Eilen oli suunnitelmissa siivota kaikki keittiön kaappeihin kertyneet tärkeät tällä-saattaa-olla-vielä-käyttöä-tavarat roskiin. Mutta voi epäilyksen kuluttavuus: saatanhan jonain päivänä tarvita vaikka niitä säilömiäni Alkon pullolaatikoita, kaikkia kolmeakymmentä. Entäpä joulukoristelaatikko? Epätodennäköistä mutta mahdollista on, että jonain jouluna päätänkin tykätä joulukuusesta, voinko siis mitenkään heittää alkukodosta läpi useiden muuttojen kuskatut koristeet roskiin. Entä iskeekö nyt vihdoin se tuhannen stressi, jota päivää varten olen säilönyt kaiken sen monikymmenneliömetrisen kuplamuoviaarteiston? Tai kymmenet pakkauslaatikot? Olenko sittenkin aikeissa virittää niihin lahjoja, jotka käärin säästämiini joulupapereihin ja rusetoin jemmaamiini lahjanaruihin? Saatan ehkä haluta yhtäkkiä tehdä ylähyllyn sadoista lehdistä revityistä resepteistä kansion, jonka voin sitten etäsijoittaa takaisin sinne yläkaappiin muiden kaltaistensa joukkoon. Voisinhan tehdä niistä resepteistä jotain, esimerkiksi johonkin niistä lukuisista purkeista, joita on kuivauskaapin ylähylly täynnä. Sillä ylähyllyn peränurkassa olevalla jurttikoneella voi olla vielä käyttöä. Tai ehkä siirrän sen vohveliraudan, voileipägrillin ja Tuppeprwaren leivonta-alustan seuraan alimmalle hyllylle. Toisaalta sekin hylly on aika täynnä, ehkä minun pitää sitten hävittää kaikki kahdeksan kakkuvuokaa, kun en koskaan kuitenkaan leivo kakkuja. Mutta eihän sitä tiedä, kun on ne reseptitkin. Tai jos tahtoisinkin käyttää löytämiäni kahta rasiallista paperisia pikkuvuokia, jossa tapauksessa voisin heittää roskiin ne peltiset muffinssivuuat, joita en ole koskaan käyttänyt. Alahyllyn leipäkone! Sitä ainakaan ei voi heittää pois.

Siirtelin tavaroita paikasta toiseen, ruiskuttelin Herra Muskelia kaappeihin ja ihmettelin, kun tarmo ei lopu vaan kiipeän kahden keittiöjakkaran muodostamaa rakennelmaa ylös alas eestaas ja järjestelen, heitän pois, teen päätöksiä kunnes päässä huimaa. Ei muuten kannata suihkia runsaasti Muskelia pää kaapissa. Ikkunanpesunesteilmiö!

Muuten olen sitä mieltä, että laskiaispullassa pitää olla mansikkahilloa sisuksiin koverretussa kuopassa ja runsaasti vaniljalla maustettua kermavaahtoa hatuksi. Pulla saisi olla etäisesti raa'ahkon oloista, hiukan raskasta ja ehdottomasti kaardemummaista. Pullan päällä ei mielellään mitään palaneita manteleita. Perverssiä olisi tykätä voisilmäpullasta tehdystä laskiaispullasta mutta ah niin hekumallista. Ei sillä, että mitenkään ronkeli olisin.

Kolme isoa muovikassillista ja yksi laatikko odottavat kantamista roskiin. Ellen sitten tule katumapäälle.

Kirjoitti: mea 09:20 | Jälkipuheet (7)

Viiden ruuhkabussi kituu tietään kaupungille. Kaksi miestä, vajaat kolmekymmentä elettyä vuotta kummallakin, mustien silmälasien alla kasvot väsyneet, suut hymyttömät, salkut sylissä, pipot päässä. Perjantai-ilta aluillaan.

- Onpa juhlaa päästä kotiin jo tähän aikaan perjantaina. Läksin vaan, kun en saanut mitään järjellistä aikaan.
- Joo, oon kuullu, että teikäläisillä ylitöitä teetetään. Enemmän kuin laki sallii.
- Viime vuonna tein 300 tuntia, ilman korvausta. Kaveri teki 600 ja lähti yliopistolle töihin. Se sano, että kapeampi leipä maistuu ihan hyvältä, kun sen saa sentään syödä kotona.
- Kyllähän se houkuttais meikälaistäkin noi yksityisten liksat, mitäs tässä, perheetön mies, joutais painaa vaikka duunia. Olisko teillä töitä tekevälle, hehe.
- Juuei, ei ole perheellisen hommaa tämä. Vaimoa näkee joskus viikonloppuisin ja vilahduksen aamulla. Lapsia ehdi edes tehdä. Hyvä vaan, eihän niihin ehtis tutustuakaan.

Bussiin nousee kaksi hyvän näköistä naista, biletysmieli kuuluu riehakkaina naurun remahduksina ja näkyy silmäripsien raskaina arvioivina iskuina musta-asuisiin salkkumiehiin päin.

- Heh, siinä olis. Saumat. Vaan eipä mitä, kotiin vaimon luokse.
- Äläs ny, kyllähän sää nyt voit pienet lähtee ottaan. Katotaan, missä noi jää pois, mennään perässä. Parit vaan. Yhdet edes.
- En minä. Vaikka toisaalta, tekishän se hyvää. Ei tule paljon enää missään käytyä. Viimeks pikkujouluissa ja taisi edellinen kerta olla kesällä yhdet siiderit Sirpan kanssa terassilla. Seurusteluaikana sitä vaan jaksaa pörrätä ja sitten yhtäkkiä, naps. Aina töissä tai kotona vaimon kanssa, kun ei jaksa lähteä. Ja mihin sitä nyt lähtis. Ja miksi. Voihan sitä olla hiljaa kotonakin. Tulee sitäpaitsi halvemmaksikin.
- Jaa-a, sellasta se on kun perheellistyy, mutta hei, mää taidanki jäädä tässä pois.

Yksinäinen hymytön mies katsoo bussin ikkunasta, kun tumma hahmo juoksee kevyesti kiinni kulman taakse katoamassa olevan kiherryksen ja ehtii nähdä, kuinka raskaiden silmäripsien alta arvioiva katse luokittaa lähestyjän.

Kirjoitti: mea 13:58 | Jälkipuheet (10)

Kerttu ja Torsti ovat jokaperjantaisella markettireissullaan. Torsti lykkii ostoskärryä kyllästyneen näköisenä ja Kerttu kävelee tomerasti vieressä, käsi omistavasti kärryn reunassa kiinni kuin haluten kaikkien näkevän, kuka käskee. Eikä Kerttu siinä yhtään liioitellut. Kerttu määräsi.

