Nyt on kuulemma [ram] muotia stailata asunto myyntikuntoon esittelyä varten, kun siis pitää olla trendikästä. Joka tarkoittaa, että ei saa näkyä persoonallisuus, ei valokuvat, ei elämisen jälki, ei se tosiasia, että vessaa käytetään vessomiseen. Vaan pitää olla neutraalia avaruutta, steriiliä hotellimaisuutta, jotta ostaja voi kuvitella itsensä asuntoon asumaan, voi kuvitella itselleen samanlaisen autiuden ja tilan tunnun ja unohtaa ikiaikaiset perintöromunsa, epäsopivat kalunsa, rumat verhonsa ja kaikki ne tavarat, joita ei voi/raaski/ei ole varaa heittää pois. Stailauksella nostetaan kuulemma asunnon hintaa 10-15%. Siis pelkästään sillä, että sieltä on raivattu liiat tavarat pois, vaihdettu verhot, matot ja tyynyt, tehty The Vaikutelma. Mitään varsinaista ei ole tehty, ei remonttia, ei uusittu mitään. Ei mitään, mikä siirtyisi oston yhteydessä. Siis vain vaikutelma. Näin meitä huijataan.

Joku kumma ristiriita yrittää nyt nostaa takkuista päätään ja sanoa, että miksi asunto täytyy olla juuri myyntitilanteessa eri näköinen kuin on kenenkään elämä. Jos asunto kerran menee paremmin kaupaksi trendattuna, niin ostaja ilmeisesti haluaa viestiä olevansa, luulee olevansa, haluaa olla muuta kuin on: oma unelmansa. Kun kaikki asutut asunnot kuitenkin ovat ihmistensä näköisiä, niin miksi me olemme huijattavissa muka-luulemaan maailma trendikkäämmäksi, tyylikkäämmäksi, hienommaksi. Sellaiseksi kuin se myyntiesitteissä, avotakoissa, innoissa ja tiloissa meille tarjoillaan. Kun ostaa ja myy vaikutelmaa, niin ovatko ostaja sekä myyjä kumpikin olevinaan itseään fiksumpia, jotka tyytyväisinä tekemäänsä vaikutelmaan voivat taas palata kuplamaailmasta nuhjaantuneen sohvansa syleilyyn, nostaa jalkansa juuri oikean korkuiselle ja kokoiselle sohvapöydälleen potkaisten ohimennen sille kertyneet sanomat lattialle, jota peittää ihan mukava, joskin auttamattoman nuhraantunut ja väärän värinen matto ja voivat kohentaa selkänsä takana mukavaksi muotoutunutta tyynyä, joka ei läpäisisi innon seulaa mutta jota ei tarvitse myöskään varoa ruttaamasta ja sotkemasta. Ketä kukakin huijaa ja miksi.

Ihan vaan ihmettelen, koska tässä maassa on niin tolkuttoman mahdoton tehtävä löytää kohtuullisen tyylikäs ja konstailematon suihkuverho. Ei ole mielestäni liikaa pyydetty, yksi suihkuverho. Rumia, tyylittömiä, mihinkään sopimattomia, pöyristyttäviä suihkuverhoja kyllä on, tosin ei niitäkään pilvin pimein. Kauppojen kylppäritarvikeosastot ovat väärällään toinen toistaan hienompia ja tyylikkäämpiä koukkuja, tankoja, peilejä ja tekstiilejä mutta mitä löytyy suihkuverho-osastolta. Aarghhh... Ilmeisesti meillä on niinkin hienoja asuntoja, että on oikein lasten kylpyhuoneita, päätellen lapsellisesti kuvioiduista verhoista, joita puolet tarjonnasta on. Loput ovat vaan yksinkertaisesti rumia, joissa loikkivat delfiinit ja sammakot tai tyylikkyyden huipentumina verhoa reunustaa simpukkarivistö tai ovat mallia mummon barokkisohva. Mihin kylppäriin niitä hienoja koukkuja ja vetimiä ja peilejä myydään? Ei ainakaan samaan kuin suihkuverhoja.

Totuus on tarua karumpi. Ketä kukin pettää, kun maksaa ammattistailatusta asunnosta enemmän. Mutta toisaalta: sitä samaahan minäkin teen joka aamu piirtäessäni silmät päähän, pöyhiessäni tukan huolettoman huolitelluksi, valitessani päivään sopivat pukimet ja kengät. Luon valheellisen vaikutelman asiansa osaavasta päivän hermolla pinnivästä virkanaisesta piilottamalla persoonallisuuteni. Itse asiassa ansaitsisin siitä hyvästä sen 10-15%:n myyntihinnan nousun palkkaan. Olenhan luonut kuvitelman, joka minun halutaan olevan, totuudesta viis. Tosin haluaisin aloittaa vaikutelman luomisen aamuisin kohtuullisen tyylikkään suihkuverhon takana.

Kirjoitti: mea 08:54 | Jälkipuheet (30)

Luin äskettäin jostain, että ihminen pystyy opettamaan sisäistä herätyskelloaan. Sille voi sitten kertoa, mihin aikaan aamulla pitää herätä ja jos haluaa torkkukytkimen sisäkelloonsa, sille vaan kerrotaan illalla, miten pitkän torkun haluaa ottaa eli milloin viimeistään pitää nousta. Minun sisäinen herätyskelloni ei ainakaan opi mitään; se herättää kesät talvet kymmenen yli viisi, yhtään se ei ymmärrä, onko viikonloppu tai loma. Jostain syystä se ei ymmärrä mitään kesä- ja talviajoistakaan, se herättää aina kymmenen yli viisi. Mutta ei se olisi minun sisäinen herätyskelloni, ellei siinä olisi pientä vikaa: jos joskus aamulla ehdottomasti pitää lähteä jonnekin ja asentaa sitten varmuudeksi herätteet sekä radioon että puhelimeen, niin sisäkello lommoontuneena luottamusvajeesta valvotuttaakin koko yön ja hyppyyttää tarkistamaan monta kertaa, että herätykset on varmasti asennettu. Ja lopulta torkahuttaa yhdeksi pieneksi hetkeksi niin perusteelliseti, ettei kuule kumpaakaan hälytystä ja kostoksi ei juuri sinä aamuna herätä itsekään. Tai sitten sen yhden ainokaisen ohittamattoman tärkeän kerran on ollut yöllä sähkökatkoa, varapatteri on pettänyt, kännystä loppunut akku, sisäinen kello kuukahtanut ja uni maistuu.

Äskettäin juurikin hämmästelin, miten kaikki maanantaikappaleet osuvatkin juuri minulle [Martista on tällä kertaa ovenkahvan vaijeri poikki]. Jos minulle päätynyt kalu ei ole jostain hämmentävästä syystä maanantailta, on se ainakin onnettomien tähtien kummilta. Usein molempia: viallisen tilalle vastavaihdettu radio putoaa lattialle ja menee rikki tai auton penkkiä korjatessa rikkuu ovi. Itseminä olen tiistain lapsia: maanantain jäljiltä mitenkuten kokoonkursittu, toimii mutta kolhiintunut korjatessa.

Tänään heräsin taas kymmentä yli viisi ja totesin päivän tiistaikappaleeksi, sähköt yöllä katkenneiksi, pakastimen hälyttävän punaista valoa, tietokoneen kaatuneeksi. Synkkä ja myrskyinen päivä tulossa.

Kirjoitti: mea 09:17 | Jälkipuheet (25)

3. Koulutustilaisuudet, joiden ohjelma on karsittu kokoon ajatuksella "kunhan tunnit täyttyvät" ja joiden osallistujat ovat paikalla pakosta tai mielialalla "kyllä se työolot voittaa ja saapahan pullapahvit".

3a. Osallistujana istut tylsistyneenä ajatellen kaikkia niitä töitä, jotka odottavat pöydällä ja jotka täytyy tehdä tilaisuuden jälkeen illalla.

3b. Kouluttajana/luennoitsijana näet ensimmäisen minuutin aikana kylmän muurin kohoavan salista ja tiedät, että itsensä läpipiiskaamiseksi täytyy hakea edes yksi innostuneen oloinen kasvo, joka osoittautuu sitten ärsyttäväksi kaikkien alojen asiantuntijaksi, joka koko ajan esittää tyhmiä ja näsäviisaita kysymyksiä, jotka eivät liity puheena olevaaan asiaan mitenkään ja joihin joudut vastaamaan kiltisti loivennellen ja silotellen ja joka vastauksen aloittamaan sanomalla, että "hyvä kysymys" ja vastaat mitä tahansa, vaikutat asiantuntemattomalta.

2. Koulutus- ja luentotilaisuuksien Power Pointit.

2a. Osallistujana pelaat itsesi kanssa pongahdusbingoa, mikä härpäke mistäkin kulmasta lehahtaa näytölle ja hämmästelet samalla, että aukeaako asia jollekin todella niistä pompulalistoista.

2b. Kouluttajana/luennoitsijana kiittelet Power Pointin ja sen lentävät härpäkkeet: mitä enemmän rompetta ruudulle olet keksinyt lennättää, sitä ihastuneempi on tilaisuuden järjestäjä, sillä hän tuntee sinun todella paneutuneen asiaan ja kiittelee vuolaasti. Itse asiahan häntä ei ole koko aikana kiinnostanut.

1. Täyskäsi: tänään 3b ja 2b, huomenna 3a ja 2a ja ääni juuri katoamaisillaan.

Kirjoitti: mea 10:52 | Jälkipuheet (32)

Mikä on kaikissa kielissä voimakkain sana? Millä pystyy ilmaisemaan suurimmat tunteet, pahimmat pelot, pettymykset, odotukset? MIllä pystyy tuomitsemaan, syrjäyttämään, rakastamaan, osoittamaan välittämisen? Yksi yleissana? Sitähän ei ole? Tai on. Hiljaisuus.

