Perjantaina houkuttelin ystävää vieraaksi lupailemalla hyvää ruokaa. Ja valkkaria. Kuvailtuani ruuan erinomaisuutta ja valkkarin kylmyyttä, sain kuin sainkin rakennettua riittävän houkuttelevan ansan, johon vieras kapsahti. Siinä lupaillessani tosin huomasin, että olin unohtanut sipulin, jota kiireesti juosta hölköttämään kaupasta saaden itseni hikiseksi ja punaposkiseksi. Innostuneen helakanpunaisena virittelin tomaattimössön tekeytymään. Sen ajattelin ehtiä sopivaksi vierasta odotellessa muhista ja loppusilaus hoituisi seurustelun sivussa. Niin ajattelin. Tervehdysten tiimelllyksessä unohdin riisit liian pitkäksi aikaa levylle ja keitin ne kattilan pohjaan tanakasti kiinni. Tilanne vaikutti uhkaavasti suistuvan metsään mutta olihan minulla edelleen se valkoviini, J. P. Chenet Blanc de Blancs, jonka joskus olin hyväksi havainnut. Ryhdyttyäni avaamaan pulloa, huomasin, että Zyliss -avaajani ei toimi pullossa, jonka suuta ympäröi lasinen kaulus. Yritin hätäpäissäni kaivaa korkkia saksien kärjillä mutta pakko oli myöntyä, että valkkaria ei nyt juoda. Vieras sanoi, että juodaan sitten punkkua. Kuinka ollakaan, olin päättänyt valita punkuksi vieraan kunniaksi J. P. Chenet Cabernet-Syrahin, koska muistin tämän joskus maininneen sitä nauttineensa. Vieras oli hiukan hämmentyneen näköinen valinnastani, sitä oli hänellä ollut kuulemma vain ja ainoastaan siksi, että oli saanut lahjaksi. Hääviähän se ei tosiaan olekaan. Mutta onneksi siis sitäkään ei saatu auki. Juotiin sitten olutta ja syötiin katkarapukasaria ilman riisiä.

Lauantaina piti hakea uusi pystyvämpi avaaja buulaagista, ja onnistui siten jo kenokaulankin avaaminen. Katkarapukasarissa oli jo hiukan toiston makua ja vanhaa yritystä eli ei se sitten niin erinomaista vaikutusta päässyt tekemään. Mutta viini oli nuorta ja notkeaa, joskin hiukan sulkeutunutta. Mutta minullapa oli vielä suunnitelma cee, ei siis hätää taaskaan: olin varannut sellaisissa vakuumikorkkilasipurkeissa myytävää hienoa liha- ja maksapateeta. Sitä innolla esittelemään, että punaviinin, jonka nyt saisi jopa auki, kanssa tällaista erinomaista herkkua olisi. Tosin en ollut koskaan kuvitellut joutuvani turvautumaan tähän hätävaraan, joten en myöskään ollut miettinyt minkä kanssa sitä syötäisiin. Tarjous tosin innosti puutteistaan huolimatta vierasta, ehkä jo hiukan pakkoraossa hänkin. Mutta niitä purkkeja ei saatu auki. Ei vaikka kahteen pekkaan kaikki keinot käytettiin. Ei auennut. Siis ei syöty pateetakaan. Syötiin kaupungilla kiinalaista.

Eilen ajattelin pelata varman päälle ja tehdä pyttipannua. Muuten hyvä suunnitelma mutta en sitten perjantaina ollut ymmärtänyt ostaa sipulia tämän suunnitelman varalle. Onneksi olutta oli edelleen.

Tällä viikolla ajattelin syödä tomaattikatkarapukeittoa, jonka valmistan pitkittämällä jäljelle jäänyttä kasaria chilitomaattimurskalla ja suunnitelma deestä jääneellä katkaraputuorejuustolla.

Eli jotenkin tähän malliin.

Kirjoitti: mea 09:09 | Jälkipuheet (18)

Siniverskapukuinen mies mustan polkupyörän kanssa seurasi isääni, koska isä oli jättänyt jotain velkoja maksamatta, mikä sinänsä ei ollut ihmeellistä, sillä isäni oli mafiapomo ja veljeni pienempi pomo mutta sitäkin pelottavampi ja me koko sakki söimme mafiaperheillaista viettäen normaalia mafiaperheiltaa mafiaravintolassa ja minulle annettiin joku vaaleanpunaiseen haalariin puettu vauva, jolla oli vaaleanpunainen hattu, joka hävisi matkalla, kun kävin kummilla siinä naapurissa näyttämässä vaaleanpunaista lainavauvaa ja samalla matkalla näin, kun se siniverskainen mies uhkaavasti seurasi matkan takaa mutta onneksi pääsin vauvan kanssa turvaan mafiaperheeseeni ja vaikka se hävinnyt hattu hiukan harmitti niin ei ollenkaan niin paljon kuin se, että sen vauvan vaipat oli märät.

Tätäkö minun uneni tiesi. Minulle on niin kuin vähän niin kuin iloinen perhetapahtuma sattunut.

Kirjoitti: mea 14:15 | Jälkipuheet (5)

Aivan liian harvoin nykyisin enää mikään koskettaa niin, että hyvä olo humahtaa päähän ja nostattaa väkisin hymyn naamalle. Jotkut onneksi vielä osaavat taidon koskettaa. Let Animals Live [wmv 2 Mt] on täten paussilan toimituksen taholta omistettu Totille ja kaikille muillekin tärkeää tehtäväänsä hoitaville pörröterapeuteille.

Kirjoitti: mea 14:15 | Jälkipuheet (8)

No niin, nyt on upouudet piikkipohjaiset kumikengät Martilla jaloissa ja loppui se temporaarinen bussilla rehaaminen. Samoin loppui ilmeisesti talvi. Alkuviikosta, kun vielä pääsin autolla kauppaan, huomasin Lidlin parkkiksella, että eturengas näytti lututtavan taas ja vasta edellispäivänä sen olin täyttänyt. Ajelin uudestaan Nesteen ilmanpainemittausasemalle, joka on survottu autoilijaystävällisesti välittömästi tankin eteen ja etuoven viereen kapoiseen koloon, jonne on ajettava kylki seinää hipoen raosta, jossa seisoksii amismopopoikia, jotka näyttävät keskisormea ja raahuavat sitten polviin asti roikkuvissa housuissaan 68 numeron lenkkarinsa 20 senttiä sivuun. No, sitten kun sen auton sain vängättyä siihen olemattomaan läveen, niin ilmamittarin letkua en ollut saada vedettyä riittävän pitkäksi. Edelliskertana en edes hokannut, että sitä pitää vetää vaan kiroilin [hiljaa toki sivistyneessä naisen mielessäni] letkun lyhyyttä ja peruuttelin autoa eestaas, että se ylettyisi kuhunkin pyörään. Vähän minä ihmettelin niitä miesten virnuja naamoja mutta ajattelin, että Martin hupaisuutta naureskelivat. Onneksi jo toisella kerralla huomasin edellisen mittaajan syöttävän letkua reikään, josta johtopäättelin sen kelautuvan. No, sittten kun sen letkun sain hilattua esiin, se kelautui koko ajan takaisin ja sen päällä piti seistä. Ja se venttiiliin tungettava osio suhisi eli ihan kuin imi ne vanhatkin ilmat pois. Juuei, ei se ollut tyhjentynyt. Liekö muuten ainoa asia, mikä ei mitään maksa: ilmasta ilmaa. Harmi, ettei sitä tarvinnut.

Lapsena yritettyäni mutista jotain uusista ihkaomista suksista, kun pilkattiin koulussa veljen eripariperintösuksista [vaikkakin kauniin siniset], minua valistetttiin rahapoliittiseen kapeikkoon vedoten ja sanottiin päänsilitykseksi, että "Jos se yhtään lohduttaa, niin napurin Liisalla on paljon huonommat sukset". Yritin lohduttautua tiedolla mutta jostain syystä en tullut tuskassani yhtään helpotetuksi. Saati, että tieto olisi yhtään vähentänyt kiusaamista. Tuli vaan mieleen, kun tämän aamun aviisista lueskelin juttua naapurilähiön asukkien keskustelutilaisuudesta, jossa puivat Hornettien aiheuttaman lentomelun haittoja. Lennoston komentaja oli ollut tilaisuudessa asiantuntijana ja oli lohdutukseksi lausunut:

Jos se nyt teitä helpottaa, niin käymmehän me lentämässä paljon Turussakin.

Mutta turkulaisethan eivät ole turhaa väkeä, he varautuivat tähän jo kauan sitten:

Lentoaseman uuren terminaalin avajaisis kuulin et on olemas simmone riisitilannesuunnitelma et riisin uhates jokilautta Föri siirretään Tamperel lentotukialukseks.

Markku Heikkilä: Uutissi Turust. Ei viralissi, mut torellissi. Osa 4. Radio Sata 1999. Hinta 40 mk. Tamperelaisille 50 mk.

Kirjoitti: mea 09:13 | Jälkipuheet (14)

Keissinä on siis Martti ja viallinen penkki ja koska tänään oli hönkä päällä, ajattelin kysellä senkin tapauksen tilaa.

Viallisen Laitteen Laki kulkee käsikynkkää Jos Joku Voi Mennä Pieleen Se Menee -lain kanssa.

Kirjoitti: mea 13:33 | Jälkipuheet (11)

Arvatkaa, mistä tiedän, ettei maailmassa ole tehty yhtään viallista Rolls Roycea tai Bentleytä tai Jaggea? Olen tästä asiasta aivan saletti. Nimittäin, jos olisi yksikin tehty, minä olisin sen ostanut. En tietenkään tahallani vaan siksi, että minulle osuu aina se yksi ainokainen tuotannon historiassa, joka on rikki eli vikapäinen. Eli, kun niitä ei ole, en ole voinut ostaa. Nyt deluxe-autojen valmistajat tietysti tämän kuultuaan salaliittoutuvat ja estävät rikastumiseni, jotta en ostaisi niiden autoja, jotta ne pysyisivät virheettöminä. Sekin vielä. Arvatkaa taas, kuka osti sen maailmanhistorian ainoan, jota siis ei pitänyt olla olemassa, Tivolin kelloradion, joka on rikki. Siksi siis tunsin niin syvää pakkoa saada se; tuo kelloradioiden mitvit oli nääs rantautunut Manseen ja kutsui seireeniäänellään, että tule, osta, osta, minä olen virheetön, kallis mutta kaunis, osta silti, sillä minä olen kelloradioiden sulttaaniruhtinaskuningas ja minä en voi olla virheellinen, sillä minä olen The Kelloradio. Eihän se vika iso ole, mutta se riittää, kun se on Bentleyssä tai kelloradiossa tai päässä: kellon valo ei nimittäin valaise loistollaan, joten en voi katsoa, kuinka kauan olen taas pyöriskellyt unetonta yötä. Aivan, onhan siinä takuu mutta paljon sekin lohduttaa, että pitää ryhtyä taas soittelemaan, vaatimaan, viemään, tuomaan, kyselemään perään ja pahimmassa tapauksessa odottamaan seitsemän viikkoa, että ne korjaa sen. Ilman asiaan kuuluvaa korvausta siitä, että minun rahani ovat heillä ja minun radioni on heillä. Periskooppi, sanon minä.

Turkulaiset kuulemma käyvät lainastossa. Kun siellä lainataan!? Se nimittäinkin on siis kirjasto. Kun siellä on kirjoja. Vai mikä se käsilainasto muka on. Lainataan käsiä? Virastossa on virkoja ja toimistossa on toimia. Vai virotaanko virastossa ja toimistossa toimitaan? No, ehkä niin. Mutta puistossa kuitenkin on puita, ei siellä puida. Maastossa on maata, siellä ei maata, siis niin kuin suoriteta makaamista. Onko tämä asia nyt tällä selevä?

Tänään tullaan näkemään sekin ihme, miten bussilla mennään renkaanvaihtoon. Ei tuohon keliin ole edelleenkään mitään saumaa kesäkiekoilla. Mutta temppukos tuo, laitan Martin selkäreppuun ja kiekot kannan kainalossa. Ensi syksynä vaihdan kiekot syyskuussa, sanoo laki mitä tykkäjää.

Bussin editse juoksi aamulla musta kissa ja kurvatessaan jalkakäytävälle se liukastui ja kaatui kyljelleen. Kissa! Liukastui! Siis musta kissa.

Kirjoitti: mea 09:09 | Jälkipuheet (40)

Ikkunan takaa kuuluva viuhuna ei jättänyt mitään arvailujen varaan: tänään on taas se päivä, jolloin piiskataan ihmisistä luulot pois. Juuei, kesäkuminvaihtopäivä on tietenkin vasta huomenna. Näinä aamuina ajattelen synkkiä esi-isistä. Mikä pisti ihmisen lähtemään sieltä Volgan mutkasta tänne lumen ja jään pieksettäväksi. Olen varmaan jonkun oikopolkuja tulleen mustasilmäisen mustalaisintiaanishemeikan alenevan polven hedelmiä, sillä tunnen luissani useinkin sitä samaa lähtemisen intohimoa, jota isän äitikin levottomassa mielessään paloi. Kylässä ollessaan mummoa ei joskus näkynyt aamulla missään, kun oli yöllä tullut sellainen olo, että nyt on taas aika lähteä. Silloin lähdettiin, kun sielussa tuli paloi. Olin varsin ylpeän otettu eksoottisesta intiaanimummostani.

Siispä bussille. Oivallinen muistutus taas siitä, miksi Martti tuli taloon. Vaikka sen syöttäminen vähän kalliiksi tuleekin, niin tarjoaahan se sentään ylelliset kyydit. Korvaukseksi menetyksestä asetin itseni bussin etuosan penkille, josta oli oivallinen näkymä varsin viehkon näköisen poninhäntäisen kuskin penkille. Mutta vääräksihän se valinta sitten osoittautui: etuovi meni hauskaan piirileikkitilaan, jossa toinen puolisko oli koko ajan auki ja toinen puolisko rämpytti kiinni-auki-kiinni-aukia koko matkan, välillä sammui valot kokonaan, matka jatkui ovihaitarin soittaessa ja viima jääti varpaita. Poninhäntä hakkasi kojelaudan nappuloita pysyen hämmentävän tyynenä välillä vähän vilkaisten, että enimmät seisomapaikkalaiset pysyivät kyydissä.

Saattaa tulla muuten kalliiksikin tämä päivä, kun kotimatkalla bussien vaihtopakko vie ytimen kautta ja siellä vaanivat ne kaikenmaailmalliset houkutukset. Jotain hengennostatusta nimittäin illaksi tarvitaan, kun täytyy harjoitella liukkaan kelin ajoa kesärenkailla parkkipaikalta etupihalle piikkirenkaita lastaamaan. Nyt täytyy kuitenkin keskittyä sen sisäisen pikisilmäisen mustalaismummon hiljentämiseen, siellä se myrskyn mylvintää kuunnellessaan taas haaveilee lämpimämmistä seuduista. Saisikohan sen hiljaiseksi, jos hankkisi sille viihdykkeeksi jotain, vaikka lämpimän pörröisen villapaidan. Varmaan se rauhoittuisi, jos yllättäisin herättämällä sen huomenna uuteen päivään Tivolin ääniin.

Kirjoitti: mea 08:54 | Jälkipuheet (23)

Kävin viikonloppuna HiFi-messuilla ja olipa avartava kokemus se. Nimittäinkin olin yksin ihka-ainoa naispuolinen messuvieras, ja voi kuinka sieluni lepäsikään paitsi ylimaallisen kauniissa äänissä, myös siinä hillityn tyylikkäässä miehekkäässä charmissa, joka leijaili tapahtuman yllä. Viimeistään siellä karisivat kaikki mahdolliset ennakkoluulot äijävehkeiden myyjien tylyttävyydestä ja naisten ylenkatsosta. Kun tyylikäs esittelijä kohteliaasti lähestyen kysyi tilaisuutta saada voida valottaa asiakkaan mahdollista halua tietää asianomaisesta laitteesta enemmän, niin eiköpä nuo asiakaspalvelun kuninkaalliset luoneetkin puhuessaan joka toisen katseensa minuun esitellessään vehkeiden kykyjä ikään kuin niistä jotain olisin ymmärtänyt. Nuo myyjät tietävät, kuka kahdesta lopullisen päätöksen tekee ja mallin valitsee. Paitsi tässä nimenomaisessa tapauksessa oma asiani ei varsinaisesti ollut esillä, minulla oli lähinnä esitteiden kantajan rooli.

Mutta annapa olla, kun astuin AudioTivoli-osastolle, huomasin hetikohta pakottavan tarpeen iskevän tajuuni: ehdottomasti on saatava Model Three. Paitsi että se on ihan namu, sille myydään myös vastakkaiselle puolelle sänkyä oma herätyskuutio. Vaikka kelloradio ei olisikaan noin äärimmäinen namu, olisi se pakko saada jo oivalluksensa vuoksi. Jos olisi siellä sängyn toisella puolella joku pari siis.

Kun IsoVeli kerran käskee, vaihtoehtoja ei ole: isoon blogimereen sukeltaminen hämmensi, joten päätin tutustua aluksi persoonakollegoihin. Salanimi & Salanimi kuulosti lupaavalta ja mitä sieltä löytyikään: Rape, joka nappasi kuin ahvena varpaaseen. TiIasin oitis. Sitten päätin tutkaista ennestään tuntemattomia kotikaupunkilaisia blogeja ja valitsin mukavalta kuulostavan Räpyläiset, josta ilahduksekseni löysin tuttuja kavereita. Sympaattinen blogi ja kauniita kuvia. Täppi ruutuun.

Aamulla oli jo neljä astetta pakkasta. Martti kertoi.

Kirjoitti: mea 09:13 | Jälkipuheet (32)

Lauantaina uhkailtiin talven ja lumen valtaavan mansesteriankin. Että sitäkö sitten pitää ryhtyä äijäilemään ja ne vielä kaupan pusseissa olevat nastagummit virittää alle, ajattelin. Jonkun sanan voisin sanoa kyllä siitäkin, että lain mukaan nastoja saa käyttää vasta marraskuun alusta ellei kelit ole lumiset ja sitten yhtenä kauniina viikonloppuna lokakuussa sanotaan, vain huono ihminen ajelee vielä sunnuntaina kesäkumeilla. Jos siis ennakoi, niin on lakia kunnioittamaton, ja jos ei ennakoi, on piittaamaton. Tänä aamuna AL:n haastattelema äijä ihmettelee "kantaen kourissaan kesärenkaita", että ihmeen paljon oli varastossa vielä nastarenkaita. No juurikin joo, on siinä hyvä ihmetellä kesärenkaat kourissa. Mikseivät olisi varastossa, lainkuuliaisia kansalaisiahan tässä sentään ollaan. En nimittäin sitten ryhtynyt äijäksi, kun ei sitä luntakaan tullut kuin 5 hiutaletta. Vaan keskityin siihen, minkä paremmin osaan: vieraan viihdyttämiseen ja siihen ensimmäiseen kahdesta ruokalajista, jotka hallitsen. Tosin hiukan hirvitti tämä maanantaiaamu, kun tiesin, että aamulla ennen kuin kukot edes ovat kanoja ehtineet miettiä, pitäisi olla jo asemalla. Ajattelin kuitenkin, että sentään ihan uudet kesärenkaat ja kun vielä varaan matkaan aikaa runsaasti ja ajan rauhallisesti, niin eiköhän se siitä.

