« heinäkuu 2005 |
Pääsivu
| syyskuu 2005 »
Nyt pitää näemmä olla maitorauhasten kuvia tarjolla, jotta kukaan viitsisi vilkaista päiväkirjaa. Ja kas, eikö vaan ole imettäminen huulilla myös AL:n yleisönosastokirjoittajalla. Tässäpä oiva tilaisuus palvella lukijoita tarjoamalla molemmat yhdellä linkkauksella, sekä oikea että vasen: deladrimshelarei [video].
Suomessa osataan tehdä tosi hyviä tositeeveeohjelmia. Ne ovat melkein kuin suomalaiset romanttiset kauhuromaanien filmatisoinnit aateliskartanoissa: pönäkästi lavastettuja, ylinäyteltyjä, täynnänsä veret seisauttavia pelosta palavia silmiä ja puuroutuvaa artikulointia. Kotimainen Iso Veli on kuin olohuone, jossa on aito laminaattiparketti, aito laminaattikivipöytä ja aito alcantara-nahkasohva. Ja toden totta: mitä löydämmekään olohuoneen nurkasta, eiköpä siellä leisku aito televisio-takkatuli.
Lavaste-elämän keinomaailmassa aitoihinkin asioihin suhtautuu kuin tekohampaisiin: näyttävät aidoilta mutta ovat ylikaikkea ja kuitenkaan eivät aidon veroisia. Jos siellä nyt mitään aitoa on. Tunteet ehkä mutta nekin syntyvät tekomaailman keinotodellisuuden valhevarastosta. Ja sitten ne vielä näytellään kuin aidossa kotimaisessa kartanodraamassa kuuluukin.
Onko muuten vähän viehättävää, että vaikka Toveri tykkää salmiakista ja ostaa itselleen yksin ollessaan aina salmiakki-Pantteria ja Kaveri taas tykkää itsekseen hedelmäkarkeista mutta Toverille kuitenkin ostaa aina salmiakki-Panttereita, joten Toveri ei tiedä, että Kaveri tykkää hedelmäkarkeista mutta Toveri onkin salaa huomannut tämän ja ostaa yhteiseksi illaksi Pantteri Mix -pussin. Sellaista kutsutaan huomioimiseksi. Se on erittäin viehättävää. Ja harvinaista tekomaailman keinoviidakossa. Siinä ei ole vieterihämäystä tai joustoloikkaa [klik Panthour].
Saanen esitellä: Hannu. Hannu ei pelkää yksisarvisia. Hannun täytyy hakea lapset tarhasta.
Vein eilisaamuna Martin terveystarkastukseen ensimmäistä kertaa. Siellä me olimme, pieninä ja arkoina isojen merseiden ja sitikoiden ja pömppövatsaistan johtajien ja korskeiden pikkumersurouvien seassa. Kuin somalilapset peruskirkonkylän hienoimman osaketalon hiekkalaatikolla. Kaikkien lemmikit oli jätettävä hoitoon päiväksi, joten kustannuspaikalle pääsyyn vaadittiin vaihtoehtoista kuljetuskalustoa: pömpöösit vuokrasivat AVIS-auton, pikkumersurouvia odotti pihalla isomersuiset aviomiehet ja minä käveleskelin bussipysäkille. Katoksen alle hakeutui myös kaksi salkku- ja pikkutakkimiestä ja kolmisin hiljaisina hämmästelimme, mikä bussi minnekin ja mitä kautta menee. Tunsimme siinä hiljaisuudessa seisoskellessamme, miehet oudossa tilanteessa, minä vieraassa osassa kaupunkia, häivähdyksen yhteenkuuluvuutta. Vähän sitä samaa me tunsimme keskenämme kuin kaupungin kahden Martin kuskit liikennevaloissa tai manselaiset Iisalmen torilla tai väkisin mukaan pakotetut aviomiehet Tupperi-kutsuilla tai kun suomalainen vieraskielisen jättilentokentän mustapäisessä hälinässä kuulee selkeää suomalaista kiroilua.
Mitä oudompi tilanne, sitä höllempi ja näkymättömämpi side kelpaa. Mitä epävarmemmaksi itsensä tuntee, sitä herkemmillä tuntosarvilla haistelee ilmassa leijuvia kemioita. Sukujuhlissa vieraamman haaran keskuudessa tuntuu melkein siskolta se 30 vuotta sitten kolmipyörän varastanut pikkuserkku, jota lupasi vihata loppuikänsä. Jos vaeltaisin pimeässä viidakossa väistellen alkuasukkaiden keihäitä ja hämähäkkien verkkoja ja viidakkoveitsellä tieltäni käärmeitä katkoen, tuntisin varmaan satunnaisen kohtaamani valkoisen veljekseni. Vaikka se olisi albiinorotta.
Mutta yksi on poikkeus: kukaan nainen ei tunne minkäänlaista sympatiaa tai sisaruutta kohdatessaan juhlissa tasan samanlaiseen pukuun sonnustautuneen naisen vaikka juhlat olisivat Marsissa ja kaikki muut puhuisivat klingonia. Paitsi että enpä tiedä näistä nykyisistä teineistä. Kovin ovat keskenään samanlaisia kittanoissa samettibleisereissään kuin lähiön elementtitalon ovet mutta jokainen on mielestään yksilöllisin ja ainutkertaisen persoonallinen.
Sanat ovat mukavia. Pidän melkein kaikenlaisista sanoista mutta erityisimmin uusista nasevista sanoista, jotka ovat kuin rusetteja aisan varressa. Miksei kaikille asioille ja esineille kuitenkaan ole sanaa, ei edes vierasta tai kömpelön pönäkkää? Niin kuin esimerkiksi se puinen tai muovinen pulikka, jolla erotetaan kassahihnalla omat ja vieraat ostokset. Mikä sen nimi on? Hihnapulikka? Kassakalikka? Ostoserotin? Sille ei kai ole nimeä, kun sitä ei kukaan kutsu miksikään. Kohtelias edellinen asiakas kurottaa pulikan mitään puhumatta omien tavaroidensa jatkeeksi ja vähemmän huomaavaisen asiakkaan perässä tuleva kurottaa vihaisesti paiskoen sen omien tavaroidensa eteen. Edelleen mitään puhumatta. Siksi sillä ei ole nimeä.
