Juu, on se kummallista. Vaikken o varsinaisesti mikään kettutyttö, niin ihmettelen ihmisten tapaa kuljettaa kualleita eläimiä ympäri kylää.

Varsinkin kaulaan kiedottu kettu, jolla on käpälät ja pää ja nappisilmät ja joka om pantu puremaan omaa häntäänsä, on varsin pysäyttävä lemmikki.

Kerran näin kaupungilla nuoren miehen taluttavan talutushihnassa pientä elikkoa, joak näytti fretiltä kaukaa katsoen. Mutta oli pelkkä ketun häntä.

Niin.
Ikivanha tapa on pukeutua eläimiin tai tehdä koirasta rukkaset.
Mäyräkoira on jo viimeisillä koivenostolyhtypylväillään, mutta hänen poismentyään ei ehkä kuitenkaan tule tehtyä kaulassa kannettavaa muistoa.

Kyllä minä sen ymmärrän, että eläimen nahka lämmittää ja minusta on ihan OK pukeutua sellaiseen eläimeen, jonka liha syödään. Siis että eläin on ollut olemassa muutakin varten kuin vain kasvamassa takiksi tai puuhkaksi.

Mäyräkoira harteilla saattaisi herättää kammon sekaista kunnioitusta. Varmaan löytyi hyvin tilaa busseissa.

Kiitos. Juuri tätä "arjen sosiaalipsykologiaa" täällä oli vähän niin kuin kaivattu. ;-) Toivottavasti itse jaksat siihen asti, kun Martti taas on vapaana.

Mitä minä en tekisi asiakkaita miellyttääkseni. Ajan jopa Martin tuuskaksi.

Bussit on itse asiassa ihania; siellä saan rauhassa harjoittaa outouttani eli tarkkailla ihmisiä ja arvailla, mistä ne on tulossa, minne menossa, mikähän niiden ammatti on, onkohan niillä perhettä, mistähän ne on kotosin, onkohan ne onnellisia, riiteliköhän ne aamulla kotona lasten kanssa, toi äijä on varmaan tulossa vieraista, tolla naisella on ollu riitaa anoppinsa kanssa. Loputtomiin.

Just noinhan se taitaa olla. Että rahalla saa itselleen juuri niin ison elintilan kuin haluaa. Paitsi että minä kyllä luulen, että se tila on lopulta jopa isompi kuin haluaisi. Nenänvartta pitkin katselemisella kun on hintansa. Usein se hinta on yksinäisyys. Pitäisiköhän tuollaisia käveleviä eläinten hautausmaita sääliä? - Enpä taida viitsiä.

Se oli ikävämpi juttu, että poika vei iskelmäradion mennessään. Yleensä kuulokkeet falskaavat juuri sen verran, että voi viihdyttää itseään arvuuttelemalla, minkä kappaleen bassokomppi kulloinkin on kyseessä. :}}

Sekään niin outoa taida olla. Viimeisellä outouskierroksella samaa harjoittavia kollegoja löytyi monta. Tarkkailetko ja arveletko vain, vai ryhdytkö myös sepittämään tarinoita? Minä ryhdyn. Monesti myös töissä kohtaamistani tyypeistä.

Mahtaako noi tommoset rouvat tajuta edes, että ne on yksinäisiä. Eihän niiden tarvi. Tai eihän ne siis tietenkään olekaan, kun ainahan rahalla voi ostaa täytettä, jos sattuisi tuntumaan siltä, etä kaipaa jotain. Vaan tuskin ne ehtii paljon kaipailla.

Hieno tunne istua esimerkiksi Iskelmäradion ja jonkun metallimusiikkia soittavan ämpeekolmosen välissä. Aikä ärjyillä volyymeilla ihmiset niitä soittelee, missähän kunnossa kuuloluut on sitten vanhempana.

Varmaan samassa kuin mulla eli huonossa mutta mun kuuloni huous johtuu elämän fealiteetteihin törmäämisestä. Avokämmenellä.

Veera; kyllä. Nimenomaan tarina kehittyy varsin nopeasti henkilön ympärille. Joskus pitää oikein pinnistää työympyröissä tapaamieni ihmisten kanssa, etten usko omia tarinoitani. Joskus saattavat mennä todet ja kuviteklmat silti sekaisin.

Upeaa :D

Miks'ei mulle ikinä tapahdu tuollaista kaupungin busseissa? Joko en näe sitä kertojan silmin, tai olen juuri tuollainen kuvailtu omiin asioihini keskittyjä, joka ei näe yhtään mitään omilta maailmoiltaan.

Kiittää. Minäpä luulen, että sinä olet se, joka on uppoutunut kirjaansa tai pään sisällä tapahtuu vielä enemmän kuin siinä bussissa. Itse asiassa olen siitä varma, sillä tulin kerran sinua vastaan Hämeensillalla ja vaikka olisin tömäyttänyt maiharilla sääreesi, et olisi mitään huomannut. Niinpä en sitten tömäyttänyt. Osin siksikin, että itsekin olin niin maailmoissa, että huomasin vasta kohdalla.

Ajattele, noin sitä voisi kävellä vaikka onnensa ohi.

n. kolmen tunnin junamatkaa kahdesti viikossa käyttäjänä kuulee jos jonkinlaista elämäntarinaa. Kiitos sille että ihmiset juttelevat keskenään tai puhuvat kännyihinsä niin kovaa ettei minun tarvitse käyttää mielikuvitustani. Olen sellainen kummajainen etten pysty keskittymään kirjaan tai mihinkään jos on pienintäkään sivuhäikkää.
Katkeruutta ei tähän kirjoitukseeni sisälly sitten ollenkaan vaan ainahan lähimmäisistä on mukava tietää mitä he ovat viikon tehneet ja onko autossa bensaaja jos ei ole niin siellä keittiön kaapissa on kymppi jolla voi käydä tankkaamassa

Sama vika. En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka *valittavat* siitä, että ijmiset kailottavat yksityisasiansa yleisillä paikoilla kännyynsä. Sehän on pelkästään mielenkiintoista, tällaisen sivustaseuraajan unelma.

Hassua on se, että ihmiset puhuessaan asioitaan varsin vapaasti jotenkin sulkeutuvat omaan pikku kuplaansa puhekumppaninsa kanssa ja koska eivät itse noteeraa silloin ympäristöään, luulevat, ettei heitäkään kukaan huomaa tai kuule. Arkipäivän pikku näytelmiä päivät täynnään.

Bussimatkailmiöistä saa kyllä paljon irti, jos jaksaa seurata. Haussua on esimerkiksi se, että jos menee aikaisin pysäkille aamulla siellä on ihan yksin, mutta juuri kun pirssi kurvaa mutkasta näkyviin pörähtää paikalle koko kylä pipot vinossa ja takit auki puuskuttaen. "Huh, meni vähän tiukalle!"

Minä sain kummiltani jälleen lahjan. Minulta ei kysytä muuten tässä hommassa ikinä mitään. Paketissa oli kuolleen eläminen nahka kaulalle. Mitä minä sillä teen? Laitan komeron nurkkaan jossa se lojuu seuraavat 50 vuotta. Vien metsään linnuille lämmikkeeksi ? Se on hirveä, enkä rohjennut sanoa muuta kuin kiitos.

Viime hetken juoksijat katsovat sitten aina asiakseen juosta suoraan bussiin sisään ja se poloinen ensimmäinen seisoskelija saa jäädä jonon viimeiseksi ja bussissa ilman istumapaikkaa.

Kummeille, äideille ja anopeille sanotaan aina "kiitos" ja piilotetaan epäsopivat ja muuten vaan vääränlaiset tavarat ja vaattet komeron perälle. Muistetaan nostaa ne esille aina lahjoittajan tullessa mutta unohdetaan jossain vaiheessa, kuka mitäkin on ostanut ja sitten ollaan hätäselityksiä paitsi. "Näin kylmä, mikset sinä pidä sitä minun ostamaani puuhkaa".

pari päivää sitten näin ratikassa mielenkiintoisen ilmestyksen:
turkistäti oli kietonut päänsä lämmikkeeksi mustavalkoisen arabihuivin. kirkkaanpunaiseksi värjätty otsatukka vilkkui huivin alta, silmälasit huurussa, turkki kiilsi uutuuttaan. siinä maailmat kohtasivat niin että kajahti.

Olipa hienosti observoitu ja eloisasti kerrottu! Ihailin erityisesti tuota tyttöintonaatiota. Tai siis sen kuvailemista. Mainittu kiekuminen saa tukkani nousemaan pystyyn bussissa.

Terveisin blogimaailman arkiterapeutti Kops alias kieltenope Rita Maestra

Ratikoissa ja busseissa näkee parempaa tositeeveetä kuin teeveessä. Todellisuutta ei kukaan pysty niin häpeämättömästi esittämään kuin ihminen itse elämässä. Tai no, on ne aika korneja teeveessäkin.

Kiitos kops, ilo ja kunnia saada itse arkiterapeutti kylään.
Tyttöintonaatiossa hämmästyttää, että miten se toistuukin niin samanlaisena kaupungista toiseen. Onko jossain tyttökielikoulu vai mistä moinen yksimielisyys. Se vihloo korvaa.