Ympärilläni niin paljon polkuja
Pohjoinen puhuu, pusken tuulta vasten pysäkille. Sormet ja varpaat tuntuvat tunnottomilta, huvitun paradoksista ja hymyilen itselleni. Näen bussin menevän kymmenen metrin päässä, tietenkin, ja lakkaan huvittumasta. Vedän untuvatakin hupun päähän, työnnän liian ohuthanskaiset kädet taskuihin ja peruutan bussikatoksen tuulettomaan nurkkaan leuka tiukasti kauluksessa, hartiat jäykkinä. Toiseen nurkkaan asettuu edelläni vaappunut mummu, nostelee jalkojaan kuin kävelisi paikallaan. Kääntyilee levottomana, katsoo aikataulua, katsoo minuun. Näen suun liikkuvan mutta en kuule mitään untuvahupun kahistessa korvaani vasten. Hymyilen vastaukseksi. En ole puhetuulella. Asun väärässä kaupungissa, täällä puhutaan ventovieraille pysäkeillä. Minä vain hymyilen. Mummu katsoo hetken odottavasti, sitten pelästyneesti ja siirtyy katoksen ulkopuolelle. Pysäkille valuu lisää mummuja, jotka seisovat tutustumisjakson, noin minuutin, metrin päässä toisistaan ja aloittavat sitten luontevan tamperelaisen seurustelunsa säästä ja busseista ja joulusta. Tunnen itseni vieraaksi.
Ilta, olen juuri tullut saunasta, sytyttänyt kynttilän. Glögimuki tuoksuu lämmölle, tummalle sametille ja turvalliselle. Sir Elwood laulaa. Muistan, miltä tuntuu, kun kaikki on kohdallaan. Miltä tuntuu, kun tuntuu omalta, kun ei mitään puutu ja mitään ei tarvitse. Juuri siinä, sillä hetkellä. Kuin valokuva. Pysähdys. Muistan, miltä tuntuu, kun ei halua minnekään, kun elämä on hallussa. Vain pieni onnellinen pysähtynyt hetki. En tunne itseäni vieraaksi.
Selkää kutittaa, iho tuntuu paperilta ja kurotan kosteusvoidetta niin pitkälle selkään kuin yllän. Nyrkin kokoinen alue jää käsiulottuvuuden katveeseen ja kaipaan kättä, joka silittäisi selkääni. Kättä, joka ottaisi kainaloon, painaisi pääni rintaansa vasten, työntäisi sormensa hiuksiini ja hengittäisi niihin jakauksen. Huokaisen. Otan pitkän kenkälusikan ja levitän sillä voiteen selkään. Yksin mutta ei yksinäinen. Tunnen itseni.
Jo pienenä siellä junatervan tuoksussa halusin aina sinne, missä en ole sillä hetkellä. Jotain, jonnekin. Vieläkin. Ja kun olen siellä, minne halusin, en tunne olevani oikeassa paikassa. Perillä haluan taas lähteä. Eilen, pienen hetken, tunsin olevani perillä.
Vieraiden tähtien alla
vieraiden ihmisten luona
minä vieraita tienviittoja seurailin.
Minä etsin, minä löysin
suljin silmät ja kuuntelin
kunnes viimein tunnustaa sen uskalsin.Sitä väsyy puhumaan vierasta kieltä
väsyy aina kysymään tietä
väsyy viimein yksin kahlaamaan.
Jälkipuheet
Olipa kaunista.
Hehe, onpas aikaa kun olen käynyt kommentoimassa, ei enää edes meean kommenttiloora tunnistanut minua. Mutta sitä minä vaan, että tuosta lumisateesta tulee mieleen se lasipallo, joka minullakin vielä oli pari viikkoa sitten.
Sitten minä siivosin sen lattialle. Vieläkin löytyy hiluja lattioilta.
viipyilen sivuillasi, kun haluaisin oppia web designia tavallasi. Jos olet jo menopausissa -onnittelen kyvyistäsi, näissä on estetiikkaa ja kirjoitustyylistäsi pidän :)
En osaa omiin sivuihini lisätä edes laatikkoa blogeista, jotka olen merkinnyt suosikeiksi :(
levottomalle sielulle lohdutukseksi.