On muuten edelleen melko mahdoton tehtävä sanoa sähköpostiosoitettaan lausuen @-merkki taiten ja suositusten mukaisesti, että ät. Joka kerta ätin lausuttuaan kuuntelija nostaa kulmakarvojaan, että mithäh ja sitten sitä on kutsuttava miukumaukuksi tai kissanhännäksi. Maailmalla sillä vänkyrällä on monta nimeä mutta ruotsin kanelipulla on ehdottomasti viehkoimmasta päästä. Olenkohan koskaan maininnut, että rakastan miukumaukukissanhäntiä yhtä paljon kuin lastuja ja päreitä, kun puhutaan blogimerkinnöistä. Siis en vähimmässäkään yhtikäs yhtään määrin.
Kielipoliisin työtä helpottaakseni liitän loppuun kasan pisteitä ja jokusen pilkun vaikka olenkin sitä mieltä, että pelkistä päälauseista koostuva aikuispäre on nuivaa luettavaa. Ja vielä: toivoa kai sopii, että Kielikoliisi ei yliarvioisi lukijakuntansa terminologista tietämystä ('aikuispäre'). Uudissanat ovat hyviä, jos osaa käyttää niitä niin, että lukija ymmärtää tarkoitteen. Toinen vaihtoehto tietysti on, että blogin kirjoittaja kirjoittaa vain vihkiytyneille, mikä hänelle suotakoon. Ollakseni hivenen leikkisä.
...........,,,,,,,,,
Mies ja nainen loikoilevat sängyllä lauantai-iltaraukeina ja katsovat Ruotsi-Suomi-maaottelua televisiosta. Alkamassa miesten satanen ja kuvaaja seuraa sprinttereitä lähtötelineisiin valmistautumassa. Kuva viipyilee sinivalkoisissa vartaloissa, sadevesi liimaa kankaan ihoon.
"Ihqut vehkeet noilla.!", sanoo nainen.
[Hämmentynyttä hiljaisuutta.]
"Siis PUVUT, puvut. Oikeesti."
Siinä se seisoi, sadan metrin päässä ja katsoi lähestyvää naista. Takaa alhaalta siivilöityneet auringon sormet piirsivät kruunun sen päähän. Nainen pysähtyi hämmentyneenä, vähän peloissaan ison eläimen hiljaisesta katseesta, joka liikkumatta pureutui vastaan tulevaan lenkkeilijään. Nainen siristi silmiään, sarvet olivat hävinneet, sehän on vielä vasa. Hän katsoi säikähtäneenä metsään, hiljaisuuden keskeltä kuului kahahduksia. Auringon eteen osui pilven siiveke ja eläin näkyi selvemmin, ei se voi olla vasa, se on liian pieni, mutta on se liian iso rusakoksi, ajatteli nainen. Metsästä kuuluvat kahahdukset lähenivät. Eläin liikahti levottomana, käänsi päätään nopeasti metsään ja palautti kiinteän katseensa naiseen. Eläimen asento oli varullisen rauhallinen, odottava. Pilvi hajosi valon edestä ja auringon säteet tulivat juuri sen verran eri suunnasta, että nainen näki eläimen paremmin, se näytti sudelta mutta eihän täällä voi olla susia, hän ajatteli. Nainen otti askelen taaksepäin ja mietti, syövätkö sudet naisia, raatelevatko ne ensin, aloittavatko päästä vai jaloista. Metsästä nousi polulle tumma hahmo ja sanoi "Mennään Turre."
Lenkkipolun kipeyttämät lihakset muistivat aamulla onnellisina naista ja kiittelivät liikuttamisesta. Aamukaste helmitti auton ikkunan ja aamu oli kaunis kuin vain kesän viimeinen aamu voi olla. Tänään on viimeinen päivä ajaa kattoluukku auki, antaa enkelinhengitystuulen pyörtää hiuksia ja siristää silmiä auringossa. Miltähän lasikaton läpi näyttää lumi ja jää, varmaan samanlaiselta kuin uisi jään alla. Niin, siltähän se tuntuu koko talvi. Tänään on viimeinen päivä kulkea kesäpituisissa housuissa, tarjeta ilman takkia paljain säärin sandaaleissa varpaat vapauden huumassa.
Tänään juodaan vielä helmeilevää valkoviiniä mutta nostetaan punaviinit huoneen lämpöön valmistautumaan. Tänään sanotaan hyvästit kesälle.
Kävin eilen kahvitauolla parturissa ja odotellessani löysin Hesarin kulttuurisivulta [rehellisesti, kuka olisi uskonut, että minäkin luen kulttuurisivuja] artikkelin [] "Jos kaadun, ottaako kukaan vastaan?". Se käsittelee Jenni Kivelän koreografiaa Mestarietsivissä ja hänen sanansa sopivat mielentilaani kuin vauva turvaistuimeen. Siinä puhuttiin rakkauden tärkeydestä, tukahdutetuista tunteista, kun on niin vaikea sanoa ääneen miten rakas ja tärkeä toinen on:
Tunteista, joita kukaan ei voi nähdä, koska me ihmiset emme huuda kun huudatuttaa, emme pidä elämän mekkalaa vaan vedämme perässämme kolisevaa tavaramassaa.
Päiväkirjoittajan sielussa läikähti, kun tanssin koreografian yhteydessä puhutaan "päiväkirjamerkintöjen kaltaisista ajatuksista". Miten onnistunutta onkaan käyttää juuri tuota ilmaisua kuvaamaan hetkiä, jolloin on auki ja rehellinen. Niin rehellinen ei ihminen osaa olla yksin itselleen kuin voi olla sille toiselle itselle, jolle kirjoittaa päiväkirjaansa.
Kun pelottaa, että jos kaadun, eikä ole ketään ottamassa vastaan.
Entä jos vaikka luottaakin, että on joku, joka ottaa kiinni, uskaltaako sittenkään kaatua, kun pelkää, että kaataa sen toisenkin. Tai entä jos on itse kiinniottajana, pelkääkö olevansa riittävän vahva ottamaan vastaan. Tai pelkää juuri silloin katsovansa toisaalle eikä ehdi ottaa kiinni ja pelkää, että toinen ei uskalla siksi kaatua. Osaako yksinäinen varautua siihen, että kukaan ei ole ottamassa kiinni? Jospa ihminen on yksin oppinut ottamaan itse itsensä kiinni, jospa hän ei halua pelottaa toista, jospa yksinäinen on vahvistanut itsensä toisenkin edestä.
Muistan joskus sairaalassa ollessani sen autuaan tunteen, kuinka helpottavaa oli, kun sai riisua kaiken siviilirohkeuden ja heittäytyä hyviin käsiin. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla sellainen ystävä, että uskaltaa kaatua ja uskaltaa luottaa, että se ottaa vastaan.
Uskoisiko joku, jos väittäisin, että joskus ajatus onnistuu saamaan kirjaimissa niin osuvan muodon, että se lähtee juuri oikeanlaisena ja osuessaan jossain maan ääressä vieraaseen silmään se tunkeutuu siellä sieluun liikauttaen sitä isoa kiveä, joka peitti alleen kauan kadoksissa olleen tunteen, samanlaisen kuin onnistuneen kirjaimen kirjoittajalla oli. Ja kun se osuu siihen vieraaseen sieluun, se tuntuu hetken tutulta ja vahvalta. Se on niin vahva, että se pystyy siirtämään isomman kiven vankalta sijaltaan. Sen suuren, jonka mieli oli vierittänyt peittämään kipeää tunnetta, sitä kiveä, joka särki ikkunan, jonka takaa maailma näytti kauniilta ja jonka takana oli hyvä ja turvallinen olla. Sitä kiveä ei oikeastaan olisi halunnut löytää. Mutta muutama oikeassa järjestyksessä oleva vieras kirjain voi saada voiman, joka siirtää sen raskaan painoksi vieritetyn peittokiven pois ja se ikkunan särkenyt kivi nousee esille. Löytyessään se nostaa saman vanhan tunteen pintaan ja kuohuttaa mielen. Onneksi pieni äkäinen kivi on peittokiven alla hiukan hapertunut ja sen voima ei ole entisensä. Sitä katsoo jo uusin silmin, pyörittelee hetken ja hautaa takaisin piiloon. Eikä se tunnu enää niin uhkaavalta. Hyvä, että paljastui. Ei se niin iso ollutkaan. Minulle käy joskus näin. Eilen viimeksi.
Jos ajatuksilla olisi väri, näyttäisi ilma siltä kuin lentokoneesta näyttää pilvet mutta kirjavalta. Ilman täytyy olla sakeana ajatuksia, jotka lentelevät ristiin rastiin ja osuessaan saman väriseen ajatukseen aiheuttavat ties millaisia pyörteitä ja kivien siirtelyitä.
On hyvä, etteivät ne ole värillisiä, ei läpi näkisi. Ja kauhea väistelykin siitä syntyisi, että jonkin väriset eivät vaan osuisi, kun tietäisi, mitä siitä taas seuraisi.
Mahtavatko eläimet nähdä ajatuksia. Joskus epäilen, että niin on.
Vaikka niistä päivistä on kulunut aikaa, on hetkiä, jolloin ne vieläkin pelmahtavat päähän. Aika ajoin. Siihen ei tarvita kuin ehkä kalenteri, jossa on nimipäivät. Tai se punainen kynttilänjalka, joka on ylähyllyllä piilossa ja jota en ota koskaan jostain syystä esiin ja silti tiedän täsmälleen sen paikan ja asennon hyllyllä. Tai kun keitän kaurapuuroa: en osannut tehdä sitä ja äiti neuvoi, miten se tehdään, kun veli tulee kylään. Tai kun näen kotona paneloinnin, näen hänet sitä tekemässä, koska se oli se viimeinen kerta, kun näin hänet. Vaikka aikaa on kulunut, eivät jotkut muistot häviä. Eivät ne edes haalistu. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä pelkistetympiä ne ovat. Muistot ovat helliä, samalla tavalla kuin on parantunut haava hellä: se näkyy ja tuntuu mutta se ei enää kirvele eikä siitä vuoda verta ja aina kuitenkin muistaa, kuinka haava tuli ja sen muistaminen kirpaisee vuosi vuodelta vähemmän. Aina kuitenkin muistaa sen hetken, kun kaatui ja miten se sattui. Mutta ei niitä muistoja poiskaan haluaisi. Ne ovat osa sitä, mitä nyt on.
Kun muisto ei ole vielä muisto, kun se on vielä haavana ihossa, on hetkiä, jolloin sanat eivät riitä, ehkä oikeita sanoja ei edes ole, tai ainakaan niitä ei löydä. Jos löytäisi, ei osaisi sanoa, ei ainakaan siten kuin haluaisi. Ne ovat hetkiä, jolloin toisaalta tietää, ettei sanoja edes tarvita, että parasta olisi, jos voisi olla vain oikealla tavalla läsnä. Siinä lähellä valmiina, jos tarvitaan. Niin lähellä, että voi sanatta apua pyytää tai antaa mutta niin kaukana, ettei häiritse sitä, mikä on yksin käytävä läpi. On vain luotettava, että saa välitettyä välittämisensä. Olla siinä.
There's no easy way to say goodbye. Seal
Avasin äsken televisioni sattumalta jäljitelmätodellisuuden rumaan maailmaan ja jäin katsomaan Unelmien poikamiestytön koosteen loppuosaa. Vaikka varsin hyvin voin kuvitella, että editointipöydältä viedään meitä katsojareppanoita kuin litran mittoja metsään tieten tahtoen harhaan johdatellen, jäin sen verran koukkuun, että oli pakko kaivaa lopputulos netistä. En tiedä, onko tuo tekomaailma tyhjempää kuin viime yönä unen pakoillessa tuijottamani yöchatti, jossa "Täällä 28 vee nuori mies etsii nais seuraa. Olethan kiinnostunut yhdys sanoista ja okeinkirjoituksesta." Se sentään nauratti.
Millä välillä maailma on mennyt tällaiseksi laminaattiparketiksi? Kutsutaan vaan painokoneesta tulluttta lakan alle liimattua valokuvaa laminaatiksi, mutta että laminaattiparketiksi. Oltaisiin edes rehellisesti keinohampaattomia keinokuituisessa maailmassa eikä leikittäisi totta silloin, kun todellisuus on yhtä kaukana kuin syrjäkylältä posti.
Miksi muuten sanotaan tekohampaat eikä keinohampaat, eikä kukaan puhu keinoreippaasti mutta silti käyttää mukisematta keinokuituja.
Päivällä viereisessä metsässä poika rakensi roskiksista hakemistaan pahveistä mökkiä. Alimmaisen parvekkeen alla olevaan koloon tyttö oli tehnyt näppiskotelosta ja laatikosta tietokoneen. Hän leikki toimistoa. Iltapäivällä olivat yhdessä metsässä laatikkotalossa ja tietokone oli yksin parvekkeen alla.
Meidän taloon ajoi muuttoauto. Nuoripari.
Illan suussa nuori nainen oikaisi pihan poikki rattaiden kanssa. Hänellä oli keltainen pikkutytön reppu olkapäällä ja tytöllä pehmolelu sylissä. Tyttö itki. Äidillä oli kiire, näki asuvalinnasta, baanavaatteet.
Keskustaan päin hoipparoi mies. Yksinäinen ja antautuneen näköinen.
Laiha valkoisiin pukeunut iäkkään oloinen nainen käsilaukku olalla asetteli askeleitaan varovasti. Hänellä oli vaikeuksia pysyä tiellä. Selästä vaate ei ollut ihan valkoinen enää.
Viimeisestä bussista purkautui hälinää ja riitaa.
Yksinäisen ja antautunen näköinen mies istui pää kumarassa puiston penkillä. Punainen hehku teki hidasta kaarta pään ja polven välissä. Mies jäi istumaan vaikka hehku sammui.
Ohi kulki koko elämä.
Jos minun kurpitsani on freudilainen, niin mitä pitäisi ajatella avomaan kurkuistani. Minun hölskykurkuistani. Tiedättehän se hakkuukurkut; sopivan kokoiset sievät käteen sopivan puikeliaat kurkut kuoritaan ja viipaloidaan syvälle lautaselle, suolaa ja sokeria ja tilliä tykö ja toinen lautanen päälle ja sitten hölskytetään. Lopuksi etikka-sokeri-suola-veteen jääkaappiin ja jos malttaa pitää näppinsä erossa puolikin päivää, niin hyvä on. Mutta jos ei, niin hyvää on ennen sitäkin.
Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että olen ollut huomaavinani, että markettien vihanneslaarien äärellä pahimmat kurkun ja tomaatin puristelijat on miehiä. Ei niille kelpaa naisen valitsemat pienet käteen sopivat tomaatit, ei vaimon valitsema kapea ja napakka kurkku. Miehen pitää saada valita ne ihan itse, yksilönsä huolella ja hellästi he laarista poimivat, jokaista punniten ja puristellen, kurkun päitä nypistellen tyytyväinen ilme kasvoillaan uskovat he aina löytäneensä laarin parhaat.
Menenkin tekemään hölskykurkku-tomaatti-feta-oliivi-salaatin ja syön sen makkaran kanssa.
Montako kurpitsaa ihminen tarvii? Siis montako tuollaista reiden paksuista pötikkää uppoaa ihmiseen vuodessa? Onko tilastoa, jossa kerrotaan keskimäärinen kurpitsankulutus per hölö? Mihin kurpitsaa voi käyttää paitsi pikkelssiin? Eihän sitäkään nyt ämpärimäärin voi kukaan syödä. Tai kurpitsapiiraaseen tietysti mutta tekeekö sellaisia kukaan. Kyllä se luku jonkinmoinen on, koska minun alkukotoni jo pelkästään syö ainakin satakymmentä kiloa. Olen nähnyt joka vuosi ne kurpitsametsät suurine mollukoineen. Ne on aina kaikki syöty.
Minäkin sain maalta yhden sellaisen reisimallisen mukaani. Estelin nolosti hiukan, että enhän minä osaa siitä mitään tehdä mutta ei auttanut. Suuri kurpitsa sitten vaani minua jääkaapissa muutaman päivän, katsoi syyttävästi silmiin aina oven avatessani, niin että olihan siitä jotain tehtävä. Kaikki mahdollisuudet, tai siis ne mielikuvitukseni tuottamat kaksi vaihtoehtoa, läpikäytyäni päädyin vihannessosekeittoon, kun siihen saatoin upottaa myös mukaan pakatut porkkanat ja jokusen perunan, joista jäljellä vielä ainakin parikymmentä kiloa. Ja muutaman avomaan kurkun. Sosekeitto oli kauniin keltaista ja himmeän samettista kuin vanhan teatterin näyttämön verhot vaan ei se häävin makuista ollut. Eilen kurkistin kattilaan, että tuotakin tuossa vielä ja että kaisse on syötävä pois. Ei maistunut. Miten olisikaan, kun ei se tuoreenakaan maistunut. Kaadoin sen sitten viemäriin. Enkä siis tosiaankaan anna reseptiä. Suuri kurpitsa ei ollut tarkoitettu kaupunkiin, sen elämän alku ja loppu oli tarkoitettu maalla kurpitsakavereiden turvallisessa katveessa olemaan, päätyä ehtoisamman emännän hillokattilaan tai pikkelöitäväksi lievän tillihunnun kanssa etikkaan. Voi kurpitsaparkaa, minkä sille tein.
Pinsiön kurpitsamaalla hiippailee nykyisin uusi polkkakirvestäjä, joka aikoo veistellä lastunsa [uh?] ja päreensä [öh?!] pilkkomalla kirveellään reunasta alkaen kaikki kurpitsat. Odotan jännityksellä, mitä se veistää omasta kirveenvarrestaan, kun itsensä kohdalle tulee. Kirvestäjästä tulee jotenkin mieleen parkettilattian näköisellä muovimatolla näennäisletkeänä rokkaava jäljitelmä-elvis, joka haaveilee suuresta kurpitsasta. Ei se oikein riitä, että omistaa kirveen tai tyttöystävän, joka osaa ommella paljetteja takkiin, pitäisi olla eväitä enemmän. Tiesittekö muuten, että kun kurpitsa kasvaa älyttömän nopeasti suureksi kaikkien ihailemaksi kurpitsaksi, niin sen sisällä on pelkkiä siemeniä ja tyhjää. Ja vaikka sen kyljessä kuinka lukisi, että se on oikea sikiitta-kurpitsa, niin ei se ole, jos sitä ei kasvata hitaasti ja huolellisesti ja omalla ajatuksella kiinteäksi ja täyteliääksi kurpitsaksi, jollaiseksi on hyvällä alulla kasvava lilan värinen uusi kurpitsa. Tai pienokainen, joka on vielä vaatimaton mutta täynnä pieniä ikuisuuksia.
Kättä juilii, juilinut jo ties mistä lähin. Vasemman käden peukalon tyveen, ranteeseen, kyynärvarteen, olkavarteen, niskahartia-osastoon, joka paukkuu päätä kääntäessä heittäen samalla salamoita silmiin, ristiselän alle vasemman peffanpuolikkaan yläosaston siihen mikäsenniminytoli-lihakseen sattuu niin taasanasti. Työterveysaseman empaattinen arvauslääkäri sitten katsomaan osaaottavasti silmiin ja arvuuttelemaan, että voisi se ehkä olla pinnetilaakin mutta hyvinkin myös rasitusvamma tahi traumaperäistäkin se voisi olla mutta sen olisi pitänyt parantua vaan eihän ne aina, joten voisihan se ehkä sitäkin olla mutta saattaisi se toisaalta olla tavallaan ehkä jopa selkärankareumaa tai miksei nivelreumaakin.
No mikä ettei, voisihan se olla vaikka multippeli skleroosia tai lihasrappeumaa tai artroosia tai fibromyalgiaa tai jäätynyttä olkapäätä tai miksei samantien luusyöpää tai jotain, joka vie ennenaikaiseen pyörätuoliin ja syötettäväksi lusikalla mannavelliä, joka pursuaa suupielistä rinnuksille sidotulle leukalapulle ja esiliinalle, jossa on taskut ja vaaleanpunainen rimpsu reunassa. Ja ennen kuin ehdin puistella jäykistyneellä niskalla päätäni, juotetaan minulle väkisin kahvia nokkamukista ja joku ottaa minun kukkahattuni, nostaa sen komeron ylähyllylle, vetää syöpähoidon syömät harvenneet hapseni pinnillä korvan taakse ja hinkkaa suupieliäni karkealla pesulapulla. Ja juuri kun olen noitumiseltani saanut itseni oikaistua hetekalle ja alan todella ärsyyntyä avonaisesta ikkunasta hiukaavasta vedosta ja naapurin tuulikellon kalinasta, tulee hoitokodin siivooja ja kiinnittää huoneeni oveen lattianvahauskoneen käytön ajaksi lapun VAHAUS ja minä kysyn, että minkä humalavitatähden minun ovessani lukee VANHUS.
Tilasin ajan kiropraktikolle, sain sen kuukauden päähän ja jos vanhat merkit paikkansa pitävät, ihmeparanen päivää ennen paatikkoa. Itse asiassa paranin jo melko paljon ajan tilattuani.
Älköönkä kukaan uskaltautuko virnuilemaan, että kuulostaa menopaussilta. Oikea käsi on mottauskunnossa.
Ison metsän laidalla asui yksinäinen, arka ja kiltti nainen, joka mielellään pysytteli omissa oloissaan. Lähistöllä oli paljonkin taloja mutta metsän laita antoi hänelle erikoisaseman, suojaisan ja joidenkin mielestä kadehdittavan. Niin kadehdittavan, että häntä hiukan jo karsastettiin. Hän tunsi joutuneensa eristyksiin tahtomattaan, ei hänelle suoraan kukaan tullut sanomaan, mitäpä hänelle, harmittomalle naiselle, joka kuitenkin oli hyväntahtoinen ja mitäänsanomaton. Olihan naisella toki omat ystävänsä, jotka uskollisesti kävivät kyläilemässä, juttelemassa mukavia ja yhdessä keittiön pöydän ääressä siemailemassa lämmintä kaakaota, jonka sekaan he salaa lurauttelivat konjakkia tai rommia. Naureskelivat toistensa tarinoille ja antoivat sielujensa liitää. Mitäpä he, elivät omaa elämäänsä ja antoivat muiden elää omaansa. Mielellään nainen pysytteli omassa keittiössään ja kattoi sen kaakaon väriselle pöytäliinalle lähes joka päivä jotain pientä ja kevyttä tarjoiltavaa ystävilleen, joita odotti aina innokkaasti käymään, toinen toistaan kannustamaan ajatuksen lentoon, päästelemään lepakot tapulista ja kyyhkyt lakoista. Sen jälkeen oli aina niin hyvä mieli. Seestyneenä ja sisäisesti nauraneena oli mukava katsella keittiön ikkunasta pihan hiekkalaatikolle, jossa muovilapioitaan heristelevät lapsoset rakentelivat hiekkalinnojaan ja leipoivat kakkujaan.
Naista hiukan huoletti, kun kurahousuporukkaan aina välillä virisi tiukka ilme ja ryppyotsaisina oltiin tanakasti ja tomerasti hirveästi jotain mieltä ja heiteltiin hiekkaa niiden silmille, jotka olivat eri mieltä ja miten nopeasti lapiot ojentuivatkaan, jos joku potkaisi toisen hiekkakakkua tai heitti santaa kurahousun lahkeelle. Nainen katseli touhua sivusta mieluummin, mikä hän oli sanomaan kellekään mitään, hänen mielipiteensä tuskin asioita paremmiksi tekisi tai maailmoja rakentaisi, ei edes hiekkalaatikkoon sopua synnyttäisi. Hänen tarjoamiaan kaakaokupillisia tuskin siellä sen kummemmin kaivattaisiin. Omissa oloissaan hän pysytteli siksikin, että hän ei jaksanut enää riidellä asioista, joihin ei voi kuitenkaan vaikuttaa, asioista, joihin hänen mielipiteellään ei olisi mitään merkitystä, asioista, joihin otetaan kyllä kantaa riittävästi muutenkin. Ei niissä hänen mielipidettään kukaan kaipaisi, eikäpä se maailma muidenkaan sapelien kalistelusta huolimatta näyttänyt mitenkään paranevan. Nainen keskittyi mieluummin asioihin, joihin saattoi vaikuttaa; ystäviensä hyvinvointiin, itsensä kasvattamiseen ja aistiensa vaalimiseen. Siinä riitti hänellä kyllä sarkaa.