Tänä aamuna havahduin sängyssä, että sen runsaan ajan ja rauhallisen ajon kanssa saattaa olla niin ja näin, sillä aikaa heräämisestä junan lähtöön oli puoli tuntia ja välissä 12 luikasta [vilkaisu ikkunasta, ei onneksi lumista] kilometria. Ja onhan se auto piuhassa, lämmin auto, ei hätää mitään, ajattelin. Muutamassa minuutissa jo rutinoidusti sujuivat aamutoimet mutta jo kaukaa näkyvä paksu jää auton laseissa paljasti, että jokin ei ollut taaskaan täsmännyt tolpan lämmönjakelun, mittarin säätäjän ja sisätilan lämmittimen virityksessä. Pikainen tuulilasin raapaisu, harja takaovesta sisään ja kas, meillä oli ongelma: takaovi ei suostunut menemään takaisin kiinni. Vieras piti siis tunkea takapenkille ovea kiinni pitelemään. Ennätykset on luotu rikottaviksi: vain 20 minuuttia sängystä asemalla. Auto ehti sulaa sen verran, että takaovikin meni kiinni.

Mikähän siinäkin on, että parkkihallissa, jossa ei ole nimettyjä paikkoja, aina ajaa siihen samaan, jostain hämärästä syystä valitsemaansa ruutuun ja kun siinä paikalla sitten sattuukin olemaan joku muu, melkein närääntyy, että _minun_ paikalla. Niin ja se takaovikaan ei nyt suostu aukeamaan ollenkaan.

Kirjoitti: mea 09:08 | Jälkipuheet (47)

Voi tietämättömyyden määrää: jokainen nainen tietää, että kevyttuotteet kompensoivat raskastuotteet. Johan sen nyt sanoo järkikin, kevyt ja raskas sekoitettuna saadaan sopivaa. Ei voi olla vaikea ymmärtää. Kevyttä on esimerkiksi kuohkea kermavaahto, ilmaa täynnä.

Väännetäänpä rautalangasta: yksi ylitse muiden, kaikkien herkkujen isoäiti, on oikean lehmänmaidosta uutetun tömäkän vaahtokerman pehmeyttämä mansikka- tai melkein mikä tahansa marja- eli hedelmärahka. Marjat ja hedelmät ovat kevyttä syötävää ja koska myös kerma vaahdotettuna on kevyttä, on ruoka suorastaan miinuskalorista. Rahkan osa on tehdä siitä myös terveellistä ja vaikka se sitä hiukan raskauttaakin, tekee se siitä vain plus-miinus-nolla-kalorista.

Ja sama käytännöksi: työkaverini teki kyseistä jälkiruokaa taannoisna päivänä ja sitä miehensä kanssa maistellessaan ihmettelivät, kun tavanomaista kevyempää se tuntui olevan. Loppuja jääkaappiin laittaessaan rouva hämmästeli, että miksiköhän hän oli ostanut kaksi purkkia rahkaa ja oitis ymmärsi, miksi rahkajälkiruoka oli niin pilvisen kevyttä, siitä oli unohtunut rahka pois. Eli mitä kermaisempi, sitä kevyempi.

Kirjoitti: mea 13:43 | Jälkipuheet (21)

Meillähän alkoi Martin kanssa yhteiselo keväisten valojen jo kajahdettua iltojemme ja öittemme päälle, niin että valojen käytön opiskelu jäi teoria-asteelle. Manuaalista todettiin, että vasemmasta viiksestä kääntämällä löytyy automaattivalot naks, parkit naksnaks ja ajovalot naksnaksnaks. Yksinkertaista. Tai sitten ei. Kun ensimmäisellä katuvalottomalla tiellä pimeys putosi kuin myssy silmille, emme panikoituneet, meillähän oli teoria hallussa. Käänsimme viiksestä naksnaks ajovaloille, joista saa vaihdettua myös pitkät, sillä meillähän oli jo yksi naks pohjalla automaattisesti ja siitä ei pitkiä saa. Paksu pimeys laskeutui yllemme eikä pitkätkään pysyneet kuin viiksestä kiinnnipidellen. Kotiruutuun karsinoidessamme huomasimme, että olimme ajaneet parkkivaloilla [naksnaks], siksei pitkät pysyneet pitelemättä. Viikseä oli käännetty yksi naks liian vähän, ajovalo on tosiaankin kolmannessa pykälässä ja automaattisesti syttyvä ajovalo on ihan eri kuin ensimmäisen pykälän "light on" -automaatti. Joka on se eurooppalainen sydeemi, jossa valot syttyvät aina, kun se haistaa pimeän eli vaikka tunneliin ajettaessa. Se taas automaatti, joka sytyttää ajovalot käynnistettäessä on kotimainen lisä eikä ollenkaan naks. Loogista.

Niin kuin sekin, että eniten käytetty on hankalimman reitin päässä viimeisenä, ajattelin silloin. Mutta tänä aamuna, kun sade pimensi maisemaa entisestään ja mustutti asfaltin kaupungin valot syöväksi pimeydeksi, huomasin, että käsikopelolla onkin helpompi naksuttaa ajovalot perille asti kuin laskea pykäliä. Aiemmin en ole tullut tarvinneeksi kaupungissa sitä erikseen naksuteltavaa ajovaloa. Nimittäin se valopää, joka on suunnitellut tämän suomalaisiin vaatimuksiin istuvan startatessa syttyvän valon, ei tullut samalla suunnitelleeksi sen yhteyteen nopeusmittaria valaisevaa takavaloa. Mutta eipä tehty samaa virhettä uudelleen. Hyvin valaistunut olo on meillä nyt.

Aamun valopilkuksi isoveli ilmiteeraa uuden toppi-listan: jokohan loppuu länkytys sisäpiireilystä vaiko vasta nytkö se alkaakin. Uusi lista epäsuosii meikäläisten kaltaisia päiväkirjailijoita, joiden lukijat tulevat muualtakin kuin Blogilistojen kautta. Kannustustilauksia on tehty mutta käyttö tapahtuu kirjanmerkeistä tai sivulistoista. No, ei kai se muuten olisikaan yksi Blogilistan monista eri listoista, joista viimeisin ehken korvautuu uudella tavalla lasketulla listalla.

Mutta muistakaamme tänäkin viikonloppuna, että ystävät ovat kuin valoja polun varrella, ne eivät kulje matkaa puolestasi mutta tekevät kulkemisesta helpompaa. Pohjoisessa on maa jo valkoinen ja maisema valaistunut.

Kirjoitti: mea 08:42 | Jälkipuheet (0)

Muistin virkistykseksi höylätuotteiden erittäin epätieteellinen ja lyhyt historiikki: Lastu on tarjoiltu käsittääkseni meille ensimmäisen kerran 28.3.2005 ehdotuksena merkinnän kutsumanimeksi Kirjoitusoppaassa bloggaajille, jonka Pirkka-blogien kirjoittaja teki lähinnä itselleen ja muille Pirkan bogeihin kirjoittaville. Blogi eli vain kuukauden. Termistöstä käytiin keskustelua blogeissa, vanhat bloggaajat vierastivat lastuja ja mieluummin postasivat entyjä, tekivät merkintöjä, kirjauksia tai entryjä ja jotkut entrasivat postauksia mutta lastu otti tulta lähinnä vain kirjailijablogeissa.

Päre oli Veloenan vastaisku lastulle, jonka valossa ei näe sitä, mitä päreen valossa näkee. Vanhat parrat jatkoivat postaamistaan ja fennomaanisimmat merkintöjensä kirjaamista.

Uusimman tarjokkaan pärekoppaan höyläsi b. 18.10.2005: "Minä päätin, että päre ja lastu ovat so yesterday, vuolu on tulevaisuutta! Vuolkaamme netti turvoksiin!"

Tämä höyläytys oli joko postaus, joka sopii blogiin kuin puolukka puuroon. Tai merkintä, joka istuu päiväkirjaan kuin voi leivälle.

Kirjoitti: mea 14:44 | Jälkipuheet (8)

Mitä kaikkea ehtii 21 minuutissa? Herätä rauhallisesti, venytellä ja ihmetellä, että taasko sitä on herätty ennen kellon soittoa. Vilkaista kelloon, havaita sen olevan 8.22 eli 7 minuttiia enemmän kuin aika, jolloin olisi viimeistään pitänyt istua työpöytänsä takana 10 kilometrin päässä. Paniikinomaiseti muistaa, että juuri tänään on se päivä, kun muu henkilökunta on Tsadissa ja paikalla on kesäpoika, jolla ei ole avainta. Tai siis olisi töissä, jos joku olisi ollut päästämässä sisään. Päättää jättää kaikki aamutoimet, normaalisti 2 tunnin kestoiset, väliin ja hypätä kohtaan lähtö. Juoda lasi tuoremehua, ryntäillä paniikissa tuhlaten kallista aikaa, riipiä vaatteet päälle, katsoa peiliin ja kauhistua olemuksen littanuutta, kastella tukka, sukia se, pakata reppuun silmät ja ihonväri, muistaa, että tietokone on päällä, huomata sähköpostista, että Sedis on kommentoinut, päättää lukea se töissä, miettiä, että ilmoittaakohan se nyt tahtovansa vaihtaa sen perheensä, sammuttaa kone, riuhtoa kaapista villatakkia ja nahkarotsia ajan säästämiseksi yhtä aikaa päälle, kuulla räts, miettiä kuinka iso repeämä takkiin tuli, juosta Martille, riisua takki havaitakseen vuorin revenneen, harmitella sitä, ajaa 10 km, suunnitella miten vuorin korjaisi, parkkeerata auto, ihailla eilisen pesun tulosta, juosta loppumatka ja huomata, että kesäpoika oli töissä hymyilevänä ja kysyi, keitänkö mä sulle kahvia. Mannaryynimurmeli.

Puuh....

