« Ympärilläni niin paljon polkuja | Pääsivu| Pieni päältä, iso sisältä »

Joulusatu

Se äetsäläinen Hiutale kertoi sitten hiutalekavereileen siellä Torontossa , jonne se oli päättänyt hetken mieliheitteestä sataa, äetsäläisestä pojasta ja kuvaili synkin hiutalesanakääntein, kuinka häntä pelotti joka askeleella tilsana mummon kengänpohjassa ja miten osuuskaupan rautarallin kylmä kulma viilsi hänen sakaroistaaan yhden pois mutta miten hän ei ehtinyt siipeään kauan surra, kun paikallinen sikalayritttäjä tuli kauppaan tuomaan kauppiaan tilaamia joulukinkkuja ja kauppias käski sikaisännän pyyhkiä pieksunsa rappuralliin ja sikalan lattialta pieksuissa lantatilsana siirtynyt haiseva möykky löi Hiutaleen tainnoksiiin ja hän menetti tajuntansa heräten paljon myöhemmin ihmettelmään, että onpa taivaassa kuolleilla lämmintä juuri kun korsikalainen aasi tallasi hänen päälleen, onneksi tallasi, sillä muuuten se olisi juonut ja aasin elimistön läpi kulkeminen, vaikkakin kiehtovaa, olisi kuitenkin muiden järkytysten perään raskasta ollut käydä.

Hiutale keräsi itselleen siinä pulistessaan kasvavan kuuljajoukon ja siksi erään bloggaajan pihaan alkoi taianomaisesti kertyä lumikinos, joka kasvoi ja kasvoi niin, että bloggaaja joka päivä tupakalla käydessään sitä alkoi potkia pienemmäksi, koska hänellä ei ollut lumikolaa tai olisi ehkä jossain ollutkin mutta ei hän jaksanut sitä lähteä hakemaan ja kun kasa oli kyllin matala, bloggaaja huomasi kasan keskellä kauniin Hiutaleen, jolta puuttui yksi sarvi, koska se ei ollutkaan taittunut sikaisännän tilsalaskeumassa vaan sehän olikin hiutaleen geeniperimän aiheuttama harvinainen mutaatio, jonka tähden hiutale on ainoalaatuinen ja bloggaaja huomasi oitis tilanteen merkityksen ja sanoman, jota hän ei tosin juuri sillä hetkellä ymmärtänyt mutta päätti tulkita myöhemmin, kunhan tupakka on poltettu ja vei hänet pakastimensa looraan, josta kuuluu nyt epämääräisä ääniä, joita bloggaaja yrittää selittää miehellen johtuvaksi pakastimen hajoavasta tilasta, koska hän ei kehtaa kertoa pakastaneensa puhuvan lumihiutaleen, jolta puuttuu yksi sakara vaikka siinä ei ole mitään ihmeellistä, sillä Hiutale onkin alunperin irronnut yhdestä ikuisen metsän ikuisesti jäisestä lumikinoksesta, joka on salaisessa paikassa Suomessa, sillä ikuiset Hiutaleet syntyvät aina siellä ja niillä on tapana aina jättää yksi sakara synnyinsijoilleen, koska sillä tavalla osa Hiutaleesta on aina kotona vaikka Hiutaletta kuinka maailman tuulet pyörittelisivät ja bloggaaja päättää yrittää olla selittämättä asiaa sen kummennin ja jättää Hiutaleen pakastimeensa.

Paremminkin saman asian voisi kertoa.

Jälkipuheet

Merkilissi voi käyr myäs lumihiutalel. Mut hyvän kotihi hän pääsis. Miät ny vaik jos se olsis joutun vaik pururaral. Kaik hikise äijä ja ämmä karaisiva sen ylit, eik se voisis muut ko apu huut.
Mul mahtas tos pihas olevas katavpuskas ol semne.
Ko mä justi tuli äske kotti se yrit laulata mul.

Mitähän meidän pakastimessa on tarkoitus pakastaa kun sen otsikossa on oikein kolmen hiutaleen ryhmäkuva?

Se pakkasella euringossa näkyvä timanntipeite hangella on itseasiassa laulavien hiutaleiden ääni: se näkyy mutta vain aniharvat sen kuulevat. Uskon minä.

Marimban pakastinhan on sukukousetn pitopaikka. Minulla ei ole, kun siellän ovain pullapitkon ja paprikan kuvat. Eipä kuulu laulua minun pakastimesta ei. Joskus ikävä piippa ja punainen valo vilkkuu. Josta tulikin mieleeni, että pitäisi sekin sulattaa.

Jos kommenttisi ei tule näkyviin, se on valitettavasti joutunut tahtomattani spämmifiltteriin ja sinne joutuneista en saa mitään ilmoitusta. Käyn mahdollisimman usein vapauttamassa siellä piileksivät. Olen pahoillani.



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa