Marleenan ja Jaryn innoittamana luistelumuistelu: Sain ensimmäiset ja ainoat kaukkarini toisella luokalla, kun olin luistellut veljen vanhoilla, kolmilla villasukilla täyteyillä hokkareilla koulun luistelukilpailun kirkkaimman alpakkalusikan voitokkaasti kotiin. Kaukkarit olivat hienointa, mitä tiesin. Tosin äiti tapansa mukaan osti niihin kasvunvaraa reilusti; 38-numeroiset olivat outo valinta jopa häneltä, kun sukuun ei ollut ketään yli 36-numeroista naisjalkaa kuunaan syntynyt. Voitokas urani luistelijana katkesi alkuunsa niihin liian isoihin luistimiin, sillä jalkaosa olisi vaatinut viidet villasukat mutta varsiosa näytti silloin nostokurjen tassulta ja sehän ei käynyt. Erityisesti se ei käynyt rusettiluistelussa, jonkalaiseen yhden kerran osallistuin nilkat apua huutaen, välillä nilkkojani hangessa lepuutellen. Kun sain vihdoin näköpiiriini rusettiani vastaavan poikanumeron, tein sulavan yksöissalkowin tulpilla ja flipillä ja potkin itseni tarmokkaasti ja tyylikkäästi pukukoppiin. Se siitä lajista.

Pitelin niitä luistimia kädessäni erittäin useita henkisiä ja fyysisiä muuttoja tehdessäni, mietin mitä niilläkään enää tekisin ja pakkasin ne aina kuitenkin mukaan laatikkoon, jonne tulivat "joskus saattaa tarvita" -tavarat. Toistaiseksi viimeisessä muutossani jokunen vuosi sitten ihailin lähes käyttämättömiä luistimiani ja kuvittelin ohikiitävän hetken kokeilevani vielä kerran, miltä tuntuisi tehdä kahdeksikko, sirkata takaperin ja hypätä yhden jalan piruetti toista jalkaa hienosti ojentaen. Vain hetken, sillä jalkani ovat edelleen vasta 35-numeroiset. Oletin, että eivät enää siitä kasva, joten annoin luistimet sydän verensekaista kyyneltä tihkuen muuttomiehen tyttärelle.

Kaikkihan tietävät, milloin näkee eniten onnellisia pareja, iloisia perheitä, terveitä ja hyvinvoivia työssäkäyviä, nauravia ja juoksevia, urheilevia ja hymyileviä ihmisiä. Silloin, kun olet onneton, yksinäinen, hyljätty, työtön, sairas, liikuntakyvytön tai masentunut. Jospa muistaisin ensi vuonnakin katsoa hyviä asioita silmiin silloin, kun ne ovat vielä läsnä, enkä vasta silloin, kun olen ne jo menettänyt. Kunpa muistaisin helliä, arvostaa ja antaa rakkautta vielä, kun siihen on mahdollisuus. Poisluisteleminen ja käyttökelvottomiksi osoittautuneista asioista turha kiinnipitäminen ovat elämäni ongelma. Tai olivat. Vähitellen olen oppinut tulemaan kohti ja luopumaan heti, kun huomaan luopumisen ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi ja keskittämään tarmoni olevaan, haikailematta tulevaa tai surematta menneitä. Kasvunvaraa on silti. Ensi vuonna lupaan yrittää kasvaa muutaman sentin.

Koskaanhan ei voi tietää, milloin taivas putoaa niskaan. Vaikka onnettomuus ei koskisi juuri nyt minua, se saattaa kohdata ensi vuonna tai sitä seuraavana. Tai se saattaa kohdata jonkun läheisen. Miltä sitten tuntuisi, jos vaikka syöpäsairaana ei enää saisi kipulääkettä? Ei siksi, etteikö lääkettä olisi, ei siksi, etteikö sitä haluttaisi antaa vaan siksi, että potilaalla ei ole siihen varaa. Ensi vuonna näin tulee käymään. Kasvunvaraa on vielä ajattelussa monella muullakin kuin minulla.

Kiitos teille kaikille lukijoille kasvattamisestani. En ole vielä valmis, joten jatkukoon yhteistyömme.

Kirjoitti: mea 09:52 | Jälkipuheet (11)

Elisa on ihan paras: laajakaistani on ollut kaiken päivää turvallaan ja kun ei se normikeinoin suostunut tokeentumaan, soitin lannistuneena lopulta tekniseen tukeen, josta kokemuksesta tiesin odottaa pitkähköä luurimusiikkisessiota. Iloisen reippaahko miesääni katkaisi harvakseltaan musiikin kuuntelun kertomalla, että vastaamme ihan pian. Kuunnellessa ehdin buutata kaikki vielä kerran ja varmuudeksi vielä 5 kertaa, syödä, pestä koneellisen pyykkiä, tyhjentää jääkaapin jouluruuista, laittaa herneet likoon ja kastella kukat. Modeemi vain jatkoi yksisilmäistä vilkutustaan. Reippaan tunnin luurinpitely kramppasi käsivarren ja puudutti korvan, joten oli jo pakko mennä sängylle pitkälleen lepuuttamaan silmiä ja kättä. Puolentoista tunnin kohdalla lähes peljäästyin, kun yhtäkkiä joku yli-iloinen tommi kysyi, että kuinka voisi auttaa. Kampesin itseni modeemin ääreen osatakseni kertoa, kuinka tommi voisi auttaa. Istujapala: juuri sillä siunaamalla ulkoa kuului raketin paukaus, lievä vihellys, säälittävä valojuona vaappui ikkunan takana vasten mustaa taivasta ja kaikki modeemin valot syttyivät. Ja yhteys syntyi.

Eilen vielä tuskailin, että saisi jo Elisa päivittää poromainoksensa. Mutta eipä mitä, porohan on ihan paras. Tekninen tuki hidas mutta tekninen. Erittäin.

Kirjoitti: mea 18:35 | Jälkipuheet (4)

Hengissä edelleen. Ehken hiukan kiikunkaakun, sillä olen vaalinut joulun alla alkanutta tautiani huolella. Se elää ja voi hyvin otettuaan pienen hengähdystauon ihan pyhimpien pyhien aikoihin vain jumittaakseen virkanaisen pois kustannuspaikalta. Taudeissa on hyvänä puolena kuitenkin se, ettei ole nälkä. Ei ollut joulunakaan, mikä taas on toisaalta huonompi juttu, sillä jääkaapissa on nyt aika paljon kaikenlaista biojätettä. Tapanina eivät enää maistuneet kinkut ja rosollit vieraallekaan, joka kysymykseen, mitä syötäisiin ja vaihtoehtojen ollessa kinkkua ja perunalaatikkoa tai kinkkua ja rosollia, vastasi vaisuhkosti, että kai sitä sitten.

Innottomuuden innoittamana katsahdin sitten uudemmalla silmällä varastojani ja oivalsin, että minullahan on kolmaskin vaihtoehto: mitäpä syntyisi, jos pakastimeen varastoitu rasiallinen kylmäsavulohta, kesällä maalta tuodut perunat, sillistä ylijäänyt sipuli, ylijäämäinen kermapurkki, jääkaapin pohjalta löytynyt tomaattipyrepurkki, maustelaatikon aarteistosta kaivetut tilli, kalaliemi, chilisoossi ja valkosipuli yhdistettäisiin. Lohikeitto kylmäsavulohesta? Vähän vaisuhkon näköinen sopan alku kyseli väriä ja pakastimesta löytyi Lidlin pikkuporkkana-herne-papu-pussi ja ajattelin, että jovain siitä oivan lisän teen. Kysyin Erityiseltä, että sopiiko lohikeittoon herneet ja pavut ja hän vastasi hetken emmittyään, että ei. "Ei munkaan mielestä", vastasin ja menin nyppimään sopasta herneet ja pavut pois. Pikkuporkkanat sen sijaan sopivat oivallisesti. Sopan toivottu täyteläisyys uupuili vielä hivelevää loppuhyväilyä ja muistin, että fariinisokeri. Se siitä vielä puuttui. Ja sitähän minulla taas oli vielä Irlannin kahvin jäljiltä, jota varten aattoiltana pehmitin kovettunutta sokeripaakkua mikrossa loiskaisemalla tilkan vettä pussiin, jonka pussin muistelin laittaneeni keittiön komeroon. Siellähän se. Ja sisältö somasti ruskeana sokeriliemenä jälkijättöisesti sulaneena pitkin hyllyä. Lusikallinen sokerisiirappia teki juuri sen kainatun pyöreyden sopalle. Soppa oli parempaa kuin hyvää.