Kirjoitti: mea 08:15 | Jälkipuheet (21)

Meillä täällä ollaan intopiukkoja keittokirjojen, reseptien ja kavereiden ohjeiden keräilijöitä. Vessassakin on sakset ihan sitä varten, että aamulehdestä leikataan ohjeet talteen. Juuei, ei reseptejä tietenkään kukaan järjestä, löydä, saati noudata tai muista. Ilomme on ollut verraton, kun entinen mitähän tänään söisi -pohdiskelu on käynyt tarpeettomaksi, kun tilatut kokkiblogit räväyttävät aamun iloksi uudet reseptit. Hellapoliisikin on herännyt taas aivan syötävän kauniina mutta reseptit tuppaavat olemaan tällaiselle kalapuikon lämmittäjälle hiukan haastavahkoja, mitä nyt hernepyre saattaisi ehken taittua. Keittokirjablogista löytyy hakemisto ja nehän aina läikähdyttävät meikäläisen syäntä. Ohjeissa on kepeää muuntelua ja minut saa syttymään aina, kun luvataan kevyttä ja hyvää helposti ja nopeasti. Pastanjauhantaa ilahduttaa paitsi yksinkertaisilla ja testatuilla resepteillään, erityisesti annoksista napatuilla kuvilla, jotka auttavat kummasti hahmottamaan sen, mihin ollaan pyrkimässä. Luontevan jouhevilla oheispuheilla on saavutettu oikea blogimeininki. Kavereiden koetellut ja ajassa hioutuneet reseptit ovat parasta mitä tiedän, koska niihin on tarttunut elämän mausteita ja vain parhaathan jäävät henkiin. Vaikka eiväthän ne koskaan omatekeminä ole saman näköisiä. Mikähän siinäkin muuten on, että toisen tekemä on aina parempaa. Vaikka se olisi pelkkä kahvi, pullasta puhumattakaan.

Sain viime viikolla hillittömän pastahimokohtauksen kierremakaroonisalaatista. Kaupassa minua viitoitti vain muistamani kuva, joten ostin summassa simpukkakaurapastaa, savukinkut olivat tarjoomuksena, joten sitä pari palaa ja herne-maissi-parpikaa pari. Jääkaappiin muistin majoittaneeni suolakurkkua ja pepperooneja. Ajattelin tehdä parin päivän lounaat ja päivälliset kuittaavan satsin samoin tein ja keittää siis neljän hölön pastat mutta koska pussiin olisi jäänyt vain lapsellinen kourallinen, hulautin mukaan loputkin. Kohta pitikin vaihtaa kattila isompaan. Keitettyä pastaa tuli tietty sitten niin paljon, että se yksi kinkunpala näytti orvolta, joten laitoin molemmat, kaksi pakastepussukkaa upposivat simpukoiden sisään, joten avuksi kaivoin pakastimesta porkkanaa ja parsan nuppuja. Mukaan vielä pilputut kurkut ja runsaasti pepperooneja. Lopputulos ei juurikaan muistuttanut esikuvaansa ja oli hämmentävän iso mutta runsas.

Eines oli erinomaista silloin tiistaina lämpimänä salaatti-illallisena ja töissä keskiviikkona lounaalla helppoa ja hyvää kylmänä ja kastikkeen vaihdolla muunneltuna vielä varsin oivallista edelleen illallisella. Torstaina lounaaksi ottamani annoksen ajattelin paistaa mutta meni salaattikastikkeella höystettynä sellaisenaan ja illalliseksi aioin upottaa loput munamaitoon ja uuniin mutta en sitten viitsinytkään vaan söin sillänään. Loppupasta joutui pakastimeen, josta se puolen vuoden kuluttua luultavasti saa pastaisen lopun. Toisaalta, voisihan sen sitten vaikka paistaa tai tehdä laatikkoa.

Kellarissani on alkukodon luomuperunoita merkittävä määrä. Nyt rupesi himottamaan tuo Jaansson. Mutta minulla on vain tolkuttoman kokoisia vuokia, joten perjantaihin asti syön varmaan sitä.

Joku suurperhe on menettänyt minussa oivan äidin.

Kirjoitti: mea 09:16 | Jälkipuheet (19)

Meanderdaalialainen tekniikan laki todennettiin taas eilen: jos mikä tahansa vekotin, vehes eli härpäke vaatii toimiakseen sähköä, aaltoa, energiaa, hilavitkutinta, kvanttiretoriikkaa, hulahulavannetta tai härötinlinkutinta tai siinä on manuaali, se ei toimi meanderiassa vaikka muualla toimisi ja manuaalista ei irrota erkkikään tarvittavaa tietoa tai manuaali on tyysten eri mallisesta vimpauttimesta. Ja jos se viehe toimiikin hetken, se ei toimi kohta. Tai se toimii jotenkin epämeanderiaalisen loogisesti. Tai sitten en vaan lue manuaaleja [jotka kaikki ovat poikkeuksellisesti hallintopalveluosastoni rulokaapin riippukansioissa]. Tai jos luen, en ymmärrä. Jos ohjeessa lukee, että Paina MENU-painiketta niin oikeastihan siitä pitäisi osata lukea Ota antennikaapeli irti vekottimesta kahdeksannen kerran todetaksesi, että Humax Loader Application jatkaa lataamista aina vaan ja yhä uudelleen oli virta päällä eli ei ja jatka irrottamalla virtajohto viisi kertaa ja ota antennikaapeli irti ja kytke vain virta, sitten paina MENU-painiketta. Miten en heti keksinyt, että kanavat haetaan irrottamalla kanavat tuova kaapeli laitteesta. Ilmeisesti kaikille muille maailman ihmisille on itsestään selvää, että resetoidaan ja että se EI ole sitä, että vehje irrotetaan emoaluksesta kokonaan, vaihdetaan se toiseen [joka ei toimi toisessa huoneessa koskaan ollenkaan], sitä nimitellään uittamoksi ja tehdään asennus niin kuin tehtiin uutena. Ei, kun pitää tietää, että se tehdään toisin. Onneksi ihmisellä on intternetti ja siellä Timo, joka auttoi.

Testin [via Pauliina] mukaan olen 140 pisteelläni enemmän maskuliini kuin feminiini ajattelultani. Koska kuitenkin olen ilmiselkeästi tekniikkarajoitteinen, ellen peräti -vastainen ja testatusti ajattelultani siis mies ja tapani ajatella ei kohtaa ohjekirjeiden, lomakkeiden, autojen säätimien tai kenkähyllyjen kokojärjestyksen suunnittelijoita, niin kuka ne on suunnitellut ja kenelle. Jonkun sanan voisin sanoa myös huonekalujen kokoamiskaavioista ja auton säätövipujen loogisuudesta mutta jääkööt toiseen kertaan.

Minun mäyräkoirani olisi haukkunut tämän, ilmeisesti suunnittelijan pöydältä roskakorin ohi pudonneen, Hondan uuden koiraystävällisen Wow-mallin koirakelvottomaksi ideaksi. Pötkökoita kiersi itsensä epämäyräisen pieneen kerään kuskin penkin alle vapisemaan niin, että koko penkki tärisi. Tai halusi syliin, jos vauhti laski alle 40 km/t tai polkimien alle yli satasen vauhdissa mutta että lapaslokeroon vaikka sellainen mahdollisuus olisi ollutkin. Nevörevör.

Soittimesta kaikki manuaalit, kokoamisohjeet, auton säätövipujen logiikka ja lisäarvottomat keksinnöt.

Kirjoitti: mea 09:05 | Jälkipuheet (7)

Mikähän se on se aika, kun kotina alkaa pitää sitä paikkakuntaa, jonne on asettunut töihin tai asuntoa, jonne muuttanut asumaan. Opiskeluaikana kotini oli tietenkin vielä Itä-Suomessa ja kämppä oli kämppä. Pitkään sen jälkeenkin kotiin matkustin itään päin ja mansessa oli vain asunto. Jossain vaiheessa huomasin matkaavani kotiin länteen. Nykyisin itään mennessä olo on vähän ristiriitainen ja huomaan meneväni kotiin kumpaakin suuntaan mutta sinne päin mennessä muutun matkalla siksi pikkutytöksi, joka sieltä aikanaan lähti ja olen matkalla kotikotiin. Sieltä tullessa tulen omaan kotiin ja muutun matkalla itsekseni taas. Omia koteja nousee vasta, kun paikkakunnasta tulee suunta, jonne mennessä tulee kotiin päin.

Nyt kun Blogisanomain Turku-spesiaali on eilisviikon uutinen ja suurta manse-numeroa ei tullutkaan, olo on kuin tytöllä, jolle äiti tilaa ET-lehden. Varmaan jokku höntsyt lokkaajien kesken mansesteriassa kun pidettäisiin, ehkä sitten mainittaisiin? Nehän pitäisikin nyt just kohta järjestää, kun kaikki kokoontuminen kielletään, jahka se lintulenssu entää maahan. Mutta sitten voitaisiin tietty kokoontua vaikka tuolla uudessa Kahvihuoneessa. Ja muutenkin, sillä ei ihan taitaisi riittää Samikin ja Riitan takapiha tälle porukalle, kun on vielä se Kalevan sakkikin. Siinä saattaisi aitaa kaatua ja kauhea kaplakka joka tapauksessa syntyisi. Onhan niitä julkimanselaisia vielä muitakin: nykyisinhän Timokin on täällä, Mimso ainakin on ja Kaura ja Minttu arvatenkin sekä vuokraisäntäni Mikko nyt kuitenkin?

Hämmentävää muuten, miten sitä joskus sijoittaa bloggaajan johonkin kaupunkiin, joka ei mitenkään liity kertomuksiin, oli oikea kaupunki sitten mainittu tai ei. Juuson sijoitin pitkään Rovaniemelle ja Cybbiksen taas Tampereelle [tosin henkinen manselainenhan hän kyllä on].

Bloggaajat, jotka eivät koskaan ole kertoneet lihallisen olionsa kotikaupunkia, ovat blogistanialaisia ja sitä sietäisi kyllä kunnioittaa. En siis oikein tiedä kuinka suhtautua tähän paljastukseen. Ettäkö hän ja hänkin [oho] ovat mansesta.

Kirjoitti: mea 08:59 | Jälkipuheet (24)

Vielä eilen tuuli oli kuin ohut villahuopa harteilla, se harmaan kalsea, jossa on tumma raita, lämmin mutta ohuen kolea. Huopa, josta on kiitollinen mutta joka ei tunnu sopivan tilanteeseen, se lämmittää mutta ei kuitenkaan. Lokakuun pimeys, kuivina pilvinä tuulessa tanssivat lehdet, puut auringossa vielä hehkuvina, värit kirkkaita kuin Yli-Mäyryn maalaukset. Karaokebaarin ovet kutsuvasti auki. Vielä ihan äsken. Sisältä kuuluu Vielä on kesää jäljellä. Syksyn jatkoaika.