Mutta oli naisella ystäviensä lisäksi myös lemmikki: ratsu, jota hän helli kuin vain parasta ystävää hellitään. Sitä hän salaa taputteli ja silitteli ja höpötteli sille mukavia. Ratsu ei ollutkaan mikä tahansa poni, se oli erityisen hieno ja soturillinen ratsu, hänen salainen ystävänsä, muusansa ja lempeäsilmäinen kylki, jonka lämpimästä läsnäolosta pahoina päivinä saattoi nyhtää lohdutusta. Erityinen oli hänen Ystävänsä.
Vaikka nainen oli metsän laidan talossaan yksin, ei hän tarkemmin asiaa ajateltuaan ollut yksinäinen. Hänellähän oli jotain, jota hän oli koko elämänsä odottanut. Hänellä oli elämä.
Wanhassa maailmassa, jolloin asiat olivat vielä yksinkertaisia, televisiot mustavalkoisia, kesät lämpimiä ja talvet ankaria, jolloin mausteina käytettiin vain pippuria ja suolaa ja niitäkin ainoastaan peittämään pilaantunut maku, jolloin siirryttiin lapsuudesta suoraan aikuisuuteen, koulusta työhön ja kuunneltiin radiosta Maamiehen tietolaaria ja toivekonsertteja, silloin asioissa oli yksinkertaista kauneutta ja selkeyttä. Minä mielessäni näen sen ajan jugend-talona, joka on selkeän yksinkertainen ja toimiva, ilman turhanaikaisia tyhjiä torneja, joissa rumat neonvalot huutavat itselleen tilaa toisistaan välittämättä ja toisiinsa sopimattomina. Uutta maailmaa ovat minäminäminä-rakennelmat, sitimarkettien koreilevat tyhjät lasitornit ja yltiöpäiset sisäänkäynnit suurine lupauksineen. Lupauksia ilman katetta. Kuin ei haluttaisi ottaa vastuuta. Aikuistua.
Vaan harvapa sinne haluaakaan. Tai uskaltaa. Vain oikeat seikkailijat sinne haluavat, aikuisuuden pitkään pimeään tunneliin, jossa valo on takana. Tunneliin, jonka mutkia ja ansoja ei sinne astuessaan näe. Tunneliin, jonka haluaisi kuvitella jatkuvan helppokulkuisena ja selkeänä ja päätyvän unelmasisäpihalle. Tunneliin, joka oikeasti on yksinäinen, pimeä käytävä, jossa kivetys on paikoin irronnut ja tarkkaan askeliaan katsomaton jalka voi osua välillä tyhjään ja käsi hakee tukea kylmästä seinästä. Hyvällä tuurilla vieressä on toinen aikuinen, jonka käteen tarttumalla yhdessä on helpompi kulkea. Matkalle, jonka päässä ei näy valoa, vain tie, jolle on yksin lähdettävä. Kukapa sinne. Helpompi olisi jäädä leikkimään käytävän suuaukkoon, imeä itseensä aurinkoa ja nauttia ikuisesta kesäkuusta.
Sitähän se on aikuisuus, pitkä yksinäinen matka, joka täytyy ihan itse kulkea, itse omat jalkansa kuljettaa, omilla hartioilla reppunsa kantaa. Ei se aina ole helppoa mutta on siinä hyvätkin puolensa. Takaa tuleva valo heittää pitkän varjon eteen ja pienikin ihminen näyttää suurelta.
Viimeiseen minuuttiin asti vedätin lomaa ja pää tiukasti arkitodellisuutta torjuen vasta tänä aamuna painoin haikeana lomaoven perässäni kiinni ja polkaisin Martin tielle. Aurinko nousi metsän takaa ja oikoi käsivarsiaan korkeuksia kohden, usva leijaili notkelmissa ja seuraili joen uomia, suuri hiljaisuus peitti maiseman. Tien päällä vain minä ja sumu.
Ja hirvi. Yhtäkkiä maasturin kokoinen hirvi hyppäsi oikealta eteeni. Sydän täristen painoin jarrut pohjaan ja Martti pysähtyi metrin päähän kolossista, jonka alle olisin mahtunut seisomaan. Ehkä myös Martti. Tai ainakin se näytti niin isolta. Hirvi ei minusta piitannut, jatkoi vain jolkottaen tien yli ja minä siihen kädet täristen hämmentyneenä onneani siunailemaan: että juuri sillä hetkellä satuinkin katsomaan oikeaan reunaan, että kukaan ei tullut perässäni, että ei ollut liukasta, että ei ollut pimeämpi. Että se on iso eläin. Kun pelästykseltäni tokenin, tarkkailin loppumatkan taukoamatta tienreunoja, kiittelin jokaisesta hirviaitametristä ja hämmästelin, että mistä se hirvi muka tietää tien ylittää juuri sillä merkin osoittamalla vaara-alueella. Kohtaamani hirvi ai ainakaan osannut. Tai ehkä osasikin, minähän en ollut ennen tapaamista merkkejä mitenkään noteerannut.
Sorvin ääri tuntuu samaan aikaan oudolta ja tutulta. Vanhasta muistista tosin tiedän, että loppuviikosta on elämä taas loksahtanut arkiaikatauluunsa: pienet, arkiset asiat tuntuvat turvallisen tutuilta ja kotilammikko tuntuu taas ihan hyvältä paikalta. Kunhan nuo 513 sähköpostia on luettu.
"Tultuaan vanhaksi pieni sammakko oli oppinut näkemään pienen kotilampensa uudella tavalla. Se muisteli nuorena tekemäänsä uhkarohkeaa matkaa ja tiesi, että se oli pitänyt tehdä, jotta oli oppinut ymmärtämään maailman sellaisena kuin se todella oli." Lukekaa koko satu. Ugus osaa.
Heräsin aamulla hiukan ahdistuneena: asia, joka on pitkään vaivannut, vaivasi taas hiukan enemmän ja huonosti nukuttu yö ei helpottanut oloa. Ahdisti myös maanantaina alkava työ, miten jaksan herätä joka aamu niin aikaisin, kun en lomallakaan jaksanut. Aamut pimentyvät, illat mustuvat, tuntui synkältä, väsyneeltä, päätäkin särki. Silmien takana kiristi.
