Pieniä merkityksellisiä hetkiä
Kyllä minä sen golfpallon heti tunnistin; juuri sen kohdalta käännytään vasemmalle, jos tullaan Kaupungista päin. Sitä pikkutietä sitten viisi kilometriä ja tien päässä on pieni valkoinen mökki, minun mummolani. Siinä vesitornin lähellä on osuuskauppa, jossa kävin mummon kanssa järven ympäri kinttupolkua voita ja kananmunia myymässä. Kaupungista Osuuskauppalaan tultiin alkukesästä junalla ja halusin aina matkalle eväät, vihreätä limsaa ja vesirinkelin. Eväiden syöminen piti aloittaa heti Kaupungista lähdettyä, muuten ei olisi ehtinyt. Asemilla tuoksui junatervalta, joka kuumina päivinä toi Osuuskauppalassa mieleen kaupungin ja Kaupungissa Osuuskauppalan ja aina teki mieli jonnekin, jossa ei juuri silloin ollut. Minut ja veljeni rahdattiin mummolaan koko kesäksi. Isä ja äiti tulivat viikonlopuiksi junalla sitten Osuuskauppalaan, josta soittivat veneellä hakemaan ja sitten soudettiin vaarin tervaveneellä vastaan. Koko tulopäivä oli vatkattu sokerikakkutaikinaa savikulhossa ja saatu monta ylimääräistä munaa taikinaan, jotta sitä riitti syödä. Vieläkin teen itselleni kakkutaikinaa, kun tekee mieli lohtua. En koskaan paista niitä kakuiksi. Joulupiparitkin syön taikinana.
Mummolassa joulupiparit olivat valkoisia ja paksuja ja siellä oli jouluna aina hanget niin korkeat, että minusta näkyi vain hatun tupsu, kun pellolta katsoi. Mummolan joulukinkku oli aina parempaa kuin kotikinkku vaikka ne olivat saman sian jalat mutta mummolan isossa uunissa se paistui koko yön ja siitä tuli niin mureaa, että siitä saattoi salaa nyppiä lihasuikaleita. Isomummo ja vaari söivät aina kinkun väärin päin, kun ei siellä irrotettu nahkaa vaan kinkku käännettiin kamarapuoli alaspäin tarjolle.
Eilinen presidenttiehdokkaiden televisiotentti mahtoi ehdokkaista itsestäänkin tuntua turhalta jorisemiselta. En tiedä, voiko sellaista kehtaamista edes ihailla. Ihan niin kuin olisi yhtään mitään väliä tai että tässä vaiheessa heidän esiintymisensä tai sanomansa suuntaan tai toiseen vaikuttaisivat tuon taivaallista. Todelliset kansan valinnan vaikuttimet ovat ihan toisaalla ja pieniä asioita, joihin ei vaikuteta jankkaamalla maailmoja syleilevän turvallisuuspolitiikan kysymyksistä. Kansan ääni kuului eräänä perjantai-iltana baarissa, jossa miesporukan poliittinen mielipide kiteytyi ison tuopin takaa: "Minä en rumaa vanhaa ämmää äänestä".
Joskus asiat ovat parhaita ihan vaan taikinana ja joskus taas ylikypsinä: turha valmistelu ja hienostelu ei ole autuaaksi tekevää. Elämä on pieniä onnellisia hetkiä, joiden merkityksen voi tehdä ihan itse. [Joulukalenterin tekijät esittelyssä.]
Jälkipuheet
Niin.
Ei ehkä olisi saanut mainita jättigolfpallosta. Minun vanhojen muisteluni tarttuu sinuun kuin lentävä kalakukko, -vai oliko se keuhkotauti. Maisema on kesällä juuri sellainen että voin kuvitella ratapölkkyjen tervan tuoksun ja hiekan. Hiekkaa kaikkialla. Salpausselän puolivälin jälkeistä loppupäätä joka jatkuu aina Ruokolahdelle asti. Siinä on hyvä Korian pioneerien kaivaa poteroitaan ja muistella esi-isiensä salpalinjaa. Siviilit vain katsoo kaihoissaan kuinka herkulliset sienet kasvaa ja mätänee piloille laajan piikkilanka-alueen sisällä.