T: levoton sielu
MINÄ SAAVUN JOSKUS TÄÄLTÄPÄIN,
JOSKUS TAAS ILMESTYN TUOLTA
Minä rakastan torin tuoksua,
minä rakastan pientä lasta.
Rakastan vanhoja muistoja
ja enteitä tulevasta.
Minä rakastan auringon valoa
kuin kimalainen mettä
ja sitä kun tummasta pilvestä
sataa tukkaani taivaan vettä.
Minä kierrän näitä pihoja,
minä kiertelen maailmalla.
Kun minun jalkani väsyvät,
levähdän lehmusten alla.
Minä kävelen kivistä katua
tai pitkin hiekkarantaa.
Ja joskus on taakkani painava,
joskus enkeli minua kantaa.
Minä rakastan juoman kuohuja,
minä rakastan pohjasakkaa.
Tiedän myöskin ettei juomalla
tämä elämänjanoni lakkaa.
Minä saavun joskus täältäpäin
ja joskus taas ilmestyn tuolta,
joskus kävelen tien oikeaa
ja joskus vasenta puolta.
Ja ei minun mieleni milloinkaan
jouten aloillaan aikaansa vietä.
Onko sinusta kultaista,
etten löytänyt keskitietä?
Jukka Itkonen
Upea lumisade. Ihan kuin tänä aamuna. Ja kommenttilootakin on muuttunut aivan luksusversioksi sitten viime käymän. Onnittelut designerille!
Tuo kenkälusikka herkällä hetkellä oli niin surullisenhykerryttävä mielikuva, että.
Muistan, kuinka olin lapsena kateellinen serkun lumisadepallosta, oli pakko saada ihan imioma lumisadekubiikki.
Disainista, tekniikasta, luksuslaatikosta ja härpäkkeistä kiitokset kuuluvat tuonne looraan, omat taitoni loppuivat edelliseen arkisempaan versioon.
Elämä on selviytymistä ja kompromisseja. Vihreä iloisesti naurava Koziolin kenkälusikka rasvan levittäjänä on yksi niistä.
Itkosen teksti on niin minua, kiitos.
Kiitos noista kahdesta kappaleesta, joissa olemme kokonaisia.
Ne harvat hetket ovat tämän kaiken muun arvoisia, uskon.
Kun lakkaa luulemasta, että kokonaisuus olisi saavutettavissa oleva pysyvä tila, lakkaa ahdistumasta erilaisuudestaan eikä enää usko niitä, jotka uskottelevat olevansa perillä. Silloin oivaltaa, että kokonaiset hetket tulevat ja menevät ja oppii aistimaan niiden viivähdyksen. Ja ottamaan siitä eväät niille muille, vääjäämättömille hetkille. Sitä jaksaa hymyillä pysäkillä vieraalle vaikkei välitä puhua. Ja lakkaa ajattelemasta, että mitähän se minusta ajattelee.
Elämä on loppuviimeksi sekametelisoppa, jossa sattumia on aika vähän mutta liemikin on ihan siedettävää.
Kyllä meidänlaisillekin on käyttöä. Uskon ma.
Tonttulakki ja lumisade sopivat kuvaan. Juu, eilen oli viivettä tekstin ilmestymisessä, murisin jo. Hyvää viikonvaihdetta, palatkaamme maanantaina asiaan!
No voi herrijee!
***
"Syvän ja herpaantumattoman tunteen vallassa muistelin häntä, jonka olin omistanut vain yhden kerran, ja joka siten oli omistanut myös minut.
En voinut ilman kyyneliä asettaa kättäni hänen hautakivelleen, sillä Saatanan petos tunki kieleeni ja tunsin, miten olin häntä pettänyt!"
r a.a.r
Vaihdetta myös Kaktukselaan.
Itkeksää ny Rauski. No voi herrijee!
