Miksen opi katsomaan aamulla ulkolämpötilaa. Miksi aina oletan, että kylmän kauden hellitettyä pariksi päiväksi on pakkasen niska taittunut, leuto palannut jäädäkseen ja elämä jatkuu maailman tappiin taas näin, paremmin. Kun se kylmä pohjoinen puhuukin yllättäen jo kohta taas uudelleen, tunnen itseni jotenkin petetyksi, optimisti minussa saa lommon, jota se ei kuitenkaan muista seuraavalla kerralla. Minä mieluummin ottaisin samaan kurjuuteen kaikki kylmät ja iljanteet ja kun loppuu, niin loppuu. Sama perusteeton optimismi valtaa minut minkä tahansa pahemman vaihtoehdon hellitettyä otettaan. Yksi sateen jälkeinen aurinkoinen päivä tuudittaa minut ajattelemaan loppuelämää aurinkoisena. Kylmän jälkeen lämpö aina pysyy, lunta ei sada ja sormia ei koskaan enää palele. Kivun jälkeen yksi kivuton päivä on joka kerta elämän uusi alku. Pieneen mieleen ei koskaaan hädän hellitettyä hiivi epäilyksen häiväkään, etteikö hyvä olisi pysyvää. Ei, minä uskon aina sen tulleen jäädäkseen. Tätä sanotaan optimismiksi ja se on kai joku hyve.

Mietin ystäväni kanssa taannoin, kumpi on pahempaa: fyysinen vai henkinen kipu. Jos unohdetaan se, että jokaisella on omat asteikkonsa ja kivutkin ovat kovin erilaisia ja ajatellaan puhtaan erärealistisen teoreettisesti kivun valtaa, niin kumman kanssa eläisi mieluummin, jos valita saisi tai valita pitäisi. Ottaisiko henkisen kivun, joka puristaa ihmistä kaiken sen ajan, jonka ihminen on tajuissaan. Vai valitsisiko fyysisen kivun, joka kaihertaa taukoamatta, erityisestikin öisin. Henkisen kivun voi turruttaa tajuttomuuteen, nukkumiseen ja sen jopa voi toivoa joskus loppuvan, sillä tilanteet muuttuvat, aina on toivo. Mutta fyysistä kipua ei mikään tuuperra, kun se on ihmisen vallannut. Se oppii olemaan välittämättä kipu- ja unilääkkeistä. Sen kanssa ei voi koskaan olla rauhallisessa rinnakkainelossa, se jäytää koko ajan. Sen loppumisesta ei voi olla varmuutta, koska tilanne ei mene välttämättä ohi, pahenee vaan. Henkinen kipu on murskaavaa mutta sen voi turruttaa, fyysinen kipu on hivuttavaa mutta sitä ei voi paeta. Vaikea valinta.

Kipujen kanssa on vähän sama kuin pakkasten ja sateen kanssa: yhden kivuttoman päivän jälkeen optimisti olettaa, että nyt alkaa parempi elämä. Optimisti on henkilö, jolla on lyhyt menneisyysmuisti ja olematon kyky ajatella loogisesti. Optimisti on siis vähän tyhmä. Tyhmyys on ilmeisesti hyve.

Kirjoitti: mea 08:28 | Jälkipuheet (19)

Näin keväällä minua alkaa aina himottaa kiiltävän keltaposkiset kimmäet appelsiinit. Niitä söisi vaikka kuinka. Oikeastaan ainoa rajoite on se, että niitä ei jaksa kantaa kaupasta niin paljon kuin söisi. Eikä niihin hedelmäpusseihin edes mahdu viittä enempää, joten on käytävä joka päivä kaupassa ja se taas on aivan liikaa, koska inhoan kauppoja. Lisäpaineita antavat ruokasuositutket, jotka käskevät syömään puoli kiloa hedelmiä ja vihanneksia päivässä ja normaalit ruuat päälle, kuka jaksaa hei ihan oikeasti kantaa. On vielä sekin ongelma, että jotkut appelsiinin raahausmatkat osoittautuvat vielä täysin turhiksi, koska moni päältä kaunis on puista ja mautonta kuitua sisältä. Ja juuri kun löytää sen oikean kaupan ja lajin, niin myytävät vaihtuvat ihan eri merkkisiin. Aargh.

Appelsiinit ovat hankaluudessaan ihan eri sorttia muiden hedelmien ja vihannesten kanssa: puristelemalla ja väriä katsomalla näkee heti, onko hyvä vai ei mutta appelsiinin kiinteän kauniin kuoren alla voi olla mitä vaan. Hedelmät ovat vähän kuin naisia: niistäkin näkee väristä, tuoreudesta ja kyljen pehmeydestä, ovatko kelpoisia. Koputtamalla kuulee sisäisen tilankin. Paitsi appelsiinista. Se pitää tietonsa sisällään aina siihen hetkeen asti, kun se on kuorittuna ja viipaloituna. Siinäkin se vielä saattaa viestittää rumasti lohkeilevin paloin olevansa epäkurantti mutta vasta suussa paljastuu totuus. Vaan moni ei viitsi maistaa, jos oikein on ruma ja lohkeinen. Loistoyksilöitä ei ole pilvin pimein. Niiden esiintymispaikat kannattaa siis muistaa ja jaksaa kuoria ja maistaa se rumakin viipale. Se saattaa olla loistoyksilö.

Miehet taas! Nehän ovat pähkinöitä: kova kuori, jonka sisälle ei näe ja joka on vaikea avata. Niissä on kauniskuorisia, joiden sisus ei ole häävi, on muhkurakuorisia mutta hyväsydämisiä. On tuikitavallisia arkisen näköisiä maapähkinöitä, joiden kuoren saa rikki hieraisemalla ja sisällä on turvallisen hyvää sydäntä pareittain. Ja mikä epäreiluinta: pähkinät selviytyvät elämässä hedelmiä paremmin; ne eivät pilaannu, lössöönny eikä niitä heitetä pois vaikka sisustaa ei olisi edes nähnyt.

Jotkut pähkinät tajuavat, että vain hdelmäksi tekeytymällä pääsee koskemaan muita hedelmiä niin paljon kuin haluaa.

Kirjoitti: mea 11:40 | Jälkipuheet (18)

Töihin kiiruhtavan virkanaisen työmatka alkaa lupaavasti: bussi tulee pysäkille kanssani samaan aikaan, ratin takana istuu näemmä reitin vakiokuski, poninhäntäinen hymykuoppaposkinen, joka ajaa sutjakkaan reippaahkosti niin, että matka etenee. Muutaman pysäkin välin Hämpin ruuhkassa pujottelemme sujuvasti, sitten Rautatieaseman risteyksessä Poninhäntä alkaa polkea jarrua mutta bussi jatkaa kelkkana, kylki pyrkii edelle, mikään ei sitä pysäytä. TÖMPS. Bussi ajautuu punaisiin valoihin pysähtyneen pikkuauton perään. Säikähtänyt hiljaisuus kestää vain hetken, sitten kohahdus kulkee läpi pitkän bussin: tapahtuma, herranähköön THE Happening! Verta?! Romua!? Uhreja?? Montako?! Päät kurkottavat, neljä puhelinta kaivautuu salamana kouriin ja innosta värisevät äänet kaikuvat: "Emmää pääse nyj just, mää oon kolarissa. Joo, mää tuun heti, kum mää pääsen tästä jonnekin." "Tää bussi ajo kolarin., ei täältä nyp pääse mihinkää." Siinä me istumme keskellä Hämeenkatua, takana autojono kasvaa, risteys seisoo, kuski selvittää ulkona tapausta, sisällä kuohuu, lastillinen hetki sitten kiireisiä ihmisiä. Nyt me olemme jotakin. Me olemme… äh uhreja? Silminnäkijöitä? Todistajia? Tärkeitä.

"Mää olin kerran ampulanssissa, ku se ajo kolarin. Kyä tuli kalliiks, ainaki 6000 markkaa se makso", kertoo takana mummon piristynyt ääni. Toinen siihen nokittamaan naapurin appiukon kolarilla, joka maksoi ainakin 10 000 markkaa. "Kyä kaikellaisille toheloille autoja annetaaki. Pitäs ottaa kortti pois tollasilta. Toiki käänty eteen tuolta, mistä ei saa kääntyykkää, mitä siinä sillon voi kukaa tehrä", kertoo asiastaan varmanoloinen mummuääni takana. Kuski on mummujen suosikki, se tervehtii aina niin nätisti, ei se ainakaan ollut väärässä. Mitä ajelevat ja kääntyilevät vääristä suunnista bussin eteen.

Poninhäntä nousee bussiin, jatketaan matkaa. "Kato ny! Tommosesta piänestä viittii toikin valittaa, eihän tohon mitää tullu. Mitää ei näy. Että kehtaa. Kyä pitäs vähä varovammin kääntyä. Sentää nysse vanhoja ihmisiä täynnä", sanoo tuohtunut mummu vilkaisten matkaansa jatkavaa pikkkuautoa. Hälinä vaimenee vähitellen. Mummujen posket hehkuvat. Nyt on Elsalle kertomista. Kun vaan pääsisi äkkiä kotiin. Ja pääseekin. Hyvä kuski, ajaa reippaasti, ei turhia pysähtele.

Vieressäni istuva goottityttö ei avannut silmiään koko Tapahtuman aikana.

Kirjoitti: mea 09:15 | Jälkipuheet (18)

Nainen vetää vaaleat nupukin väriset piikkikärkiset saapikkaat jalkaansa, ojentaa istuen nilkkaansa ja kymmensenttinen stilettikorko ojentuu miestä kohden. "Nää olis ihanat", nainen huokaisee, kallistaa päätään ja hymy leviää kasvoille. Nainen katsoo miestä anovasti. Myyjä katsoo myös miestä, myötäilee asiakasta. "Ymph", sanoo mies ja ajattelee, että helvetin kalliit, tolla hinnalla huollattais Nissanin. "Nää olis just sen vyön väriset", nainen innostuu, kun mies ei suoraan kielläkään. "Minkä vyön", kysyy mies ajatellen tilaisuutensa koittaneen, vöitä saa nyt herranjumala halvemmalla sopivia vanhoihin kenkiinkin. "No sen, jonka sä toit Kanarialta", sanoo nainen ja ojentelee nilkkaansa päätä kallistellen. "Ai sen", mies muistaa, siitä ei tosiaan paranekaan puhua mitään, Penahan sen vyön taisi ostaa Vantaan tax freestä paluumatkalla ja se maksoi aivan helvetisti. Tai ainakin Pena sanoi niin, itse mies ei muistanut mitään paluumatkasta. Ei itse asiassa koko matkasta ja siksi tuliainenkin jäi hankkimatta. "Joo, niin sopiikin, mutta missä sä noita pitäsit, eihän noilla voi kävelläkään", mies yrittää johdatella keskustelun käytännön ongelmiin. "Voihan, ", sanoo nainen ja nousee ottamaan muutaman horjuvan askelen, "ihan hyvin. Näitä vois pitää teatterissa ja sit siellä sen sun kaverin syntymäpäivillä." Helvetti, mies ajattelee, eihän Penan synttäreille vaimoja oteta mutta sanoo tyyneyttä ääneensä tavoitellen "Teatterissa on pimeetä, mitä väliä siellä on, mitkä kengät on ja Penalla pitää kengät riisua eteiseen."

"Nää olis tosi sexyn näköset". Nainen katsoo miestä keikistellen, tietää kyllä, mitä narua nykäistä. Mies rykii hämillisenä, vilkaisee nuorta hoikkaa myyjää mitään sanomatta ja ajattelee, että totta, olishan ne aika hot, jos vaimo olis kolmyt kiloa pienempi ja saman verran nuorempi. Hetken miehen mieli harhautuu ajattelemaan saappaita myyjän hoikissa säärissä baaritiskillä, polvi toisen päällä, pieni hame tiukasti pyöreän pepun ympärillä mutta karistaa ajatuksen mielestään, kun näkee vaimonsa blondatun tupeeratun pallokampauksen alta hymyilevän ylipunaisen suipistuvan suun ja puuterin korostamat silmärypyt suunnattuina suoraan häneen. Mies tietää menettäneensä tämänkin pelin. Jos hän nyt olisi tiukkana, pysyisi makuuhuoneen ovi kiinni ainakin kuukauden. Toisaalta, suukin pysyisi kiinni. Mies muistaa Penan juhlat ja ajattelee, että saappaiden osto olisi pääsylippu juhliin yksin, hän voisi yllyttää vaimoa lähtemään sinä iltana vaikka tyttöjen kanssa baariin, näyttämään vähän Lissulle ja Petralle saappaita.

"296 euroa", sanoo myyjä hymyillen. "Visalla", vastaa mies, hymyilee takaisin. Vaimo vetää onnellisen näköisenä vanhoja saappaita jalkaansa, täsmälleen saman näköisiä, mustia.

Kirjoitti: mea 08:37 | Jälkipuheet (9)

Kuudes- ja kahdeksasluokkalaisilta kysyttiin [AL 25.1.06], keitä ovat Matti Nykänen, Lasse Virén, Elvis Presley ja John Lennon. Matti tunnettiin tietenkin mutta hämmentävästi Lennon oli esimerkiksi 12-vuotiaan Vennin tietojen mukaan länkkärinäyttelijä. Saman ikäinen Vilma ei ollut koskaan kuullutkaan mutta 14-vuotias Jaakko jo tiesi, että joku kitaristi. Toisaalta, sanoihan parikymppinen Idols-Katrikin kysyttäessä Suomen itsenäistymisvuotta, että "joskus 40-luvulla". Lyhyt on pienen ihmisen muisti, pieni suurenkin kuuluisuuden jättämä varjo, miten nopeasti elämä muuttuukaan.

Eilinen HS:n juttu naisten hysterian hoidosta viime vuosisadan vaihteessa [via Seppänen] oli hyvä muistutus siitä, että kovin nuori ja notkea on vielä "tieteellinen totuuskin" monessa asiassa. Sata vuotta ennen viktoriaanisen ajan vibraattorin keksimistä Carl von Linné opetti lääkäreille Uppsalassa, mistä tunnistaa halukkaan naisen: "Hän on myös vapaa ja rohkea puheissaan ja hänellä on kaunis ja voimakas ääni. Hän on mieleltään luja ja ylpeä eikä lainkaan säälivä. Hänellä on tuikkivat silmät, jotka voivat hyvin houkutella herkkäuskoisen pojan kiipeämään hänen päälleen. Hän on enemmän laiha kuin lihava. ... Hänen ihonsa ei haise ja lemua hikoillessa kuten muilla naisilla. Hän laulaa mielellään jotakin, joka voi tyydyttää hänen mielikuvitustaan. Hän kulkee ympäriinsä sinne ja tänne, että joku kävisi vierailulla hänen rouva Venuksensa [häpynsä] luona."

Näin siis parisataa vuotta sitten. Ihan äsken, itse asiassa. Miten me siis voimme olla varmoja, että juuri nyt olisimme esimerkiksi lääketieteessä sillä tasolla, että tieto on nyt tässä, että kaikki tiede on totta ja todeksi todistettua ja asiat hyvässä mallissa ja hoidossa. Mistä me muka voimme tietää? Ihan yhtä varmoja olivat Linné ja hysterian hoitajat asiansa oikeellisuudesta aikanaan. Pelottaa joskus ihmisen ylimaallinen varmuus asiansa oikeellisuudesta: toisaalta myönnetään maailman nopea muuttuminen mutta samassa pöydässä toisessa lauseessa jo uskotaan, että tässä meillä on käsillä kaikki tieto ja olemme ylivertaisia päättämään asioista nyt ja pitkälle tulevaisuuteen. Tai että ihmistä hoidetaan hyvin ja oikein.

Miten se vanhan kansa sanoikaan, "mitä isot edellä, sitä pienet perässä". Ovatko Venni ja Vilma sittenkään niin huvittavia tietämättömyydessään. Sadan vuoden päästä nauretaan jossain meidän lääketieteemme saavutuksille, tekniikasta puhumattakaan. Nöyräksi vetää. Ja vakavaksi.

Perunamuusiakin myydään täysvalmiina pakasteena purkeissa, kohta varmaan lettutaikinaakin. Asiaan mitenkään liittymättä. Tai sitten kyllä.

Kirjoitti: mea 10:27 | Jälkipuheet (19)

Tänäänhän on viimeinen mahdollisuus ennakkoäänestää. Mutta muistakaa, että jos kumpi ja kampi tappelee, niin viimeinen jonossa maksumies.

Kirjoitti: mea 13:34 | Jälkipuheet (0)

Kaupunkibussissa Minna LähiönPerä voittaa joka aamu paikkalotossa yhden himoituista päävoitoista, ikkunapaikan. Lottovoittoa himmentää tietous paikalta poistumisen tuottamista paineista, joiden suuruus vaihtelee johtuen viereen istuneen massasta, sukupuolesta, iästä, kuulokkeista, pakkasen määrästä, musiikin laadusta, hajusta, kassien määrästä ja muista muuttuvista tekijöistä. Matkan aikana on sivusilmällä arvioitava, olisiko vierusmatkustaja mahdollisesti olemukseltaan sellainen, joka kävisi työpaikan vieressä olevista kouluista jompaa kumpaa tai mahdollisesti kauempana olevaa yliopistoa tai ihanko olisi saman suuren työnantajan jossain lokerossa työtään tekevä hiljainen puurtaja. Henkilön arvioiminen on siksi tärkeää, että osaisi ennakoida hänen poistumispysäkkinsä, sillä jos käytäväpaikkalainen poistuu samalla pysäkillä, ei missään tapauksessa saa liian aikaisin nousta änkeämään ikkunan vierestä. Se herättää välittömän närkästyksen toverissa, koska käytäväpaikkalainen oli tuudittautunut sen tietoisuuden rauhaan, että hänen ei tarvitse turhaan käytävällä seisoskella vaan ulostaa itsensä suoraan penkistä. Jos taas hän onkin matkustamassa pidemmälle, hän närkästyy, jos ikkunan vierestä aletaan liian myöhään pönkiä ulos, koska silloin hän joutuu ovelle tunkevien tönimäksi. Käytäväpaikalla istuvalla on tietenkin hänelläkin oma ongelmansa, kun pitää tarkkailla sivusilmällä ikkunapaikkalaisen aikeita, hanskojen laittamisen ajankohtaa, repun kohentelun merkityksiä ja katseen pälyisyyden astetta suhteessa poistumissuunnitelman etenemiseen.

Mikä muuten panee sellaiset suureen ääneen kaiken aikaa joka paikassa kailottajat uskomaan, että sellainen äärimmäisen hermoja raastava kalkatus on jotenkin ihmisten rakastama, hieno, kadehdittava ja persoonallinen positiivismerkkinen ominaisuus. Miksi ne muuten julistaisivat joka välissä, että ovat kovia puhumaan. Asia, joka on tullut selväksi hyvinkin pian henkilön astuessa esimerkiksi bussiin. Melkein ei ehtinyt stressata ikkunapaikalta poistumisen ongelmaa, kun bussin etuosassa vanharouva piti kaikkia jännityksessä, että hermostuuko ensin se äiti, jonka naapero opetteli lausumaan lukuisin toistoin mutta kauniisti ääntäen 'dʌblju: ja jota suurisuinen mummu isoon ääneen komppasi ja hämmästeli, että ihan kieliä puhuu vaikka on noin pieni. Vai että hermostuuko heidän välissään istuneet matkustajat tai mahdollisesti joku satunnainen pintahermoinen, jollainen jokaiseen nivelbussiin väkisinkin mahtuu.

Ai niin, onhan sitä matkustettu junallakin: satunnaisena kulkijana ihmettelen, että miksi junissa pitää pukea päällysvaatteet puoli tuntia ennen määräasemaa, istua vartti ja sen jälkeen nousta vaunun käytävälle laukkujen kanssa seisomaan? Siis nimenomaan vasiten seisomaan vartiksi! Toimenpide, jota pakallisbusseissa vältetään viimeiseen asti.

Käytäväkäyttäytymisestä haluaisin kuulla englanniksi lausutun. Ihme kieli. Tämä.

Kirjoitti: mea 09:04 | Jälkipuheet (17)

Kaulaliinoihin kääriytyneet viluisen näköiset ihmiset täyttävät lähiön perältä, vuokrataloalueelta, lähteneen bussin. Käytävällä seisova muodottomiksi topattujen ihmisten muuri tiivistyy takaosaa kohti sitä mukaa, kun pysäkeiltä ahtautuu lisää pakkasen kangistamia alistuneen näköisiä töihin ja kouluun pyrkiviä hiljaisia ihmisiä. Takana on vielä muutama tyhjä paikka.

Hiljainen musiikki kaikuu, Iskelmäradio.

Poika istuu bussin takaosan kyljen suuntaisen penkkirivin päässä. Hän lukee keskittyneenä värikkäästi alleviivattua kirjaa, mikään ei häiritse häntä. Lähiön keskuksen pysäkiltä nousee kaksi tyttöä puhuen kuuluvalla kimeällä tyttöintonaatiolla; tiedättehän, sillä jossa lauseen loppuja nostatetaan korkeammalle kuin henkeä pidättäen ja lopussa henkäistään kuin pisteet ja pilkut olisivat h-kirjaimia: "Sit ku mä menin sinneH, ni se yks Make katto mua tosi pitkääH, siis silleeH, mut mä olin vaa et hei halooH, et mikä sä niiku luulet olevasH." Tytöt tunkevat itsensä täyden käytävän läpi takaosan vapaille istumapaikoille, jättävät pojan ja itsensä väliin yhden tyhjän paikan, puhe ei taukoa.

Omakotialueen pysäkiltä bussiin nousee pitkään turkkiin pukeutunut isokokoinen hieno rouva. Kaulassa kuollut eläin, joka puree häntäänsä. Toinen eläin on kiedottu hatuksi. Naisella on ostoskärry, jota hän puuskuttaen junttaa tungoksen läpi bussin peräosaa kohti, työntäytyy kapealle vapaalle paikalle tyttöjen ja pojan väliin, maailmojen rajamerkille. Rouvan maailma on vahva ja iso, turkiskäsivarsi pyyhkäisee pojan kirjan lattialle. Poika nostaa kirjan, nousee seisomaan, jatkaa lukemistaan. Rouva asettelee tyytyväisenä ostoskärryään vapautuneelle paikalle, huokaisee, oikoo turkin helmoja, katsahtaa ympärilleen, ei osaa peittää ylenkatsevaa ilmettä. Mutta ostoskärry on väärällä puolella, hän ei saa turkkiaan aseteltua tyydyttävästi, nostaa kärryn tyttöjen ja itsensä väliin. Tytöt nousevat puhettaan katkaisematta. Nainen asettaa kärrynsä vapautuneelle paikalla, suoristaa takkinsa, levittää olemuksensa kaikille neljälle paikalle. On vihdoin tyytyväisen näköinen, nostaa katseensa eläintensä keskeltä, katsoo seisojia. "Onpa täällä täyttä", sanoo.

Poika nousee ammattikorkean pysäkillä. Iskelmäradio menee hänen mukanaan. Tyttöintonaatio täyttää bussin hiljaisuuden. Kuolleet eläimet lepäävät rouvan päällä.

Kirjoitti: mea 09:26 | Jälkipuheet (18)

Eilen kiersin kaikki kaupat hakiessani lämmintä toppatakkia, ihan tavallista pepun päälle yltävää, kunnollista, kaunista, ei liian pullevaa, laadukasta, oikean väristä ja sopivan kokoista. Pissismallisia ohuita napatakkeja löytyi, samoin säkkimallisia puolisääreen ulottuvia en-tiedä-kenelle-suunniteltuja ja urheilukaupoista monivärisiä järjettömän rumia viritelmiä. Useita laaduttomia, täysin naisen kroppaan sopimattomia tekeleitä löytyi myös. Ellei sitten satu omistamaan kaljapullohartioista roikkuvia polviin asti ulottuvia käsiä, lattarintaa ja ylileveää lantiota. Sekä yksi hirviövihreä, mitähän silläkin suunnittelijalla on ollut mielessään. Lopulta löysin sopivankin; hieno merkki, paljon erilaisia Waterrepellent Funktio, Wind Funktio ja Breathe Funktio -lappuja siitä roikkui ja niissä useita logoja, lupasi jopa urheilusuoritusten tukemista, joten valintahan oli lopulta helppo, vaihtoehtoja ei ollut. Kyllä sillä aamulla tarkeni, vain jalkoja koko pituudeltaan tuppasi jäätämään kolminkertaisesta verhouksesta huolimatta. Pitkiä takkeja ennen käyttäneenä ihmettelen nyt, että miten miehet oikeastaan tarkenee jaloistaan. Onko heillä joitain salattuja funktionaalisia aseita siellä farkun alla.

Miksi muuten maahan asti ulottuva aitoturkisturkki, pipa ja matalat kengät –yhdistelmä ei ole muka huvittavan näköinen rikkaan näköisellä naisella. Toisaalta, onhan ne hirveän tyhmän näköisiä, jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Jos minä laitan maata viistävän toppatakin, pipan ja matalat kengät, näytän todella huvittavalta. En siis pysty. Onko kukaan koskaan kysynyt naisilta, että haluaako ne niin pitkiä takkeja. Vai tekeekö turkisturkki siitä jotenkin sitä hienomman, mitä enemmän siinä on eläintä. Toisaalta kalliskin se varmaan on, joten ei kai sitä raaski lyhentääkään. Mutta miksi ne tehdään niin ylipitkiksi. Menkää vaikka Stokkalle katsomaan; kaikki turkit viistää maata.

Miksei naisilta kysytä mitään koskaan. Minulta ainakaan kukaan ei ole koskaan kysynyt, haluanko esimerkiksi hedelmäpommijugurttia. En halua enkä tunne ketään, joka haluaisi ja silti sitä on hyllyt väärillään. Onko naisilta kysytty sitäkään koskaan, että haluaako ne istua kaupungilla näyteikkunassa foliohattu päässä ja maksaa siitä häpeästä satasen? Jos olisi, niin tasan ei kukaan haluaisi. Vaan katsokaapa kampaamoita; mitä trendikkäämmän näköiset kampaajat ja kalusteet, sitä varmemmin ovat seinät näyteikkunaa ja siinä näytillä istuu joku polo hassun näköiset foliosuikaleet päästä roikkuen. Ihan kuin oltaisiin vähän höynäytettäviä.

Mutta siis asiaan, nyt kysytään naiselta mielipiteitä:

Etnoteam Finland Oy tekee käytettävyystutkimusta erilaisista uusista tuotteista ja palveluista (verkkokaupat, mukana kannettavat tekniset laitteet jne.) Juuri nyt olisi tarvetta internettiä käyttäville aikuisille. Jostain syystä on ollut vaikeaa löytää 30v-50v naisia mukaan tutkimuksiin. Silti naisetkin käyttävät verkkopankkeja, tilaavat tavaraa netistä, ostavat matkapuhelimia ja muutenkin käyttävät tietotekniikkaa ja nettiä yhtä lailla kuin miehet.

Käytettävyystutkimuksessa kerätään tietoa uudesta, usein julkaisemattomasta ja suunnitteella olevasta tuotteesta tai laitteesta. Tarkoituksena on kerätä palautetta laitteen aidolta kohderyhmältä lyhyen käyttökokemuksen perusteella. Palautetta tarvitaan, että suunnittelussa olevat epäkohdat saadaan korjatuksi.

Tutkimukseen osallistumisesta annetaan pieni, muodollinen vaivanpalkka. Palkkion suuruus määräytyy testin keston perusteella. Palkkio kerrotaan aina etukäteen tutkimusaikaa sovittaessa. Aina on valittavana Stockmannin 20-40e lahjakortti ja vaihtelevasti myös muuta - leffalippuja ja lehtitilauksia.

Tutkimukset ovat siis hieman eri mittaisia mutta koskaan eivät yli 2h pituisia. Käytännössä tutkimukseen menee aikaa 30min-1,5h testattavasta tuotteesta ja jutun määrästä riippuen.

Tutkimuksiin voi ilmoittautua verkossa, osoitteessa: www.etnoteam.fi/tutkimus/

Tutkimukset tehdään yleensä toimistollamme Vilhonkatu 6:ssa, Helsingissä.

Parhain terveisin,
Leena Ketonen
Etnoteam Finland Oy

Kirjoitti: mea 08:40 | Jälkipuheet (27)

Tiia haastoi minut paljastamaan viisi omituista tapaani. Pitkän mietinnän jälkeenkään en keksinyt mitään. Minulla ei ole omituisia tapoja, koska kaltaisellani ladylla ei ole varaa omituisiin tapoihin, koska ne saattaisivat vaikuttaa haitallisesti ihon kuulauteen ja huolitellun käytöksen luonnollisuuteen.