Torstia ei olisi voinut vähempää tällä viikolla ostosreissu innostaa, hän olisi ollut mieluummin kotona katsomassa olympialaisia mutta Kerttu halusi nyt kahvia, kun se oli taas tarjouksessa, kaksi per talous. Ja tietysti taas eri kassoille, ihan kuin tulisi välirikko juuri ennen kassoja. Sillä tavalla Kerttu oli olevinaan ovela. Ihan kuin se nyt ketään hämäisi tai edes kiinnostaisi heidän neljä pakettiaan. Mutta Kerttu jaksoi aina olla ylpeä suorituksestaan, se oli oikein kassalla yliolevinaan, ettei ole koskaan Torstia nähnytkään. Sujauttaa sitten aina Torstin paketit vaivihkaa muovikassiinsa. Torsti tuhahtaa, kyllä kai ne kassat nauravat kahvitunnillaan. Torstin mielestä Costa Rica on pahaa mutta se täällä aina oli tarjouksessa. Saisi edes kerran ostaa Presidenttiä.

Kahvihyllyn luona Kerttu on jo lastaamassa neljää pakettia syliinsä ja alkaa asetella niitä kärryyn, kahteen eri kulmaan. Siitä ne saisi sitten vaivihkaa sujautettua Torstin käteen ensimmäisellä kassalla. Torsti katselee haikeana Presidentti-rivistöä ja sanoo Kertulle muka ohimennen, että Veikko oli sanonut tulevansa maanantaina käymään. Että hyvä, kun on sitten kahvia tarjota, on se nimipäiväkin.

- Hä, tuleeks se Veikko yksin? Sanoks se, ottaaks se sen koppavan muijan mukaan? Ja meil on vaa Kosta Rikaa.

Kertun liike pysähtyy.

Torsti ynähtelee, muka myöntävästi. Eihän Veikko mitään tietenkään tulossa ollut, koska se nyt olisi mitään päiviä huomannut.

- Mitä se Veikko ny, eihän se ennenkää oo nimipäiviä muistanu.
- Niin, eihän se. Mutta ohan sullakin nimipäivät tulossa. Ja sullahan on ne kuarolaiset. Voisit kerranki kuttua ne kaikki kahveelle, ku on tota kahveetaki ny, sanoo Veikko ovelasti katsettaan pälyillen.

Kerttu innostuu ajatuksesta ja miettii ääneti, että ne toisivat varmaan tulppaanejakin ja laulaisivat käytävässä ja naapurit kuulisivat, kuinka hänellä on kuoroystäviä ja jos hän seisoisi oven suussa, ne joutuisivat laulamaan ainakin kaksi värssyä käytävässä. Kuulisi Saimakin, että hänellä on ystäviä, olevinaan aina niin niiden Marttojensa kanssa.

Kerttu innostuu ajatuksesta yhä enemmän ja ajattelee, että on se Torsti vaan hyvä mies, ajattelee vaimonsa nimipäivääkin.

- Mutta ehän mää voi niille Kosta Rikaa tarjota, mitä ne nys siitäki ajettelis! Että meillä ei oo varaa parempaan kahveeseen.

Kerttu on kahden vaiheilla, hänen saita ja vieraskorea mielensä käyvät kamppailua.

- Mistä ne sen eron nyh huamais?
- No kai ne nyn näkee, kum mää keitän sitä kahveeta.
- No mistä ne sen ny näkis, sehän on kahveepurkissa se paketti.
- No en kai mää sitä nyk kahveepurkkiin voi laittaa. Nehän aattelis, että se on jotain halpaa kahveeta, kum pitää piilotella, sanoo Kerttu ja alkaa määrätietoisesti lastata Costa Ricoja pois kärrystä ja ottaa Presidenttiä tilalle. Kaksi pakettia.
- Kus se Veikkoki kerran on tulossa.

Kirjoitti: mea 09:05 | Jälkipuheet (10)

Kun nainen on sillä silmällä katsellut kämppäänsä jo viidettä kuukautta, on aika ryhtyä toimenpiteisiin. Jollaiset osoittautuivat pariksi reiskaksi, joiden M15-kokoiset hartiat tuntuivat oudosti täyttävän nukkekotini ja lähes parin metrin korkeudella kulkevat katseet hipoivat ilmatilaa, jota siinä kämpässä ei olekaan ennen käytetty. Pientä pintalaittoa, ei sen kummempaa. Keittiötä vähän ehostetaan, tapettia seinään ja vessaan pitäisi saada lisää kaappitilaa. Sitä varten olin hahmotellut mielessäni entisen peilikaapin viereen askarreltavan lisäkaapin. Reiska seinää mittaillessaan sanoi, että jos siihen laitetaan haaveilemani valo, niin otsa osuu ramppiin. Siis sinne, minne en varpistamatta saa hammasharjaa lataukseen. Ei siis minun otsani, ja Erityinen ei ole valittanut. Tosin Hän ei valita koskaan mistään, joten se ei vielä todista mitään.

Mitähän reiskat sanoisivat alkukotoni mittasuhteista: perheeni on kaikki tällaista samaa puolentoista metrin mitan molemmille puolille kasvanutta hobitti-kokoista hukkapätkää ja isän itse itselleen suunnittelema ja tekemä talo on mittasuhteiltaan siten hiukan poikkeavahko. Naapurissa asui aikanaan ihan normaalin mittainen, ehkä 180-senttinen mies, joka ensimmäistä kertaa kylään tullessaan löi otsansa heti ulko-oven yläkarmiin. Ja ennen kuin istui keittiön pirtinpöydän normaalia matalammalla penkillä oli lyönyt sen toistamineen, kolmasti, ja vielä kertaalleen kattolamppuun. Sen jälkeen hän kyllä oppi kumartelemaan. Toinen naapuri otti lippalakkinsa pois vasta olohuoneessa, sillä lippa suojeli mukavasti otsaluuta. Meillä kävi siis tavallista nöyrempiä hattupäisiä miehiä. Siksi varmaan opin olettamaan, että mies on ristiriitainen persoona: samaan aikaan nöyrä ja omapäinen oman tiensä kulkija, joka kumartaa mutta pitää hatun päässään, koreilematon mutta tilannetajuinen.

Ja siksi varmaan en koskaan ole yrittänytkään ymmärtää miehiä. Paitsi eilen kiekon ja köölingin sietämättömän jännittävissä tunnelmissa tajusin, miksi miehet katsovat pelejä.

Kirjoitti: mea 09:04 | Jälkipuheet (8)

Kyllä autoilu ja sen lieveilmiöt vaan ovat mukavia, elämässä on jotenkin enemmän sykettä: pitää sydän syrjällään varoa vasemmalta, oikealta, takaa ja edestä tulevia autoja, ihmisiä, muita koheleita ja niiden yhdistelmiä ja jos et, niin saat kutsumattoman vieraan kylkeesi, joka juuri on oiottu. Niin kuin eilen kolmion ja risteykseen pysähtyneen auton takaa väärää kaistaa kaahaavan kaistapään. Sydämen tykytystä lisäävät kaikenaikaiset nopeat päätökset, että mistä liittymästä ja mitä sitten ja entäs nyt. Pitää löytää myös takaisin, pitää löytää auto parkkipaikalta ja kaiken aikaa sydän läpättää, että mistä, missä, milloin, miten. Viimeksi Pirkkalan Kitumarketin parkkipaikka oli nielaissut Martin ja kun poika vihdoin löytyi, oli meillä vaikeuksia löytää takaisin kotiin: mistä minä voin tietää, minne vie TAMPERE E –liittymä. No nyt tiedän, että ei ainakaan sinne, minne olin pyrkimässä.

Parkkiluolan pesupisteessä jäin ison mersun taakse nalkkipaikalle, ei pienintäkään toivetta pystyä peruuttamaan auton levyista mutkaista reittiä pois eikä tietenkään kanttia sanoa lesolle mersukuskille, että ajoit sitten tukoksi. Mihin ovat kadonneet herrasmiehet, joilla on silmät selässäkin tajuamassa tilanteita? Näillä nykyisillä ei ole niitä edes päässä. Jotenka nokkelana tyttönä ajattelin, että odottelenpa äijän poistumista ja peseskelen samalla sisätilatkin. Koskaan ei ole Martti ollut näin puhdas yltäpäältä.

Vehokin panee taas parastaan ja lähestyy minua tarjouksella: "Tervetuloa smart-koeajolle. Varaa koeajoaika lähimmästä smart-liikkeestä ja ota tämä kortti täytettynä mukaasi. Korttia vastaan saat kaksi lippua Vaalenapunainen Pantteri -komedian ennakkonäytökseen." Miksi maailmassa lähtisin koeajamaan autoa, joka minulla jo on? Typo ei ollut tällä kertaa minun.

Kymppiuutisten kevennyksessä 14-vuotias syntymäpäiväsankari kokeili huispausta ja kiteytti lajin: "Heitetään kivi ja toivotaan, että se osuu." Niin helppoa se on, kun sen osaa: tänään Markku Mighty Uusipaavalniemellä on viimeisen kiven etu ja me tiedämme, että hän on smarttina. [Varoitus: linkin takaa kuuluu ääniä.]

Kirjoitti: mea 09:12 | Jälkipuheet (16)

Uusimmassa SPORT-lehdessä [2/2006 s. 84-89] on rotan kokoisin kirjaimin otsikoitu juttu: "10 kg veks". Ahaa, ajattelee laiskanpulskea virkanainen, tässä taas yksi näitä megateholifestyletrendikuureja. Mallina erittäin hoikka nuori nainen, eli siis toimii näemmä, ajattelisi edelleen virkanainen, jos ei olisi jo kuplahuuhaahumpuukin saastuttama ja siten valmiiksi sarkastistunut. Eikä pety virkanainen taaskaan; lehti esitteleekin hoikentavia vaatteita salille, ei sitä, mitä salilla pitäisi tehdä. Noh, olkoon sarkastukseni kuitenkin mitätön, ehkä se tekisi salille lähdön helpommaksi, jos tosiaan hiukan saisi tasoitusta hoikentavilla vaatteilla. Toimitus lyö itseään kuitenkin avokämmenellä toiselle poskelle ja vie itseltään uskottavuuden: malliksi on valittu noin 45-kiloinen tytönhuiskales eli toimitus ei usko itsekään hoikentavaan vaikutukseen. Ellei malli nyt sitten satukin olemaan oikeasti sen 10 kiloa painavampi ja vaatteet vain tekevät hänestä anorektikon. Mutta me emme tiedä, kun ei ole sitä ennen ja jälkeen -kuvaa. Henkilökohtaisesti olen taipuvainen olemaan sitä mieltä, että väite "Lempivaatteessa on aina hoikempi olo eikä siihen tarvita yhtään järkevää syytä." Ei toimi meillä; virkanainen ei tunne oloaan järin hoikaksi suurissa mukavasti lököttävissä verkkareissaan, Erityiseltä anastetussa vanhassa T-paidassa ja ylisuurissa villasukissa.

Lähiöpubin ovesta köpsöttelee vanha pappa karvahattu korvilla ja vanhanajan herrasmiehen koukkupäinen keppi kädessä. Askel on lyhyt, huojahteleva. Pappa seisahtuu ihailemaan nuorta naista, joka liu'uttelee vaaleansinisessä hiihtopuvussaan hoikan olemuksensa sutjakkaasti pubin kulmalta pihaan puikkaavalta ladulta. Pappa huikkaa naiselle keppiään heristellen, ÄÄNTÄÄN KOHOTTAEN: "Ne olumppialaiset on siellä TORNIOSSA."

Vaikka urheilu sanana maistuu jotenkin pöyhkeilyltä, reteilyltä ja tyhjän pullistelulta, on se sentään rehdisti sitä mitä on; olla olevinaan urhea vaikka odotukset ei täyty, kuntohuippu ei osu kohdalleen, suksi ei luista, kantti ei kestä tai muut vaan ovat parempia.

Kirjoitti: mea 08:59 | Jälkipuheet (10)

Tampereen Veholle: kun auto luvataan kahdessa, kolmessa viikossa ja sen saa viidennen viikon viimeisellä työtunnilla useiden asiakkaan yhteydenottojen jälkeen ja edelleen keskeneräisenä, niin asiakas ei arvosta suoritusta. Vehon peltipuoli arvostaa asiakasta tasan hyttysen pierun verran, jos senkään. Se ei ilmoita väliaikatietoja, se ei olisi tehnyt sitä viidessäkään viikossa ilman asiakkaan sinnikästä päälle käymistä, se ei arvosta asiakasta sen vertaa, että peltireiska siivoaisi pa*kaiset jälkensä vaan asiakas huomaa ihmeekseen vaalean ovenkahvan muuttuneen liasta ruskeaksi ja monen millin pölykerroksen peittävän auton sisuksen. Jotenkin olen ihan varma, että S-sarjan mersut puunataan kiiltäviksi peltirempan jälkeen tai ei hyvät heilu. Asiakas ei oikein osaa arvostaa sitäkään, että viidessä viikossa Veho onnistuu tilaamaan vakiomallisen ja –kokoisen vanteen tilalle väärän kokoisen. Viidessä viikossa! Jos se olisi tilattu heti, niin kuin väittivät, olisi ehtinyt tilata viisi oikean kokoista vannetta. Yksi asia on ihan varma, seuraava autoni ei ole mikään, mitä Veho myy. Me emme arvosta.

Meandeerialle: kakkosdigiboksi on vihdoin asennettu ja näkyy loistavasti. Kiitos antennivahvistimen, kiitos iVe, kiitos neuvokkaan meander-tiimin, kiitos ylimääräisen poika-poika-palan ja uuden kaapelinpätkän ja kiitos nopean etusormen, joka pystyi nappaamaan syttyy-sammuu-Humaxin menuvalikon ohikiitävän vihreän sekunnin aikana ja palauttamaan tehdasasetukset. Hyvä me.

Suomen kurlausjoukkueelle: kun ekonomin näköinen mies huutelee naama peruslukemilla, että laitetaan alapesään, eikun suoraan nänniin ja tökätään ensin vastustaja ja huutaa merkonomin näköisille apumiehille, että irti, niin meanderian kotijoukkue ei voi kuin arvostaa.