Jokainen on kokenut hiljaisuuden painostavuuden, kun se laskeutuu seurueeseen, josta yhtäkkiä kuuluu vain hengitys. Kuinka hetken päästä pidättelee sitäkin ja hiljaisuus saavuttaa täydellisen painostavan möykyn, joka kertoo pinnallisuuden, mitään kenellekään kertomisen haluamattomuuden, joka puhkaistaan väkisin tyjänpäiväisellä puheella vain hiljaisuuden täyttämiseksi, koska hiljaisuus puhuu enemmän kuin haluttaisiin sanoa. Erilainen hiljaisuus on se hyvien ystävien keskeinen hiljaisuus, joka pitelee heitä sanattomasta sopimuksesta yhteisen tunnelman patjalla. Se hiljaisuus, kun mitään ei tarvitse puhua, kun hiljaisuus puhuu kaiken ja ei mitään, koska mitään ei tarvitse sanoa.

Me olemme kokeneet myös sen hiljaisuuden, jonka raja on juuri ylittynyt hyvästä hiljaisuudesta painostavaksi. Sen kun seesteisen rauhan hiljaisuus muuttuu pilveksi, jonka tietää nousevan päälle ja jonka kasvaessaan tietää vain tummuvan. Jonka haluaisi rikkoa mutta ei osaa tai uskalla, koska se on jo noussut taivaan rannalle. Kun tietää, että raja, jolloin hiljaisuus oli vielä rikottavissa, on ohitettu. Kaikille on tuttu se jäätävä hiljaisuus, kun toinen tai molemmat tai kaikki jättävät hiljaisuuden kerrottavaksi kaiken sen, mihin eivät pysty tai halua. Sen hiljaisuuden, jonka toinen lähettää tulkittavaksi ja jonka vastaanottaja ensin tulkitsee toiveikkaasti mahdollisuuksia antaen kaikilla muilla selitteillä paitsi sillä, jolla hän ei halua sitä tulkita ja joksi se lopulta on tulkittava. Tai sitten ei, sillä kaikki tulkinnat ovat olleetkin vääriä ja hiljaisuus on itsessään ja toisen mielikuvituksessa kehittänyt selityksiä, jotka ovat värittyneet tummiksi vain omasta tummuudestaan ja rikkovat vähäksi aikaa jo rakentuneen yhteisen hyvän hiljaisuuden kielen. Miten se eroaakaan siitä hiljaisuudesta, jonka itse itselleen tarvitsee toisinaan. Sen, jonka valitsee vapaaehtoisesti ja jonka toinen tietää toisen tarvitsevan ja joka molempien hiljaisella sopimuksella vain on, muuttumatta miksikään, päättyäkseen tehtävän täytyttyä. Yhteinen ja silti yksinäinen hiljaisuus. Hellivä, rauhoittava, tietoinen yksinäinen hiljaisuus.

Tai se hiljaisuus, joka on kahden ihmisen muurin ympärillä. Kun he eivät erikielisyyden vuoksi pysty kertomaan kaikkea, jonka omalla kielellä pystyisi kertomaan, jolloin hiljaisuus on ainoa sana. Sen hiljaisuuden sävyttely on enemmän kuin kenenkään sanavarasto omalla kielellä koskaan. Kaikkien välillä on jonkinlainen muuri, jota ympäröi hiljaisuus ja toisen ihmisen hiljaisuuden sanoman ymmärtämiseen tarvittavaa sanakirjaa ei ole valmiina. Sen rakentamiseen tarvitaan aikaa ja opiskelua. Mutta ihminen muuttuu, hiljaisuus muuttuu, luottamus muuttuu, tieto, tulkinnat, tarkoitetut ja ajattelemattomat, kaikki se ja kaksi ihmistä tulkitsemassa ja kokemassa muuttuvat. Se kaikki on enemmän sanoja kuin kaikki maailman sanakirjat yhteensä.

Elämä on kuin hiljaisuus. Se ei ole ongelma, joka ratkaistaan vaan salaisuus, joka eletään.

Kirjoitti: mea 08:55 | Jälkipuheet (7)

Kirjoitin kaverille tänään normaalilla käsialallani postia, siis sillä, missä kirjaimet vaihtelee paikkaa, osa jää pois ja osa on erit eli löytyy näppäimistöstä sen oikean kirjaimen vierestä. Siis ihan normaalisti. Ja tämä vastaamaan, että "laholeggivaloramppi"! Että häh?! Että miten minä kykenen? Helposti. Justiinsa selitin.

Kirjoitti: mea 17:58 | Jälkipuheet (2)

Vaikka olen omalla, hyvin rajoittuneella ja perusteluita kestämättömällä tavallani hyvinkin hintatietoinen, minut saa kauppias kuin kauppias toistuvasti nalkkiin käyttäen ovelaa hintalappulakia hyväkseen. Laki voidaan toteuttaa ensinnäkin kirjoittamalla marsun kokoisin kirjaimin normaali tai jopa kalliimpi hinta ja minä uskon sen tarjoukseksi, koska se on näyttävästi isolla kylttiin esiinpantu ja tehosteena julma kasa kyseistä tuotetta, mieluummin väliaikaisen näköisesti esille aseteltuna. Toinen tapa nalkittaa minut on ilmoittaa tuotetta myytävän kolme kahden hinnalla. Tarkemmin jos miettisin, niin kahtakaan en tarvitsisi, saati kolmea. Yksikin riittäisi juhannukseen asti ja siihen mennessä sekin kyllästyttää. Lopputulemana kaksi ja puoli kappaletta käyttämätöntä tuotetta, ei kovin edullista siis käyttökertaa kohden. Kolmas tapa toteuttaa lakia on ilmoittaa, että mikä tahansa määrä vaikka kympillä, kun yksittäisten kappaleiden yhteenlaskettu hinta olisi juuri se sama summa. Ja minä taas halpaan ostamaan tarpeettomasti liian monta kappaletta normaalilla hinnalla. Neljäs, hyvin tehokas tapa on laputtaa normihintaiset tuotteet punaisilla hintalapuilla. Arvatkaa, kuka ostaa. Kun onhan se edullista, hirmuhyvässä tarjouksessa, varmaan puoleen hintaan, koska se on sentään punaisella ilmoitettu.

Intoni oli siis taas melkoinen, kun hintatietoisiin hoksottimiini iskeytyi eilen Kitymarketissa kuorma-autolavallinen Lapin kultaa isoissa pahvilaatikoissa iso kyltti julistaen, että 14.95. Totesin oitis tarjouksen järjettömän hyväksi ja ajattelin, että siitäpä saunakaljat halvalla moneksi saunaillaksi. Normaalisti ostan Lapparin jääkaappiin sopivasti suunnitellussa pötikässä, joka sisäistää itseensä 10 tölkkiä ja maksaa Prismassa noin kympin. Silmämäärin arvelin tarjouslaatikkoon mahtuvan ainakin kolmekymmentä tölkkiä ja nopea laskutoimitus päässä vilkutti vihreällä hirmuista säästettyä summaa. Hiukan hämmästelin, että ihmiset eivät sankoin joukoin kanniskelleet supertarjousta koteihin mutta ajattelin sen johtuvan torstaista ja että perjantaina niitä ei enää sitten kyllä ole. Niinpä tartuin laatikkoon yhdellä kädellä ja jo viiden metrin päässä totesin sen melko painavaksi. Erittäin painavaksi kymmenen metrin kuljetuksen ja kolmen lepuutuksen jälkeen. Ajattelin kuitenkin, että tottahan sellainen määrä tölkkejä painaakin. Saatuani laatikon äärimmäisin ponnistuksin kotiin ja viimeisillä voimillani parvekkeelle sen laskiessani kuulin kilahduksen. Kilahduksen!? Mitä? Ääni kuin toisiinsa osuvista pulloista. Samalla hetkellä silmäni osui laatikon päällä olevaan tekstiin: 24 pulloa. Juurikin, olin ostanut pahvikorillisen eli kaksi mäyräkoirallista pullo-olutta melko normaaliin hintaan. Ilmankos niitä ei kanniskeltu kaupasta kaksin käsin.

Seuraavaksi varmaan kannan kotiin kymmenen kilon joulukinkun, koska sen kilohinta on halvempi kuin pienen kinkun. Sitten heitän loput pilaantuneesta kinkusta pois ja olkapäälläni ilkkuvalle itaralle sanon, että tästä ei sitten puhuta.

Kirjoitti: mea 09:01 | Jälkipuheet (8)

Minun nimeni on mea ja katson BigBrotheria. Vähän kuin tunnustaisi lukevansa Seiskaa [jota luen aina, kun saan käsiini eli parturissa] tai tilaisi kotiin tavaroita, jotka toimitetaan ruskeassa kirjekuoressa tekaistulla lähettäjänimellä. Asioita, joita ei kannata yrittää selittää. Niin kuin blogittaminen. BigBrotherissa ei tapahdu yhtään mitään ja silti siitä revitään tunnin ohjelmakooste joka päivä ja jotenkin se tylsyys ja mitään tapahtumattomuus onnistutaan vielä näyttämään niin, että ikään kuin tapahtuisi. Huonon vitsin kertominen on päivän kohokohta ja viikkotehtävän ratkaiseminen ponnisteluttaa hetken. Jotenkin kuulostaa blogittamiselta.

Kun mitään ei tapahdu päiväkirjablogittajan elämässä ja siitä kuitenkin kiskoo päreen, niin tuntee itsensä Pertuksi, joka nauraa omille vitseilleen vielä, kun huomaa, että kukaan muu ei enää naura. Yrittää joka päivä tsempata ja keksiä uutta sanottavaa ja sanoa vanhat jutut uudella tavalla. Sitten välillä kertoo päiväkirjahuoneessa analyysejaan ja itkee surkeuttaan mutta haraisee lopulta tukkaansa ja katsoo luottavaisesti kameraan/lukijaan, että kyllä se siitä.

Kaksikymmentäneljä tuntia mm-talossa: mea herää, syö aamiasta, lukee lehden, ajelee autolla töihin, tekee töitä [vilkaisee blogeja], juo kahvia, tekee töitä [vilkaisee blo...], syö eväitä, tekee töitä [vilk...], ajaa kotiin, huomaa, että onpahan likainen auto, miettii, että pitäisi taas pestä, syö, käy saunassa, notkuu netissä, katsoo BB-lähetyksen, notkuu netissä, menee nukkumaan, herää yöllä kerran, puoli kuudelta alkaa Tivoli soittaa aamuradiota, lukee aamun lehden. Jossa tänä aamuna vinkataan hyviä iskurepliikkejä, menköön päivän vitsistä: "En ole niin pitkä kuin saattaa vaikuttaa, istun lompakkoni päällä."

Ja sitten viikkotehtävä: Onko Venus menossa vai tulossa järveen/mereen järvestä/merestä?

Se hyvä puoli on tässä MM-talossa, että kukaan ei äänestä ulos.

Kirjoitti: mea 08:45 | Jälkipuheet (21)

Olematon suunnistustaitoni jaksaa hämmästyttää itseänikin, saati tovereita, jotka eivät ota uskoakseen, että onnistun hävittämään kaiken keskeistä toria myöten vain pyörtämällä itseni kulman taakse. Autolla ehdinkin sitten eksyä huomattavasti tehokkaammin, nopeammin ja perusteellisemmin. Mistä johtuen tänäinen, ihan pian koittava koettelemus survaista itseni Martin kanssa Pirkkalaan, siis juuri sille moottoritielle, josta on vain se vähäinen mutta sitäkin kitkerämpi kokemus. Matka käy teollisuusalueelle ja vaikka Eniron reittipalvelusta on kartta tulostettu ja sisäistetty, silti hiukan hirvittää. Entä jos en malta odottaa oikeaa liittymää vaan poukkaan liian aikaisin. Tai saatan ajaa ohi ja ihmettelen Aurassa, että meniköhän nyt pitkäksi. Sumuakin on niin, että sumuvalot varmaan pitäisi ottaa käyttöön. Kenellekään lie ei epäselvää, että tiedän niistä tasan sen, että mittaristossa on sen oloisia symboleja. Arvaako niitä sumuvaloja edes käyttää, jos ne häikii naapurin naamaa. Minua ne ainakin häikii. Lievästi muuten ottaakin päähän väärin suunnatuilla ja liian kirkkailla ja liian lähelle pitkillä ajavat teiden ritarit. Ja mikä ettei prinsessatkin. Minä räpsin valot aina pienemmälle jo hyvissä ajoin, niin hyvissä, että peuraperhe ehtisi hyvin kävellä eteeni havainnoimattani.

Eilen painiskelimme ystäväni kanssa erään ongelman kimpussa, joka on ollut ajoittain hyvinkin taipumattomana tatamilla jo muutaman päivän. Kun se kyseinen mutka ei millään tahtonut suoriutua palvelukseemme, ehdotin, että tehdään asia toisin, unohdetaan tämä ja aloitetaan toiselta kantilta tarkastelu. Ystäväni, joka on sinnikäs ja perusteellinen, sanoi että minä luovutan liian helposti, että kyllä se siitä taittuu. Ja taittuikin. Jäin kuitenkin miettimään, että olenko tosiaan liian helposti luovuttavaa lajia. Mielestäni en, mutta jos sellaisena muille näyttäydyn, niin onhan se silloin niin. Itse olen kokenut olevani jotenkin joustava, vaihtoehtoja etsivä, varasuunnitelmiin valmis ja mieluummin matalalta kynnykseltä putoava kaikkeen varautuja. Mutta onhan se tavallaan luovuttamista.

Miten sitä itse kokeekin itsensä niin toiseksi kuin ystävät ja ohikulkijat. Olen esimerkiksi aina ollut mielestäni epäsosiaalinen ja hiljainen sivustatarkkailija ja jotkut väittävät, että se ei pidä paikkaansa. Että muka puhun paljon ja olen työntämässä silmiäni ja korviani hyvinkin kärkkäästi sivusohvalta keskemmälle. Pidän itseäni lisäksi ylivarovaisena ja varautuneena mutta minut tuntevat sanovat minua liiankin luottavaiseksi ja helposti heittäytyväksi. Tuli vaan eilen mieleeni, kun yritin kirjoittaa itsestäni esittelyä tähän päiväkirjaan. Voisinkohan pyytää itsestäni lausuntoja? Millaisena minut koetaan, mitä viestiä lähetän? Kuka minä olen?

Ja missä? Jos minusta ei tänään mitään kuulu, olen eksynyt jonnekin Tampereen ja Loimaan välille.

Kirjoitti: mea 07:48 | Jälkipuheet (22)

Näemmä taas alkanut painetussa sanassa aika, jolloin antavat neuvojaan, kuinka perheenäidit voivat joulustressiä vähentää. Ja taas on se aika, jolloin hämmästelen, että millä vuosituhannella nämä toimittajat oikein elävät. Kenellä enää on joulustressiä? Kaupat täynnänsä valmisruokia, halpaa kinkkua ja auki joka päivä ja lähes koko joulun ja joka kodissa jääkaapit ja melkein kaikilla pakastimet. Miten joku onnistuisi stressin hankkimaan ja miksi. Paitsi siitä, että ei ole joulustressiä, kun kaikilla muilla tuntuu olevan. Etten vaan olisi syrjäytynyt. Onhan se stressin paikka.

Mahtaa pressaehdokkaita muuten stressata, kun pitää joka tilaisuudessa hymyillä ja vastailla toinen toistaan hölmömpiin kysymyksiin ja tulla joka päivä pahkianalysoiduksi. Tänään niiltä kysytään aamun lehdessä mieliruokiaan ja vastauksista vetää johtopäätöksiä merkitystutkija ja ravitsemusasiantuntija. Odotankin nyt penkistä pidellen, että minkä asiantuntijan lehti keksii seuraavaksi marssittaa arvioimaan Vanhasen valintoja. Joka on muuten tässä ruokatapauksessa paisti ja uuniperuna. Uunissa kypsytetty ruoka viestii sitten rakkautta ja huolenpitoa, tätähän ei ilman merkitystutkijaa kukaan olisi hoksannut, ei varmaan edes Vanhasen imagon rakentaja, eihän. Ravitsemusasiantuntija korostaa uuniperunan upeutta, sillä kuorista saa kuituja. Kuka ikinä syö uuniperunan kuoria? Hirveetä stressiä taas kuiduista ja valinnoista.

Olenko muuten koskaan kertonut, että minua stressaa, kun ruokakaupoissa koskaan ei löydä etsimäänsä. Tai vasta kilometrien turhan kävelyn jälkeen. Tavaroiden luokitusjärjestelmä on niissä pahasti korjauksen tarpeessa. Miksei kaupoissa ole ensinnäkin selkeitä samoja sääntöjä, ettei joka puljassa erikseen tarvitse arvuutella, millä logiikalla tavarat on hyllytetty? Kun se luokittaminen tuntuu nyt olevan niin vaikeata, niin ehdottaisin aakkosjärjestystä ja tietysti niin, että jokaisen logiikalla myös löytyy hakemansa. Sillit siis ässään ja Abba-sillit lisäksi aahan, makaroonit ämmään, pastat peehen ja spagetit speehen, torinot teehen, leipä ällään, ruisleipä lisäksi ärrään, anjovikset aahan, makkarat ämmään, ketsupit keehen. Olisi taas yksi stressin paikka vähemmän.

Mutta mistä lehdet sitten kirjoittaisivat? Ja minä?

Kirjoitti: mea 10:01 | Jälkipuheet (18)

Stockmannilla hämmästelin nuoriso-osaston, tai mikälie osasto se sitten onkin, kylttiä katossa: TEENS 7-14. Onkohan niille varsinaisille teineille sitten joku SUPERTEENS-osasto jossain? Vai miksi niitä nimiteään? Ei kai ne aikuisten osastollakaan asioi vaateostoksilla? Silloin, kun vielä teini-ikä oli teenage, thirTEEN - nineTEEN, alkoi aikuisuus siitä, kun teen loppui. Nyt siis 15-vuotias on aikuinen? Ehkä hyvinkin on, sillä Kitymarketin vauvanvaateosastolla, siellä, missä alkupäässä on potkupukuja ja loppupäässä pikkuruisia vaaleanpunaisia Snoopy-kuvioisia pikkutyttöjen alushousuja, löytyy puolivälissä Snoopy-kuvioisia rintaliivejä. Ei mitään lappuja vaan ihan oikeita KOVAtopattuja, muotoon ommeltuja rintaliivejä, arviolta 5-7 -vuotiaille tarkoitettuja, mansikan kokoislle rinnoille mitoitettuja. Miksi kukaan ostaisi 5-vuotiaalle rintaliivit? Olin hämmentynyt.

Mutta silloin en ollut vielä nähnyt keskustan suositussa anniskeluravintolassa tyttöä, joka oli sonnustautunut farkkuihin ja teepaitaan ja niiden ylle huolellisesti aseteltuun mummonbeessin väriseen nailonalushameeseen. Juuri siihen samanlaiseen, jonka olet nähnyt isoisoäidin pyykkinarulla, siihen, jossa on rintaosa ommeltu useista palasista muotoja noudattelemaan, pitsiä rintaosassa ja helmassa. Ei ollut varsinaisesti kaunis. Mutta minähän olenkin syrjäytynyt taavio, jonka mielestä Ellenin upea korsetti eilen Idols-lavalla ei olisi välttämättä kaivannut niitä farkkujen päällä heilahtelevia mitään virkaa toimittamattomia sukkanauhoja. Asu oli rok, rohkea ja hotti. Mutta sukkanauhat siinä olivat yhtä turhat ja hölmön näköiset kuin rintaliivit 5-vuotiaalla ja vanha virttynyt alushame juhla-asuna farkkujen päällä.

Luulisi muuten ihmisellä, joka alkaa harjoitella aikuisuutta tosiaan jo 5-vuotiaana ja on valmis aikuinen 15-vuotiaana, olevan kanttia myöntää, jos asiat eivät mene putkeen, jos ei ole töitä, ei ole rahaa ja kuuluisuus kansakunnan taulutelevisioissa antaa odottaa. Mutta ei, nyt pitää sanoa, että on tilapäisessä likviditeettikapeikossa, koska menestysviive on odotettua suurempi.

Kirjoitti: mea 09:48 | Jälkipuheet (25)

Minulla on outo viehtymysvetoutus pieniin tavaroihin: lelu-, posliini- ja pehmomäyräkoiriin, nukkekokoisiin kahvikuppeihin, vanhoihin pieniin maustepurkkeihin ja minikokoisiin mitääntekemättömyyksiin ja turhakkeisiin. Lapsenakin rakkain aarteeni oli kummisedän tekemä nukketalo, jossa oli keittiö ja kamari ja valot ja takassa tuli. Keittiössä oli oranssit muoviset huonekalut ja kamarissa kerman väriset puiset tyylikalustot, pieniä kahvikuppeja pöydillä ja suhteettoman kokoisia nukkeja arkiaskareissa. Vieläkin minua heikottaa kaikki nukketalo- ja nukketavarat. Erityisesti tyttöleikkikahvikupit [oo sie vaikka toi Liisa ja mie oisin äiti ja meiän lapset ois tarhassa ja me juotais kahvii, jooko]. Kun näen antiikkiliikkeen ikkunassa posliinisen nuken kahvikupin, hypin tasajalkaa kirkuen ihkuuta ja kuolaan ikkunassa kaulaani venytellen nähdäkseni hinnan. Yleensä se on aivan liian kallis. Onneksi, muuten niitä olisi vieläkin enemmän. Ei enää näin paljon kuitenkaan, olen harjoittanut itseäni luopumaan asioista antamalla suurimman osan pois.

Eilen eksyin vahingossa Prisman lankaosastolle ja voi mitä ihkun suloisen syötävän somia pikkuisia villapaitoja siellä olikaan hyllyjen reunoissa lankamalleina. Pienempiä kuin vauva ikinä, sellaisia nuken kokoisia. Ja minä niitä onnesta mykkyräisena hypistelemään. Saakohan ne myyjät nykertää niitä iltaisin ja kuinka ne osaa, kun ei kai niin pieniin ole ohjeitakaan. Olisin ostanut kaikki ne paidat. Vaikka osaisin minä melkein itsekin. Kerran kudoin vauvalle potkuhousut ja niihin tuli niin pitkät jalkaosat, ettei vauva koskaan niitä täyttänyt. Tai kasvoihan se toki mutta tykkäsi, että koulussa kiusataan, jos laittaa sen päälleen. Se sama vauva kasvoi toisaalta pois siitä hienosta villlapaidasta ennen kuin sain sen valmiiksi.

Penskana halusin pukea meidän Otto-kissalle aina pikkuveljen vauvanvaatteita ja työnnellä sitä sinisissä nukenrattaissa pitkin kyliä. Otto oli laiskan pulskea iso ronttelo ja mielellään loikoili rattaissa. Villatakista se ei välttämättä ehkä tykännyt mutta viisaana kissana ymmärsi oitis pääsevänsä ajelulle, jos antaa pukea takin päälleen. Minulla on valokuva, jossa kissa loikoilee nolostuneen ja yllätetyn näköisenä rattaissa. Kissaparka, lapsen miellyttämisen halun ja kissuuden ristipaineessa.

Mistähän syystä muuten Aku Ankka tuntuu alastomammalta pelkät pelihousut jalassa kuin pelkässä merimiespaidassaan. Outoa. Josta tulikin mieleeni yksi liivimerkin mainos, jossa nainen on hyvin pienissä ja hyvin hemaisevissa alusvaatteissa ujon näköisenä katse alas painettuna ja teksti kehottaa "Pukeudu näyttävästi juhliin". Hieno sanaleikki mutta miten juhlissa voi näyttää alusasuja ja näyttää, että ne näyttävät joltakin ja jotakin. Vai ovatko sittenkin totta kaikki ne tarinat tuhmista pikkujouluista! :o Minä olen ollut vain tylsissä puurojuhlissa, joissa väkisinraahataan ihmisiä leikkimään ensin hölmöjä leikkejä ja sitten juodaan viinaa. Kukaan ei ole näyttänyt alusvaatteitaan. Paitsi kerran yksi mies kalsareitaan, kun oli sammunut niin pieneen vessaan, että osa miehestä oli käytävän puolella.

Kirjoitti: mea 09:13 | Jälkipuheet (14)

Täällä vaan tätä remppaa tehdään. Särjin keittiön ja yritän rakentaa sitä kuntoon. Anteeksi. Menkää vaikka naapuriin, siellä on kaivettu kaapista jallu.

Kirjoitti: mea 20:55 | Jälkipuheet (0)

Tänään, kun ei tarvitse enää suvaita kaikkea, voin vapaasti hämmästellä sitä, että maailmassa on noita TolppaTaunoOrvokkeja, jotka seistä renottavat omassa erinomaisuudessaan bussien ovien suissa eteensä jäärästi tuijottaen, korkeintaan vihaisesti sivulleen vilkaisten, jos joku kehtaa pyytää tietä. Yleensä kukaan ei kehtaa. Se sama Tolppis seisoo bussipysäkillä röökiä poltellen kassi pysäkin penkillä ihan siinä tupakointikieltomerkin kohdalla ja mulkoilee kanssaseisojia ylimielisesti. Kun bussi tulee, se raivaa tiensä ensimmäisenä sisään ja alkaa vasta siinä kaivaa perstaskustaan bussikorttia tai laskea kolikoita taskun pohjalta. Ihan kuin tulisi yllätyksenä se, että bussissa täytyy maksaa. Tämä sama TaunoOrvokki hämmästelee yllättävää maksutapahtumaa myös kassoilla. Hän seisoo ylimielisen mitään tekemättömänä sen aikaa, kun kassahenkilö vilauttaa hänen kärryllisensä kassan läpi liukuhihnalle ja kun hänelle kerrotaan hinta, hän havahtuu hämmästymään, että jaa täällä pitää maksaakin ja alkaa kaivaa taas siitä perstaskustaan lompsaa tai Orvokin tapauksessa käsilaukusta kukkaroa ja pleraa sitä näyttävästi koko ajan päivitellen hintoja/ilmoja/kuumuutta/kylmyyttä/tungosta/kassojen vähyyttä. Ja kun TolppaTaunoRohmuOrvokki on kustannuspaikan ruokalassa, se rohmuaa lihakeitosta kaikki lihat.

Jalkakäytävillä TaunoJyräOrvokki kävelee aina ihmistä pahki. Jos vastaan kävelee Teppo, niin Teppo väistyy kyllä mutta sitä minä ihmettelen, että mitä tapahtuu, kun kaksi TankkiTaunoOrvokkia kävelee toisiaan vastaan. Nehän tietenkin törmää, koska kumpikaan ei väisty, mutta entä sitten, jääkö ne siihen jäpöttämään kuinkakin pitkäksi aikaa. Vai onko jokaisessa JääräTaunoOrvokissa sisällä piilossa kuitenkin pieni Teppo, ja se jonka Teppo on isompi, väistyy. En tiedä, kun en ole koskaan nähnyt kahden MinäTaunoItteOrvokin yhteen tömähtämistä. Mikä voi tietty johtua siitäkin, että maailmassa on edelleen virheitä, joista pienimpiä ei ole se, että nämä TaunoOrvokit eivät koskaan tajua olevansa TaunoOrvokkeja, sillä aina löytyy Teppo, joka väistyy, juoksee bussissa takaovelle, kun keskiovesta ei kehtaa tunkea, odottaa kiltisti vuoroaan kassajonossa ja syö lihatonta soppaa mukisematta.

Kommuuniimme on näemmä muuttanut uusi asukas. Kyllä nyt kelpaa, pelkkiä miehiä firma täynnä. Nämä miehet eivät olekaan taunoja eikä teppoja, nämä on kaikki niin melankolisia.

Kirjoitti: mea 09:36 | Jälkipuheet (7)

Me täällä menopaussin toimituksessa olemme olleet tyytymättömiä tapetteihimme jo jonkin aikaa ja ilmoitustaulukin oli päässyt nukkavieruuntumaan, joten pientä laittoa ja pintaremonttia kaipasimme. Suunnittelusta ja toteutuksesta vastasi |noone|, toimitus kiittää.

Kirjoitti: mea 13:17 | Jälkipuheet (17)

Tänään, kansainvälisensä suvaitsevaisuuspäivänä, aion suvaita enemmän. Aion suvaita ylisuuria leipäpaketteja, tiukasti muotoilukovamuoviin pakattuja pikkutavaroita, avaruusinsinööriliimalla parhaimmalle paikalle läiskäistyjä hintalapputarroja, ihmisiä, joilla ainoa sanottava on aina jotain negatiivista tai poikkipuolista. Tänään suvaitsen myös puhelimen kauttta lähestyviä myyjiä. Parhaan taitoni mukaan suvaitsen myös että-sanalla lauseen osia loputtomiin jatkavia ihmisiä ja erityisen lujasti yritän suvaita niinkuttelua, niinku että jos lopettaisi ajatuksensa pisteeseen ja alkaisi uuden että ei yhdistäisi niitä että puhessta tulee puuduttavaa jaaritusta että itse asia jää piiloon että siitä ei jää mitään kuulijalle että tuntuu turhauttavalta, niinku. Yritän sinnnitellä suvaitsevuuteen myös valokaapeleita, erivärisina vilkkuvia parvekkeita ja punaisia poron ääriviivoja olohuoneiden ikkunoissa nähdessäni, samoin joulumusiikkia tavarataivaissa sekä joka puolelta päälle vyöryvää punaglitteristä tingeltangelia suvaitsen. Mutta vain tänään.

Pinserimobiiliin mentiin sitten varmaan vaihtamaan kesärenkaat mutta aion suvaita myös pakkasta ja lumisateita, sääennuste [mpg 3 Mt].

Tänään se on helppoa. Aurinko viritti juuri mäntyihin luonnon jouluvalot.

Kirjoitti: mea 08:55 | Jälkipuheet (14)

Kun viet autosi huoltoon ja sinulle sanotaan, että menee puolisen tuntia ja saat odotusajaksi kahvilapun, olet tyytyväinen ja otettu hyvästä palvelusta. Kun olet katsellut koko aamuteeveen annin ja syönyt sämpyläsi ja tunti on mennyt, ajattelet, että menenpä kuikuilemaan sinne tiskille, sehän on varmaan jo valmis. Kävelet levottomasti kasvavan kiukun ja ahdistuksen vallassa ympyrää ja tuijotat henkilöä, joka sinua palveli. Henkilö ei ole huomaavinaan vaan on sen näköinen, ettei muista tapausta. Koko henkilökunta tuntuu vain kävelevän kahvimuki kädessä eestaas. Sentään palaavat pulpettiensa ääreen, ajattelet ja kuulet samassa, kun palveluhenkilö huikkaa naapurilleen, että mennääs Pera kahville. Palveluhenkilö on Peran kanssa kahvilla vartin, ei edelleenkään huomion kiinnittymistä hermostuneeseen kävelyysi. Et ole enää yhtään tyytyväinen palveluun.

Päätät mennä kysymään, että mikä siinä puolen tunnin hommassa oikein maksaa. Palveluhenkilö havahtuu, että jaa sinäkin siinä vielä ja sanoo menevänsä katsastamaan tilannetta. Kaksi tuntia kulunut siitä puolesta tunnista. Tulee ja sanoo, että menee vielä pari tuntia, auto on ihan levällään vielä. Ajattelet, että kohta ne alkaa mennä syömään, eli tarkoittaa neljää tuntia ja päästät suustasi harkitsemattomia ärräpitoisia sanoja. Palveluhenkilö sanoo, että voi heittää sinut bussipysäkille ja katsot häntä, että et ole tosissasi, jolloin tämä ymmmärtää, ettei tosiaan olekaan ja sanoo, että otetaas sulle tosta auto.

Ajat Aviksen musteen sinisellä Citroen Picassolla, Olavi Uusivirta laulaa On niin helppoo olla onnellinen, olet taas tyytyväinen hyvään palveluun ja ajattelet, että tosiaan, mihin valmiissa maailmassa kiire oikeastaan on.

Heii... On niin helppoo elää nyt ja tässä
Heii... Ja tyytyy siihen mitä on

Kirjoitti: mea 10:54 | Jälkipuheet (18)

Teppo elää urheilulle, koulukin jää ammattikoulun varaan, koska hän haluaa vain urheilla. Ammattikoulu valmistaa hänestä rakennusmiehen. Tyttöjä hän ei tapaile, ujo kun on. Enimmäkseen aika kuluu hiihtäen, juosten ja pitkistä mäkihypyistä haaveillen. Päivät menevät jotenkuten rakennuksilla mutta ainainen pöly ahdistaa ja vie ilon sekä työstä että urheilusta. Mutta Teppo ei lannistu, hän vaihtaa työnsä pieneen palkkaan ja pitkään vapaa-aikaan postinkantajana ja elämä täyttyy entistä enemmän urheilusta. Jossain leirillä hän tapaa kuitenkin kuin vahingossa tytön, johon rakastuu kuin vain rakastuu mies, joka löytää uuden ja ihmeellisen maailman ja valon, jota kohti kulkea. Teppo ja Tiina menevät naimisiin. Teppo jatkaa postinkantoa aamuyöstä puoleen päivään, urheilua päivästä illankoittoon. Syntyy Nenna ja Teppo on onnellinen luullen maailman olevan nyt täydellinen. Mutta Tiina ei ole onnellinen, hän haluaa enemmän, hän haluaa talon, miehen, joka on kotona, hän haluaa elämän. Tiina ottaa Nennan ja jättää Tepon, joka urheilee entistä enemmän, puhuu entistä vähemmän, hymyilee enää tuskin koskaan. Mutta Teppo ei lannistu. Hän tunnistaa Sirpassa toisen yksinäisen, kun Sirpa tansseissa sykkii silmistä valoa ja hellii Teppoa nauramalla paljon. Teppo rakastuu.

Sirpa asuu toisessa kaupungissa. Teppo ei sinne voi muuttaa, koska hänen työnsä, joka toinen viikonloppuinen Nenna ja velkainen kotinsa pitävät hänet omassa kaupungissaan. Teppo haluaisi Sirpan luokseen mutta Sirpa haluaa Teposta vain lapsenvahtia kolmelle lapselleen, kun Sirpa lähtee risteilylle tai tanssimaan tyttöjen kanssa tai muuten vaan jonnekin. Teppo vahtii, Teppo tekee ruokaa lapsille, Teppo odottaa, Teppo ahdistuu. Mutta hän rakastaa Sirpaa. Enemmän hän rakastaa kuitenkin Nennaa, joka valaisee Tepon viikonloppuisäelämää. Kun Tiina kuulee Sirpasta, hän haluaa Nennan huoltajuuden kokonaan itselleen. Teppo suostuu, koska hän ei halua riidellä, hän haluaa vain olla hyvä isä, hyvä mies, hyvä postinkantaja, hyvä ystävä. Ja hyvä urheilija.

Teppo alkaa olla urheilu-uransa kääntöpisteessä. Edessä häämöttää enää väistämätön alamäki. Mutta onhan hänellä Sirpa, jospa hän kuitenkin muuttaisi sinne toiseen kaupunkiin nyt kun hän ei kuitenkaan saa tavata Nennaa, koska Tiina ei halua. Hänhän voisi lähettää Nennalle valeanpunaisia pikkupaketteja, sillä Nenna rakastaa vaaleanpunaista. Kyllä Nenna sitten isona tulisi itse.

Mutta Sirpa sanoo, että hän on löytänyt toisen miehen, ei hän halua Tepon muuttavan enää. Teppo purkaa surunsa urheiluun, kantaa mieli maassa raskasta postilaukkuaan selkä vinossa aamupäivät ja urheilee kaiken vapaa-aikansa. Niin ei tarvitse ajatella. Hänen selkänsä kärsii, urheilu kärsii, työ kärsii. Teppo kärsii.

Yhtenä maanantaina Teppo ei tule töihin, hän ei vastaa puhelimeen, kukaan ei tiedä Teposta mitään. Parin päivän päästä veli menee Tepon luokse isännöitsijän kanssa. Teppo löytyy hirttäytyneenä. Hänellä on toisessa kädessä kuva Nennasta ja toisessa kädessä vaaleanpunainen kirje Nennalle.

Tepon haudalla on isänpäivänä vaaleanpunaisia ruusuja.

Kirjoitti: mea 12:59 | Jälkipuheet (28)

Kustannuspaikan pullakahvikokouksissa huomaan usein katselevani kotileikkiä. Siellä on aina yksi äiti, joka sivusilmät kiinnikin huomaa, jos joltain puuttuu kynä tai lusikka kilisee tyhjässä kupissa. On perinteinen auktoriteetti-isä, joka odottaa palvelua automaattisesti ja hämmentyy, jos äiti ei olekaan päässyt kokoukseen ja kukaan ei kaada kahvia. Tyyppi asettuu useimmiten pöydän päätyyn. On kapinoiva teinityttö, joka vastustaa kaikkea vastustamisen vuoksi ja istuu jurnottaen pitkän pöydän laidalla kauimmaisessa päässä pitäen parin tyhjän paikan välitilaa. Ja on se perheen teppo, tyyppi, joka on aina valmiina mihin tahansa, hyppää kun hyppyytetään ja kuuliaisesti tekee, mitä pyydetään. Ja teppikseltähän pyydetään, joutuu pöytäkirjan pitäjäksi ja joka toisen päätetyn asian suoritttajaksi. Mutta teppis ei valita, hän on vähään tyytyväinen.

Syvää samankaltaisuutta tunsin heti teppo-marsun kanssa. Teppo on hiljainen, tulee omillaan toimeen, ei tarvi ruokintaa, ei osaa erityisiä temppuja mutta hyppää kyllä ketterästi juoksupyörään, kun joku käskee. Aina ei ymmärrä, miten siitä pääsee pois, kun teppoon on sisäänrakennettu joku outo siru, joka pistää vaan tekemään ja taas tekemään, kun ryhdytty on ja mieli tekisi miellyttää ja hyvää tehdä. Olemus on harmittoman sympaattinen ja ketään ärsyttämätön.

Teppo on Herkun Hilkun pikkuveli.

Kirjoitti: mea 12:48 | Jälkipuheet (14)

Noniin, nyt varmaan kaikki odottavat kiihkeästi raporttia eilisestä steppibikkitunnista. Laji vaikutti jo useita asteita nappaavammalta kuin vesihumppa ihan jo siksikin, että viereisen kuntosalin näkymät eivät olleet luotaan työntäviä. Kuntosalien punnitusvaa'at muuten selvästi kalibroidaan näyttämään yläkanttisia lukemia. Niitä lajitoverien steppihumppahousuja kateellisena myös katselin, siis niitä missä lahkeissa trikoo liehuu ja reidestä ja takapuolesta soi. Minulla kaikki sovittamani mallit vaatisivat parinkymmenen sentin katkaisuhoidon ja silloin liehut on poissa ja reiden soitot jatkuvat pohkeisiin. Mutta takaisin asiaan: otin paikkani salin takaosassa, kun ajattelin, että sieltä on hyvä tarkastella mallia ja kukaan ei huomaa ensikertalaisuuttani. Ihan hyvä suunnitelma siihen asti, kun kuvio kääntyi ja huomasin olevani eturivissä. Mutta hiki siinä hommassa tuli. Jopa niin, että poislähtiessä tiukka humppapaita oli liimautunut minuun kuin toinen iho, enkä saanut sitä kiskottua bikestendiniitin [palpaatioarka bikepsjänteen sulkuksen kohdalta humeruksen pään etupinnalta] rampauttamalla kädelläni.

Bikepsikäsi on aiheuttanut kiusallisia tilanteita ennenkin. Ostin eräänä heikkona hetkenä punaista silkkiä sähisevän pintaa nuoleskelevan halkioita ja helmoja hulmuavan kotikynttiläillallismekon, jolla sitten päätin ihastuttaa Erityisen. No se mekko on siis tosiaan aika hot ja toimiva, joten se liimautui kroppaan kiinni kuin vain märkkä silkki osaa. Yritin sitä vaivihkaa kylpyhuoneessa kiskoa päältä mutta eihän se bikepsin ja kovin pintaa nuoleskelevan muotonsa yhteisvaikutuksesta lähtenyt vaan jäi nalkkiin puoliväliin ja minä sinne helmoihin huppuluuuun. Nolo tilanne, ei oikein kehdannut huutaa apuakaan mutta ei tahtonut mekkokaan jumista ylös eikä alas. Miksei tällaisista tilanteista varoiteta koskaan cosmoissa ja menaisissa. No, sain sen sitten kuitenkin takaisin lähtöasetelmiin ja kuivasin vaivihkaa hiustenkuivaajalla, jotta sain pois. Tosin sitä ei sitten enää olisi tarvinnut ottaa pois.

Saaran ehdottama brändipaita ei tosiaan olisi ollenkaan hullumpi. Tietenkin miehille oma malli, joka tietty vähän kärsii, kun ei siinä ole niitä 3D-efektejä. Tai ihan perus-ämmä rintaan ja alle teksti I'M STILL HOT... IT JUST COMES IN FLASHES.

Kirjoitti: mea 09:33 | Jälkipuheet (6)

Sen, mitä aamulla yritin sanoa, on nyt selkokielellä Loorassa.

Kirjoitti: mea 22:07 | Jälkipuheet (0)

Olen Reetan kanssa samaa mieltä: blogeissa puhutaan nykyään ihan liikaa blogeista. Vähän niin kuin hartzu79 omassa merkinnässään toteaa: "Taksissa kuski ei vielä ole blogeista puhunut, joten ehkä tämä ei täysin käsiin vanhentunutta tavaraa vielä ole." [Cityn blogit on täällä]. Miksei kirjoitettaisi reilusti siitä, mistä jotain tiedettäisiin ja mikä varmaan siis kiinnostaisi kirjoittajaa sekä lukijoita. Sellaista keittiön makuista kirjoittamista oikeista kiinnostavista asioista, kuten kunkin omasta minäminästä.

Niin kuin vaikka muka-nokkelasti kirjoittajan itsensä etsimisestä, esimerkiksi siitä, miten kirjoittajaminä ajattelisi uhrautua ja mennä steppitunnille, kun edellisviikollahan oli kirjoittajalla ollut vesijumppaa, niin itseänsä etsivänä minäminänä kirjoittaja tekisi niin kuin vertailevaa ja tutkivaa verkkopäiväkirjailua. Niinku muka. Itseensä kriittisesti suhtautuvana minäminänä kirjoittaja kertoisi vielä, kuinka edellisiltana oli sovitellut trikoita ja vetänyt vatsaa sisään ja hartioita taakse peilin edessä ja mallaillut, että millä vermeillä sinne salille kehtaisi mennä. Kirjoittaja kertoisi, miten ajatteli, että vesijumpassa oli helpompaa, kun siinä sai puikahtaa äkkiä veteen ja muun aikaa kaikilta oli silmälasit hyllyllä niin, ettei kukaan mitään nähnyt. Kirjoittaja voisi vielä sarkastisesti todeta, ettei tietenkään usko, että häntä nyt varsin sinne katsomaan tulllaan antaen ymmärtää, että kyllä ne naiset kuitenkin aina vähän katsoo. Ja lopuksi vielä toteaisi itselleen naurahtaen, että nainen on nainen aina, muiden naisten joukossa erityisesti.

Kirjoittaja voisi sitten vielä hiukan raottaa yksityisyyden verhoa, sillä tavalla vähän vaan vilauttaa ja lisäisi merkintäänsä välähdyksen edellisiltaisesta elämästään. Kuten vaikka hämmästelisi, että siivousvimma tuntui vielä nostelevan päätään. Ja miten kirjoittajaminäminä kiiruhti töistä kaupan kautta kotiin, ettei vimma vaan menisi ohi ja miten hän ehti juuri parahiksi siivota vessan, kun se vimma sitten meni. Voisi vielä yhteenvedota, että kaksi iltaa kaakelin saumoja hinkattuaan haluaisi lähettää terveisiä herra Kaakelisaumasuunnittelijalle, ettei enää ikinä suunnittelisi niitä valkoisia saumoja, niitä, jotka joka huushollisssa on lopulta harmahtavan laikukkaan epämääräisiä väriltään, juuri niitä samoja saumoja, jotka piirtopöydältä lähtevät raikkaan puhdasotsaisen valkoisina. Ettei niitä enää. Ja vielä kirjoittaja jotain yleispätevää sanoakseen voisi kuitata jumppakärpästen ja siivousvimmaisen hormonipörräyksen vähän viittaavan siihen, että marraskuun helteet ovat tainneet saada kirjoittajan minäminän sisäisen vuodenaikakierron seljälleen ja elimistön pukkaamaan kevätenergiaa.

Lopuksi kirjoittaja muistaisi viitanneensa edellisessä kappaleessa kaupassakäyntiin ja lisäisi vähän kuin kirjoituksellista selkärankaa tukeakseen ja samalla palauttaakseen päiväkirjan vallitsevaan päivään ja olotilaan toteamalla, että perjantaista lähtien on käynyt kaupassa harhailemassa epämäärainen mielikuvan hahmo päässään, että jotain piti ostaa. Ja kuinka kirjoittajan aamuhäyryinen minäminä sitten on muistanut jo viitenä aamuna, mitä se olisi ollut. Kahvia.

Totta, ehkä ne jutut muista blogeista blogeissa sittenkin kiinnostavat enemmän kuin jonninjoutavat muka-tapahtumat minäminämaassa.

Kirjoitti: mea 09:10 | Jälkipuheet (15)

Kävin Martin kanssa eilen ensimmäistä kertaa automaattijättiharjatehomegapesukoneessa. En olekaan ennen nähnyt, miltä näyttää harjaroboautobottimaatti alhaalta käsin katsoen. Martin piristyneestä ilmeestä innostuneena päätin pestä myös saunan. Harva asia on niin ikuinen kuin ensikoivuista tehdyn vihdan tuoksuinen juhannusmuisto tai muistovihdasta löylyhuoneen nurkaan sitkaasti käpertynyt koivunlehti, joka juuriharjaa ja painesuihkua pelkäämättä pyörähtää lattialla kierroksen vain liimautuakseen uudelleen kiukaan alle perimmäiseen nurkkaan piiloon. Joitakin asioita ei haluakaan siivota pois.

Minulla on joskus saunassa saunatonttuseuraa ja tontun kanssa ehkä toisinaan maistuu kylmä olut viisaiden puhumisen tuoksinassa ja saunalla kun on se ominaisuus, että se on kuuma, niin tuppaa olutkin lämpenemään. Ja lämmin olut ei ole virkistävää saati hyvää, joten se pitää vaihtaa uuteen kylmään ja puolityhjiä tölkkejä tahtoo siten siis kertyä jääkaappiin. Jos vastaava ongelma on kohdannut myös sinua, niin mean niksinurkkaus poistaa huolen jääkaapissa väljähtyvistä oluttölkeistä: metallinen desin mitta käteen ja käden käänteessä tölkin päällä kumossa oivana kantena on se. Valitettavasti niitä desin mittoja on minullakin vain yksi ja saunailta yleensä pitkä, joten kantta vaativia tölkkejä on enemmän kuin kansia. Toisaalta taas kun kaikki alkoholihan on siinä hiilihapossa, joka siis haihtuu, kun kalja väljähtyy, niin voi hyvin juoda ne desihatuttomat oluet pois sitten viikolla. Ei tule sillä tavalla sen alkoholin kanssa läträttyä. Saunassa on muuten ihan parhautta se pitkä ja viipyilevä kahden välinen keskustelu hämärässä. Kun maailmasa ei ole mitään muuta kuin se hikinen koppi ja hiljainen puhe ja luottamus siinä ympärillä. Saman saavuttanee kesäjärvellä veneessä mato-ongella, kun istutaan selkä selkää vasten ja puhutaan hiljaa. Siinäkin on vain se hetki ja veneen reunaan päättyvä maailma. Pieniä maailmoja, täynnä tähtiä ja irtipäästyviä haaveita, jotka hetken lennettyään huomaa parhaaksi ottaa takaisin sisälleen säilöön.

Joskus jokaisella on tunne, että seisoo tienristeyksessä, jonne tuonut tie on tuttu ja turvallinen mutta se on käyty. Edessä olisi polkuja, mahdollisuuksia, ihmisiä mutta ei tiedä, kenen käteen tarttuisi, mille tielle lähtisi, miten. Tietää vain vanhan tien loppuun käydyksi. Silloin ei kannata jäädä haikailemaan, että josko ja olisiko ja mahtaisiko ja mitähän jos. Vaan piirtää piste ja suunnata katse uusiin suuntiin ja huutaa, että minä olen tässä, tutustukaa minuun. Niin kuin tekee Laura, joka etsii uutta laituripaikkaa internetin merellä.

Kirjoitti: mea 08:46 | Jälkipuheet (13)

Jos minä olisin vaikka silmälasidisaineri ja yrittäisin markkinoida niitä vieraassa maassa ihan itse paikan päälle mennen, niin olettaisin miettiväni, että kuka tässä maassa eniten minun suunnittelemiani älyttömän kalliita pokia oikein ostaa. Ja keksisin aika pian, että ehkäpä niitä eniten ostaa ja useimmin vaihtaa keski-ikäinen nainen. Se sama nainen, joka päättää lastensa lasit ja pitkälti vaikuttaa miehensä pokavalintoihin. Sama nainen, joka toimii ystäviensä ja työtovereidensa pokamakutuomarina. Se sama keski-ikäinen nainen, joka isänsä ja äitinsä pokatkin usein ostaa. Kun tämän olisin tajunnut, ajattelisin, että tässä maassa tätä naisryhmää kohtelen silkkihansikkain, kohotan heidän itsetuntoaan kehumalla heidän kehittynyttä makuaan ja kehaisen vielä päälle, kuinka kauniita ja hyvin säilyneitä ja tyylikkäitä he tässä maassa ovat. Ja miten jaksavatkin töiden ja harrastusten jälkeen vielä itsestäänkin huolehtia. Niin minä tekisin. Ja tietysti myös ennen markkinointireissulle lähtemistä kävisin parturissa, en menisi takatukka tuulessa hulmuten haukkumaan parhaita asiakkaitani. "Aivan ensimmäiseksi myyntimiehen on myytävä itsensä."

Asiakkaalla on loppuviimeksi aika rajallinen määrä oikeuksia. Mutta yksi merkittävä on ja pysyy: jaloilla äänestämisen oikeus.

Kirjoitti: mea 11:09 | Jälkipuheet (20)

Viikonloppuna yritin ylittää normikeittiösuoritukseni [mistä minä oikein ammennan kaiken tämän optimismin] ja valmistin jotain paistia uunissa. Ihan kokonaisena. Ja ihan pokkana. Jotain siksi, että en muista mitä lehmän kohtaa se oli. Mitä varten marketin nautaeläinlihahyllyssä on niin moneen lähtöön lihaa: mitä eroa on kulmapaistilla, paahtopaistilla ja sisäpaistilla, kaikki minun silmääni saman näköistä lihaa. Fileet sentään erotan, ihan jo hinnastakin. No, joka tapauksessa taannoinen yltiöonnistumiseni hirven kanssa siivitti uhkarohkeaan uuteen kokopaistikokeiluun: padassa sipuloiden ja härkäfondin kanssa siitä kehittyi oivallisen hyvä mitäliepaistia köntsä ja paistoliemestä sukeutui taivaallisen hyvää kastiketta kuohukermalla kevennetynä. Paisti maistui sekä lämpimänä että kylmänä mutta kastiketta on nyt taas koko loppuviikoksi.

Onneksi vaanilan keittiö palautti mieleen, miten maanantaipäivä pelastetaan ja miten hyödynnän erinomaisen kastikkeen. Nakit! Ja ehdottomasti suolakurkkua kastikkeeseen. Voi onnea, tulisi jo ilta.

Kirjoitti: mea 11:58 | Jälkipuheet (16)

Tavarataivaan muovikuusien keskellä Pikku-Tiina suunnitteli, että mitähän Turolle lahjaksi antaisi. Pienet hikiset kädet kutovat sitten orassin kaulaliinan, jota Turon ei koskaan nähty pitävän. Mutta ei se mitään, muutama vuosi ja Tiina kutoo jo neljättä pitkää poikaystäväkaulaliinaa ja haaveilee salaa jo vakavammasta suhteesta ja villapaidan kutomisesta Pertsalle. Vaan eipä aikaakaan, kun villapaita on ollut hyljättynä komeron ylähyllyllä jo muutaman vuoden, perhettä on pari muksua ja remonttia kaipaava asunto jossain vaihtobussien päässä siivoamatta ja joulukin taas tulossa ja jokajouluinen riita siitä, kumman vanhempien luokse mennään ensin ja onko nyt pakko ja eikö ne voisi mennä jo vaikka jonnekin etelään ja kerkiä siivotakaan, laatikoita millään ehdi ajatellakaan ja kireys ja kärkkäät sanat täyttävät normiperheen hailakan arjen. Joulupäivän aamuhetken hälinän keskellä ohikiitää Tiinan mielessä haikea muisto siitä, miten ihanaa oli vielä silloin, kun sai rauhassa kutoa kaulaliinaa poikaystävälle ja unelmat odottivat toteutumistaan. Mutta nämä on näitä, ajattelee Tiina ja kietoo ties kuinka monennetta joululahja-aamutakkia tiiviimmin ympärilleen.

Muutaman joulun sinnikkään puhertamisen jälkeen lapset ovat kasvaneet omilleen ja Pertsa ei ole enää koskaan kotona. Elämä piristyisi varmasti, jos saisi remontin, ajattelee raskautettu Tiina ja Pertsa suostuu, koska ajattelee niin helpoimmalla pääsevänsä. Remontti-Turo löytyy keltaisilta sivuilta ja hyvissä ajoin ennen joulua asunto onkin uudessa kuosissa ja Tiina ilmoittaa tylsäksi käyneelle villapaitamiehelleen, että hän haluaa elämältä muutakin kuin näitä iänikuisia perhejouluja ja lähtee Turon kanssa nyt etelään lomalle ja jos Pertsa sillä aikaa viitsisi etsiä itselleen uuden asunnon, sillä he aikovat Turon kanssa asettua jo jouluksi tähän. Ja muistuttaa vielä, että tyhjää sen komeron ylähyllyn niistä kaulaliinoista ja villapaidoista.

Lomalaukkuun hän pakkaa puikot ja oranssia villalankaa: hän haluaa yllättää Turon ihanalla pitkällä kaulahuivilla.

Kirjoitti: mea 09:00 | Jälkipuheet (8)

Huomenna on "kaikkien pyhien päivä" Festium omnium sanctorum, jota seuraa "kaikkien uskovien vainajien muistopäivä" Commemoratio omnium fidelium defunctorum. Hautausmaille ajetaan kiireessä marketista ostettujen tarjouskynttilöiden kanssa, muistellaan, kuinka monta pitikään ostaa ja laskeskellaan, missä järjestyksessä olisi viisainta ja nopein reitti ajaa sukulaisten haudat läpi. Heitetään haudalta syysmyrskyn heittämät oksat ja rapisseet lehdet pois. Ihmetellään nuutuneita ruusuja, että kukahan ne on käynyt tuomassa. Lasketaan kynttilät ja ajatellaan, että Make ja Sirpa eivät taaskaan ole viitsineet käydä äidilleen kynttilää tuomassa. Ja kiiruhdetaan seuraavalle haudalle, että ehditään ajoissa takaisin, ettei paisti kuivu uuniin. Velvollisuus suoritettu, jouluaattona sitten taas.

Olen niin kaukana rakkaiden poismenneiden haudoilta, että vien heille öljylyhdyt vain ajatuksissani tänäkin viikonloppuna. Jouluna käyn uudelleen ja mielikuvituspyyhkäisen lumet hautakivien päältä, hipaisen samalla heidän hiuksiaan, silitän poskea. Kesäisin vien niityltä kukkia, istun hetken ja pidän muistoa kädestä kiinni. Nyt vasta uskallan, aikanaan en sitä tullut tehneeksi niin usein kuin olisin halunnut.

Minulla on seitsemän lyhtyä.

Veljeni Leijonamieli, olit vasta syntynyt, odotin kotiportailla isää sairaalasta koko viisivuotiaan jännityksestä tärisevällä kärsimättömyydellä ja kun näin isän huutomatkan päässä, juoksin vastaan ja kysyin: "Tunsko se sinuu?" Ihmettelin, ettei poika tunne isäänsä, hassu poika, tunsinhan minäkin. Muistan enkelitakkuisen valkoisen hiuspehkosi, kun istuit sylissäni ja puhalsin vauvantuoksuiseen takaraivoosi ja sinä painot pienen pullean nyrkkisi poskeani vasten.

Toisen kynttilän sytytän viereesi isotädille. Sinun viisaat, myöhemmin lähes sokeat silmäsi näkivät aina minun sisälleni. Jo ennen kuin itse näin.

Isoäitini, siinä vieressä; sinun rohkea ja samalla haavoitettu elämäsi ei ollut helppoja valintoja. Minulla on rohkeita ja sinnikkäitä geenejä. Kiitos.

Neljäs lyhty syttyy isoisoäidille, sinut muistan aina, kun näen auringon seisovan jaloillaan ja tiedän, että silloin huomenna on pouta. Uskon edelleen löytäväni sen rikkaan elämän ja kauniin miehen. Sinulta sain katsomisen lahjan.

Isoisoisä, ainoa isoisäni, jonka tunsin, saa viidennen lyhdyn. Muistan tuoreen puun, tervan, lastujen ja vernissan tuoksun. Istuin verstaasi rappusilla ja katsoin järvelle. Jotenkin lapsen mieleni ymmärsi, että olit tehnyt elämässäsi paljon myönnytyksiä ja silti rakentanut onnellisen maailman. Muistan sinut aina, kun tunnen höylätyn puun tuoksun. Sinä annoit minulle miehen mallin. Ei huono lahja.

Kuudennen lyhdyn sytytän intiaanimummulleni. Sinä toit aina tullessasi erilaisen maailman, jännittävämmän, tuntemattoman, uuden maailman. Kiitos siitä pienestä eksoottisesta sävystä geenikartassani. Se piiskaa minua jämettymästä paikalleni. Kiitos sinulle siitä, että sisälläni asuu pieni intiaanimummu.

Seitsemännen lyhdyn sytytän sinulle isoisoisä, jota en koskaan nähnyt, mutta kuulin sinusta intiaanimummun kertomuksia. Sinulta sain lukemisen ja kirjoittamisen vimman. Ja likinäköiset silmäni. Kiitos niistä, ne tekevät minusta viisaan näköisen.

Ajattelen teitä usein, kuljetan sisälläni aina. Jouluaattona tulen taas lyhtyineni.

Kirjoitti: mea 09:17 | Jälkipuheet (22)

Annoin itselleni hyväuskoiselle kertoa ja silmät soikeina uskomaan päätäpahkaa, että vesijumppa se on sitten vasta hauskaa ja muita positiivisia asioita. Ja eikun kokeilemaan. Ei ollut minun laji se. Helppohan sen ohjaajan on hyppelehtiä kuivalla maalla, että näin. Mutta hypipä siinä, kun leukaan asti loiskuu vesi. Nostapa poppenpollihopin tahtiin jalkaa, kun ei kerkiä millään, kun vesimassat pyörii ympärillä, omat ja naapurin. Ja naapurin kädet. Eikä sitäpaitsi edes kuule sitä musiikkia mutta toisaalta, mitä väliä, kun ei sen tahtiin ehtisikään. Ja sitten joka toinen liike on muka aika rankka, niin että ensikertalaiset voivat ihan hyvin vähän ottaa varovasti. Olikin tosi rankkkaa: nosteltiin tyhjää muoviputkea vedessä kuin rautatankoa mutta minusta se tuntui tyhjän muovuputken nostelulta vedessä. Sitten ohjaaja vähän hankaloitti lisää ja sanoi, että kuvitelkaa nyt nostavanne oikein tooosi painavaa rautaa. Minä kuvittelin ja punnersin hiki päässä mutta ei se muoviputkea kummemmalta tuntunut. Ja sitten taas loiskittiin vettä. Kumma muuten että vedessä voi tulla hiki, en olisi uskonut.