Kas mikä yhteensatsumas. Eilen iski älytön ahistus, tässäkö tämä peli on pelattu ja kaikki valmistautuminen kuihtuu hukkaan kuin vesitippa Saharan autiomaassa. Siinä sitä huomaa kuinka tärkeä on se luottamus ja me henki, kun toinen on poissa, kun palapelin viimeinen pala puuttuu. Ja se, että löytyykö korvaava tilalle ja löytyykö yhteinen nuotti pilliin heti. Oli meinaa pelaajauupelo illan turnauksessa. :/
Kas mikä satsumas! Mitäs peliä minun olisi pitänyt pelata? Tai pelasinko minä jotain?
Parempi puolisko kun näki tuon lumisateen eilen illalla, niin totesipa hän, että pahaksipa on päässyt Mean hilseongelma. :}}
Minä joudun lähtemään silloin, kun haluaisin jäädä. Ja jäämään silloin, kun haluaisin lähteä. Yhtä paradoksia tämä ihmisen elämä.
Onneksi piirsit mulle hatun. Miltä ollenkaan näyttäisi, jos sitä ei olisi. tai eihän se miltään näyttäisi, kun ei mitään näkyisi.
Sitäpä sitä, paradoksia. Ja siitä pitäisi huumoria repiä. Ei se onnistu aina, ei.
Hö, vai hilsettä. Kaunista täällä on!
Emäntä itse se taisi jo livahtaa viikonlopun viettoon, kun ei näytä mitään enää sanovan, joten näin hilseentekijänä uskaltaudun hänen puolestaan kiittämään Saaraa. Kiva, jos kelpaa ja silmä lepää. :}}
Jopa minä voisin pitää lumesta, kun katson tuota kuvaa. Kaunis.
Ihana kirjoitus viikonloppuun. Kiitos.
Venus on nykykoulukunnan tyttöjä: pipa päässä mutta selkä vilkkuu paljaana pakkasessa. Onneksi sen iho on kestävämpää laatua kuin meillä muilla.
Niin.
Olen seurannut noita kuvan lumihiutaleita ja tuntuu että toisin kuin oikeassa elämässä, osa niistä on samanlaisia. Itseasiassa olen löytänyt 326 eri kuviota. Onhan se kuitenkin oikeamman tuntuista kuin TV:n styrox-hiutaleet jotka eivät sula edes huoneenlämmössä.
Toisaalta kun sanotaan että kaikki lumikiteet ovat erilaisia niin kuka sen on kattavasti vertaillut?
Voihan olla että viime vuonna Äetsässä ollut lumihiutale sataa tänä vuonna Kanadaan. -Tai ei sama mutta samoilla geeneillä varustettu ja samanmoinen. Tai voi se olla ihan samakin.
Mahtaa sillä Kanadaan sataneella hiutaleella olla jutusteltavaa vuoden tapahtumistaan perillä Kanadassa kavereilleen. Ensiksi se kertoo Äetsäläisestä pojasta joka teki hänestä lumipallonsa osan. Senjälkeen tapahtui paljonkin, muunmuassa hän oli tilsana vanhan mamman kengässä. Hangattiin osuuskaupan rappuralliin ja keväällä hän suli ja haihtui atmosfääriin. Siellä sadettiin välillä alas Korsikassakin ja sitten taas haihduttiin, kunnes joskus päätettiin kiteytyä uudestaan. Sadanpahan tuonne Toronton nurkille, päätti hiutalerassu ja tuli alas että ropsahti. Ja ihan samannäköisenä kuin äetsässäkin.
Saaralle, Susulle ja Pauliinalle kiitokset. Ja Noonelle tietenkin ja myös siitä, etttä vähän katsoi täällä perään, kun emäntä karkasi kesken päivän velvoitteita illan vilvoitteisiin. Vaikka ihoni onkin marmoria, palelen herkästi [tai ehkä juuri siksi] ja siksi pipo on hyvä valinta. Tosin trendipelle kun olen en sitä voi pitää asiallisen lämmittävästi, vaan hiven koketeerausta on havaittavissa.
Hiutaleesta syntyi niin pitkä tarina, että siirränkin sen tuonne ylemmäs. Hetkinen.