Tyhmiä kysymyksenasetteluja pressaehdokkaille moraalikysymyksistä, niidenkö vastausten perusteella pitäisi tehdä johtopäätöksiä heidän elämänarvoistaan? Kumpaa löisit mieluimmin jos pakko olisi lyödä, sikaa vai koiraa? Samaa luokkaa kuin Arto Nybergin : Vastaa yhdellä sanalla jokaiseen asiaan kun luettelen sinulle jonossa. -kaurapuuro, kissa, suku, yhteistyö? Jokainen vastaa mitä sattuu, mutta eri päivinä vastaisi aivan eri tavalla.
Kirjastoihmiset ovat erityisiä pienpalkkaisia hatunnoston arvoisia ihmsiä. Hämeenlinnan kirjasto teki aikoinaan mainion linkkikirjaston ja mitä muuta kaikkea tämä uuras joukko onkaan saaut aikaan.
Mummolan lähellä oli tosiaan hiekkakuoppa, jonne ei saanut mennä leikkimään ja juuri siksi sinne mentiin. Oli kiva huosta sitä alas ja kokeilla, kuinka pitkälle pääsi kaatumatta nenälleen. Ei kovin pitkälle.
Sian ja koiran välillä valitseminen on kuin vastaisi kyllä tai ei kysymykseen: "Joko olet lakannut lyömästä puolisoasi?"
Kalenterin tekijöitä katsoessa viimeistään karissee silmistä suomut, joissa kiiltoilee kirjaston tädeistä harmaavillatakkinen kuva hyssyttelevinä kumaraisina nutturapäinä. Syytä ainakin olisi.
mummuissa ja mummuloissa on taikaa. Vaareista en oikein tiedä, koska niistä on vähän kokemuksia. Aikanaan itsekin halusin mummuksi, vain ja ainoastaan. En siis äidiksi ollenkaan. Heli Laaksonen kirjoitti viehkeän runon "Mummuks tahtomine". Runoa tehdessään hänellä oli saman suuntaisia kummallisia ajatuksia äitiyden skippaamisesta. En sitä runoa ulkoa muista, mutta jos kiinnostaa, niin "Raparperi syrän" teoksesta se löytyy. Ihanan tunnelmallinen kirjoitus, mea.
Pienet ja merkitykselliset hetket on niitä, jotka kantavat elämässä kaikkina aikoina.
Sen sijaan nämä television vaalitentit ovat olleet jo pitempään sellaisia, joissa keskustelu on käynyt kiivaana onnistuen välttämään tärkeät arkiset kysymykset. Viime aikoinahan k.o. lajissa on otettu meilläkin käyttöön kaksinaismoralismi, eli jos joltakin löytyy parkkisakko, vieraissakäynti tai jotain muuta aika epäolennaista, alkaa julmettu ajojahti.
Niinpä jätin tv:n katsomatta. Lueskelin ja silitin kissaa.
Mummuks tahtomine
Tule viäl semne aamu,
ko mää herä ilman kello oikke aikasi,
keitän ittelän kaffet, polje Monarki kans kaupunkil,
ole oven taka vartomas ko L. Lehtose Leninkiliikke
myyjäfrouva tule töihi, päästä munt sisäl,
autta valikoittema heijä suurimma,
vaaliampunaisimma pualpunttisimma aluhousu,
Aurjoefärisek kunnollise tukisuka
ja merinovillaep polvelämmittime,
naapurkaupast peessik kenkä
ja paffilaatikoruskia poplari.
Mää haise eukalyptukselt,
viäm pal tila takapenkil,
hymyilen ko suamempystykorva,
mut kiältäyryn kaikest,
sano: emmää muist,
emmää jaks,
emmää ol ikä ennenkä
ko mää olen tottunu juur näi.
Enkä meina pualtvuassatta orotta.
- Heli Laaksonen, Raparperisyrän s. 21
Aurajoen värisiä tukisukkia sanotaan täällä Aholaidan värisiksi. Jokainen manselainen tietää, miksi. Hieno runo, kiitos penni.
