Elämän koulussa on joskus sellaista, että muinainen tukkaa pöllyttänyt ja karttakepillä käsille näpäytellyt ankara kansakoulunopettajakin tuntuu lempeältä.

Mutta jos sieltä eilisestä ja toissapäivästäkin ottaa mukaan sen, mitä on oppinut, on täysin mahdollista elää kohtuullisen tasapainoisesti ja tyytyväisenä.

Nyt kun muistutit, niin enhän ole antanut anteeksi sille opettajalle, joka löi minua karttakepillä sormille, kun satuin nauramaan juuri silloin, kun hän tuli luokkaan ja hän luuli, että nauran hänelle. Suivaannuin niin, että muutin takariviin istumaan enkä koskaan enää puhunut hänelle mitään. Sain hänen aineestaan kympin todistukseen.

Useita vuosia myöhemmin ollessani jo opiskelemassa näin hänet junassa ja hän pyysi anteeksi käytöstään. Minä en antanut. Ehkä jo nyt. Opinkohan mitään siitä? Että opettaja on ihminen? Että anteeksi antaminen on joillekin tärkeätä? Miksi juuri hänelle en sitten sitä iloa suonut?

Kauhean pitkän koulun joutuu käymään saavuttaakseen kohtuullisen tasapainon. Kohtuuttoman pitkän.

Oi aamujeni auer, iltojeni ilo, mea. Asiaan, oli noviisi ja tosi keltanokka ekalla ns. kunnon työpaikallani. Nainen pyysi minua sijaisekseen, oli tosi teerevä sihteerikkö. Ja mitä löysin pöytäalustan alta: muistiinpanot työskentelystäni, minuutilleen, poislähdöt, lehden lukemiset, syömiset, kahvitauot.. Sen mukaan vaikutti, etten tee työtä. Ensin vimmastuin, sitten lauhduin. Mikä on ihminen, jolla on aikaa moiseen? Kyttä suoraan sanottuna.

Palasipa mieleen elävänä. Eläkkeellä on kyseinen rouva nyt. Moikkaan kyllä, en kanna kaunaa. Muistan toki!

Kauhean pitkä se koulu toisilla on. Ja sitten tulee kademieli, kun jotkut ainakin näyttävät pääsevän vähän vähemmällä. Tai olisiko niillä erilainen opintosuunnitelma.

Herkkä ja luova ihminen käy pidemmän koulutuksen tässä asiassa. Moni kurssi, jonka ajatteli suorittavansa menee niin, ettei siitä saa edes approbaturia tehtyä. Siinä sitä tyyneyttä ja myös itselleen anteeksi antamista sitten tarvitaankin.

Täällä sivussa tyytyväistymisprosessi on käynnissä, jotain on opittu, jokin hiertää vielä. Ounastelen, että täydellistä harmonian tilaa ei taida tulla, mutta jospa dissonanssit saisi purettua kohtuullisessa ajassa konsonanssiksi.

Niin.

Ihminen ei ole pienellä muistitikulla varustettu kone. Uusi tieto ei kirjoittaudu vanhan päälle, vaan kovalevyä hankitaan joka hetki lisää. Tieto kylläkin pakkautuu, joten joskus sitä joutuu pinnistelemään, vähäpätöisemmän tiedon löytääkseen.

Ikävät asiat ja loukkaukset ovat aina siinä pinon päällimmäisenä kuitenkin. Pahinta on jos puhutaan pahaa tai annetaan väärää tietoa selän takana. Väärää tietoa ei voi oikaista kun virallisesti ei ole siitä tietoinenkaan.

Äitini oli miniänä anoppinsa talossa ja kuunteli aina oven raosta kun anoppi puhui hänestä pahaa aikuisille lapsilleen. Kiukkua puhisten hän kuunteli ja pahoitti mielensä, parempi olisi ollut olla kuuntelematta joutavia.

Kaktus joutui samalle oppisopimuskurssille kuin minä. Sitä jotenkin untuvikkona ajattelee, että työssäkäyvät ovat aikuisia ja niin niihin suhtautuu. Mutta eipä aina, joillain on tarve astua untuvikkoja kantapäänsä alla liiskaksi.