Raudan nostelemisesta olinkin loppuillan hyvällä syyllä väsynyt ja menin lepuuttamaan silmiäni ja heräsin BB:n lopputeksteihin vain mennäkseni nukkumaan. En muuten ymmärrä, kun minulle on sanottu, että muka nukun, kun esimerkiksi elokuvaa katsellessa ihan vähän vaan välillä lepuutan silmiä. Ja että muka kuorsaan, kun vaan hengitän silmiä lepuuttaessani raskaasti. Uskoisin, jos edes kerran olisin kuullut kuorsaavani tai nähnyt itseni nukkumassa.

Jo eilen alkoi Aamulehti sekoittaa päätäni jakelemalla torstain Moro-liitteen ja koko päivä meni keskittyessä, ettei ole torstai ja juuri, kun siihen sopeutui, niin mitä tekee lehti tänään; jakaa perjantain Valon. Tällä logiikalla pitäisi varmaan uskoa, että huomenna on lauantai ja lauantaina pyhä. Ai onkin vai? No huomenna ei sitten tarvinne mennä töihin.

Aamun lehden etusivulla otsikon "Professori hakee käytettävää tuotetta" -alla kertoo professori Kaisa Väänänen-Vainio-Mattila [nimi ei muutettu], millainen käytettävä tuote on. Anteeksi nyt vaan mutta IMHO professorin nimi ei ole kaikkein käytettävimpiä. Vähän kuin meteorologin nimi olisi Pyry Pahanilmanlintu-Myrsky-Ukkonen. Toisaalta, saapa professori ihan omakohtaista kokemusta lomakesuunnittelijoiden käyttämistä liian pienistä nimilokeroista ja lyhyistä allekirjoitusviivoista. Sitä tehtävää varten voisi muuttaa vielä etunimensä Kaisa-Liisaksi ja lähettää palautetta kyseisillä lomakkeilla, ja koska allekirjoitus väkisin menisi vähän tihruksi, pyytäisi ottamaan yhteyttä sähköpostilla muodossa etunimipistesukunimi.

Hyvää perjantaita nyt kuitenkin.

Kirjoitti: mea 18:58 | Jälkipuheet (18)

Kun olin taannoin poliisilaitoksella tekemässä varastusilmoitusta kamerasta, tunsin jotenkin kierolla tavalla itseni syylliseksi ja sen paistavan minusta kuin finni leuassa, jolloin tunsin itseni vielä syyllisen näköiseksikin ja kun ajattelin sitä, mielestäni kuulostinkin syylliseltä. Punastuin ja takeltelin ja näin itseni jo vakuutuspetoksesta epäiltynä rautahäkissä. Ja kaikki vain minun päässäni, ihan ystävällinen ja leppoisa poliisi kyseli vain, mitä pitikin. Ajatusten, mielikuvien, luulojen, kokemusten, pelkojen, ilmeiden, eleiden ja uskomusten seassa ihmisen itsensä välittämä viesti on joskus ihan muuta kuin mitä se lihamöhkäle itse asiassa haluaa viestittää. Oikea viesti hukkuu omaan ja vastaanottajan suhteellisen monimutkaiseen hässäkkään ja sitä jää kummastuneena hämmästelemään, että miten tässä näin kävi. Se oma mieleinen kuva, jonka halusi välittää ei läpäissytkään vastaanottajan mielikuvien palomuuria.

Miten mielikuvat sitten syntyvät? Mitä mielikuvia minä herätän toisessa tietämättä niin tekeväni? Ja olenko vastuussa toisen mielikuvasta, kun en sille mitään kuitenkaan voi? Vai voinko? Haluanko sittenkin luoda itsestäni tietynlaisen kuvan ja olla kuvan takana rauhassa ihan muuta? Vai olenko kaksoiskiero ja annan ymmärtää olevani muuta kuin mihin mielikuva viitoittaa, vaikka olenkin oikeasti mielikuvan kaltainen. Vähän niin kuin kaksoisagentti. Entä, jos minusta välittyvä mielikuva onkin lukijan tai kuulijan omien kokemusten summa ja minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, olenko syytön sattuman uhri, jos kuvani ei vastaa minun mieltämääni kuvaa. Oletetaan, että jos blogin nimi olisi vaikka Vienosti maailmassa, olisi blogin lukijalla melko varmasti mielikuva, että Vienon kirjoittaja on vanhempi nainen. Mutta Vienoon tutustuessaan lukija huomaisikin hänet nuoreksi mieheksi ja pettyisi Vienoon, suuttuisi jopa ja tuntisi itsensä huijatuksi ja olisi siitä Vienolle vähän vihainenkin. Ei siis pettyisi itseensä vaikka se mielikuva olikin yksinomaan hänen itsensä virittelemä. Syytön Vieno siihen olisi ollut, Vienohan oli kaiken aikaa mies muuta väittämättä. Väite oli vain lukijan mielikuva, joka perustui hänen omiin ennakkoluuloihinsa, tietoihinsa ja asenteisiinsa. Eikö silloin pitäisi pettyä itseensä eikä Vienoon. Paitsi, että saattoihan Vieno olla nainenkin, joka esitti miestä, joka esitti naista. Mutta syytön Vieno on, jos joku pettyy omiin oletuksiinsa. Vai onko?

Tuli vaan mieleen tätä lukiessa.

Kirjoitti: mea 11:11 | Jälkipuheet (24)

Varovasti Mari ojentaa kätensä tyhjälle tyynylle. Muistaa miltä tuntui hengittää hiuksiin. Hyväillä silmillään olkapäätä, jota verhon säleiden välistä siivilöityvä aamun kalpea valo raidoitti.

Hiljaisuus hyväilee kuin hauras pilvi liian korkealla lentävää lintua.

Kirjoitti: mea 08:52 | Jälkipuheet (2)

Sunnuntai-iltoja ilahduttanut Kaunotar ja nörtti loppuhuipentuu ensi sunnuntaina, kun finaaliin päässeistä kahdesta parista valikoituu se kaunottarin ja nörtein. Alun naureskeleva suhtautumiseni kertoi minun asennoituvan juuri niin rajoittuneesti kuin ohjelman provokatorinen nimikin halusi minun tekevän. Epäilen ovelaksi käänteispsykologiseksi koukuksi. Noin raskaasti sivumerkityksillä ja ennakkoluuloilla lastattua ohjelmanimeä asettuu katsomaan juuri niin tarkoitushakuisen koukutettuna kuin tekijät haluavatkin. Siinä sitä ihminen sitten katsoo ja miettii hiukan ylimielisenä, että myötähävetäkö vai myötäempatisoida, kun juontaja kysyy nörtiltä viimeisessä ratkaisevassa kysymyksessä, että mikä on Suomen suurin luonnonpuisto ja parinsa takahuoneessa puree kynsiään ja huutaa kameralle, että "Tiedä vi**u, se on K-E-S-K-U-S-P-U-I-S-T-O. vi**U, keskuspuisto, tiedä tyhmä!". Nörtti miettii pitkään ja vastaa "Ranua". Ja mikä viehko kuva syntyykään helsinkikäisestä kaunottaresta, jolle suuri ja tuntematon luonto on keskuspuisto. Ja nörtistä, jolle luonnonpuisto on jossain kaukana todellisuudesta, Suomen syrjässä tuntemattomana elelevä Ranua. Se on muuten Kevo.

Yksi pitkän iän salaisuuksista on tutkijoiden mukaan mielen nuorena säilyttämisen taito; ajatella kuin nuori.

Isomummuni lohdutti vanhempiani, kun minä en ollut pullevaposkinen kiharapäinen soma pikkukaunotar vaan heiveröinen luipero pellavatakkupäinen honkkeli, että "Mealla ei tule olemaan maailmassa hätäpäivää. Tämä tyttö saa vielä rikkaan ja kauniin miehen." Minulla on nimittäin käsivarret, joita peittää kauniisti tuulessa kuin vilja pellossa aaltoileva hentoinen mutta pitkä karva, mikä vanhan kansan ennusteissa kertoo varakkaasta tulevaisuudesta. Isomummu piti tietenkin itsestään selvänä, että tyttö voi hankkia rikkautensa vain naimakaupalla. Isomummun ennusteissa tämä tuleva rikas puoliso oli lisäksi kaunis, sillä osasin jo palosammuttimen kokoisena pyöritellä sileitä ja somia pikkupullia. Että tiesikö isomummu? No, ajatelkaa nyt itse: karvakäsinen pullanpyörittäjä! Kyllä ne rikkaudet täytyy varmaan ihan itse lähteä tienaamaan. Mutta entäs ne kauniit miehet? No, isomummu oli jo vanha ja hänellä oli kaihi, ehkä hän ei niitä pullia niin hyvin nähnyt.

Isomummu eli 99-vuotiaaksi rikasta ja onnellista elämää ison talon tyttärenä pienessä torpassaan naituaan komean talottoman puusepän, jolla oli suuri sydän ja sielu. Häneltä olen perinyt käsikarvoitusgeenini, pienen ja sitkeän olemukseni sekä optimistisen asenteeni.

Muistan mummulan radion säätiedotuksia kuunnellessani miettineeni, että maailman laita täytyy olla Utsjoki-Kevolla, jossa aina oli ohutta yläpilveä.

[Korjaus lukijalta: kysyttiinkin suurinta kansallispuistoa, joka on Lemmenjoki. Hyvä, että muistin väärin, muuten en olisi muistanut mummua ja ohutta yläpilveä.]

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (25)