Tänään se tuli. Kuin järveen pudonnut koira se puistelee lehtiä ja vesipisaroita ja ryntäilee pitkin seiniä ja katsoo ahdistuneena, ei suostu pysymään peiton alla eikä sitä sinne haluaisikaan. Se haisee märälle koiralle ja sen tassut on pienet ja surkeat.

Syksy. Baarin ovikin on tänään varmaan kiinni. Sisällä soi Syksyn sävel.

Ota minut sinun uniin,
vaikka nousen toisiin juniin,
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen. Kun tulen kiinni sinuun,
jumalatkin uskoo minuun,
vaikka itse aina usko en.

Kirjoitti: mea 16:25 | Jälkipuheet (9)

Etsin eilen kännyäni epätoivon vimmalla joka paikasta. Kaikki taskut, kassit, pöydät ja peitonaluset tarkistettuani ajattelin, että kilautanpa siihen, niin kuulen, mistä päin soitto soi [e-r-i-t-t-ä-i-n hyvä idea, jos olisi lankapuhelin]. Sitten ajattelin, että no, laitan tekstarin kaverille, että soittaa minulle [joo-o, herrasiunaa tätä logiikkaa]. Fiksuuksissani sitten tuumin, että sähköpostihan minulla on, joten mailia jollekin, että soita, jotta löydän puhelimeni. Tämä ehkä olisi toiminutkin mutta harvahko kulkee sähköposti taskussa ja tuskastuttavan harvat istuvat tyhmäkoneen ääressä odottamassa posteja. Löysin känän lopulta hyllystä, ihan silmien korkeudelta, näkösältä, käden ojentaman päästä kulkureitin varrelta. Onko minulla jotenkin monimutkallinen tapa lähestyä asioita?

Työmatkallani on 12 mutkaa, joista 5 kääntyy vasemmalle ja loput siis oikealle. Järkevämmän ajattelemisen sijaan olen tarkkaillut mutkasuorituksia ja huomannut, että jos auton takapyörät poukkaavat oikealle kääntyvässä kurvassa rotvallin päältä, on melko varmasti ratissa nainen ja jos taas auto koukkaa laajasti kaartaen vastaantulijan kaistan kautta, on ratin takana aika usein toinen nainen. Koska en ole päässyt teoriatutkimukseni haastatteluosioon, on pakko arvailla, että rotvallikuskit ovat niukan linjan tiukkoja mimmejä ja kaarikurvaajat rennon leppeviä ja jonkin verran ylimielisiä suurien linjojen naisia. Tästä pitäisi päätellä, että miehet ovat just sopivia, joten teoriani ontuu vielä, ehkä. Itse olen siirtymävaiheessa, entinen kaarrekuski minussa keskittyy nykyisin tiukasti oikealle antavissa tehtävissä ja yllättyy joka kerta suoriutuessaan takapyöräin poukkaamatta rotvallin reunalle. Näin ollen olen varma, että ajelen vieläkin liian isolla kädellä ja otan joka mutkassa vähän tiukemmin. Miksen nyt vaan jätä tätä tähän? Minun pitäisi nyt päätellä itsestäni jotain. Ajattelen liian monimutkaisesti.

Conan O´Brien on minusta aina ollut Nakke Nakuttajan näköinen, joten mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella. Täytyy tarkistaa tänä iltana kello 23.00 SubTV:ltä.

Kirjoitti: mea 09:07 | Jälkipuheet (7)

Kontriburaattorini herra Murphy ansaitsee enemmän kuin olla vain paussilaatikon henkenä. Tämä uupuamaton mies mietiskelee kummallisia asioita aamu- ja iltapoljennoillaan, kehittää teorian, aukottoman käypäisen toteutuksen ja lopuksi historian [tietenkin lopuksi, liika loogisuus kasvattaa kämmeniin karvoja] niin polkupyörän sisäkumille kuin kissansilmällekin, on sinut sisäisen siltainsinöörinsä kanssa ja ohittamattoman ehtymätön kaikkimus hanskamus. Herra Murphy on istuttanut minuunkin pienen Jaatisen enkä pääse nykyisin yhdenkään sillan yli tahi ohi pysähtymättä hämmästelemään sillan siltaisuuden täydellisyyttä. Murphy löysi menopaussinkin varmaan jonkun aasinsillan kautta. Hyvä niin. Jos Murphya ei oli, ei häntä voisi keksiä kuin itse Murphy.

Ensin ihmettelin, että miten Murphy minut löysi mutta oivalsin oitis saman tien, että hänhän on seurannut minua jo pitkään. Vai kuka se olisi, ellei tämä pelsepuupi itse, joka tönäisee minut aina siihen kassajonoon, jonka koneeesta loppuu nauha tai hinta on kateissa sen ainoan asiakkaan ainoasta ostoksesta, joka sekin on rikki ja pankkikortti kuoletettu ja kolikot tehneet taskunpohjaan reiän ja tippuneet kenkään, jonka pohjasta on sauma revennyt ja kolikot pudonneet. Tämän kaiken setvimiseen menee niin paljon aikaa, että joudun vaihtamaan jonoa, joka pysähtyy samalla hetkellä kuin se ensimmäinen jono liikahtaa. Niin aina.

Murphyraattori lataa meille nyt päivän aivovoimisteluksi laatikkoleikin:

Joku piilottaa yhteen kolmesta laatikosta kultaharkon ja käskee sinun arvaamaan, missä se on. Valitset satunnaisesti jonkun. Tämä joku avaa yhden kahdesta jäljelle jääneestä, -tyhjän ja kysyy haluatko vaihtaa vielä? Kannattaisi vaihtaa aina, koska siinä kolmannessa se on 66,6% todennäköisyydellä ja siinä ensin valitsemassasi 33,3% todennäköisyydellä.

Ei mene kaaliin?

Mietipä asiaa kymmenellä laatikolla. Valitse yksi ja joku avaa sen jälkeen kahdeksan tyhjää. Kannattaisiko vaihtaa siihen yhteen, jota et valinnut ja joka jäi suljetuksi? Entäs sadalla laatikolla ja joku avaa 98 kpl?

Etkö vieläkään usko?

Miljoona laatikkoa ja valitset yhden. Joku näyttää sinulle tyhjäksi kaikki muut paitsi yhden ja valitsemasi jää arvoitukseksi. Etkö vieläkään vaihda?

-No älä sitten, pidä valintasi, ehkä osuit oikeaan jo eka kerralla.

Minä olen laskuissani vasta miettimässä, miten minun valitsemani laatikko avaa jonkun toisen. Äh, eikun joku valitsee minun laatikkoni... eikäkun... jok.... Attanas, nyt ei taaskaan tule työnteosta yhtään mitään..

Kirjoitti: mea 09:15 | Jälkipuheet (10)

Katulamppujen välinen pimeä kuilu on kuin tyhjiö. Valon kehrä sulkeutuu kävelijän takana ja tuntuu kuin astuisi tyhjään. Maa putoaa askelten alta ja huimaus keinuttaa. Kolmannen tai neljännen askelen jälkeen valokehrästä jalka tavoittaa täyden pimeyden. Pelottaa, jospa viides askel ei tavoita mitään. Mutta juuri silloin tuuli pöyhäisee kuivia lehtiä, keltainen kahiseva lehtiperhoslauma pilkuttaa pimeyden ja valopylväistön seuraava spotti kietoo kävelijän hetkeksi turvallisuuden tunteeseen. Valoläikässä yökulkija on hetken näyttämöllä.

Tihennän askeleita, korvaradiossa rauhallinen naisääni vastaa haastattelijalle, että sitä pitää lähestyä rauhallisesti ja asennoitua viestimään kaikella olemuksellaan, että minä olen sinun kanssasi valmis tekemään yhteistyötä. [Katuvalon alla nainen kumartuu kuuntelemaan miehen hiljaista ääntä, katsoo silmiin.] Radioääni kertoo, että sille pitää puhua hiljaa ja ystävällisesti, sillä eihän se käskemällä mitään tee. [Viereisen talon ovivalon kehrässä naisen ääni kohoilee, kun mies ei saa ovea auki.] Suomalaiset ovat monitaitoisia, vahvoja, persoonallisia, pitkäikäisiä ja luotettavia, kertoo asiantuntija. [Ensimmäisessä kerroksessa remontoidaan, jo kolmatta viikkoa.] Myös uskollisia ovat, kun kanssaan vaan saa ensin luoduksi luottamuksellisen suhteen, jatkaa ääni. [Vanha pari juo iltakahviaan keittiössä, pöydän yläpuolella on kodikkaan pehmeää keltaista valoa antava lamppu, noita ei enää valmisteta.] Kestävinä ja varmajalkaisina niiden kanssa pärjää hyvin myös kansainvälisesti. [Naapurin mies vaihtaa tikkailla kattolamppua. Ai niin, eteisen kattolamppu on palanut.] Lämminveriset sukulaisensa ovatkin sitten arvaamattomampia ja vilkkaampia ja niiden kanssa on varauduttava yllätyksiin ja nopeisiin käänteisiin eivätkä ne ole samanlaisia työjuhtia kuin suomalaiset, lopettelee asiantuntija. [Jostain kerroksista kuuluu isoja kirjaimia, onkohan siellä veri lämmintä.] Lokakuun pimeys on pitkä, ilta sulautuu yön kautta jo aamuun yhdeksi isoksi pimeydeksi. Ikkunoista ja katulampuista lankeavat valot näyttävät reality-sarjaa ohikulkijalle. Kiehtovaa.

Ai jaa, ne puhuivatkin suomenhevosista.