Sitten aurinko kirkasti huoneen ja nousin, tassutin keittiöön, napsautin kahvinkeittimen päälle ja tapani mukaan kurkistin, onko yöllä tullut postia. Ja olihan siellä: hyvä ystäväni oli lähettänyt viestin, joka oli pelkkää onnea, iloa ja elämän loksahtamista oikeille raiteille. Olisi tehnyt mieli halata ja vain antaa ilon ja myötäonnen kyyneleiden kastella hänen olkapäänsä ja sanoa että minähän tiesin, minä vain odotin. Onnea AavikonMauri.
Sitten katsoin blogilistaa, onko yöllä päivittyneitä. Yöllä sinne ilmestyy aina parhaat ajatukset, yöllä kirjoitetaan ajan kanssa pitkän ajatuksen saattelemat kirjoitukset. Rakastan yökirjoituksia. Ja olihan siellä. Marleenan viisas kirjoitus, joka oli kuin ystävän käsi, joka laskeutuu lohduttavasti omalle kireälle olkapäälle. Ja teki mieli halata.
Muutaman tunnin päästä näen parhaan ystäväni. Mikään ei ole niin kuin ystävän halaus. Ei mikään.
Joskus isot asiat ovat pieniä ja pienet isoja. Kahvikin on jo valmista.
Ollapa kissa ja elää jokaista hetkeä kuin ainoaansa, hypätä syliin silitettäväksi ja ruokaa saadakseen katsoa vain silmiin. Ollapa pieni kissa elämänsä alkumetreillä, leikkiä sielunsa kyllyyteen, nukkua aina, kun nukuttaa. Ollapa pieni kissanpentu ja nähdä vain asioita, joiden kanssa voi leikkiä. Elää jokaista hetkeä kuin ensimmäistään. Ollapa kissa, jolle mikään ei ole viimeinen, aina tulee uusi kärpänen ihmeteltäväksi, uusi ihminen hämmästeltäväksi, uusi syli kokeiltavaksi, uusi hetki elettäväksi. Ollapa kissa, joka osaa ottaa vain sen, mikä tuntuu hyvältä. Nyt.
Olen aina ihmetellyt, että miten niin viimeistä päivää eletään muka jotenkin retveämmin, kaikki irti ottaen ja intomielin. Viimeinen on yhtä masentava sana kuin mutta, niitä edeltää jotain mukavan mairittelevaa ja mieltä kohottavaa ja niitä seuraa lasku, ehto, edellisen vähintäänkin puolittaminen, maton alta vetäminen, nokkosilla huiskiminen ja jotain siitä tunteesta, mikä on päällimmäisena, kun saa tempaistua tappion voiton kidasta.
Mutta nyt eletään kuitenkin Meanderiassa viimeistä päivää lomasta kuin viimeistä päivää. Nytkö pitäisi tehdä se kaikki suunniteltu, lukea ne kaikki kirjat, pestä matot ja pyöräyttää itsensä ihmisten aikatauluun. Ai niin, onneksi en mitään suunnitellutkaan. Paitsi tuo aikataulu, miten ihminen saa itsensä hereille maanantaista lähtien taas kolmea tuntia aiemmin. Onneksi lomaa ei ole enää, siirtoaika tuntui pitenevän loman edetessä.
Jo olisin kissa, olisin mummon rakas Jussi ja saisin syödä kermaa ja ihan mitä haluaisin ja minua siliteltäisiin sylissä ja kaikki mitä tekisin, olisi herttaista ja harmitonta. Enkä yhtään tietäisi, että sellaista on olemassa kuin viimeinen päivä.
Tumma ja valheellisen lempeä yö ympärillä. Tuuli huokailee pahaenteisen äänekkäästi ja auringonlasku näyttää nousevat pilvet uhkaavina. Pimeys on mustan ja hämärän välissä, siinä punahehkuisessa välitilassa, jossa puiden rungot erottuvat mustina taivasta ja taivaan väristä järveä vasten. Kallion typpärälle lennähtää pieni lintu. Voi miten pieni lintu, ajattelen. Ei sentään, liian pieni linnuksi ja liian hiljaa paikallaan, ajattelen. Sehän onkin iso perhonen, joka on nostanut tummat siivenaluset peittämään kesänväriset siipisilmät, ajattelen. Eiei, liian iso perhoseksi, ajattelen. Se onkin kaarnapurje, ajattelen.
Nousen ottaakseni sen muistoksi. Mutta eihän siinä mitään ollut. Vain minun mielikuvitukseni. Ei mitään. Kuin mennyt kesä, ei mitään.
Tunnustaudun Jaryn lailla elokuurajoitteiseksi menisejosaatanistiksi, ihmiseksi, joka viimeistään kaupan hyllyjen täyttyessä koulurepuista saa talikon kokoisen nyrkin pusertamaan pään ympärille synkkiä ajatuksia, luopumisen tuskaa ja kylmiä väreitä yhtä varmasti kuin päälle kaatuvan mustan taivaan hyytävä sade saa lempeän mustikkamaitoisen elokuun lauhean tuulen muuttumaan koivut kaarelle lyöväksi hyytävän kelmeäksi ukkosmyrskyksi. Raskaan harmaiden pilvien välissä pilkahtava aurinko on synkän mielen pilkkaamista, sielun tökkimistä tylpällä sormella. Tällaista se oli. Hähä. Vaan se meni jo.
Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
pyydä minut aamuteelle
anna vettä kuihtuneelle
nyt on elokuu ja minä olen viljaa.
Pieni kylä kymmenisen kilometriä valtatieltä, kahdeksan taloa, joista kolmessa enää vakituisia asukkaita. Kesämökkejä niemenkärjissä ja peltojen päissä ja pellot paketeissa. Kolmessa talossa perilliset käyvät kesänvietossa ja toiveikkaina aittoja koluamassa, jos joku museoesine olisi vielä unohtunut tai jäänyt muilta huomaamatta. Kaksi isoa talo tyhjillään, ei enää Peniä haukkumassa tulijoita, ei kanoja ruoputtamassa, ei emäntiä ja aikamiespoikia pihassa tielläkulkijoita laskemassa. Horsmat ulottuvat navetan räystäälle, ei enää ystävällisilmeisiä lehmiä, ei heinäseipäitä, ei traktoreita, ei kauppa-autojen pysäkkejä. Vain pysähtyneisyys ja kolme yksinäistä postilaatikkoa. Surullisuus lepää hiljaisena kylän ilmeessä.
Keskellä kylää, korkealla mäellä on rinnakkain kaksi komeinta taloa: toista isännöi aikamiesisäntä, se tänä kesänä morsiamen löytänyt ja toista asuttaa viisikymppinen entinen aikamiespoika, joka pari vuotta sitten löysi vaimon kirjeenvaihtoilmoituksella Maaseudun tulevaisuudessa, oikein maisterisnaisen Helsingistä. Pihaan ilmestyi hiekkalaatikko ja siihen muoviauto ja -traktori, taloa alettiin päällystää ja terassia rakentaa. Vuosi sitten nuorikon ystävät tulivat rapujuhliin elovalkeille ja siihen naapurin isäntä elämöintiä ihmettelemään portinpieleen. Tapahtumien kulusta on monenlaisia versioita mutta mitä ilmeisimmin kaupunkilaisten ja naapureiden välillä sanottiin paljon ja sopu särkyi. Viikon päästä pihoja erottamaan oli noussut meluvallin korkuinen tiivis ja tyly aita, keskelle vuosisataista yhteistä pihaa ja rauhallista rinnakkaineloa, uutta puuta ja aikaa henkivä tyly lauta-aita.
Tänä kesänä ei enää kuulemma ole maisteria näkynyt, ei lapsia, muoviauto ja traktori ovat hiekkalaatikolla samassa asennossa kuin vuosi sitten. Verhot ovat kiinni. Kukat ikkunalla ovat kuolleet. Talon vuoraus ja terassi ovat jääneet kesken, lautakasa tummuu pihassa ja lainapeite repsottaa tuulessa.
Vain aita seisoo ylväänä.
Pääsinpäs karkaamaan silmälläpidosta hetkeksi tänne taajamaan. Olo on kuin pahantekoon lähteneellä, niin aina. Hassua, miten taantuminen lapsuuteen tapahtuukin niin nopeasti: puoli tuntia perillä ja jo oli olo kuin nurkkaan ahdistetulla tai poliisin puhalluttamaksi joutuneella. Äidit, ei ne muutu, ei. Taino, eihän ne pahalla, kyllähän sen huolehtimisen tavallaan ymmärtääkin mutta kun siis niin no toisaalta taas. Niin herttaista ja niin rasittavaa.
Tiet olivat tosiaan kaventuneet ja nurmettuneet niinkuin pelkäsinkin mutta hämmentävästi aika kuitenkin on pysähtynyt maalaismaisemaan, siihen samanlaiseen kuin vuosia sitten. Vaan ei niin pysähtynyt, etteikö uusi aika kohahduttaisi kylää: kylän lähes kahdeksankymppinen varakas poikamies on löytänyt intternetistä tyttöystävän ja sitä koko kylä nyt kauhistelemaan. Kun mistä niitä sellaisista tietää, jostain netistä löytyneistä. Nii-in, mistäpä niistä...
Nyt täytyy taas mennä, tusina rapuja, ämpärillinen savustuspönttöön meneviä ahvenia, korillinen kanttarelleja ja maa täynnä kurkkua, tomaattia, porkkanaa, perunaa ja kurpitsaa odottavat. Ja niinkuin ajattelin vain porkkanoissa pysytellä. Mahdanko mahtua Marttiin poislähtiessä.
Hyvänenaikasentään, onkos siitä pakastimen sulatuksesta jo viikko. Vai vasta viikko. Tuntuu pieneltä ikuisuudelta, jona aikana romantiikkaa on harjoitettu ulkomailla asti. Muttamutta, ei sitä nyt herranenaika voi alituiseen ahmia sitäkään, täytyy palauttaa itsensä maan pinnalla, pestä pyykkiä, heitellä pöydälle unohtuneet homeiset leivänkannikat ja kahvinkeittimeen säilötty suodatinpussi roskiin, mitä lie sekin alkanut kasvattaa. Parvekkeen kukat ovat mielenosoituksellisesti lakanneet kukkimasta ja ikkunalaudan kaktukset niiaavat kuihtuneesti. Luopiot, hetken vain olen poissa ja jo aletaan oikutella.
Vaan ei auta, taas on mentävä, viimeinen lomaviikko alkaa ja kunnioitettavaa kärsivällisyyttä osoittanut alkukotoväki ei ole kysellyt menemisteni perään kuin vasta tänään. Ja nyt siis iskän ja äiskän luo käy tieni. Vaihdan vain matkalaukun kassiin ja korkokengät maastosandaaleihin. Velvollisuus kutsuu. Alkukodossa taas arvaan saavani maitokaalia ja karjalanpiirakoita, tunnin välein syödään tai juodaan kahvit ja luetaan ohutta paikallislehteä, jonka uutiskynnyksen ylittämiseen ei tarvita kummoistakaan tapahtumaa, siiliperheen onnistunut tienylitys riittää. Mutta somaa se on. Se pienimuotoisuus ja selkeät tavat, joista ei ole poikettu vuosiin. Sielua hiveltää hiljaisuus ja laineen liplatus ja sateen ropina mökin katolla ja elokuun pimeän lempeä samettiyö. Ja sekin, että alkukodossa aika kelautuu jonnekin pois. Ja polut ovat kapeudessaan ja ne nurmettuneet tiet niin loputtoman surullisia. Kaunista ja iloista ja surullista on se kaikki tyynni. Aikansa jopa ihan kivaa. Hyvin lyhyehkön ajan. Kolmantena päivänä jo tiedän taas kaipaavani koneellisen ilmastoinnin huminaa ja humalaisten hoilaamista kotiraitilla.
Mikä siinä onkin, että ihmismieli aina haikaa jonnekin ja jo kohta taas takaisin ja taas ja taas. Hyvä palata, mutta ihmeen hyvä on lähteäkin, että taas voi palata, että on mistä lähteä, jotta voi palata. Ja elämä on helppoo...
