitusten lyhyt ikä surettaa minua toisinaan: sille on antanut aikaansa, hionut, lastannut täyteen merkityksiä, antanut kirjaimille mieleisensä järjestyksen, muuttanut vielä kerran, ja vielä kerran. Ja sitten sen elinaika on yhtäkkiä ohi, nopeammin kuin se syntyi. Ihan kuin huolella valmistetun aterian, joka hotkitaan ajattelematta ja röyhtäistään päälle, sanotaan kiitos ja noustaan pöydästä. Ja kokki jää hämmentyneenä likaisten kattiloiden ja vuokien kanssa ihmettelemään, että tässäkö se nyt oli.
Tuntuu aina hyvältä, kun rakkaudella tehty ruoka saa kiitosta. ;)
Joo, blogikirjoituksen elo on lyhyt. Net vain silmätään nopsasti. Sitten jo päätyvät arkistojen hautuumaille.
Kirjoita novellikokoelma Ihmisiä bussissa. Jos olisin kustannustoimittaja, kustantaisin heti.
Kun on päivä, jolloin mitään ei synny, niin voisinkin kaivaa arkistojen kätköistä aarteita ja kukaan ei huomaisi mitään. Taidankin tehdä niin. Jostain syystä sitä vaan yrittää aina kirjoittaa sellaista, mitä ei aiemmin.
Kummasti senkin vaan muistaa, että mitä kaikkea on kirjottamu vaikka ruimaisuja on toista tuhatta. Paljon muuta sitten muistakaan.
Ai niin, mikset ryhtyisi kustannustoimittajaksi. Tai miksen minä ryhtyisi niitä kokoamaan. Hmm, niin miksen ...
Niin. Miksipäs ei...?
Hmmm.
Kierrätyksestä kiinnostuneena innostun tuosta heti. Voisi ikään kuin hioa ja uudelleenkirjoittaa vanhoja tekstejään. Varmaan tällaisista novellinomaisista kuin sinulla saisi paljonkin irti.
Kierrätyksessä olisi sekin etu, että voisi uusin silmin niitä katsella ja editoida ja ehkä saada hiukan särmääkin enemmän esiin. Kun eihän se uudelleen kirjoittaminen ole tähänkään asti juttuja ainakaan huonontanut.
Niin.
Sellainen pieni kirjanen tai kaksi jossa olisi ruuhkabussitarinoita.
Kirjaa olisi hyvä lukea ruuhkabussissa ja samalla katsoa ympärilleen ja arvuutella onko bussissa juuri samanlaisia ihmisiä ja tapahtumaketjuja.
Onhan siellä bussissa koko elämän kirjo. Poislukien pääjohtajat pyörätuoli-invalidit ja ulkomaiset liikemiehet, -paitsi kai hekin ehkä joskus.
-minkähänlaista olisi matkustaa täpötäydessä intialaisessa ruuhkabussissa?
Miehiä ei juuri busseissa näe, sillä tavalla vääristynyt on kuva. Paitsi pikkujouluaikaan lähiöistä nappaskengissä orvon näköisinä kaupunkiin päin pyrkimässä. Ne erottaa siitä, että eivät tiedä, kummalta puolen tietä pääsee keskustaan.