Kirjoitti: mea 10:12 | Jälkipuheet (17)

Mari heitti löylyä, kuunteli sen sihahdusta ja odotti kuuman huokauksen syleilyä. Pyyhkäisi iholle nousseita helmiä, käsi pysähtyi ja yhtäkkiä hän muisti, kuinka oli pelännyt ensimmäistä kertaa klinikalla sinä syyskuun kauniina aamuna. Ja kuinka turvalliselta tuntui jättäytyä hoitajien käsiin, antaa asioiden viedä, antaa kaiken olla. Ja luottaa. Helppoa ja turvallista kuin äidin askeleet keittiössä aamuisin. Niin ne käynnit olivat alkaneet sujua. Joka aamu samat ihmiset odotusaulassa, hoitajat lopulta tuttuja kaikki, joka aamu samat rutiinit, hämärä huone, tutut äänet. Rauha.

Aulassa Mari oli katsellut ihmisiä ja keksinyt heille tarinoita. Elämät ennen klinikkaa. Pitkiä tarinoita, sillä melkein kaikki olivat eläneet jo monta elämää ennen tätä. Mutta mitä he siellä tekivät? Nuoret. Ei heidän olisi pitänyt olla siellä. Ei Marinkaan olisi pitänyt. Mutta hän oli. Nyt he kaikki kuitenkin elivät tarinan samaa hetkeä ja kaikilla oli sama loppu. Tai eihän se loppu ollut. Se tuli myöhemmin mutta sitä ei niihin tarinoihin laitettu. Paitsi yhteen. Tuttu pastori oli siellä kolmannelta viikolta alkaen joka aamu. Istui rauhallisena sohvalla ja katsoi eteensä. Hän ei ollut siellä pastorina vaan isänä, tyttärensä tukena. Senkin tarinan lopun Mari luki lehdestä myöhemmin. Tytär oli kuollut jouluaattona.

Marin käsi kosketti varovasti arpea. Siisti ja kaunis, niinhän se lääkäri oli luvannut, tikkaavansa nätisti, kun "tällä on varmasti vielä käyttöä". Nyt sitä tuskin enää huomasi, eikä se muutenkaan ollut koskaan häirinnyt. Olipahan vain. Arpi. Muiden joukossa. Hän katsoi tatuointejaan, neljää pientä sinistä pistettä. Hänen omat pienet suojelustatuointinsa. Niiden avulla sädehoito tarkennettiin. Hänen ankkuritatuointinsa. Niiden avulla hän oli vielä hengissä.

Kirjoitti: mea 08:49 | Jälkipuheet (8)

Yritän pienen maalaiskotikaupunkini rautatieasemalla löytää lippuluukkua ostaakseni pääsyn ihmisten ilmoille Isoon kaupunkiin. Juna lähtee ihan niillä minuuteilla. Juoksen. En löydä lippumaattia, en myyntitiskiä, en ketään, jolta kysyä ja juna lähtee, kuulen sen kolkkaavan. Asemalla on remontti eikä mikään ole entisellä paikallaan, missään ei näy kylttejä. Ei ketään missään, vain minä ryntäilemässä loputtomissa sokkeloisissa alikulkutunneleissa, jotka eivät johdä mihinkään. Junat kolisevat yläpuolella. Herään säpsähtäen siihen, että viimeinen juna meni.

Jos joku asia luvataan hoitaa kahdessa kolmessa viikossa ja asiakas itse tiedusteltuaan saa neljännellä viikolla kuulla, että menee viidennelle viikolle eikä silloinkaan mitään kuulu, niin asiakas alkaa pikkuhiljaa hermostua. Asiakas pian luulee, että Ison Autofirman isommat autot ja niiden vielä isommat omistajat ajavat ohi vasemmalta ja oikealta ja pieni Martti seisoo unohdettuna jossain ökyauton takana peltikorjaamon peränurkassa. Asiakaspalvelu tuntuu olevan eräille vain sana, jolla kuulemma oli joskus esihistoriassa jotain tekemistä sen rahaa firmaan kantavan ihmisen kohtelun kanssa. Mutta mitä?

Onneksi minulla näyttää tänään olevan koko päivän kestävä koulutus palautekulttuurin rakentamisesta ja palauteen antotaidon kehittämisestä. Tuli tarpeeseen.

Kirjoitti: mea 08:17 | Jälkipuheet (12)

Sain kutsun hammaslääkäriin joskus kolmen viikon päästä. Nyt jo. Vastahan minä tilasin ajan neljä kuukautta sitten. Minulla on muuten aivan uskomaton silmänilo hammaspeikkoja hätyyttelemässä, se Kalle. Vaan paljonpa iloa onkin siitä, kun pitää ottaa silmälasit pois, laittaa ne aurinkolasit päähän ja sen jälkeen ummistaa silmät, kun pelottaa ja valokin häikäisee. Koko energia menee siihen, ettei nosta kättä leuanaluspeiton alta ja osoita poskeaan, että "tosta noin ei vielä ole puutunut" ja samalla hutaise koko tarjotinta instrumentteineen. Senkin olen tehnyt. Noloa on se. Keskityn siis aina silmät ummessa laskemaan, kuinka monta kertaa Kallen pehmeä ääni kysyy, että "Sattuuko?" ja yritän muistaa, että päätä ei kannata puistella, kun pora on suussa. Hukkaan menee Kallen komeus siinä ammatissa.

Eilen kävellessäni viattomasti aivan ohi Stokmannin kuului huuto: "Tänne, tuu hakeen mut pois, pian ny!" Samassa näkymätön kumikäsi kaappasi minut kerroksiin ja suoraan maailman ihanaimpain farkkujen eteen. Täydelliset, pituuskin justeikämelkein. Mutta voih, niin kapean näköiset, etteiväthän ne minulle mahtuisi, ajattelin ja saman tien sovittamaan, että kuinka pitkälle sääreen venyisivät. Ja eikö perille asti, että zhulaah. Täydellinen istuvuus, jumalaisen sopivat, kerrankin lerpottamaton vyötäro, joustava pintaa hivelevä musta farkkukangas, upeat *oikean* pituiset lahkeet. Ja hinta, ajattelin minä, on tietenkin tähtitaivaallinen. Vaan ei, vain 64,95 EUR oli painettuna vyötärölapussa, ei paha. Etenkään, kun minullahan on se kantapeikkoetuseteli, ajattelin. Kotona. Sitten mentiin bussilla lähiöön, haettiin kortti ja oltiin takaisin farkkujen kimpussa hetkessä, noin puolessatoista tunnissa. Ja kassalle, joka käänteli minun upeita farkkujani manaten, ettei hintaa löydy ja minä vaivihkaa, että tuossahan se, persuuksessa, farkun merkissä. Oranssihuulinen minuun kääntyen huolellisesti huulensa halveksivaan alaviistoon asetellen hitaasti alleviivaten lausumaan, niin kuin vain vähäjärkiselle sanotaan: "E-i s-e o-l-e h-i-n-t-a.". Joka sittemmin löytyi kassakoneesta tuhannen numeron koodin tulkinnalla ja näytössä ilkkui 89,95. Auts, sanoi alitajuntani mutta lohduttauduin 10:n etusetelillä, jonka olin oranssille antanut. "Pankilla", sanoivat kalpeat huuleni ja kuittia kirjoittaessani tuijotin lukua 89,95. Jähmettyen kauhusta kysyin, ettäkö se hinta oli sitten 99,95. Oranssi mutristui hämmentyneenä, no eikun, hän siis, tuota, anteeeeeksi.... Virhe. Korjataan. Ja toinen kuitti: 79,95. Mutta onhan ne täydelliset. Ja säästin 20 euroa … kai …

Kalliiksi tulee Martittomuus, hänen kanssaan korkeintaan poikkean Pirsmassa tekemässä tylsiä ja edullisia ruokaostoksia, mikä tapa täytyykin tulevaisuudessa lopettaa, sillä vaaka pysähtyi tänä aamuna hiuksenhienosti ensimmäistä kertaa vuosiin nelosella alkavan kymmenluvun perälle. Zhulaah!

Kirjoitti: mea 22:07 | Jälkipuheet (9)

Ovikello soi joka aamu samoihin aikoihin ja ryntäsin saparot suorina avaamaan ja arvuuttelin, onko siellä Hanne vai Sini. Joka aamu jompi kumpi kävi kysymässä sen saman kysymyksen: "Ooksää tänää mun kaa?" Minä lupasin joka kerta, koska minusta oli sejasama kumman kaa olin, molemmat olivat naapurin tyttöjä ja se toinen oli joka tapauksessa myös meidän kaa. Ei se ollut ystävyyttä, ehkä toveruutta.

Koulussa minulla ei ollut varsinaisesti ketään, ystävistä nyt puhumattakaan. Minä olin se luokan luottoläksyntekijä, jolta sai aina kopsattua laskut, joten ei minua varsinaisesti syrjittykään tai kiusattu. Kuka nyt niin tyhmä olisi, että lypsävän lehmän ummettaisi. Tunsin tottakai, että minä olin siedetty vain siksi, että olin kiltti ja nöyrä. En osannut asiasta sen kummennin kärsiä, koska en kaivannut kavereita. Minun maailmani oli pieni ja elävä, enkä varsinaisesti sitä halunnut kenenkään kanssa jakaa. Joskohta sitä ei varmasti kukaan olisi ollut kiinnostunut jakamaankaan. Ei se ollut ystävyyttä, ehkä kaveruutta.

Mitä aikuisemmaksi aika minut saattoi, mitä kriittisemmäksi ja varovaisemmaksi tulin. En koskaan päästänyt ketään niin lähelle, että olisin antanut itsestäni kaiken. En vain osannut, en välittänyt, en tuntenut tarvetta. En uskonut ystävyyteen, sellaiseen, jota minä pidän arvossa: luottamukseen, helppouteen, mutkattomuuteen. En vaan tavannut ketään, joka varsinaisesti olisi välittänyt minusta minuna enkä koskaan tavannut ketään, jonka olisin halunnut päästää tutustumaan minuun. Se oli yksinäisyyttä.

Aikuistielleni osui kuitenkin huomaamattani hienoja naisia, jotka vuosien saatossa salakavalasti ovat osoittautuneet ystäviksi pyrkimättä siihen ja tiedostamattani, että niin tapahtuu. He vain osoittautuivat ystäviksi aikoina, jolloin muut käänsivät selkänsä. Vaikka heistä ketään en ole tavannut kasvokkain vuosiin ja osaan en pidä yhteyttä kuin satunnaisesti, osaa en ole tavannut koskaan ja osa on varsin tuoreita, ovat he hyviä ystäviäni. Kasvuystäviä. Kuin vanhoja rakkauksia, joiden tietää kestävän, jotka ovat osoittaneet pysyvyytensä ja joiden vuoksi tuntuu, että elämässä on siivekkeitä, jotka auttavat matkalla ja pitävät huolen, ettei alus karahda pohjaan. Ystävyyden erottaa kaveruudesta ja toveruudesta luottamus: ystävään voi luottaa, hänen käsiinsä uskoisi itsensä ja hänen tietää olevan läsnä, vaikka hän olisi matkojen takana. Minulla on onni tuntea hyviä ihmisiä, joiden ystävä pyrin olemaan niin hyvin kuin pystyn. Joskus on tosin hetkiä, jolloin en jaksa ja silloin kaadun ystävieni henkiseen syliin mutta he ottavat minut vastaan, pitävät pystyssä kunnes jaksan taas olla tukipuuna heille. Yritän olla hyvä ystävä, olla läsnä silloin, kun tarvitaan. Varsinkin silloin. Lahja, joka annetaan sille, joka antaa itsensä; se on ystävyys.

Minulla on ollut onni tavata myös Se Ystävä. Se, jonka tietää Ystäväksi heti, kun häneen törmää. Se, jonka kanssa ei hosuta ystävyyden paalukkoa rakennettaessa. Se, jonka ystävyys ansaitaan. Se, joka sukeltaa suoraan sydämeen, kaataa muurit ja antaa luottamuksensa. Se Erityinen. Minulla on. Erityinen.

Kiitos.

"A friend is one who walks in when the rest of the world walks out." -Walter Wincher

Kirjoitti: mea 09:44 | Jälkipuheet (6)

Kävelen ystävättäreni ja hänen sydänsairaan poikansa kanssa vanhan kaupungin kapeata kujaa, joka kaartaa lievästi oikealle ja ylös. Poika on kalpea ja heikossa kunnossa. Kujaa reunustavat korkeat kiviseinäiset harmaat talot, joita puhkoo siellä täällä oviaukko. Etsimme tiettyä ovea, jonka takana sijaitsee kuuluisan sydänkirurgin vastaanotto. Yhden oven pielessä on nimilista, jonka huomaamme kirurgin ajanvarauslistaksi ja sen täydeksi. Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia saada poikaa sinne leikkaukseen. Jatkamme masentuneina matkaamme, kujan kulman takaa avautuu pieni tori, jonka toisella laidalla käy valtava kuhina: lauma faneja ympäröi jonkun pitkän miehen. Ystävättäreni hihkaisee ihastuneena: "Sehän on Sami Hyypiä, se kuuluisa jalkapalloilija, joka on siviiliammatiltaan vielä kuuluisampi lasten sydänkirurgi." Ystävättärelläni on sattumoisin erittäin harvinaisia ja arvokkaita Sami Hyypiä –fanikortteja, sinisiä lappusia, ja hän päättää hellyttää Hyypiän leikkaamaan poikansa. Hän tökkää laput pojan kouraan ja tuuppaa kalpean pelokkaan lapsen Hyypiän eteen lauman lävitse. Hyypiä huomaa pojan ja laput, pelaa hetken pojan kanssa torilla, palaa autolleen, nostaa konepellin pystyyn, kumartuu autoonsa, nostaa hetken päästä päätään ja sanoo: "OK, 335 euroa ja leikkaan pojan."

Elämme taas olympiaadisia aikoja, jolloin suhteiden hoito on taitavien ja ovelien naisten vastuulla. Kiitos maamme miesmurtomaahiihdon tason, voi ohjelmatietonsa lukenut nainen saada suhteensa ulos oikein ajoittaen. Sydänjuuriaan vannoutumattoman penkkiurheilijan saattaa saada ulos kävelylle miesten hiihdon ajaksi ja silloin hyvin tampatut luisteluladut ovat tyhjillään käveltäviksi. Lyhyemmät lajien vaihtoajat ja kisastudiot voi hyödyntää yrittäen ovelasti kiehnätä houkuttelevasti oluttölkki kourassa ja napata hämmentyneeltä mieheltä hätäinen suukko tai päänrapsutus. Ruuaksi voi tehdä mitä tahansa, josta ei aiheudu turhaa ääntä ja joka on helppo syödä yhdellä kädellä. Jos aikoo siivota, kannattaa unohtaa meluava pölynimuri ja käyttää hiljaista moppausta. Lopun aikaa voikin kiehnätä kylläisen ja tyytyväisen miehen kyljessä ja teeskennellä kiinnostunutta mutta todellisuudessa katsella unia kuin elokuvia.

Suhteiden hoidossa on vain kaksi muistettavaa asiaa: ajoitus ja oikeat valttikortit.

Kirjoitti: mea 09:54 | Jälkipuheet (8)

Olin eilen niin voimaantunut uudestisyntymisen ihmeestä, että palasin vanhan ongelmani kimppuun ja kävin ostamassa sen antennivahvistimen, josta oli puhetta. Muuten hyvä mutta minun haaroitukseni antennikaapelin pää on eri paria vahvistimen vaatiman vastinekappaleen kanssa, joten ei käy antennista tuleva kaapeli, kun se on poika [eikun se taisi olla tyttö] ja vahvistimessa on myös poika [tai tyttö, mutta siis sama}. Eli pitäisi hankkia vielä yksi tyttö-tyttö- tai poika-poika-välipala. Kokeilin asioiden näin ollen laittaa vahvistinta loppukäyttäjän päähän eli heikosti signaalia saavan yhdistelmän ja kaapelin väliin muttei se tietenkään mitään siellä enää auttanut. Paitsi että ylpeydyin suunnattomasti, kun osasin viritellä hässäkän kaapeli-vahvistin-kaapeli-boksi-kaapeli-TV ja se skartti. Lisää hämmennystä aiheutti huomio, että sen vahvemmin signaalia saavan eli toimivan digiboksi-television yhdistää haaroitukseen kaapeli, joka on poika-poika eli ei-normaali [ihan siis vaan teknisessä mielessä tässä yhteydessä] eikä siis sekään sopinut vahvistimeen. Nyt vaan pitää ostaa tyttö-tyttö-välipala lyhyempään antennikaapeliin tai uusi normaali kaapeli tilalle. Ja poika-poikapala. Tai voin ostaa varmuuden vuoksi molemmat välipalat sekä normaalin kaapelin, taitaa olla varmempi niin. On vielä monta vaihtoehtoa kokeilematta: voin myös ostaa 10 metriä kaapelia ja kiertää koko sen saakelin seinän. Tai voin myös tilata sähkärin, joka vaihtaa koko kaapelisydeemin. Tyytyväisenä itseeni poistuin saunaan.

Josta tultuani asettauduin mukavasti pitkälleni nollatakseni mahdollisesti vielä käyttämättömät päänsisäiset liikahdukset. Paitsi että olin lopultakin ylittänyt itseni: se tähän asti näkynyt televisio ilmoitti, ettei saa signaalia. Siis ei mitään kuvaa, ei edes ilman boksia. Samaan aikaan se heikkosignaalinen näytti analogista kuvaa täyttä päätä. Keskityin. Muistin, että valohoito yleensä auttaa ja sammutin kaikki virrat, irrottelin kaapelit ja johdot ja laitoin takaisin. Ei mitään signaalia. Napsautin Humaxin kaukosäätimestä kanavanvaihtonäppäintä. Ja siinä se oli: signaali. Siis analoginenkin.

Elämäni jatkuu ainakin vielä viikon julkisilla kulkimilla kulkien, sillä porvarillinen kyyti sai vastoin ulkoisen kohtuullisen hyvänä säilyneen olemuksensa tuottamaa oletusta luultua muhkeamman tällin ja osoittautui arvioitua hankalammin korjattavaksi. Niin on Martti äitiinsä tullut; ulkoapäin vain pienehkö lommo ja mustelma mutta sisältä pahasti kärsinyt. Silti urhoollisesti nilkutti vammaisena parisataa kilometriä sairaalaan, jossa vasta leikkauksessa todettiin suuria sisäisiä vaurioita. Martti on vasta saanut uudet pellit ja eilen maalin pintaansa. Edelleen odottelemme osia, jotka osoittautuivat tarpeellisiksi vasta, kun hän oli riisuttuna leikkauspöydällä. Samoin meillä on vielä jotain ohjauspuolen ongelmia.

Miten näin helpolla ihmisellä voi olla näin monimutkaisia ongelmia. Tai eihän tässä mitään ongelmaa ole. Vain paljon vaihtoehtoja.

Kirjoitti: mea 09:00 | Jälkipuheet (18)

Aamu. Havahdun hereille ja katson tapani mukaan hämäryyden asteesta kellonajan, on viiden jälkeinen kajo. On levännyt olo, outoa. Olen nukkunut kuusi tuntia heräämättä, outoa. Venyttelen käsivarsiani raukeana, outoa. Käännyn kyljelleni, nostan oikean käden sammuttaakseni kelloradion ennen sen soimista. Pystyn tekemään sen, outoa. Juuri silloin huomaan: käteen ei satu. Kääntelen päätäni kokeeksi, outoa. Niska kääntää päätä jäykähkösti mutta ilman, että puukot viiltäisivät. Outoa. Tällaista oloa en muista kokeneeni puoleen vuoteen.

Pienet asiat huomaa vain silloin, kun niitä ei ole. Elämän pieniä ja merkittäviä iloja on, kun pystyy pesemään hiukset nojaamatta kyyynärpäällä seinään, nostamaan käden ja laittamaan föönin töpselin seinään, kiinnittämään rintsikan hakaset, nostamaan käden varmuuslukolle ja kiertämään avainta lukossa, laittamaan käden toppatakin taskuun, pitämään bussissa tukitangosta kiinni.

Suosittelen akupunktiota.

Kirjoitti: mea 10:28 | Jälkipuheet (10)

Pojannaskali, pituutta hiukan päälle vaahtosammuttimen, korvalapällinen karvalakki tiukasti rusettisolmulla leuan alta kiinni, sinisen enstex-haalarin kauluksesta tursuava kaulaliina peittää suun, punaiset talvikengät potkivat rytmikkäästi edessä olevaa selkänojaa. Äiti yrittää hyssytellä varovasti poikaa rauhallisemmaksi. Tiedättehän, sillä tavalla kuin äidit ennen tekivät, hienovaraisesti, etteivät matkustajat hermostuisi, ettei kukaan huomaisi hänen ylivilkasta tenavaansa, ettei vaan tulisi sanomista. Häpeillen. Napero kyllästyy tuijottelemaan bussiin nousevia ihmisiä ja kammertaa itsensä seisomaan penkille. Vesselin silmät arvioivat tekemäänsä vaikutusta ja kun sitä ei häävisti ole, aloittaa pomppimisen. Ei vieläkään mitään. Tumput tanakasti selkänojalla, katse tiukasti bussiyleisöön aloittaa hän sitten varovasti: "Tukkula veenukteen, tukkula veenukteen, tukkula.... " Äiti hyssyttelee posket punaisina ja nyhtää haalarista vokalistia alas. No nyt, pojat silmät välkähtävät, nyt ollaan jäljillä ja korottaa laulunsa kimeäksi huudoksi: "TUKKULA VEENUKTEEN, TUKKULA VEENUKTEEN." Äiti nykäisee haalarin selkämyksestä solistin päättäväisesti istumaan viereensä, katsoo tiukasti ja sanoo: "HYSshhh..." Punaiset saappaat potkivat taas tarmokkaasti edessä olevan penkin selkänojaa ja loukkaantunut ilme murjottaa karvalakin alta. "Tukkula veenukt....", kuuluu vielä uhmakkaasti kaulaliinan alta. Arasti äitiin luotu katse. Äidin jäykkä katse tiukasti eteenpäin. Hiljaisuus. Kirkas loukkaantunut pojan ääni: "Äiti, ei taa potkia."

Syyskuun kahdestoista, vuonna 2003 kirjoitin: "Tänään ilahdutti se, että jo nyt on löytänyt sivuilleni 56 lukijaa. Mistä ihmeestä he tänne ovat osuneet." Tänään, jossain puolenpäivän jälkeen tänne paussiin eksyy jostain kolmassadastuhannes kävijä. Olen nöyrästi kiitollinen jokaisesta klikkauksesta, "sisällein mun herkät värinät lyö".

Mäyräkoirasta vetoa.

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (22)

Meanderian digityytyväisyys laski eilen noin 20 prosenttiyksikköä ollen enää hyvin paljon vajaa puolet. Nimittäin me olemme olleet enemmän kuin onnellisia sen toisen toimivan Humaxin käyttäjinä siitä neroudesta, jolla boksi on automaagisesti muunnellut milloin milläkinlaisella kuvasuhteella lähetetyt ohjelmat näyttäen ne minulle aina kauniisti koko 27-tuumaisen, 17:9-suhteisen ruudun täydeltä. Tekstitykset ovat mahtuneet, rullaavat uutistekstit näkyneet, uutistenlukijoiden naamat olleet kauniin suhteiset, mustia reunoja ei silti ole tarvinnut katsella ja digiboksin kuvasuhteeseen ei ole tarvinnut alun säätämisen jälkeen koskea. Vaan mitä tapahtuikaan eilen: kesken Heiskasen synkkää ilmettä Uudisraivaajien loppupuolella kuvasuhde heittyi 4:3:ksi ja Heiskasesta tuli kerrasta keskitysleirivangin ohkoinen. Mihinkään säätöihin en koskenut, koskapa makasin reporankana raajat rentoina tyynyjen varassa kapula kaukana kädestä. Mikään ei enää ollut entisensä. Mitä häh? Mitä tapahtui? Kesken kaiken, noin vaan!

Hillitysti mainitsen nyt siitäkin, että mikseivät kaikki lähetykset tule jo oikeassa kuvasuhteessa? Miksi maikkari esimerkiksi lähettää elokuvat edelleen suhteella 4:3, kun sellaisia telkkareita ei ole myyty enää vuosiin muuta kuin kakkoskoneiksi ja mökeille, jos sinnekään.

Mikä kuvasuhteen säädön itse asiassa pitäisi olla, jotta kuva olisi katsojaystävällisin, mieluummin entisenlaisensa, ilman mustia reunoja? Humaxissani taisi olla 16:9 ja automaagi mutta varma en ole enää mistään. Paitsi, että eilen hiukan kello 22:n jälkeen tapahtui jotain mystismaagista. Jonka jälkeen miehillä on ollut oudon leveät hartiat. Arvostaisin vinkkiä.

Kirjoitti: mea 08:03 | Jälkipuheet (16)

Minä luulen tietäväni, mistä maanantaiahdistukseni sai taannoin alkunsa: lukiossa oli maanantai-iltapäivisin ainekirjoitustunnit. Ei tietenkään joka maanantai mutta muina maanantaina oli sitten matematiikan kokeet. Aikaa oli varattu riittävästi, ei minua se ahdistanut. Minua ahdisti jo sunnuntaina se, että jospa minussa ei ole juuri silloin kello 14 mitään kirjoitettavaa. Jospa en juuri sillä hetkellä saa yhdestäkään ajatuksesta kiinni, jospa en pysty ensimmäistäkään lausetta kirjoittamaan, en alkua, nousua ja yhteenkudottua loppua. Minua ahdisti, kun minussa ei ollut käynnistysnappulaa ja minussa oli silti sisäänrakennettu velvollisuus olla hyvä. Kuin olisi pistoke mutta ei töpselia. Tai olisi molemmat mutta ei virtaa. Maanantaiahdistus kumpusi pelosta, että jotain pitäisi aloittaa, eikä osaa, ei juuri sillä hetkellä, ei käskystä. Mutta velvollisuudesta pitäisi. Myöhemmin maanantaiahdistus liittyi opiskelupaikkakunnalle lähtöön. Ankeus alkoi sunnuntaina iltapäivällä, eikä se helpottunut, lähdin junalla sitten illalla tai aamulla. Maanantaiahdistus tuntui jonkun loppumiselta. Alkamisen pelolta.

Luulen tietäväni, milloin maanantaiahdistukseni loppuivat. Se oli silloin, kun ymmärsin, että maanantai on alku eikä loppu. Että vaikka se on enää vain päivänvalolla huppuun huuruna tiivistyvän silmälasit huurtavan hengityksen haikea ajatus, joutilaan loikoilun muistokirjoitus ja ympärillä leijuvan levollisuuden haihtuva kosketus, se on alku ja mahdollisuus. Ilman maanantaita ei olisi mitään, mistä aloittaa uuden odotus.