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (9)

Nainen on taas sillä päällä ja katselee television sisustusohjelmia, huonekaluliikkeiden mainoksia, piirtelee mielessään sisustusta uusiksi ja kävelee kotonaan levottomana katsellen ympärilleen sillä silmällä. Mies tunnistaa oireet ja tietää, että kohta siirrellään huonekaluja. Viisas mies nousee merkit huomattuaan oitis sohvalta, hyvästelee sen rakkaaksi käyneen sijainnin, tarjoaa apuaan ja kehuu lopputuloksen uudistaneen ja kohottaneen koko kodin ilmeen. Viisas mies tekee sen vaikka olisi ollut tyytyväisempi alkuperäiseen, koska hän tietää, että seuraava askel olisi huonekalukauppa ja olohuoneen uusi virtahepo maksaisi paljon. Uusi sohva vaatisi sitten tietenkin uudet verhot, matot, pikkulamput, pöydän, hyllyn, lipaston ja sohvatyynyt. Olisiko sitten kaikki hyvin? No ei, nainen huomaisi, että eteisen matot eivät käy yksiin olohuoneen värimaailman kanssa. Itse asiassa myös näkymä keittiöön olisi ristiriidassa uuden olohuoneen kanssa. Olisi ostettava uudet matot molempiin ja tietenkin keittiöön verhot. Sitten olisivatkin makuuhuone ja työhuone erittäin pahasti ristiriidassa muuten niin harmonisessa kodissa, siispä vielä kahdet uudet verhot ja matot sekä päiväpeitto ja yölamput pitäisi hankkia. Lamput tosiaan: kaikki kattolamputhan olisivat väärää tyyliä. Vaikka sisustus tässä vaiheessa näyttäisi olevan silmää rauhallisesti puhutteleva, naisen silmä hapuilisi vielä jotain. Joku mättäisi edelleen.

Tapetit! Nehän olisivat väärän sävyiset ja sitä paitsi nuhruiset ja eteisen seinissä klohmuja. Mies alkaisi jo uupua ja laskeskella, kuinka monta kuukautta pitää paiskia ylitöitä saavutetun harmonian maksamiseksi mutta arvelelisi naisen tästä jo tyydyttyneen vaikka havaitsisikin naisen silmäkulmassa vilkahtavan tyytymättömän rypyn. Niin, keittiön kaapiston ovet olisivat väärän väriset, työpöytä ja yläpuoliset kaakelitkin näyttäisivät vanhoilta ja nuhruisilta. Itse asiassa kodin kaikki ovet näyttäisivät vanhoilta ja nuhruisilta. Mies ajattelelisi, että menkööt kaikki, saisipahan sitten olla rauhassa kymmenen vuotta. Mies ei olisi tyhmä, hän kirjoittaisi itselleen muistilapun: kun seuraavan kerran havaitset sen ilmeen, nouse ja siirtele huonekaluja ihan minne nainen haluaa, älä naureskele, kun ne lopulta palautetaan lähes samoille sijoilleen vaan kehu kaikki ratkaisut piristäviksi ja ihmettele ääneen, miten nainen osaakin uudistaa ilmeen niin näppärästi mutta älä sano, että "halvalla" tai "vanhoilla" kaluilla, se tietäisi kauppareissua.

Ostin eilen keittiöön uuden pöydän ja tuolit. Erityinen oli sitä mieltä, että vanha kalusto oli ihan hyvä. Hänellä ei tosin ole oikein muistikuvaa, millainen se oli ja nyt hän pelkää, että teen jäynän ja kannan sinne vanhan, jonka hän sitten vuolaasti kehuu uudistaneen keittiön ilmeen. Mutta koska tietää, että minä tiedän, että hän ei muista eikä voi olla varma, vaihdanko sen, niin mitä jos hän sanookin diplomaattisesti kaluston olevan paikkaansa epäsopiva luullen sen olevan se vanha, rumaksihan sitä ei voi sanoa, sillä nainenhan sen vanhankin joskus on ostanut. Jos hän taas ei varmuuden vuoksi sano mitään, nainen myrtyy ja sitähän hän ei tietenkään halua. Hän haluaa vain rauhassa pötkötellä sängyssä, hänelle on ihan sejasama, millainen pöytä on keittiössä, jossa hän ei juurikaan aikaansa vietä.

Viisas mies sanoo sitten keittiön ja makuuhuoneen tärkeysjärjestyksestä jotain.

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (32)

Ei niin pientä matkaa, ettei kassi tulisi täyteen turhaan pakattua vaatetta, kenkää, takkia, pussukkaa ja kaiken-varalta-yhtä-ja-toista. Vaikka kuinka kokemus olisi osoittanut, ettei niitä tosiaankaan tarvi, niin eikö kassiin vielä loppumetreillä heitä pari paitaa ja yhdet farkut ja villapaidan ja topin ja parit kengät ja sitten vielä muutaman jonkun, kun ei voi tietää, millaisella vaatetuulella seuraavana päivänä on tai millaiset ilmat iskee tai mitä siellä perillä tulee tehtyä. Vaikka kotona samana aikana käyttää tasan kahta paitaa ja niitä samoja kenkiä ja yksiä farkkuja, niin ei, kun ei voi tietää. Ja sitten niitä kopaisemattomia vaatteita tulee kanniskeltua eestaas. Mutta yksi on varma, jos joku hama sattuu, kaatuu vaikka punkkulasi tai lautaselta hyppää pizzanpala syliin, ei taatusti ole tärvääntyneille vaihtokappaleita mukana.

Ja ihan varma on, että kun se hama sattuu, niin juuri silloin päällä on valkoinen paita. Tai jos se on mustavalkoraidallinen, niin punkku kaatuu valkoiselle osuudelle. Ja koskaan ei kaadu valkoviini tai siideri. Ei, aina se on se josta jää ikitahra. Eikä koskaan valkoinen ruoka hypi syliin vaan nimenomaan pizza tomaattikastike edellä.

Viikonloppumatkalakiin liittyy tietenkin vielä se, että ennen lähtöään kiireessä vielä silittää ne farkut, joita ei koskaan käytä mutta joita saattaisi käyttää ja sitten perillä iskee epäilys, että jäikö se silitysrauta päälle. Mitä enemmän mahdollisuutta miettii, sitä varmempi asiasta on ja kuulee jo korvissaan paloauton sireenit. Vaikka se ei koskaan ole päälle jäänyt. Mutta kertahan voisi olla nyt se ensimmäinen. Miksei kaikki kahvinkeittinmet, silitysraudat, kähertimet ja hellat tehdä itsestään sammuviksi. Ja miksei ihminen koskaan opi tekemään tarkistuskierrosta ennen lähtöään, kun kuitenkin aina epäilee.

Eihän se taaskaan ollut jäänyt päälle. Kuutta paitaa, yhtä kenkäparia, yksiä farkkuja ja pussillista meikkejä on kierrätetty kassissa nelisensataa kilometriä ja vauriot: kaksi valkoista paitaa roiskeissa.

Kirjoitti: mea 09:06 | Jälkipuheet (12)

Nykäsen Matti näytti Hytösen Joonaksen haastattelussa ihan Dannylta. Ja miksei näyttäisi, hänhän on vankilassa muuttunut mies.

"Romaani! She kuule mikää romaani ole, minä tiiän kyllä ne hameniekat. She on kaikki vaktaa ja vähän huumorillinen", sanoi Matti muuttuneella äänellä hänestä kirjaa kirjoittavan luottotoimittaja Kai Merilän kerrottua kirjoittavansa Matista romaanimuotoista kirjaa.

Kirjoitti: mea 00:33 | Jälkipuheet (8)

Jos ajattelit hörpätä mehua, joka sisältää hedelmälihaa [Lidlin mehu on lähes pelkkää lihaa], niin muista tarkistaa _ennen_ ravistusta, että korkki on kiinni. Äläkä kumarru avattu juomapullo kainalossa nostamaan reppua lattialta.

Perjantaipullon kanssa saattaa tulla muitakin ongelmia [video].

Kirjoitti: mea 11:36 | Jälkipuheet (6)

Entisessä työpaikassani, jossa johtajat ja sihteerit muuten pukeutuivat pukupaitoihin, kravatteihin ja jakkupukuihin, oli perjantai vapaan pukeutumisen päivä. Perjantaisin konttorin Gunillakin sonnustautui farkkuihin ja johtaja Rosengren valkoiseen villapaitaan ja apulaisjohtaja Liljeströn riisui pikkutakin tuolin selkämykselle. Perjantaisin käytävillä eivät kopisseet korkokengät ja vähäisempi väki joutuikin kehittämään perjantaisilmät ja -korvat, sillä pomot hissuttelivat purjehduskengissään kuin tyhjästä selän taakse. Perjantaisin työpöydillä oli enemmän papereita, joilla nopeasti saattoi piilottaa lehden tai kirjan. Yhden tentinkin olen suorittanut perjantaipaperit oikeassa kädessä ja kirja auki vasemman puoleisessa pöytälaatikossa. Tehtaan puolella arvottiin perjantaipullo, joka iltapäivän kahvitunnilla korkattiin ja kolmen maissa hilpeä nauru ja joutopuhe kimmahteli sammutettujen koneiden kyljistä.

Latina taas oli pitkään, kuten jokainen asioita seuraava tietää, useimpien bloginoitsijoiden aidinkieli. Nyttemmin latina on alkanut käydä bloginoitsijoidenkin keskuudessa tosi harvinaiseksi. Syytä ei ole vaikea arvata: uusien ääkkösten käyttöönotto.

Bisquit Ilta-Sanomissa 4.10.2005

Työviikko alkaa pulkkaantua. Kahvihuoneesta kantaa jo iloinen puheensorina. Taidan lähteä minäkin sinne puhumaan latinaa.

Kirjoitti: mea 08:41 | Jälkipuheet (2)

No niin, huomenta vaan täältä oikeasta maailmasta, jossa asiat menevät yleensä turvalleen, jos eivät mene rähmälleen. Istuin aamulla puolitoista tuntia Martin neuvolassa kahvilla [sain sentään ilmaiseksi] sen edelliskerran rappausvahingon tähden ja sitten tullaan ilmoittamaan, että valitettavasti on tullut se oven ulkopuoli, kun sisäpuoli piti. Eikä se penkkikään ole sitäpaitsi kunnossa. On tää joskus niin attanallista.

