« Poro on paras | Pääsivu| Eteenpäin »

Kasvunvaraa

Marleenan ja Jaryn innoittamana luistelumuistelu: Sain ensimmäiset ja ainoat kaukkarini toisella luokalla, kun olin luistellut veljen vanhoilla, kolmilla villasukilla täyteyillä hokkareilla koulun luistelukilpailun kirkkaimman alpakkalusikan voitokkaasti kotiin. Kaukkarit olivat hienointa, mitä tiesin. Tosin äiti tapansa mukaan osti niihin kasvunvaraa reilusti; 38-numeroiset olivat outo valinta jopa häneltä, kun sukuun ei ollut ketään yli 36-numeroista naisjalkaa kuunaan syntynyt. Voitokas urani luistelijana katkesi alkuunsa niihin liian isoihin luistimiin, sillä jalkaosa olisi vaatinut viidet villasukat mutta varsiosa näytti silloin nostokurjen tassulta ja sehän ei käynyt. Erityisesti se ei käynyt rusettiluistelussa, jonkalaiseen yhden kerran osallistuin nilkat apua huutaen, välillä nilkkojani hangessa lepuutellen. Kun sain vihdoin näköpiiriini rusettiani vastaavan poikanumeron, tein sulavan yksöissalkowin tulpilla ja flipillä ja potkin itseni tarmokkaasti ja tyylikkäästi pukukoppiin. Se siitä lajista.

Pitelin niitä luistimia kädessäni erittäin useita henkisiä ja fyysisiä muuttoja tehdessäni, mietin mitä niilläkään enää tekisin ja pakkasin ne aina kuitenkin mukaan laatikkoon, jonne tulivat "joskus saattaa tarvita" -tavarat. Toistaiseksi viimeisessä muutossani jokunen vuosi sitten ihailin lähes käyttämättömiä luistimiani ja kuvittelin ohikiitävän hetken kokeilevani vielä kerran, miltä tuntuisi tehdä kahdeksikko, sirkata takaperin ja hypätä yhden jalan piruetti toista jalkaa hienosti ojentaen. Vain hetken, sillä jalkani ovat edelleen vasta 35-numeroiset. Oletin, että eivät enää siitä kasva, joten annoin luistimet sydän verensekaista kyyneltä tihkuen muuttomiehen tyttärelle.

Kaikkihan tietävät, milloin näkee eniten onnellisia pareja, iloisia perheitä, terveitä ja hyvinvoivia työssäkäyviä, nauravia ja juoksevia, urheilevia ja hymyileviä ihmisiä. Silloin, kun olet onneton, yksinäinen, hyljätty, työtön, sairas, liikuntakyvytön tai masentunut. Jospa muistaisin ensi vuonnakin katsoa hyviä asioita silmiin silloin, kun ne ovat vielä läsnä, enkä vasta silloin, kun olen ne jo menettänyt. Kunpa muistaisin helliä, arvostaa ja antaa rakkautta vielä, kun siihen on mahdollisuus. Poisluisteleminen ja käyttökelvottomiksi osoittautuneista asioista turha kiinnipitäminen ovat elämäni ongelma. Tai olivat. Vähitellen olen oppinut tulemaan kohti ja luopumaan heti, kun huomaan luopumisen ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi ja keskittämään tarmoni olevaan, haikailematta tulevaa tai surematta menneitä. Kasvunvaraa on silti. Ensi vuonna lupaan yrittää kasvaa muutaman sentin.

Koskaanhan ei voi tietää, milloin taivas putoaa niskaan. Vaikka onnettomuus ei koskisi juuri nyt minua, se saattaa kohdata ensi vuonna tai sitä seuraavana. Tai se saattaa kohdata jonkun läheisen. Miltä sitten tuntuisi, jos vaikka syöpäsairaana ei enää saisi kipulääkettä? Ei siksi, etteikö lääkettä olisi, ei siksi, etteikö sitä haluttaisi antaa vaan siksi, että potilaalla ei ole siihen varaa. Ensi vuonna näin tulee käymään. Kasvunvaraa on vielä ajattelussa monella muullakin kuin minulla.

Kiitos teille kaikille lukijoille kasvattamisestani. En ole vielä valmis, joten jatkukoon yhteistyömme.

Jälkipuheet

Hui. Onneksi ei sentään hiihtomuistoja :) niistä tulisi jo kylmät väreet. Mutta tuo lääkitysjupakka: MITÄ ihmettä :O

Hiihtomuistoja! Niitä olisi enemmän mutta olkoot nyt tämän kerran.

Tuo lääkejuttu on tosiaan aika uskomaton. Uskomatonta on myös se, että siitä ei kuule missään puhuttavan. Eihän nyt kai vain ajatella, että ihmisellä ei ole enää väliä silloin, kun ihmisestä ei kuntoudu työkykyistä? Eihän? Valitettavasti vain taitaa niin olla. Ja niinkin, että ryhmä on pieni ja äänetön.

Niin.

Luistelu näyttää kivalta vielä nytkin kun sitä kaukalon reunalta katselee.

Eräänä vuonna ostin jopa itselleni uudet luistimet ja aloitin luisteluharrastuksen vuosikymmenien tauon jälkeen.


Luistimethan ovat halpoja ja muuta ei tarvita.


Yllättävän tylsää kaukaloa kiertää ja nilkat tulee kipeäksi. Ollapa Hollannissa ja päästä luistelemaan pitkin kanavaverkostoa. Tuttava harrastaa kotosuomessakin retkiluistelua meren jäällä, vamasti hienoa mutta lyhyt harrastuskausi. Mukana pitää olla muovipussissa kuivat vaatteet ja kun joku mulahtaa niin hän strippaa kaikkien nähden kuivat päällensä.