Vaikka aika vaikeahan reseptiä on toteuttaa. Täytyy odottaa ensi jouluun ja täytyy muistaa hankkia liikaa taas kaikkea ja fariinisokeri pitää muistaa laittaa kovettumaan elokuussa ja pitää muistaa ostaa Lidlin vihannessekoitusta. Mutta ennen kaikkea; pitää löytää kävelukadulta taas se Kristiinankaupunkilainen kalastaja, joka myy minulle liikaa kylmäsavulohta. Kaksi 400 gramman rasiaa vain euron enemmän kuin yksi.

Kirjoitti: mea 17:24 | Jälkipuheet (7)

Tuleeko tänäkin tummana vuonna
pyhäiset pidot, ilta rauhan,
jolloin me tutkimme taivasta syvää,
itlemme hiljaa, haluamme hyvää,
katsomme lentoa lumen lauhan?

Aino Kallas 1915

Hyvää joulua.

Kirjoitti: mea 13:18 | Jälkipuheet (8)

Sinäkin jouluna kuusi koristeltiin aaton aattona, että joulu tuntuisi mahdollisimman pitkälle, äiti oli kaikki jouluvalmistelut tehnyt hyvissä ajoin, vain joulupullan leipominen jäi aattoaamuun. Aamulla isä lastasi meidät lapset pois jaloista Peugeottiin ja kuskasi torille, josta isä osti äidille hyasintin ja meille pienet Viipurin rinkelit. Niistä rinkeleistä äiti oli isälle vihainen, kun kerran pullaa oli kotonakin ja ruoka tulossa. Joulurauhan jälkeen menimme haudoille, silloin ei ollut vielä seitsemää kynttilää vietävänä, vain isän isä ja veli. Joka joulu isä kertoi heistä jonkun tarinan. Hautausmaalla oli valtavasti lunta ja varpaita palelsi.

Hautojen jälkeen menimme joulusaunaan isän kanssa, äiti valmisteli ateriaa ja tuli meidän jälkeemme. Sinä jouluna olin kuusivuotias, minulla oli viimeiset ajat käsillä, sillä en osannut sanoa ärrää ja minua oli yritetty houkutella ärrä-kelpoiseksi antamalla ymmärtää, että pukki mahdollisesti ei toisi lahjoja, jos en oppisi ennen kouluun menoa. Uhkailu oli ennen varsin käytetty ja toimiva kasvatusmenetelmä. Aattosaunassa isä sanoi, että "Katso, ikkunasta kurkistaa jo pukki". Juoksin ikkunaan ja näin vain mustaa mutta uskoin isää ja ajattelin, että nyt se pukki meni, kun en oppinut sitä ärrää. Kaiken voimani keskittäen sanoin: "Pukki taRRRRkisti, että osaan vaRRRRmasti sanoa äRRRRän." Voi sitä onnen tunnetta, voi ilon määrää. Silloin minulla oli vielä lempinimi, jossa karahti ärrä keskellä. Muistan vieläkin sen riemastuttavan tunteen, kun osasin laittaa kielen oikealla tavalla kitalakeen ja pärryyttää nimeäni ja miten kieli tärisi, kun toistin nimeäni ja ärrän ihmettä. Sinä jouluna sain lahjani.

Tänäkin jouluna saan ärrän joululahjaksi. Kaksin on joulusaunan orrellakin rattoisampaa.

Kirjoitti: mea 11:31 | Jälkipuheet (10)

Eilen aurinko oli zeniitissä 23.5° S leveyspiirillä Kauriin kääntöpiirillä mutta ehti myös paistaa työhuoneeni ikkunasta näkyviiin puihin. Tekee niin mitä ilmeisimmin tänäänkin mutta en ole sitä näkemässä, sillä olen kotona sairastamassa niin kuin kunnon ihmisen pitääkin. Jos ei osu kipu viikonloppuun tai lomaan, osuu se juhlapyhiksi. Sopikin taltioida tuo metsämaisema, sillä sitä ei kohta enää ole: tilalle rakennetaan kahdeksaan kerrokseen toimistoja. Ihan parkkipaikan reunaan, ikään kuin tilaa ei olisi määrättömiin metsään päin.

Mutta jäähän parkkipaikka väliimme, riittäähän sielläkin hämmmästeltävää. Eräskin ruudun haltija katsoo toistuvasti asiakseen soittaa viininpunaiset virkailijat sakottamaan ruutujen ulkopuolle parkitsijat. En mitenkään jaksa ymmärtää soittajaa: millaista ihmistä häiritsee parkkipaikan reunaan, puoleksi metsään kauniiseen rivistöön parkatut autot, kun omalle mussukalle on ihkaoma ruututontti, jota kukaan ei ole vienyt, kun on parkinnut sinne metsään. Tilaa jää reilusti ajella ruudunhaltijoiden. Josta tulikin mieleeni, että näinä jouluruuhkaisina aikoina jonkin verran ärsyttää ne ilmeisestikin lumisokeutta potevat autoilijat, jotka parkkipaikoilla eivät muista, kuinka kapea se ruutu itse asiassa oli vaan louskaisevat silmäteränsä kahden auton levyisesti siihen, missä kesällä tarkasti se ruudun keskelle asetellaan. Onhan siitä toki mukava nousta ja lastata lahjat takapenkille, kun saa molemmin puolin ovet levälleen. Ja siitä kun sitten lähdetään, niin tietä ei anneta, ei jätetä tilaa edellä olevaan autoon, ei oteta liittymästä tulijoita huomioon, ei anneta poikkaistun kaistan vahingossa valinneiden liittyä autovirtaan. Ei. Koska .... niin, miksi. Olisiko pipo liian syvällä päässä. Ehkä aavistuksen piukka ja väriltään musta, ehkä kateuden vihreää vivahdusta tupsussa, joka liippoo silmää.

Vai johtuukohan se tästä jouluruuhkaisesta ajasta, jolloin tuntuu, että joka paikassa on liikaa ihmisiä, että tuntee oman reviirinsä rajoja rikotun ja otetaan se tila sitten väkisin, kun tilaisuus vähänkin tarjoutuu. Autolla sen huomaa erityisesti, ainakin useammin päivän mittaan. Mutta tuttu tunne se on kävellessäkin. Toiset vaan ovat toisempia kuin toiset. Joskus sitä luulee oppineensa tajuamaan ihmisen mieltä ja sitten taas vastaan paahtaa joku, joka vie kaiken ymmärrykseen etäisestikin liittyvän halun. Auttaisikohan yhtään, jos jäykkää niskaa, raskasta jalkaa, lumisokeaa silmää ja mustaa mieltä poteva ihminen tutkailisi hetken itseään, että mikä siellä vintillä oikein mättää.

Takana olevat ovet on viisasta sulkea. Mutta vasta sitten, kun kaikki jätetyssä huoneessa on selvitetty.

Kirjoitti: mea 11:46 | Jälkipuheet (11)

Kidututin itseäni eilen siivoamalla kaikki paikat, joissa aion joulua viettää. Sehän oli sitten lopulta koko kämppä. Pyyhin jopa pölyt, kun Erityinen viimeksi piirteli hyllyjen pölyihin huutomerkkejä. No, ehkä en ihan kaikista paikoista, en nimittäin ollut siinä jonossa, jossa jaettiin kodin hengetär -lahjoja. Yöllä kaikkeni antaneena tuijottelin työhuoneen ikkunasta näkyvää lumisokerihuurteisten puiden valkaisemaa maisemaa ja ihmettelin, mistä minuunkin pulpahtaa nämä esiäitien syvään paaluttamat jouluriitit. Vaikka ovatkin laimentuneet lähtökohdistaan, niin siellä ne ovat: perinteiden pitkät ladut, joita reunustaa sompien painumat kuin helminauhat. Jokaisessa painumassa tekemään kehottava joulua ei ole ilman - ajatus. Onkohan miehillä samanlaisia uomia, joita jouluna askel haluaa kulkea? Haluaako mies käydä hakemassa kuusen, viemässä kauralyhteen, ruokkimassa eläimet ja mitä niitä perinteisiä miesten jouluaskareita nyt onkaan. Vai onko tämä vain jotain myötäsyntyistä naisperimää tai epätoivoisen teennäistä tarrautumista rippeisiin säilyttää joku joulun rakentamisen taika laatikoineen, silleineen, siivouksineen. Onneksi pimeällä ei näy, että ikkuna on likainen.