Ja mitä sekin nyt sitten on, että huhkittuani metsässä ties kuinka monta viikkoa iltalenkkejä ja jyystettyäni uudella sixpäkkimuokkaimella naurulihakset kramppiin ja syötyäni iltapalaksi kilotolkulla omenia ja mitattuani lujassa uskossa konehuoneen kunnon sanotaankin vain, ettei mitään varsinaista edistystä ole tapahtunut ["Koneesi kunto on melko hyvä ja säilytät jatkossakin "vaihtoarvosi" pitämällä huolta itsestäsi."]. Tämäkö se sitten on palkinto kaikesta uhrautumisesta hyvän kunnon alttareille. Olisi edes yksinkertaista mutta kun pitää muuttaa elintapoja, pitää laskea kaloreita ja pisteitä, pitää säännöstellä syömistään, miettiä, lukea tuoteselosteita ja silti koko ajan syödä sitä ravintoympyrää ympäri. Hirveää häsläämistä vain jotta pysyisi farkkujensa sisällä pullistumattomana. Puuttuisi edes taparemontista vieroitusoireet vaan kun ei; tekee mieli suklaata, rapeakourista ciapattaa, meetwurstia, lihapiirakkaa, pekonia, kermajuustoa, homejuustoa, kermajäätelöä, toffeeta, kermakastikkeessa lepääviä pihvejä, kermaperunoita, nougat-mitätahansa, janssonin kiusausta, kermamarjarahkaa, kinuskikeivoksia, salamipizzaa tuplajuustolla ja crèmejä brûlée ja caramel. Ja kun sitten syöt ihan vähän vaan ja ihan vaan joskus lohdutukseksi, niin eikö lähde mopo lapasista ja huomaat ryhtyneesi kokonaiseen pekonipakettiin. Ja sitten on laihduttajan mieli ihan pikseleinä ja pitää lohduttautua taas.

Minä en ollut siinä(kään) jaossa, jossa tahdonvoimaa ja herkkujen vastustuskykyä oli tarjolla. Toisin kuin Jary, joka on upeusyksilö. Hälle nostan pipoa.

Kirjoitti: mea 10:15 | Jälkipuheet (7)

Eilen eräässä blogissa oli puhetta, että menopaussin fontti on kärpäsen kakan kokoisena vaikealukuista ja kyseltiin, että josko olen tullut ajatelleeksi sitä suurentaa. Toki olen, viimeksi viikonloppuna askartelin asian parissa mutta se nyt vaan on niin, että suurempi fontti ei näytä hyvältä tällä sivulla ja joku muu kirjasin kuin tämä Palatino Linotype näyttää liian suoralta tai miehekkäältä tai liian vaan joltain. Kaakaon väri vaaleampana on myös kokeiltu, vaan eikun ei istu silmään. Onhan tämä tietenkin tyhmää, myönnän, mutta naisilla nyt on nämä omat keekotuksensa. Tyyli, vaikka huonompikin, pitää olla. Käytän myös puristavia korkokenkiä, mustia vaatteita kesät talvet, farkuissa liian pitkiä lahkeita, ettei matalaloilla kengillä voisi ollakaan ja tukassa väriä. Kaikki epämukavia ja/tai hankalia mutta pidän silti, koska ne ovat minun tyyliäni. Ja tyyli taas kumpuaa ties mistä, sitä vaan tuntee jonkun asian omakseen eikä suurin surminkaan lähtisi vaikka kukkamekossa töihin tai kulmahousuissa lenkille.

Mutta apuneuvoja onneksi on [sirot geelityynypäkiäsukat Schollilta, saa ainakin Pariisista, kuinka ollakaan] ja tätä ehkä jonkun mielestä hyttysen silmän kokoista [minun mielestäni hyvinkin nättiä] tekstiä ja tietty kaikkia muitakin pikkupränttejä voi halutessaan suurentaa helposti laskemalla vasen käsi controllin päälle ja oikea käsi hiiren pyörälle ja rullautella etusormella itseen päin, johan suurenee. Pienemmäksi tekstin taas saa eteen päin rullaa tönimällä. Siis näin: Ctrl+rullaus.

Kirjoitti: mea 13:20 | Jälkipuheet (22)

No niin, oppitunnin aiheena on tänään citymaasturimiehen koeajo ja tankkaus, kun nyt on renkaat potkittu ja parkkeeraus hallinnassa. Jos siis haluaa, ja mikseipä haluaisi, kaikilla mausteilla ja ominaisuuksilla varustetun tilaihmeensä jaksavan punnertaa läpi tuiskuin ja tuulten, tarvitsee se arvoistansa tankkausta. Paras ja ainoa vaihtoehto on lempipöperöt sopivin ruokajuomin. Renkaanpotkimisvaiheessa viisas maasturin harkitsija on tietenkin pitänyt silmät ja korvat herkkinä havainnoimaan, mikä maistuu, kuinka suurina annoksina ja kuinka usein. Ainakin perusasiat on syytä hallinnoida, sillä koeajovaiheessa hermostuttaa muutenkin ja väärin valitut polttoaineet aiheuttavat vain turhaa yskähtelyä. Jos ei kaikesta tarkkaavaisuudesta huolimatta ole päässyt selville kohteen tankin koosta ja mieliaineista, kannattaa lähteä oletuksesta, että paras ei ole koskaan liian hyvää ja tarjota sitä riittävästi.

Jotta opetuksen tärkeys hahmottuisi, kerron esimerkin elävästä elämästä. Kun itse ensimmäistä kertaa sain koeajoajan merkitä allakkaani, iski lievää törkeämpi paniikki. Ajattelin lähteä ajoon urheasti, asenteella, että teen parhaani ja katson, mihin se riittää. Ja kaivoin pakasteesta ihmiskoirana hirvenmetsästysaikoina työskentelevän veljeni antaman ensiluokkaisen, elämäni ensimmäisen hirvipaistin. Värkkäsin siitä sitten aivan vahingossa maailmoja syleilevän mahtavaisen loistokkaasti onnistuneen ruuan ja maasturi kehräsi tyytyväisyyttä. Seuraavaksi varmentelin saavutettua maineen tynkää ja varasin hyvästä ravintolasta pöydän. Olin havainnoivinani jo pienehköä kunnioituksen pilkahdusta suhtautumisessa huoltopuoleni kyvykkyyteen. Mutta minä tiesin rajoitteeni, siksi kolmannella kerralla pelasin varman päälle ja pyysin keittiötaidokkaampaa ystävätärtä tekemään Tsäänssonin kiusausta. Totuus paljastui kuitenkin lopulta erään erittäin epäonnistuneen pizzan ääressä ja olen sen jälkeen ollut huomaavinani, että tarjoamani tankkaukset eivät ole suurtakaan menestystä nauttineet. Maasturin näyttöjä on kuitenkin helppo lukea ja osaan jo sen verran tulkita, että hiljaisuus tarkoittaa, että pieleen on menty nyt raskaasti ja melko hiljaista on tosiaankin ollut palautelaatikossa. Kerran heikkona hetkenä tunnustin, ettei se Tsäänssonikaan itse asiassa ollut minun tekemääni. Ei ollut kuulemma kehdannut sanoa, ettei se hääviä ollutkaan. Citymaasturit ovat niin hienotunteisia.

Nastarengasajat lähestyvät, ehkä seuraavalla kerralla puhummekin renkaista. Nastat tietävät pikkujouluaikaan siirtymistä. Mitähän maastureille muuten voisi lahjaksi keksiä. Vaihdekepin lämmitin? Siitäkin voisi yhden oppitunnin pitää. No nythän tähän pukkasi päälle vähän joulumieltä. Mikä olisikaan rattoisampaa ajankulua kuin ryhtyä miettimään taas jotain kivaa lahjaa [video].

Kirjoitti: mea 08:40 | Jälkipuheet (2)

Kadehdin niitä ihmisiä, joille numerot ovat pässinlihaa, suoria ja selkeitä kuin sähkötolpat pellon reunassa. Ilmiselvää on, että minä en pidä numeroista ja ne eivät pidä minusta. Olettaisin jopa, että numerot välttelevät minua. Miten muuten on selitettävissä, että en tosiaankaan tiedä, mitä asiat maksavat, miten paljon tilillä on rahaa, mikä on vuokra, paljonko tietokoneessa on mitäkin numeroita, autossa numeroituja asioita, budjetista käytetty, miten merkitään pilkuilla tunti 40 minuuttia, mikä on alkuperäinen hinta, jos tuotetta on alennettu 22,3 prosenttia tai kuinka paljon pidemmät ripset saan kahdessa ja puolessa viikossa käyttämällä ripsiväriä, joka pidentää niitä 8 prosenttia ja kuinka monta päivää on puoli viikkoa. Minä en vaan yksinkertaisesti pidä numeroista. Siksi minulla on asiat sinne päin tai suunnilleen noin, taulut seinällä siten kuin silmä sanoo ja ruuanlaitossa mitat kouratolkullisia. Minä en muista pinejä, tunnuslukuja, pankkitilin- tai puhelinnumeroita, en saldoja, hevosvoimia enkä renkaan tuumia. Enkä jaksa niitä tuumia.