Kirjoitti: mea 11:04 | Jälkipuheet (8)

Eilinen Kuningaskuluttajan juttu digibokseista tuli kuin tilauksesta juuri, kun askaroin edelleenkin jääräpäisesti ratkeamattoman ongelmani kanssa. Ohjelmassa ihmeteltiin sitä, että nyt myydään meille sellaisia DVD-tallentimia, joilla ei tee mitään vuoden päästä syksyllä. Tai tekee mutta harva haluaa katsoa ja tallentaa samaa ohjelmaa yhtä aikaa. Tekniikka olisi nytkin olemassa, sitä ei vaan ole myytävissä laitteissa. Nyt ostettu DVD-tallennin vaatii siis oman erillisen digiboksinsa ensi vuonna. Hyvä kysymys ilman vastausta on, että miksi valmistajat eivät ole tehneet kunnollisia digilaitteita tai tallentavia DVD-asemia nyt jo? Miksi meille myydään kehitysvaiheessa olevia laitteita? Ihme on siis, että Viestintäviraston selvityksen mukaan yli puolet digisovittimen hankkineista ovat olleet varsin tyytyväisiä. Talouteni on hankkinut kaksi samanmerkkistä digiboksia, joista toisen asentaminen kävi ihan itsekseen. Se oli asentunut jo ennen kuin keksin edes ihmetellä, miten päin ryhdyn asennoitumaan suoritukseen. Toinen taas ei ole asentunut millään. Koska harmitus on suurempi kuin onnistumisen ilo, vastustan prosenttilukua: meillä yli puolet on erittäin tyytymättömiä.

Kun ei tiedä, mihin turhaumansa ja yleisen tyytymättömyytensä asiain yleistilaan purkaisi, niin täytyy purkaa oloaan vaikka valittamalla kanssaihmisistä. Esimerkiksi niistä tolppatiinoista ja töröpaavoista, jotka bussissa linnoittautuvat poistumisovien eteen lapanen tiukasti tangossa kiinni. Siitä ei hievahdeta minnekään, ei irtoa rukkanen eikä väistöliikkeen miettimisestä näy vilahdustakaan kivettyneessä oveen suunnatussa katseessa. Poistujat poukkoilevat bussin käytävällä eestaas, kun mansesterin talvitiet ovat siinä kunnossa, missä ne nyt ovat, kun pitää kiertää törötolpat ja niiden reput ilman tukitangon suomaa seisonta-apua. Siitä tahtoisin valittaa. Vaikka jonnekin ylemmille tahoille. Nih!

Kirjoitti: mea 09:12 | Jälkipuheet (9)

Eilen sain innoituksen puuskan tarttua vanhaan digiboksiongelmaan jälleen kerran. Humax on ollut toimettomana jo monta kuukautta, kun se ei vaan suostu hakemaan signaalia. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat ratkaisumahdollisuudet on läpikäyty, suvun ja ystäväpiirin tietotekniset taidot testattu ja tultu tulokseen, että pitää saada häiriösuojatumpaa kaapelia. Ehkä. Jota kaapelia löysin yhdestä pikkuliikkeestä, jossa ystävällinen poika teki minulle käsityönä yksilöllisen kaapelin ja sanoi, että nyt näkyy. Vaan ei näkynyt. Paitsi, kun kannoin telkkarin seinän toiselle puolelle sen saman kaapelin päähän samaan boksiin liitettynä, näkyi niin, että Humax syttyi ja sammui itsekseen: vihreä, punainein, vihr, pun....Näkyi ja ei näkynyt. Välillä se tosin ryhtyi tekemään sitä samaa loudaamista kuin talouden toinen boksi taannoin. Taltutus tapahtui irrottamalla kaikki piuhat, jolloin taas näkyi parin sekunnin pätkissä. Mitä se ei tehnyt tietenkään enää, kun sen kannoin seinän toiselle puolelle varsinaiseen paikkaansa. Siellä ei edelleenkään löydy signaalia.

Perhe Meaderia nostaa kädet ja laittaa tämän projektin lepäämään taas. Ihan totta, en enää edes jaksa yrittää. Haluaisin vain ymmärtää, että miksi. Miksi kaksi metriä vasempaan voi pimentää signaalin saman piuhan päässä samassa koneessa. Ihanko totta kaikki muut maailman ihmiset saavat aina kaiken onnistumaan ihan itse ja heti ja loogisesti. Miten muka pystytään tekemään älykoti, kun yhtä kahden metrin ongelmaa ei pysty kukaan selittämään. Kysyn vaan. Kysyn vaan.

Kirjoitti: mea 11:45 | Jälkipuheet (15)

Viikonlopun juna etelään kolkkaa tasaisen puuduttavasti. Iltalehdet rapisevat, puhelimet soivat. On vielä virka-aikaa, juna on lähtenyt iltapäivän kuiheessa Seinäjoelta. Kännykkä soittaa mäkitorppaa naisen takana, kuuluva ärtyneen kireä miesääni murahtaa: "Joo, mä lähin mitään puhumatta. Stana, otti niin päähän. Prkleen muija. ... Ei mä tuun jo maanantaina takas, aattelin vähän ottaa vaan hermolomaa. ... Junassa. Prkle, meinasin mä ensin lähtee Sitikalla mutta mä aattelin, että kun mä sain sen just korjattua ja myytyä, ettei se taas hajois. ... Joo, kallistahan tää on mutta jos tää stana ajaa mettään, niin ainakaan minä en maksa prkle. ... Ahtopaineenläpän kansi. ... Mä otin siitä letkun irti, saa vähemmän soppaa. Joo, kyllä mä sanoin sille, ettei se ihan kunnossa ole. ... Kävin joo. Ennakkoon. ... No prkle kävin varmistamassa, ettei se #¤*!&¤* pääse sinne ainakaan. ... No joo mutta onhan sillä mies, ei se voi olla. ... Voi vttu että vttuttaa tää prkle stana, onhan se nyt vähemmän huono vaihtoehto. ... Mä tuun maanantaina. .... Ei tarvi sanoo sille mitään, prkele, miettiköön. Prkl. Minua ei jmlauta komennella."

Nainen lähtee ravintolavaunuun, jonka asemalla huomasi olevan junan toisessa ääripäässä. Kävelee siihen suuntaan halki viiden nivelen ja usean heilurioven, vastaan tulee lopulta ovi, joka ei aukea. Väärä suunta siis. Hän lähtee takaisin paikalleen, laskee niveliä, sivuilee katseellaan iloisia seurueita, villapaitoja, omia pulloja. Kotiin palaavia opiskelijoita. Katse hakee tuttua toppatakkia naulakosta, ei näe. Kuinkahan monta ovea hän on jo sivuuttanut, ei muista enää. Ravintolavaunu, junan toinen pää. Nainen vilkaisee ulos, ei ymmärrä, miten junan päät ovat vaihtaneet suuntaa. Riehakas naisporukka paremmissa vaatteissa, matkalla laivalle. Nainen lähtee tuopillisen jälkeen takaisin, huomaa hämmentyneenä takkinsa naulakossa heti viereisessä vaunussa [miten sitä uskaltaa liikkua vieraassa kaupungissa, kun eksyy jo junassa]. Nainen pujahtaa paikalleen, vilkaisee ohimennen vaivihkaa takana istuvaa kireän ärtynyttä ääntä. Iso mies matkalla etelään. Katsoo vilistävää maisemaa mietteliään näköisenä. Nainen ajattelee sitä naista Pohjanmaalla, joka ei tiedä, että tämä on täällä. Kuinkahan huolissaan se nainen on maanantaihin mennessä kotona. Miehet.

Kirjoitti: mea 07:58 | Jälkipuheet (7)