Erityinen jupisi huutomerkkejä piirreltyään, että lahjan keksiminen on niin vaikeata. Oletin, että minulle. Oletin myös, että jupinan perimmäinen tarkoitus oli kerjätä vinkkejä mutta eihän se sitten olisi lahja, jos kertoisin. Vinkithän kerätään vuoden varrelta ja varotaan ilmeelläkään paljastamasta, että nyt nappasi ja sitten ostetaan se ja annetaan heti, ettei toinen osta sitä itse itselleen ja sitten ollaan jouluna taas pulassa. Koska siis itselläni oli samanmoista ongelmaa meneillään, keräsin rohkeutta ääneen ehdottamaan ajatustani, että jospa annetaan lahjaksi toisillemme vain vapaus olla ostamatta mitään. Päätöstä tosin kangertelin, koska olen sanan kaikissa merkityksissä aikojen saatossa perin lahjomaton ja lahjaton ollut, että saamapuolella oleminen lievästi himotutti kyllä. Mutta sanoin silti, koska kärsin niin toisen tuskailusta. Vaan mitä sanoo Hän? Sanoo, että ei, hän haluaa ehdottomasti kiduttaa itseään loppuun saakka. Mikä tietenkin tarkoittaa, että minunkin täytyy. Samana ehtoona teeveetä puolisilmäillessämme Erityinen yhtäkkiä kiljahtaa mainoskatkolla heureekkaäänellä "Nyt mä tiedän, mitä ostan sulle!" Ja tyytyväinen ilme leviää aurinkoisille kasvoillensa. Juuri silloin pyörähti loppusekunteihin Pedigreen koiranluumainos: "Parasta, mitä parhaalle ystävällesi voit antaa."

Tänäänkin maailma on kylmä mutta juuri siksi meille keksittiin parasystävyys ja rakkaus.

[Kuvan selitys: Kiroguru ja Seppänen]

Kirjoitti: mea 08:37 | Jälkipuheet (8)

Vain notkahdus jouluun, enää pari päivää. Ei paljon mitään. Viimeinen rutistus Jahnukaisellakin.

Kirjoitti: mea 14:05 | Jälkipuheet (0)

Joulussa minua askarrutti pienenä ihmisenä eniten, miten isällä oli aina niin huono tuuri, että oli poissa pukin käydessä. Kun maailmani laajeni oman pihan ulkopuolelle, ihmettelin, miten pukki ehti koko Pikkukaupungin kaikki kodit käydä ja oikeat lahjat osuttaa oikeille lapsille. Sittemmin valaistuin, että minua oli huijattu ja lakkasin uskomasta kehenkään, jolla on valkoinen parta. Nykyisin minua askarruttaa, miten kolmessa päivässä, joista ensimmäisenä pitää tehdä kaiket kystät kyllä pöytään ja viimeisenä ajella reellä, ehtii lukea kaikki ne lahjakirjat, joiden parissa joulunpyhinä mainosten mukaan rentoudutaan, kuunnella lahjalevyt, viettää kiireetöntä laatuaikaa itsensä ja perheen kesken, rauhoittua, sytytellä kynttilät ja hiljentyä. Miten ehtii levätä pois joulustressin, jonka itselleen on itseaiheuttanut hankkimalla liikaa ruokaa, jonka säilömisestä ja sijoittamisesta tulee lisää stressiä. Miten ehtii toipua tuona ohikiitävänä taikahetkenä joulustressistä, jonka viritteli hyvään malliin kodin siivoaminen ja joulusomistaminen, sen saman kodin, jossa ei ehdi kuin kääntyä, koska pitää olla kaiken aikaa muualla. Sen saman kodin, jonka komeroiden ja kaappien siivoamiseen piti käytettämän joulua edeltävät illat.