Sivustakatselijassa on selkeitä vaarin aineksia: kissan silittäminen pöhöpuhumisen katsomisen sijaan on hieno vaarimainen valinta.
Kiitos, mea.
Kyl mää voi joskus uutissi katto, mut em mää semmotti resitenttiehrokkaist välit yhtikä. Ei se tee mulle suve eik talve mitä semmose äijä ja ämmäp puhuva. Tuolle merial ne ei kuitenkka mittä saa.
Kat o kuiteski ain ystäväline.
Olin myös kesätyttönä mummulassa. Osuuskaupasta halusin aina greippilimsaa ja Kantolan paksuja pipareita. Mummu ja pappa kasvattivat lampaita.. Kylä oli täynnä serkkuja ja äidin sukulaisia. Siellä viiletettiin pitkin peltoja.
Voih! Sivustakatselija on kielialueelta, joka vie jalat minulta alta. Voisin kuunnella tuota viikon kyllästymättä. Kyllä kat o ystäväline. Mut kyl o koiraki.
Kaktus, poistin paksoiskommentin, ilmeisesti tietokanta vain viivytteli jostain syystä. Greippilimsa oli minun mielestä aikuisten limsaa. Munnolla oli aitassa aina sekakori, jossa oli kaikkea. Ananas oli ehdoton suosikkini, greippi aikuista, keltainen jaffa liian tavallista ja punainen jaffa meni paremman loppuessa. Sitruuna oli ananaksen jälkeen parasta. Ja silloin oli tietenkin aina lämmintä ja aurinkoista, koskaan ei satanut. Oikeasti en muista yhtään sadetta. Jokunen ukkonen. Ja joulusian nimi oli Jomi. Joka vuosi. Koska se oli maalattu sikalan oveen sinisellä maalilla. Veli sen kirjoitti tikkukirjaimin. Joulukinkku on minulle Jomi aina vaan. Silloin tosin en voinut Jomia syödä kuin vasta helmikuussa kyljyksiä.
Mahottoman hienosti kirjoitettu.
Varsinkin tuo "Asemilla tuoksui junatervalta, joka kuumina päivinä toi Osuuskauppalassa mieleen kaupungin ja Kaupungissa Osuuskauppalan ja aina teki mieli jonnekin, jossa ei juuri silloin ollut. " vei jalat alta.
Kiitos
Kiitos itsellesi. Tuntuu hyvältä, että joku löytää juuri sen, jonka ympärille kaikki muu huttuuntuu. Sen helmen sieltä simpukan sisältä. Sen, joka kertoo kaiken olennaisen kirjoittajasta.
kauhiast kiitoksi mea, ko kirjotis runo auk. Mu kaik kirja ova viäl paffilaatikos muuto jäljilt, enkä ol päässy niit lukema. Vähä ikävä o niit suasikki kirjoi, niinko nua runokirja ja Pikku Prinssi. Omaa laiskuut se tiätyste o, ku ei ol saanu niit purettu. Mut sillail se maailma maka ko sen peta. Koti-ikävä ne kyl helpottava.
Mut anneta niitte ehrokkaire pauhat rauhas ja vaihreta me kanava ja silitetä katti.
Hianot joulukoristukset, mea, totta maar.
ai niin, hiuksen hienot erot paljastavat, että minä ja sivustakatselija emme ole aivan naapureita. Tietysti hämäläisetä höpinä kuullostaa aivan samalta - naurettavalta ; ) Mutta se on mahdottoman mukavaa, jos omalla murteellaan saa ihmiset hyväntuuliseksi.
Ajattelin heti, että penni ja sivustakatselija ovatkin näemmä naapuruksia mutta ei sitten näemmä. Hämäläisesti kuulostaa samalta mutta ei naurettavalta. Se kuulostaa ihanan leppoisalta, katin silittämiseltä, piparin tuoksulta ja kodikkaalta, hymyileväiseltä ja ystävälliseltä. Siltä, että sitä kuuntelisin mieluusti aina. Se saa hyvälle tuulelle, hymyilemään mutta ei siksi, että se naurattaisi vaan siksi, että tuota kieltä ei voi puhua naama norsunmutrulla.