Nyt sinä jo kiität kasvamisestasi, vaikka taannoin lampunvaihdon vaikeutta tuskailit. Sellaista se elämä on, -holjaa.

Retkiluistelijat ne vasta onkin holjan näköistä porukkaa. Tyylikästä menoa keppi kädessä. Olen vaan enemmästi ihmetelllyt, että siellä merelläkö on sellaiset lumettomat jääkelit. Ei vaan meillä täällä sisämaassa. Kerran penskana muistan mummolan jään olleen niin kirkasta, että näkyi pohja läpi. Muulloin se oli joko puolimetrisen lumen alla tai lumet aurattuna röpöläistä luistelukelvotonta peltoa.

Kyllä minäkin alkaisin heti retkiluistelijaksi, jos pääsisin Hollantiin sitä harrastamaan.

Hassu sana muuten tuo "harrastaminen". Kun jotain tekee hartaana, niin sekö on harrastamista.

Hartaana? Mikä se harras mahtaa olla? Sinä, joka kaiken tiedät.

Niin.

Pani ihan miettimään hartaasti.

Ollapa nimenä Mr. Harras Kyttä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Harras_Kytt%C3%A4.


Harras Kyttä. -varsinainen intensiivinen nuuskija

Mutta harrastaminen on sanalyhennös hartaasta -minenmistamisesta.
Se voi olla uimista, juoksemista tai mitä tahansa jossa on minen pääte.

Golffaaminenkin käy ja niin moni muu juttu. Jos on Juoksija ammatiltaan, ei ole enään harrastelija minenmoinenkaan.


Jos joku on jossain hieman huono, niin on harrastelija vain.


Entäs jos on hyvä harrastaja? Maailman paras?


Harus on sellainen tukivaijeri jolla mastot pysyvät pystyssä.
Se ei liity harrastamiseen mitenkään. Miten sanottaisiin englanniksi: pystytä masto haruksen avulla?


Harrastella harrastusta on siis huonohkosti tehdä jotakin minenmista? Kun on jo hyvä eikä siis harrastelija, ei enää harrasta sitä minenmista ja on sitten mikä? Hyväkäs?

Kun silloin kymmenisen vuotta sitten ostin ne uudet kaunot, tuntui hassulta laittaa ne jalkaan, kun oli tottunut varsistaan todella "letkuihin" luistimiin. Jalka istui liiankin hyvin tuettuna paikallaan.

No, eipä taida mun 42-numeroisista olla sulle apua :) Kukahan isokoipinen tarttis vähänkäytettyjä kaunoja?

Vielä muutama vuosi sitten meren jäällä oli helppo luistella kilometrikaupalla. Se on uskomattoman sileää se jää. Nyt ei uskalla, kun pulahtaisi avantoon saman tien. Hollannissa kuulemma ei enää voi kanavilla luistella, kun kasvihuonesää pitää nekin sulana kesät talvet.

Kiitos, Mea tästä vuodesta! Kasvetaan yhdessä ensikin vuonna, eikös vaan?

Minunkin ensimmäiset omat luistimeni olivat kokoa 38! Taisi olla äidellä sellainen tapa. Omani sain kolmannella luokalla kansakoulua ja jo oppikoulun viidenteen luokkaan mennessä niistä oli tullut sopivat.

Marleenan lailla ostin uudet luistimet joitain vuosia sitten ja tunsin, että puin kipsit jalkaan, kun varsi oli niin jäykkä! Kyllä minä joka vuosi jokusen kerran käyn luistelemassa. Nytkin olen melkein harkinnut lähtemistä, kun keittiön ikkunasta näkee lähimmälle luistinradalle.

Kimppakasvamisiin!

En tajua, miten naisihminen on onnistunut luistelemaan hokkareilla. Vaihdoin kerran naapurinpojan kanssa luikaimia, se halusi kokeilla kaukkareita ja minä hokkareita. Minulta murtui häntäluu, eikä se ole vieläkään parantunut, mitä siitä nyt on... kolmekymmentä vuotta. Sille pojalle ei kai käynyt kuinkaan. Tapausta ennen olin onnistunut repimään palkeenkielen uusiin Jameksiini kaukkareitten piikeillä. Ja ne farkut oli ostettu sentään lapsilisillä juuri edellisenä päivänä.

En tajua, miksi en vihaa luistelua.

Saisi varmaan se kasvu jo tyrehtyä täällä päässä, farkut kiristää. Kiitos itsellesi Marleena.

Nykyään voisikin jo taas kokeilla uudestaan luistelua, kun lähikenttä ei enää ole vain höntsääjien hallussa. Vaan mihin ne nilkat olisi siitä vahvistuneet. Tosin enää en varmaan tekisi kolmoisluzia paetakseni poikia. Ikä opettaa. Hah, meitäkö muka äitiä ja minua? Ei ikinä.

Auts, kiitos vaan Saara, muistin juuri, miksi vihaan valkoisia toppatakkeja. Ehdottomasti oli saatava sellainen, kun se sopi luistinten kanssa. Yllättäen se likaantui heti ja pesun jälkeen minulla oli takki, jossa oli vastakkain kaksi valkoista ruututikattua kangasta ja jokaisen ruudun keskellä pieni nytterö jotain epämääräistä möhnää. Vihaan valkoisia toppatakkeja.

Hyvää uutta vuotta!

Jos kommenttisi ei tule näkyviin, se on valitettavasti joutunut tahtomattani spämmifiltteriin ja sinne joutuneista en saa mitään ilmoitusta. Käyn mahdollisimman usein vapauttamassa siellä piileksivät. Olen pahoillani.



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa