Kasvunvaraa
Marleenan ja Jaryn innoittamana luistelumuistelu: Sain ensimmäiset ja ainoat kaukkarini toisella luokalla, kun olin luistellut veljen vanhoilla, kolmilla villasukilla täyteyillä hokkareilla koulun luistelukilpailun kirkkaimman alpakkalusikan voitokkaasti kotiin. Kaukkarit olivat hienointa, mitä tiesin. Tosin äiti tapansa mukaan osti niihin kasvunvaraa reilusti; 38-numeroiset olivat outo valinta jopa häneltä, kun sukuun ei ollut ketään yli 36-numeroista naisjalkaa kuunaan syntynyt. Voitokas urani luistelijana katkesi alkuunsa niihin liian isoihin luistimiin, sillä jalkaosa olisi vaatinut viidet villasukat mutta varsiosa näytti silloin nostokurjen tassulta ja sehän ei käynyt. Erityisesti se ei käynyt rusettiluistelussa, jonkalaiseen yhden kerran osallistuin nilkat apua huutaen, välillä nilkkojani hangessa lepuutellen. Kun sain vihdoin näköpiiriini rusettiani vastaavan poikanumeron, tein sulavan yksöissalkowin tulpilla ja flipillä ja potkin itseni tarmokkaasti ja tyylikkäästi pukukoppiin. Se siitä lajista.
Pitelin niitä luistimia kädessäni erittäin useita henkisiä ja fyysisiä muuttoja tehdessäni, mietin mitä niilläkään enää tekisin ja pakkasin ne aina kuitenkin mukaan laatikkoon, jonne tulivat "joskus saattaa tarvita" -tavarat. Toistaiseksi viimeisessä muutossani jokunen vuosi sitten ihailin lähes käyttämättömiä luistimiani ja kuvittelin ohikiitävän hetken kokeilevani vielä kerran, miltä tuntuisi tehdä kahdeksikko, sirkata takaperin ja hypätä yhden jalan piruetti toista jalkaa hienosti ojentaen. Vain hetken, sillä jalkani ovat edelleen vasta 35-numeroiset. Oletin, että eivät enää siitä kasva, joten annoin luistimet sydän verensekaista kyyneltä tihkuen muuttomiehen tyttärelle.
Kaikkihan tietävät, milloin näkee eniten onnellisia pareja, iloisia perheitä, terveitä ja hyvinvoivia työssäkäyviä, nauravia ja juoksevia, urheilevia ja hymyileviä ihmisiä. Silloin, kun olet onneton, yksinäinen, hyljätty, työtön, sairas, liikuntakyvytön tai masentunut. Jospa muistaisin ensi vuonnakin katsoa hyviä asioita silmiin silloin, kun ne ovat vielä läsnä, enkä vasta silloin, kun olen ne jo menettänyt. Kunpa muistaisin helliä, arvostaa ja antaa rakkautta vielä, kun siihen on mahdollisuus. Poisluisteleminen ja käyttökelvottomiksi osoittautuneista asioista turha kiinnipitäminen ovat elämäni ongelma. Tai olivat. Vähitellen olen oppinut tulemaan kohti ja luopumaan heti, kun huomaan luopumisen ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi ja keskittämään tarmoni olevaan, haikailematta tulevaa tai surematta menneitä. Kasvunvaraa on silti. Ensi vuonna lupaan yrittää kasvaa muutaman sentin.
Koskaanhan ei voi tietää, milloin taivas putoaa niskaan. Vaikka onnettomuus ei koskisi juuri nyt minua, se saattaa kohdata ensi vuonna tai sitä seuraavana. Tai se saattaa kohdata jonkun läheisen. Miltä sitten tuntuisi, jos vaikka syöpäsairaana ei enää saisi kipulääkettä? Ei siksi, etteikö lääkettä olisi, ei siksi, etteikö sitä haluttaisi antaa vaan siksi, että potilaalla ei ole siihen varaa. Ensi vuonna näin tulee käymään. Kasvunvaraa on vielä ajattelussa monella muullakin kuin minulla.
Kiitos teille kaikille lukijoille kasvattamisestani. En ole vielä valmis, joten jatkukoon yhteistyömme.