Kaksi hetkeä
Aamumustana kiiltävä asfaltti, tuulilasiin tihkuva sade, radion tekoreippaat juontajat ja jomottava hiirikäsi lupaavat hyvää päivää. Edellispäivän selittämätön apeus ei ole hellittänyt puristavaa otetta niskasta. Ajatus yrittää ottaa kiinni työasioista mutta tuttu turhautuminen annettujen työkalujen ja vaaditun tehostamisen ja odotusten suhteettomuuteen nostaa välittömästi suojamuurit pystyyn. Mikään ei ole turhempaa kuin tehostaa töitä, joita ei tarvitsisi tehdä ollenkaan. Mihin se lopulta vie yhtään mitään.
Puhuvat radiossa eilen lehdistönäytöksessä olleesta Matti-elokuvasta [pdf]. Silloin se tulee: "Lennä Nykäsen Matti, lennä. Tule elävänä takaisin." ja millaisena sovituksena! Timo Kotipelto irrottaaa minut paikasta ja ajasta. Yhtäkkiä jokin naksahtaa päässäni ja tajuan jotain olennaista, joka välittyy tavasta tulkita. Kunnioitus. Silloinkin, kun se ei ole asia, joka ensimmäisenä tulee mieleen, kun on helpompi yhtyä isompaan kuoroon.
Ajatuksen valaisemana ajan auton parkkiruutuun, olen kääntämäisilläni virta-avainta ja juuri silloin pilkahtaa mustan pilven reunan alta metsän siivilöimä nousevan auringon aavistus, auto täyttyy äänestä, joka saa kyyneleet silmiini. Eräs, joka ymmärsi enemmän kuin ymmärsi ymmärtävänsä, soitti minulle kerran toisen version, Josh Grobanin Remember When It Rained -levyn ja siitä saakka You Raise Me Up on soinut meanderiassa, kun maailman seinät kaatuvat, kun taivas on putoamaisillaan ja maa pettämäisillään. Mikään ei ole niin kaunista kuin mahtipontinen, kuulas ääni, joka sortaa itkumuurit ja lopuksi kohottaa kaatuneet seinät puhdistuneina.
Hetki menee ohi mutta yritän pitää tunteista kiinni.
Jälkipuheet
Minullakin jomottaa hiirikädet. Molemmat siis.
Monillakin. Siis molemmat mutta toinen jomottaa sen tähden, että viime kesänä leikin urheata ja nostin liian painavat matot kuivumaan ja katkaisin supraspinaalijänteen. Ikinä en ole enää mattourhea. Josko nyt niin muutenkaan. paitsi, kun on pakko ja joskus on.
Kiitos kahvista, laitoin vieripalkkiin seurantaan. Olisin ruksannutkin mutta en löytänyt Blogilistalta.
Blogilistalta? Täytyy tunnustaa, en oikeastaan tiedä paljoa blogipiireistä, pitäisi pitää viikon loma, jotta ehtisi tutustua edes joihinkin kirjoittajatapauksiin. Tulee huono omatunto, jos vilkaisen nopeasti jonkun hengentuotetta. Vähän niin kuin vilkuilisi ohikulkiessa toisten ikkunoista sisään.
Blogilista on hyvä paikka seurata blogeja ja päiväkirjoja, kun tekee sinne oman suosikkilistan. Ohjeet löytyvät sieltä. Samoin sinne on helppo lisätä oma blogi, jota sitten taas voivat muut seurata. Kun blogiin tulee päivitys, se pompsahtaa suosikkilistalle ja siitä niitä on helppo lukea.
Totta puhut, blogeja on nykyisin niin paljon, ettei millään löydä ja ehdi tutustua. Tapasi käydä kommentoimassa on hyvä konsti esittäytyä. Silloin yleensä kommentin saaja käy kurkkaamassa ja lukemassa blogiasi, jos nimi on uusi. Näin syntyvät tuttavuudet, jotka johtavat uusiin ja taas uusiin. Mieluisten kirjoittajien vieripalkeista (minulta löytyy tuolla "Muita blogeja" linkin takaa) voi löytää sen kirjoittajan mieleisiä tai sukulaissieluisia blogeja, jotka taas johtavat toisiin. Hikkupiljaa se siitä keriytyy.
Mutta varoituksen sana: tähän jää koukkuun ja kohta se vie koko käden.
Josh Groban kolautti ja vei sydämen samalta istumalta kun ensi kerran häntä kuulin Ally McBealin ensimmäisellä kierroksella. Samat väristykset ja selittämättömästä tulvahtavat kyyneleet edelleen. You're still you
Ooh, ihana, hieno video. Tuossa äänessä on kaikki, mitä tarvitsen lohdutukseksi. Vie sydämen kertalaakista ja joka kerta uudelleen. Minulle toimii viimeistään Remenber When It Rained, jos itkuhanat eivät muuten aukea.