Se, että en koskaan asioidessani lukitse vieraan vessan ovea, jota kotona tietenkin pidän raollaan, ei ole omituista, jos on lapsena joutunut sekä vessaloukun että nappulalukkokomeroloukun [se, jota ei saa sisältä aukii] vangiksi. Tapa edistää ihon kuulautta mitä suurimmin, sillä hermostun lukitussa tilassa ja alan helottaa. Ja melko nopeasti myös kailottaa.

Se, että kesken kirjoituksen huomaan pöydällä ruskean langanpätkän, jota venyttelen ja sykerrän miettien, että mikähän tämäkin on ja muistan yhtäkkiä, että sehän on Erityisen kaulaliinasta ja hyvä mieli hulvahtaa vaikka toisen kaulaliina on vaurioitunut. Siinä ei ole mitään omituista, se on jopa luonnollista, sillä se edistää ihon kuulautta merkittävästi nostattamalla kaihon punaiset täplät poskille.

Kun on tömäyttänyt silmäteränsä tuhannen päreiksi ja elämä vapisuttaa ja taivas on putoamaisillaan ja kun Erityinen sanoo, että "mutta on sulla vaan tosi hyvän näkönen pylly", sen uskoo vaikka tietää ihan hyvin, että se vaan lohduttaa [taitavasti tosin] ja ihan simona sitten kunnioittaa miestä, jolla on noin raikkaan luonteva ja räätälöity tilannetaju ja joka osaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Ei minusta siinäkään mitään omituista ole. Se edistää sekä huoliteltua käytöstä että pitää ihon kuulaana.

Teppo muutti eilen meanderiaan. Pidän häntä päivisin ikkunalla keräämässä valoenergiaa, jotta hän öisin jaksaa torjua mörköjä, örkkejä ja muita peikkoja. Onko se omituista? Ei ole, koska jollain tavalla Teppokin edistää ihon kuulautta ja huolittelee käytöstä.

Ja sitten on se yksi tapa, joka tekee tosi hyvää hipiälle.

Aah, juuri muistin, onhan minulla yksi omituinen tapa: tykkään tillilihasta. Josta tulikin mieleeni, että jos jonkun haastaisin, se olisi Sedis, joka tykkää maksalaatikosta.

Kirjoitti: mea 08:47 | Jälkipuheet (13)

Minä olen aina ollut lievästi siinä uskossa, että hyviä ihmisiä on hyvin vähän. Hyvillä tarkoitan ihmisiä, jotka ajattelevat ja tekevät ensisijaisesti hyviä asioita, auttavat pyyteettömästi, ovat helpottavia ja jotenkin nojattavia. Olen ollut jopa lievästi taipuvainen olemaan epäileväinen, että pahansuopuus olisi ensisijaisempi ominaisuus lajitovereissa. Sellainen ajattelu ei käy, ajatteli joku, joka katsoi tarpeelliseksi oikaista minua ja teki kaikki nuo suunnattomat järjestelyt, rukkasi kahden toisilleen vieraan ihmisen aikatauluja ties kuinka kauan, jotta sai ne tömäyttämään toisiaan päin risteyksessä.

Ensin Volkkarin kuljettaja osoittautuu äärimmäisen huolehtivaiseksi ja ymmärtäväiseksi herrasmieheksi. Sitten vakuutusyhtiön virkailija on auttavainen, herttainen ja palvelevainen. Sen jälkeen Volkkarin kuljettaja osoittaa vielä suurempaa huomaavaisuutta, vahinkotarkastaja on kertakaikkisen korrekti ja auttavainen, Vehon miehet ovat tehokkaita ja reiluja. Aika paljon ruttua ja paniikkia, että minä huomaisin, että vielä on hyviä ihmisiä. Jonoksi asti. Ehkä minä vain olen niitä, joita on kasvatettava rankimman kautta.

Kun Martti nyt näillä näkymin on pajalla kolmisen viikkoa odottamassa upouusia osia ja kokoon kursimista, on aika palata perusasioiden äärelle: kun kotimatkaa tekevä bussi ei lähtenyt pysäkeiltä kyllin ripeästi liikkeelle, täytti tyytymätön mutina ja päiden kurkottelu bussin. Lopulta neljännen hitaahkon lähdön jälkeen keskiosassa istuva vaaleanpunaiseen toppatakkiin pukeutunut pikkiriikkinen vanha mummu nousi huterille väärille säärilleen, nosti keppiään ja heristeli sitä huutaen kimeällä mutta sitäkin koleammalla äänellä: "Kuka saa*anan homo siellä edessä kuppaa".

Olikin jo päässyt haalistumaan bussimatkustamisen ihanuudet.

Kirjoitti: mea 16:49 | Jälkipuheet (8)

- en olisi koskaan kiinnostunut Internetistä,
- en olisi alkanut tehdä työpaikan webbisivuja vuosia sitten,
- olisin kieltäytynyt päivittämästä ne kolme vuotta sitten uuteen kuosiin,
- olisin tehnyt sen työaikana,
- en olisi joutunut tekemään sata tuntia ylitöitä kotona huonossa työasennossa,
- olisin ostanut kunnollisen työtuolin,
- en olisi niin ihastunut siihen vanhaan epäergonomiseen tuoliin,
- en olisi hankkinut yhä uudelleen vihottelevaa hiirikättä ja jäykkää niskaa,
- en olisi niin itsepäinen,
- enkä niin ylikuuliaistunnollinen ja urhoollinen,
- olisin jättänyt matot viime kesänä pesemättä vaikka oikea käsi oli kipeä,
- olisin jättänyt ne ripustamatta kuivumaan yhden ja puolen käden voimin,
- vasemmasta kädestä ei sen tähden olisi katkennut jänne,
- molempia käsiä ei olisi särkenyt puoli vuotta myöhemmin,
- olisin saanut yöllä nukutuksi,
- en olisi ollut niin väsynyt,
- en olisi pysähtynyt juomaan sitä kahvia,
- kaupassa olisi ollut pidempi jono,
niin se volkkarin kuski ei olisi ollut siinä risteyksessä juuri sillä hetkellä, enkä olisi ajanut sitä kolaria.

Kirjoitti: mea 19:50 | Jälkipuheet (21)

Vuosi vuodelta muuttuvat sovituskopit räikeämmin valaistuiksi, peilit huonommiksi, vaatteet epäsopivammiksi, rumennan värisiksi, huonommin istuviksi ja ihan vaan vääremmiksi. Mutta yksi on ja pysyy: sovituskoppien edessä olevat verhot ovat ainayhäedelleen sitä käpristyvää mallia, jota ei saa vedettyä sivuilta peittämään liian pitkäpunttisiin ja leveävyötäröisiin farkkuihin ahtautuvaa hiestä kiiltelevää puolialastonta naista.

Vuosi vuodelta myymälöiden sijoittelulogiikka ylittää omituisuudessaan edellisvuotiset viritelmät. Ei siinä mitään, jos jaottelee kaikki värien mukaan, sopii minulle. Mutta sitten ovat nämä, jotka ensin jakavat asiakkaat ikäryhmittäin osoittaen varhaisteinit yhtäälle, nuoret toisaalle, nuorison kolmaalle ja tytöt ja pojat vielä jossain vaiheessa eri osastoille. Sitten ovat varhaisaikuisten, nuorten aikuisten, aikuisten, merkkitietoisten, rikkaiden, rouvien, isojen, pienien, sporttisten ja tavisten osastot naisille. Miehiä on käsittääkseni myymäläosastoloogikkojen mukaan vain loppahousuja, aikuisia ja sportteja. No, sitten kun tässä viidakossa on osannut asettaa itsensä oikeaan ryhmään, pitää itselleen vielä täsmentää, millaisia farkkuja hakee, sillä ne voivatkin olla nuoriso-osastolla tai sitten ehkä joka osastolla erikseen mutta voivat ne olla sijoitetut myös ulkoiluvaatepuolelle ja joskus ihan jopa myymälän omaan farkkuosastoon. Aikuisten ja mitä niitä nyt muita yliteineille olikaan osastoilla ne voivat olla lisäksi väreittäin tai kokojen mukaan luokitetut. Mutta voivat toki myös olla ripoteltuina pitkin kauppaa kunkin vaatemerkin alio-osastoille ja siellä sitten taas joko housu- tai ulkoiluvaatepuolella tai pitkin poikin värien mukaan hyllyissä tai rekeissä.

Vuosi vuodelta palvelu huononee kaupoissa. Jos onnistuu edellisestä viidakosta löytämään sovitettavaa ja sovituskopit, ja kun tasan varmasti mikään koko ei pitänytkään paikkaansa ja haluaisi sovittaa toista, ei ole myyjiä hakemassa uusia kokoja vaan koko koreografia pyöräytettään uudestaan: omat vaatteet päälle, sovitusvaatteet kainaloon ja takaisin omille paikoilleen, uudet koot tilalle [joita ei yleensä löydy] ja takaisin sovitusjonoon, joka sillä välin on kasvanut kymmenmetriseksi.

Vuosi vuodelta kasvavat 36-numeroiset vaatteet kokoa. Erityisesti housujen vyötäröt lopsottavat yhä vaan suurempina. Missä välissä naisen kropasta on kadonnut vyötärö. Ainakin vaatesuunnittelijoiden mielestä.

Ja joku sanoo shoppailua rentouttavaksi.

Kirjoitti: mea 09:37 | Jälkipuheet (15)

Aamumustana kiiltävä asfaltti, tuulilasiin tihkuva sade, radion tekoreippaat juontajat ja jomottava hiirikäsi lupaavat hyvää päivää. Edellispäivän selittämätön apeus ei ole hellittänyt puristavaa otetta niskasta. Ajatus yrittää ottaa kiinni työasioista mutta tuttu turhautuminen annettujen työkalujen ja vaaditun tehostamisen ja odotusten suhteettomuuteen nostaa välittömästi suojamuurit pystyyn. Mikään ei ole turhempaa kuin tehostaa töitä, joita ei tarvitsisi tehdä ollenkaan. Mihin se lopulta vie yhtään mitään.

Puhuvat radiossa eilen lehdistönäytöksessä olleesta Matti-elokuvasta [pdf]. Silloin se tulee: "Lennä Nykäsen Matti, lennä. Tule elävänä takaisin." ja millaisena sovituksena! Timo Kotipelto irrottaaa minut paikasta ja ajasta. Yhtäkkiä jokin naksahtaa päässäni ja tajuan jotain olennaista, joka välittyy tavasta tulkita. Kunnioitus. Silloinkin, kun se ei ole asia, joka ensimmäisenä tulee mieleen, kun on helpompi yhtyä isompaan kuoroon.

Ajatuksen valaisemana ajan auton parkkiruutuun, olen kääntämäisilläni virta-avainta ja juuri silloin pilkahtaa mustan pilven reunan alta metsän siivilöimä nousevan auringon aavistus, auto täyttyy äänestä, joka saa kyyneleet silmiini. Eräs, joka ymmärsi enemmän kuin ymmärsi ymmärtävänsä, soitti minulle kerran toisen version, Josh Grobanin Remember When It Rained -levyn ja siitä saakka You Raise Me Up on soinut meanderiassa, kun maailman seinät kaatuvat, kun taivas on putoamaisillaan ja maa pettämäisillään. Mikään ei ole niin kaunista kuin mahtipontinen, kuulas ääni, joka sortaa itkumuurit ja lopuksi kohottaa kaatuneet seinät puhdistuneina.

Hetki menee ohi mutta yritän pitää tunteista kiinni.

Kirjoitti: mea 11:33 | Jälkipuheet (6)

Vaikka joka aamu varon sitä ja olen jopa järjestänyt sängynpäädyn vapaaksi, jotta voin hivuttaa itseni päädyn kautta lattialle tukevasti molemmiille jaloille yhtäaikaa, onnistuin tänään silti nousemaan ilmeisesti kuitenkin väärällä jalalla. Huomasin sen vasta tuossa työmaalle kääntyvässä risteyksessä, kun punaisissa alkoi ajatus karkailla ja havahduin takaa kuuluvaan tööttään. Ei kai kukaan voi nukahtaa valoihin, kun ei nukahda edes lekalla lyöden koko yönä.

Varmistuin väärästä jalasta, kun läksin kokoukseen ilman kalenteria, kynää, muistiota, paperia. Vain kahta kättä heilutellen. Nukahtanut en kuitenkaan. Mitä nyt vähän silmiä lepuutin.

Muutenkin kaikki asiat tuntuvat harmittavan. Tai menevän muuten vaan väärin.

Mutta kaikki on toisaalta niin suhteellista.

Kirjoitti: mea 12:09 | Jälkipuheet (0)

Olen viininraikas viilipytty, kun isot asiat menevät metsän harakoille. Pystyn [omasta mielestäni] hallinnoimaan takkuistakin elämää sekaantumatta suksissani, suhtaudun jäätävällä tyyneydellä, kun asiat ajavat piikkilankaesteisiin, sillä jotenkin pystyn tiristämään voimat olennaisimman hallintaan, suodattamaan tärkeistä asioista vielä tärkeämmät ja heittäytymään tarvittaessa jopa järkeväksi. Jopa toimeliaaksi. Vaan annapa olla, kun pienet asiat ressuavat, menee minulta hermo. Ja sen myötä kaikki.

Pieniksi asioiksi lasketaan ilmiöt, jotka toimiessaan ovat ihan kivoja, jopa tarpeellisehkoja olemassa mutta menettäessään kykynsä muuttuvat elämää ylläpitävän tärkeiksi, maailmoja kaatavan välttämättömiksi. Niin kuin vaikka tämä kattolamppumalliston räntäkeli, tylsä veitsi, iilimato, puhjennut pyörän kumi, tekemätön työ deadline-päivänä, turha kokous, kiukutteleva bussikuski tai kurat roiskiva ohittaja, siis tämä kattolamppujen paario: plafondi. Nimikin jo sellainen, että pitäisi ymmärtää olla ostamatta. Jos lampulle ei osata antaa selkeää nimeä suomeksi, niin ei sen kuulu killottaa suomalaisen keittiön, vessan, vaatehuoneen ja eteisen katossa. Maailma kaatuu lampun palaessa, koska kattoplafondi-insinööri on katsonut asiakseen käyttää liian monta hetkeä keksiäkseen jokaiseen toisestaan poikkeavan kuvun irrotussysteemin. Erityisesti hän on kiinnittänyt huomionsa irrotuksen vaikeusasteen nostamiseen ja maksimoinut epäloogisuudeen kadehdittavalle tasolle.

Kun tavallisesta rauhallisesta taloudesta palaa ensin lamppu eteisestä, ei se vielä mitään. Onhan pöytälamppu. Keittiön katto pimenee seuraavana päivänä mutta ei sekään mitään, onhan liesituulettimessa valo. Mutta kun seuraavana päivänä pimenee vaatehuone ja vessa, ei enää naurata yhtään. Sen sijaan keittiöjakkaralla suoritettu plafondien irrotuslogiikan arvailu ja kynsien katkominen kirvoittavat kielen, jonka lukuisat kaksoiskonsonantteja, molarinmaskeja, pääkallon kuvia ja ristikkäisiä luita sisältävät sanat panevat kiittelemään, ettei ole lapsia läsnä.

Plafondien kupujen kiinnityksen logiikan keksimisestä ylijääneellä ajalla keksijä voisi keksiä vaikka vihdoin sen työtuolin, josta pienenkin ihmisen jalat ylettyvät maahan samalla, kun kädet lepäävät kauniisti näppäimistöllä ja selkä lepää ergonomeetterisen tyylikkään näpäkkkää nojaa vasten. Kun jalat eivät ylety maahan, on jotenkin nolo olo. Keskity siinä sitten mihinkään tärkeämpään.

Kirjoitti: mea 08:46 | Jälkipuheet (12)

Jotenkin huvittaa tämä kouhkaaminen lehdissä blogien ympärillä. Huvittaa ja ärsyttää. Panu Rajala on sentään useimmiten jo korvattu Tuomiojalla ja Niinistöllä, kun haetaan järeämpää ja uskottavampaa puolta tästä ilmiöstä, joka on kai jo so last week. Me muut kirjoittajat olemme edelleen friikkejä narsisteja, itsemme paljastelijoita, jotka haemme elämällemme hyväksyntää tilittämällä tapahtumatonta arkipäiväämme suureen ja erehtymättömään intterwebbiin. Sitten pohditaan oppineinkin voimin, että miksi ja millainen on maailma, jossa ihmisen tarvitsee tilittää asioitaan julkisesti. Tölviessään tai ryppyotsaisesti pohtiessaan unohtaa liian moni yhden pikkujutun: joskus joku, joka kuulostaa kissalta, näyttää kissalta ja raapii kuin kissa, on kissa. Ei esimerkiksi sikarilaatikko. Ihan vaan tavallinen kissa ilman taka- ja piilomerkityksiä. Miksi kissa muuten nuolee takapuoltaan? Siksi, koska se voi. Ehkä se on kissasta myös mukavaa ja ainakin se on puhdistavaa. Miksi me kirjoitamme? Koska me voimme ja koska se on mukavaa ja koska se on puhdistavaa. Ihan niin kuin mikä tahansa harrastus. Yksinkertaiset asiat ovat yllättävän usein yksinkertaisia.

Mitä taas tulee tuohon tilityspuoleen, niin huvittaa se, että tähän asti on ollut aika itsestään selvää, että suuri ja mahtava intteravaruus on lähde, johon ei kannata luottaa kritiikittä. Nyt kuitenkin puhutaan usein kuin päiväkirjat olisivat tosia, ilman draamahduksen häivää, ilman väritystä, ilman fiktiota. Valitettavasti täytyy tuottaa pettymys: kukaan ei kirjoita elämäänsä julki ilman jonkin sortin suodattimia, osa "päiväkirjoista" on silkkaa fiktiota, osa on vahvasti väritettyä, osa naapurin Tiinalle tapahtunutta, osa reilusti unelmia ja haaveita. En tosiaankaan puhuisi elämän tilikirjoista. Ei kai kukaan oikeasti usko, että nämä päiväkirjat olisivat päiväkirjoja, oikeasti. Taino, blogioikeasti, kyllä. Vasta siinä vaiheessa, kun Sauli kirjoittaa, että "Vi*uttaa tämä jatkuva toreilla käppäily, pa*kan puhuminen, kurttuisten käsien puristelu ja harteille läpsyttely, yksikin mummo vielä tyhmine kysymyksineen ja vedän siltä rollaatorin alta.", vasta silloin voimme puhua tilityksestä, silloin perun sanani.

Sikskolmannekseen; miten tämä nyt niin yhtäkkisen narsistinen harrastus on? Sitäkö ei olekaan urheilu, sitäkö ei ole nappulasta lähtien vuoden välein alkavat sarjat ja liigat joka lajissa, jotta mahdollisimman moni pääsee voittamaan jotain, pätemään jossain. Sitäkö ei ole pubitietokilpailut, karaoke ja loppahousujen kovaääninen laapustaminen kaupungilla? Sitäkö ei ollut aikanaan nuorisoseuran näyttämöt? Mikä tässä blogittamisessa nyt niin tavattoman erilaisen narsistista ja epäilyttävää on?

Oikeasti minun piti tilittää lampun ja öljyn vaihtojen aiheuttamia tuntojani. Ehkä olisi kannattanut.

Kirjoitti: mea 09:22 | Jälkipuheet (26)

Olen menossa vieraassa kaupungissa kaverin luokse. Istun bussin takaosassa. Takanani kaksi nuoren miehen ääntä:
"Se on ihan hyvä talo asua, melkein kaikki naapurit on vankilassa."
"Yks yö naapuri kolkutti oveen ja katoin, että sillä on puukko ja se huusi, että mä tulin tappaan sut ja kun en ollu varma, että oliks se tosissaan, soitin poliisit."
Olen selvästi väärässä bussissa. Nousen seuraavalla pysäkillä pois. En katso taakseni.

Jostain syystä istun aina bussien takaosassa. Varmaan jäänteitä kouluajoista, jollon luokkaretkellä oli ehdottomasti käheämpää istua takapenkillä, vaikka siellä tuli huono olo. Tosin olo saattoi johtua siitäkin, että takaosassa olimme koviksia ja koviksilla on tiettyjä velvoitteita. Tunsin kuitenkin olevani väärässä paikassa. Enhän minä ollut sellainen eikä minusta ollut sellaisen näyttelemiseen. Oloni oli vieras ja orpoinen.

Näen usein painajaista, että juoksen koulun käytävällä enkä löydä reppuani. Ylioppilaskirjoitukset alkavat kohta enkä ole kertaakaan ollut historian enkä matematiikan tunneilla. Herään kauhusta kankeana ja muistan, että minähän olen jo ylioppilas.

Ei uskoisi.

Kirjoitti: mea 11:15 | Jälkipuheet (10)

Miten te miehet jaksatte ja osaatte olla niin äijiä. Ihan kokopäiväisesti tietää moottoriöljyt ja ilmanpaineet ja viskositeetit ja kaiket. Osaatte käyttää kaikkkia huoltoaseman laitteita. Osaatte ajaa oikeasta reiästä pihaan. Löydätte aina oikeat vehkeet joka huoltikalta, ette koskaan ole eksyneen näköisiä vaikka olisitte ensimmäistä kertaa Takaperälaakson uusimmalla Essolla. Ei koskaan hämmentyneitä miehiä harhailemassa apua pyytävän näköisenä. Voiko sellaista äijyyttä koulia itsestään, vähän niin kuin voimaantua. Haluaisin niin.

Eilen taas tumpuloin ilmanpainemittarin kanssa. Itse asiassa kahden eri ja onnistuin vain imemään ilmat renkaasta tyystin. Apuun hakemani Nesteen neitokainen ei ollut sen hurskaampi, hän ei osannut edes laittaa oikein päin mittarin suutinta venttiiliin [kai noi termit meni edes oikein]. Meidän jälkeemme mittarille kurvasi äijä, haki laitteen, mittasi ja ajoi pois. Tai sitten se huijasi, oli vaan niin kuin olisi toiminut. Ostin vielä Martin ohjekirjasta kolmasti tarkistamaani moottoriöljyä 10W-30 ja minulle kerrottiin illalla, että se on traktoreissa ja mopoissa käytettävää öljyä. Mutta kun siellä lukee niin, aamulla vielä tarkistin. Onneksi olen luonostani laiska ja saamaton ja jätin öljyn lisäämisen toiseen kertaan. Kyllä kannatti. Oikea öljy nimittäin on jotain vormulaa.

Kyllä siinä huoltoasemalla tuli väkisinkin mieleen, että mikä se nyt olikaan se huoltoaseman perimmäinen tarkoitus? Tarjota Kotipizzaa ja munkkeja? Vai pitää ilmanpaineletkut kunnossa, omata asemalla henkilö, joka osaa käyttää niitä, ehkä jopa neuvoa, ehkä oikein tulisi ja palvelisi. Arvostaisin.

Viime yönä nukuin vihdoin reippaat kuusi tuntia, joista kolme pommiin.

Kirjoitti: mea 10:47 | Jälkipuheet (25)

Olen aina kadehtinut niitä, jotka pystyvät aamulla venyttämään heräämistään kellon soiton jälkeen. He laittavat valot ja televison päälle ja kaivautuvat peittoihinsa takaisin heräilemään. Minä olen niitä, jonka aivot käynnistyvät soitosta ja heti on pakko nousta. Tänään aamulla ymmärsin, miten hienoa on loikoa sängyssä herätyksen soitua, antaa sen soida ja vaipuilla unen ja hereen välissä. Olisin ollut siinä iltaan asti, mahdollisesti huomiseen. Tai perjantaihin, jonka tajusin yhtäkkiä vapaapäiväksi ja piristyin ajatuksesta niin, että sain itseni kammettua pystyyn. Raskasunisuus johtui siitä, että eilen taivuin vihdoin mahdottoman äärellä ja nojauduin kainalosauvaan, torkahtamispillerin, joka toimii kuin pehmustettu leka. Pakkotilanteissa on pakko, saa edes kuusi tuntia unta. Niin, kuusi. Minulle kuusikin on juhlaa, yleensä nukun hyvällä tuurilla neljä, jopa viisi mutta pari viikkoa on nyt mennyt parin kolmen tunnin unilla. Unileka on tehokas, puolessa tunnissa se vie ihmisen melko tolkuttomaan tilaan, joten on parempi olla valmiiiksi sängyssä. Eilen sain sitten vielä [hetkeksi herkistyvä mieli kuuluu kuvioon] loistavan idean blokikirjoitukseksi, muka, ja se oli pakko kirjoittaa heti. Aamulla en ymmärtänyt sanaakaan, en muista edes ideaa: "… eikösh iskettäin ija tohon npakijan paiajklwl virkanaisen salaatu elä. beessin vörustä koiransisökorjn pinaan kafrvaista näöppistäni Åisye staille, Ja noin rsippssati sirryttiin …"

Kun kirjoitin ystävälleni siitä, miten en jaksa erityisesti innostua taas uudesta vuodesta, kun se kuitenkin on edellisen vuoden menetys, monta päivää hukattuja, tekemättömiä ja sanomattomia asioita. Hän vastasi:

Sitä luulee osaavansa valikoida elämästä ne parhaat hetket, suunnittelee ja odottaa odottamistaan. Sitten sen hetken minuutit ovat vääjäämättä ohi ja aika tikittää säälimättä eteenpäin ihan kuin sanoen, että tämä uusi ja outo minuutti on yhtä hyvä ja arvokas, mitäs muka luulit siitä edellisestä?

Kirjoitti: mea 09:40 | Jälkipuheet (17)

Pimeässä aamussa lumipuhruista jalkakäytävää juoksee tyttö, joka näyttää siltä, ettei ole ollut ruoka-aikaan kotona viimeiseen viiteen vuoteen.

Väsyttää.

Tunnen itseni väärällä virralla toimivaksi fööniksi.

Kahvihuoneen pöydällä uusin KuntoPlus kertoo violetein, keltaisin, oranssein ja vihrein otsikoin, kuinka syön itseni 10 vuotta nuoremmaksi 12 ruoka-aineella, kuinka saan elämäni upeimmat reidet 9 viikossa, kuinka laihdutan 5 kiloa vaivatta, mitkä ovat 11 uutta tapaa kuntoilla ja juoksijan 7 tavoitetta. Keltaisessa boonustäplässä luvataan esitellä UUSI suuri treenikoulu ja vihreässä täplässä 64 ruoka-ainetta erityisesti laihduttajille. Hoikennun MIINUSKALOREILLA.

ET kertoo, että pitäisi voimaantua, olla tietoisesti läsnä ja asettaa tunteet sisäiselle näyttämölle.

Haudutan mukillisen Laihduttajan paras ystävä -teetä. Näyttää olevan hintalappukin vielä: 20 mk.

Masentaa.

Milloin olen menettänyt uskoni.

Kirjoitti: mea 08:55 | Jälkipuheet (6)

Yön pitkinä valvetunteina ehtii ajatella kaikenlaista. Siinä miettiessä vasta huomaa, miten paljon on asioita, joita ei ole ajatellut loppuun tai edes ajatellut ajatella. Miten paljon arjessa ohittaa asioita, joita pitää itsestään selvinä ja ansaittuina etuina. Yöllä asioilla on pidemmät varjot, synkemmät ilmeet ja mustempi sielu. Mietin tätä päiväkirjaakin: tuntuu, että olen sanonut kaiken ja kuitenkaan en oikein mitään, kun on niin paljon sitä, mistä ei saata puhua, ei edes oikein itselleen, ei läheisilleen, saati tänne. Kuitenkin ne ovat niitä asioita, joista voisi olla hyötyä jollekin, ehkä itsellekin. Mutta ne ovat asioita, joista puhutaan vain hiljaa itselle öisin, kun aamuun on liian monta tuntia. Kun valvottuja öitä on takana liian monta.

Pauliina haastoi paljastamaan, kenen vielä perustamatonta blogia haluaisin lukea tänä vuonna. Tämä on helppo: juuri sitä omaa blogiani, jossa uskaltaisin kirjoittaa niistä asioista, joita vain yöllä ajatellaan. Haluaisin lukea samanlaisia myös rakkaimpieni kirjoittamina.

Haaste lähtee Marleenalle, Ugukselle ja Cybbikselle. Kenen vielä julkaisematonta blogia te haluaisitte lukea tänä vuonna?

Tänä aamuna ajoin kaksi ja puoli tuntia vasten lähes läpinäkymätöntä lumisadetta, vastoin mustaa ja valkoista. Maailma kutistui muutaman neliön lumihiutaleiseen valoläiskään, lyhyiden valojen kantamaan. Harvoin olen ollut niin kiitollinen vastaantulevien ajovaloista ja koskaan en ole niin kaivannut edessä körötteleviä punaisia takavaloja. Harvoin olen ollut niin yksin.

Kirjoitti: mea 09:46 | Jälkipuheet (13)