Numerokammoni aiheuttaa alvariinsa yllätyksiä. Esimerkiksi jos leipomukseni sattuvat onnistumaan, yllätyn. Koska en katso reseptejä, ne syntyvät näppituntumalla, joka ei ole täsmälleen toistettavissa, joten en toisaalta tiedä, miten se onnistunut tekele eroaa epäonnisesta. Leivonnassa on se huono puoli, että oikeita vastauksia on vain yksi ja kaikki muut tuovat tulokseksi mitä sattuu. Viikonloppuna esimerkiksi iski hillitön lettuhimo. Tarkistin, että pakastimesta löytyy avattu vaniljakermajäätelö ja kaapista mansikkahilloa. Kananmunia ja maitoa ei ollut mutta löytyi pahan päivän varalle hankittu Sunnuntain vohvelijauhepussi. Jos nyt ei ole paha päivä, ei koskaan, ajattelin minä ja ryhdyin toimeen. Voita ei ollut mutta oli oliiviöljyä, jota kaadoin veden joukkoon vähän, joita kumpaakaan määrää en tarkistanut enkä mitannut. Kun aineet oli sekoitettu, muistin omaavani vissyä ja lorautin sitäkin. Taikina vaati lisää jauhoja mutta koska vehnäjauhojakaan ei ollut, laitoin kaurahiutaleita kourallisen tai vähän. Puuttuva paistovoi aiheutti tekeleen tarttumisen vohvelirautaan eikä öljyn sutimiseen ollut pullasutia. Raaputeltuani toistamiseen taikinaa raudan pinnoilta päätin paistaa loput letuiksi ja lisäsin vähän vissyä. Letut eivät kääntyneet ja kahden möttyrän jälkeen päätin tehdä lopusta pannukakun. Ja lopultakin onnistuin, uunista ulostautui täydellinen pannukakku, joka päätyi pannukakkujen taivaaseen, roskikseen. Jäätelökin maistui vanhalta pahvilaatikolta, joten ei siitä olisi muutenkaan mitään tullut.

Minä olen se bingoemäntä, jonka palloista ovat numerot kadonneet ja joka pyöristää hinnat alaspäin, alennusprosentit ylöspäin ja saa siksi aina haluamansa ostokset erittäin edullisesti.

Kirjoitti: mea 09:28 | Jälkipuheet (4)

Pienenä ihmettelin, että mikähän se on se ilmasilta ja katselin aina taivaalle, jos siitä vilahduksen näkisin. Yöllä sen sitten ajattelin taivaalla olevan, kun en kerran päivällä nähnyt ja öisin sitä ei tietenkään näy. Tyydyin siihen. Että se on siellä vaikka en sitä näe. Ja ajattelin, että ilmasiltaa myöten ihmiset lentävät taivaaseen kuoltuaan. Minusta se oli kaunista ja lohduttavaa ja ajattelin, että ilmasillalta on hyvä katsella maahan ja siellä ei ketään satu eikä kukaan vanhene. Tänään yhtäkkiä ymmärsin, miten oikeassa silloin olin.

Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty
En meidän taloon lisää aikuisia halua.

Tiedän kyllä että undulaatit tapaavat
miestenvessoissa turpiinsa saada
Mutta vielä pikkuveli lukee aamulla
sängyssä mun kanssa sängyssä mun kanssa sarjakuvia.

Noitalinna Huraa: Pikkuveli

Kirjoitti: mea 21:39 | Jälkipuheet (4)

Tämä päätti eilen kruunata pyhäpäivän jumppauttamalla olematonta aivotoimintaansa katsomalla kaikki sunnuntain tositeeveet: nörtit, robinsonit, aidolit, isotveljet ja ömeisingreisit. Päällekkäinhän ne menisivät mutta siinähän se kanavanvaihtosormikin saisi osansa voimistelusta. Rentoumuksen rajoja koetelleet nörtti - kaunotar - robinson - aidols -myötähäpeän tunteet oli määrä huipentaa isonveljen toolkshöulla mutta syvä hiljaisuus laskeutuikin talouteen juuri sillä siunaaman hetkellä: ei signaalia tyhmäkoneessa sen enempää kuin viisaskoneessakaan. Täydellinen kaapelihiljaisuus tuuppasi koko talouteni tiedon valtatieltä. Hetken odoteltuani kaivoin sen naisennimisen yhtymän 24h häiriöilmoitusnumeron ja ajattelin ilmoittaa Saulille tai Paulille, että olemme pulassa.

Numerosarjan näpyteltyäni reipas miesääni kyselee, että onko minulla laskututuksen kanssa ongelmia paina yksi, onko asennusajasta kyse paina kaksi, haluanko kahvia keitettäväksi paina kolme. Ajattelin, että väärä numero ja otin toisen tarjotun numeron, jossa toistuivat samat kysymykset eri järjestyksessä ja sen jälkeen sanottiin, että jos haluan tehdä häiriöilmoituksen, niin soita siihen ensimmäiseen numeroon, josta ännännellä vaihtoehdolla pääsin yhdistämään itseni siihen toiseen numeroon. Kerroin nimeni ja kysyin, että mahtavatko jo tietää että lähiö XYZ on kaapelimotissa, ei toimi telsu ei tietsikka.
"Tekeeko sina ilmoitus ADSL-yhteyden katkeamisesta?"
"No ei, kun siis kaapelin. KAAPELI-yhteydet ovat poikki."
"Onko sina katsonut onko tietokoneen pistoke seinassa?"
"No hei siis hetkinen, K-A-A-P-E-L-I -I ei lähetä signaalia televisioon, ei sen puoleen kyllä tietokoneeseenkaan."
"Mika sinu älyytunnus on?"
"Häh?"
"Vosisitko sina sano sitten sinun nimi viela ja sinu asiakasnumero?"
"Voisin toki mutta mitä tekemistä sillä mahtaa olla tämän taloyhtiön ja noin tuhannen muun taloyhtiön kaapelin kanssa?"
"Onko sina soittanut sinun ystaville, onko niilla myos onkelma? Onko sina katonut netista ohje?"
"No kuule, en ole, kun ihan noin kokemuksesta tiedän, että tämä tarkoittaa yleensä sitä, että isompi tai pienempi osa tästä 30 000 asukkaan asuttamasta lähiöstä on nyt motissa. Sitäpaitsi, se netti on poikki. Siitähän tässä oli kyse."
"Mista kunnasta sina soitat?"
"No täältä maan kolmanneksi suurimmasta kaupungista."
"En mina voi tunte kaikki pikkukunta. Mika se sinun asiakasnumero on?"
Lueteltuanii 10-numeroisen litanian, mehmet sanoo, etten ole asiakas ja kysyn, että kuinka ne mahtavat sitten osata minulle laskut lähettää, jonka jälkeen asiakaspalvelija mehmet kysyy, etteikö olisi jotain lyhyempää numeroa. Viileä virkanainen alkaa jo menettää hermotasapainonsa hallinnan ja sanoo, että jospa nyt tehtäisiin asiat yksinkertaisemmin ja otat vaan sinne vastaan ilmoituksen, että tästä lähiöstä on poikki kaapelin kautta tuleva televisiolähetys, siinä ei lie tarvita minun asiakasnumeroani. Mehmet lupaa lähettää ilmoituksen eteenpäin. Hetken päästä kännykkääni tulee kuittaus: "Häiriöilmoituksenne, Liittymä. ADSL liittymä / Liittymä mykkä, on vastaanotettu."

Eläköön ulkoistus.

Kirjoitti: mea 09:18 | Jälkipuheet (16)

Ilta. Mari tekee pesän sänkyyn, vie varovasti kätensä tyhjälle tyynylle vieressään, tarkistaa, onko kuva siinä vielä. Miten pitkä matka olikaan löytää se. Mari ajattelee kaikkia niitä turhalta tuntuneita vuosia, askeleita, pimeitä polkuja, yksinäisiä huutoja pimeyteen. Miten paljon ja miten välttämätöntä. Mari ei ota kättä tyynyltä. Hän näkee taas sen hymyn ja sulkee silmänsä. Jos se pysyisi siinä.

Aamu. Mari herää pehmeän harmaaseen tilaan, jota hän ei halua juuri nyt täyttää ajatuksilla. Peitto kahahduttaa hiljaisuutta, kun hän kääntyy katsomaan tyhjää vieressään. Käsi siirtyy kylmälle tyynylle ja koskettaa kuvaa, jonka hiljainen ikävä on jättänyt. Mari näkee silmäripsien värähtelyn. Se hymyilee unissaan. Mari ajattelee, miten huomaavaista oli jättää kuvansa tyynylle. Tietääköhän se, että se hymyilee nukkuessaan.

Miten pitkä matka lähelle onkaan.

Kirjoitti: mea 10:42 | Jälkipuheet (2)

Noniin, jos se citymaasturi on sitten harkinnassa, niin mitä pitäisi ottaa huomioon. Ensinnäkin renkaanpotkimista kannattaa kyllä aika pitkään harrastaa, siis ihan joka rengasta vähän kokeilla ja iskureiden ja jousien pehmeyttä ja myötäilevyyttä on myös hyvä testata. Ei liian ronskisti eikä ilmiselvästi, tietenkään. Sellaista vaivihkaista kopaisua vain. Ei siis laput silmillä koeajoon, siskot. Ja ennen kuin koeajoa edes harkitsette, niin muistattehan, että citymaasturit ovat hankalia parkkeerattavia ja ne kuluttavat paljon. Mutta saahan niiltä sitten toisaalta varustelua ja turvallisuutta ja tilaa ja pitkää toveruutta. Parkkeeraminen on naisilla aina enemmän tai vähemmän pattipaikka, joten jospa ihan kättelyssä myöntyisitte siihen, ettette järin tiukkoihin paikkoihin edes yritä. Kunnon maasturi tarvitsee tilaa ympärilleen, se pitäkää kirkkaana mielessä. Ei siis mitään taskuparkkeerausyrityksiä eikä ihan siihen oven pieleen. Maasturit on suunniteltu maastoon, citymaasturit citymaastoon, ei niiden ole tarkoitus olla tiukasti parkkiruudussa, jota vahdata. On myös hyvä muistaa se huoltopuoli. Hyvä maasturi ansaitsee hyvän kohtelun ja yksinkertaisimmillaan se on ihan sitä vanhanaikaista puleerausta ja hellää huolenpitoa. Uskoisin, että hyvä emäntä-maasturi-suhde syntyy, kun taputtaa maasturiaan joka päivä, kehuu suorituksistaan, tarjoaa sille lempiruokiaan ja riittävästi juomaa, pitää sen puhtaana ja tuhkakupin tyhjänä.

Jospa seuraavalla oppitunnilla puhuttaisiin, miten hanskata koeajossa tankkauspuoli? Siihen asti, muistakaa hytkytellä hellästi niitä jousia ja potkia renkaita ihan vaan näön vuoksi. Sillä tavalla muka-potkia, tiedättehän.

Kirjoitti: mea 09:58 | Jälkipuheet (0)