Sivustalla on tehty sama huomio kuin täällä: tuntuu jotkut pääsevän elämässä helpommalla kuin toiset. Tasitaankohan näitä asioita jotenkin sitten siellä maalissa, saako pidemmät kurssit käynyt hyvitystä ja alennusta. Miksi se kaikkein huolettomimmin elämään ja kanssatallaajiin suhtautuva tuntuu aina pääsevän portista juuri ennen kuin se sulkeutuu. Varmaan pääsee sieltä viimeisestäkin portista.

Murphy, mitä luulet: onko parempi tietää itsestään liikkuvat pahat puheet vai olla tietämätön mutta epäillä aina hiljaisuuden laskeutuessa, kun tulee paikalle. Kun tietää, voi oikoa mutta uskooko kukaan. Jos ei tiedä, niin voi tuudittautua tietämättömyyden suloiseen keinuun. En osaisi itse valita.

Osani olen kolhuista ja kovasta onnesta saanut minäkin. Eri asia sitten on, olenko kompuroinneistani mitään oppinut. Ehkä sentään sen, että jos mielii välttyä turhilta päähänpotkimisilta ja selkäänpuukotuksilta, ei kovin sinisilmäisesti ja luottavaisesti kannata suhtautua kuin koiriin ja viherkasveihin.

Anteeksi olen oppinut pyytämään ja antamaan. Aina se antaminen ei välttämättä ole hirveän helppoa, mutta yritän silti. Sillä mikään ei ole niin julmaa kuin se, että joku ei anna anteeksi. Koskaan.

Ai. Sattui. Osaat asiasi eli kirjoittaa. Edelleen olen olen sitä mieltä, että pää tulee vetävän käteen.

Tuo luottamisjuttu on niin tosi. Paitsi, että viherkasvitkin kuolee. Surullista on, ettei uskalla luottaa oikein kehenkään, kun on siipeensä saanut. Ja siinä sitten luotettavatkin ihmiset saavat filtteröityä suhtautumista jonkin aikaa.

Anteeksi antaminen on vaikeampaa kuin pyytäminen. Joskus antaminen on mahdotonta mutta aika hoitaa haavoja niin, ettei sitä arpea tunne kuin raaputettaessa. Minä annan anteeksi ihan siksi, että en jaksa kantaa kaikkea mielen päällä. tai ainakin olen antavinani, en tiedä, annako lopullisesti kuitenkaan.

Tuleeko pää aina vetävän käteen? Jos jättää vetämisen kesken, ei hoida asiaa loppuun, jättää päät ilmaan? Ei tohdi, ei uskalla, ei viitsi? Vain tunnolliset ja kiltit ja kuuliaiset vetävät loppuun, muut jättävät leikit sikseen. Liian kiltti ja kunnollinen ihminen kärsii aina.

Elämä on parasta silloin kun hampaankoloon antaa jäädä jotain. Anteeksi saa antaa muttei koskaan unohtaa. Klishee, mutta paikkansapitävä niinkuin sisärengas papan nopsassa. Helpottaa kummasti myös jos uskaltaa luottaa sokeastikin aina uusiin. Ei siihen kuole, vaikka menisi metsään jälleen. Eipä ainakaan ole ollut sitten itsestä kiinni. Kokemus kyllä estää täydellisen ryvetyksen jos sokeaa harhautetaan, mutta ennakko-pelkäämisestä täytyy päästä pois. Siinä sellainen ohjenuoriainen, joka näyttää todellakin toimivan, vaikka elämä olisi ollut yhtä mustaa komediaa tai manaajaa tai mitä vaan...

Kun osaisikin ottaa asiat hulvattomasti. Toteaisi esimerkiksi rakkaudessa pettymisen jälkeen että p----n möivät, hui hai ja jatkaisi elämäänsä. Mutta tuo ominaisuus taitaa olla DNA:han kirjoitettu, minun dna:hani sitä ei ole kirjoitettu.
Jollain tapaa ihailen niitä, jotka ottavat esim. rakkauselämän vastoinkäymiset ja pettymykset yllä kuvaamallani tavalla, vaan eipä tuo itseltä ole onnistunut. Toisilla on herkempi sisikunta kuin toisilla.

On joidenkin ihmisten kroppa sillä tavalla rakennettu, että kolhut kerrostavat kuorta pintaan ja mitä enemmän kuorta, sitä enemmän ryvettymästä varoo. Kun ei sieltä savesta jaksa loputtomiin nousta. Mutta muuten hyvä nyöriäinen, jos unohtaa, ei opi ja anteeksi on hyvä antaa.

Sivustasta on turha ihailla niitä, jotka ottavat rakkausvastoinkäymiset kepeästi. Ehkä niissä kepeissä on vaan ollut myös kepeät rakkaudetkin. Kyllä ison rakkauden haaksirikko jättää ison hylyn ja paljon öljyä, joka likaa rannat.

Jotkut ovat teflonia, toisiin asiat tarttuvat.


Sen kun keksisikin miten voisi olla tarpeeksi siltä väliltä. Tämä taitaisi kaivata tukiopetusta tämäntapaisista elämänkouluista.

tekisi mieleni sanoa jotain hurjan kannustavaa, mutta en löydä sanoja. Viha on hirveän kuluttavaa, se vie kaiken energian, eikä pääse eteen päin. Jos pystyy antamaan anteeksi, niin se on suuri voimavara. Unohtaa ei tarvitse, mutta onneksi aika tekee tehtävänsä, joskus aiemmin, joskus myöhemmin - toivottavasti. On myös raskasta olla vihan kohteena.

Ovatko ne selkäänpuukottajat ihmisiä vai pahan ruumiillistumia, mietin usein.

Jos ne ovat ihmisiä, toimisikohan semmoinen taktikka, että menisi kahden kesken juttelemaan ja sanoisi: "Olen loukkaantunut siitä, että sain tietää sinun pitävän päiväkirjaa menoistani." (vert. Kaktuksen esimerkki)
Jos kysyisi, ilman vihaa äänessään, "Miksi teit niin?" niin mitähän se toinen vastaisi?

Antautuisiko vai pysyisikö kovana? Myöntäisikö rehdisti tehneensä kuprun, vai räpsyttelisikö vain silmiään mukanolona ja mielessään odottaisi vain kahvituntia: "kunhan tytöt saa tän kuulla!"

Jos ne puukottajat ovat pahan turmelemia, taitavat tulkita ystävällisen lauseenkin ("Teit ilkeästi, mutta annan anteeksi") niin, että tuossa se tuokin luulee olevansa pyhimys.

Elä tässä sitten näitten kanssa.

Valitettavasti, Valpuri, sitä teflonia taitaa tarttua maailmalta sitä sakeammin mitä enemmin sieltä tukiopetusta hakee. Mutta teflonille on tyypillistä, että se kuluu, lähtee liuskoina pois ja jättää arkoja paikkoja esiin. Ja lopussa ollaan taas kuin alussa, herkkiä ja höntyväisiä.

Vihaaminen on kuin suklaapuikon syömistä: ensin järsii isoja suklaapaloja ja ne maistuvat rapeilta ja hyviltä ja raikkailta ja kylmän ihanilta, sitten sisusta alkaa sulaa ja sitä maiskuttelee nautiskellen mutta aika pian se alkaa maistua siltä samalta ja lopulta sulaa vetiseksi. Ja putoaa syliin jättäen tahran, jota ei saa pesussa pois. Se tahra on siinä muistona aina. Kiitos penni.

Työpaikan selkäänpuukottajia en ymmärrä. En puukottajia yleensäkään mutta mikä lie motiivina työpaikalla, jossa puukottamisesta ei mitään hyödy. Oikeastiko on olemassa ihmisiä, jotka saavat kiksejä, kun pystyvät jotakuta haavoittamaan. Syitä kysyttäessä eivät luultavasti edes itse osaa sitä selittää. Osa ei varmaan edes tiedä itseään puukottajaksi.

Noh, ei tarvitse olla teflon, että voi jatkaa elämäänsä elämääsuurempaa olleen rakkauden jälkeen. Kaivata ja rakastaakin voi, vaikka ei unohda mutta antaa silti anteeksi. Aikamoinen yhtälö, mutta ehkä se sitten on sellainen, minkä kanssa on vain tultava toimeen ja mikä tulee ajan (lue kolmekin vuotta lyhyt aika) kanssa ja minkä jälkeen on vasta valmis uuteen, vaikkakaan ei "uutena"...

Joskus pelkkä tietoisuus riittää, että rakkaus on. Joskus se on jopa paras ratkaisu. Ei kaikkea tarvitse omistaa. Rakkautta nyt ei varsinkaan voi omistaa.