Kun pitää olla samaan aikaan mummulla, papalla, mummilla, vaarilla, haudoilla, syömässä äidin ja isän ja mahdollisten erovanhempien eropuoliskojen ja mahdollisen seurustelukumppanin kaikilla edellä mainituilla ja serkuilla ja käväistä vielä kummipojan tädin kaiman glögeillä. Joulutoivotuksiin "nytkö sinä jo lähdet, vastahan sinä tulit" opit vastaamaan ilman suurempaa kireyttä ja valheellisuuden särähdystä jo kolmannessa kyläpaikassa, että ensi vuonna sitten ollaan pidempään. Miksi vuodesta toiseen kiusataan valheellisella joulukuvaelmalla rauhallisesta joulusta, kun kuitenkin kaikkien oletetaan olevan kaikkialla muualla kuin kotona. Joulu on muka kotijuhla. Jos olet yksin kotona erityisen mielelläsi, sinua pidetään outona oliona ja itsekin alat uskoa olevasi maailman syrjästä irti outoine haluinesi. Jos joku haluaa kaikki kumminkaimat saman katon alle, niin ei suinkaan se tarkoita, että kumminkaimojen on haluttava samaa. Kaikki haluavat rauhallisen joulun mutta harva saa. Se minua nyt askarruttaa.

Sain lapsena jouluaattona useasti satikutia hopeapajun oksalla, kun asetin kyseenalaiseksi erinäisiä asioita. Erityisen raskauttavaksi kyseenalaisuuden teki nimenomaan joulu. Silloin ei saa kysellä, ei ainakaan oikeuksiensa perään.

Tänään minua ihmetyttää, että Tietokone-lehti kertoi eilen uutisena yli kaksi vuotta vanhan asian. Lähettämäni posti ei muuten koskaan tullut perille, koska käyttämäni osoite hylkääntyi toimestani roskapostisaasteisena. Joskus hyvätkin aikeet kaatuvat pienten yksityiskohtien lahoamiseen.

Kirjoitti: mea 09:29 | Jälkipuheet (4)

Imeldan tarina päättyi kovin surulllisesti mutta me emme moksiintuneet, sillä meillä oli kaiken aikaa muhimassa varasuunnitelma. Joka tosin ei vielä silloin ollut vara- vaan rinnakkaissuunnitelma: nimittäin päätin ilahduttaa mahdollisia jouluvieraita valmistamalla joulusilliä. Kaupasta valitsin huolellisesti pari Islannin rasvasilliä, kun muistin mummon aina erityisesti panostaneen valintaprosessiin. Hän hermostutti myyjät nostattamalla kaikki sillit näkösälle etsien poikasilliä, koska ne ovat parempia. Mummo ei valitettavasti minulle tullut kertoneeksi, mistä poikasillin erottaa, joten valitsin ihan vaan pari suurinta. Tiesin taannoisen kouluaikaisen kesäduunin perusteella, että siksi illaksi ei ollut hupia tiedossa, sillä sillin käsittely saattaa olla melkoisen luotaantyöntävää. Toinen kala pitikin sisällään varsin epämääräisen pötikön, jonka oletin maitipussiksi, joten poikasilliys toteutui vain puoliksi. Ainakin miljoonakahdeksansataatuhatta ruotoa pinseteillä nypittyäni ja kokonaisen illan asiaan käytettyäni ajattelin, että ehkä valmiit fileet olisivat sittenkin olleet asiallisempi valinta. Sitten vaan liemet, sipulit, porkkanat ja mausteet asianmukaisesti kerroksittain purkkiin ja jääkaappiin.

Kaikesta huolimatta olo ei ollut jouluinen: kaikki paikat haisivat sillille vielä kolme päivää jälkeenkin. Ja kun siihen yhdisti Imeldan hajun, niin koti tuoksui ... hm ... ilotalolle. Lisäksi aina avuliaat työtoverit kertoivat, että tein sillin aivan liian aikaisin, ettei se jouluun asti säily. Siispä eilen sitä maistattamaan ylpeyttä silmistä loistaen, että katsopa tätä. Lievästi epäluuloisen näköinen ilme suli kehuiksi: liemi, porkkanat ja sipuli olivat kuulemma oikein hyviä. Ja periaatteessa myös itse silli, jos olisi purkista paloina saanut. Sillinpalat hajosivat haarukan kosketuksesta hiutaleiksi niin, että parin haarukointiyrityksen jälkeen purkki muistutti tiskivedellä lantrattua biojäteastiaa. Eli se siitä sillistä. Ja luultavasti kaikista tulevistakin minun tekemistäni silleistä. Joulu taitaa Meanderian perheessä valmistua Saarioisten ja kauppahallin kautta.

Stressi ei epäonnistumisista huolimatta ole vielä pakannut päälle, koska lasken surutta sen varaan, että välittäminen yrityksistäni välittyy.

Kirjoitti: mea 09:40 | Jälkipuheet (15)

Koska Mean keittiöstä yhä edelleen haetaan innokkaasti tuon jalon jouluruuan, imelletyn perunalaatikon, ohjetta, päätin vihdoin taittua tahtoihinsa ja tehdä sitä ihan itse. Vähän kyllä ajattelin myös tehdä vaikutuksen Erityiseen. Resettejä selailin useitakin mutta päädyin Jaakko Kolmosen ohjeeseen, koska Jaakko on jotenkin luotettavan tuntuinen ja koska siinä sai kuoria perunat etukäteen. Kahden kuuman perunakilon kuorintakäsittely ei houkuttanut. Keskiviikkona töistä tultua kuorin vaadittavat kaksi kiloa, keitin, survoin ja laitoin ohjeen mukaan jauhoa ja ohjeistettuun lämpiöön uuniin imeldymään. Tunnin päästä, tasan ohjeen mukaan, loput jauhot sekaan, massan veivaamista ja uuniin takaisin. Kun kolme tuntia imeldymistä oli vietetty ja nukkumaanmenoaikakin alkoi jo olla käsillä, päätin, että ohjeen kohta Moni antaa massan imeltyä jopa 10 tuntia koskee nimenomaan minua.

Aamulla Imelda olikin mainion näköistä mutta koska en ole pullantuoksuinen kotiäiti, minun piti kiirehtää kustannuspaikalle sen sijaan, että jäisin kolmeksi tunniksi paistamaan laatikoita. Siispä jätin hänet uuniin, ilman lämpöä tosin, sillä tarkistin, että joissain ohjeissa jopa suositellaan kokonaisen vuorokauden käyttämistä tapahtumaan. Torstaina illalla sitten haistoin ja maistoin kauniin kiiltävää pintaansa ja minusta se tuntui hiukan, hm, oudolta, mutta ajattelin, että mistä minä tiedän, miltä sen pitää maistua ja haistua ja ehkä se uunissa siitä tokeentuu ja tyrkkänin laatikot uuniin kolmeksi tunniksi. Kauniita olivat paistuessaan ja hyvä tuoksu täytti illalla meanderian. Nukkumaanmenoaikaan Imeldat, nyt heitä oli siis kolme, siirtyivät jääkaappiin odottamaan aamun pakastusoperaatiota. Eilen aamulla siirsin pari pakkaseeen ja yhden päätin tuoda töihin työkavereiden testattavaksi ennen kuin menen sitä tarjoilemaan Erityiselle joulupöydässä. Lounastauolla työkaverini, joka ei ole varsinainen imelletyn suuri ystävä, ihastui oitis Imeldaan ja kehui sitä parhaaksi ikinä maistamakseen imelletyksi perunalaatikoksi. Minä sitten perään intopiukassa maistamaa, että tosiaanko noin on Se oli hirveää, yökyökJÄK. Viemäriin. Pakastimessa on vielä kaksi pommia, onkohan näillä nurkilla karkoitettavia petoeläimiä, voisin peelottaa niillä otukset pois. Sääli sinänsä, sentään 30 tunnin työrupeama.

Ei työkaverikaan tosin valehdellut, sehän oli parasta ikinä syömäänsä, koska hän ei ollut imellettyä koskaan ennen syönyt. Veikkaan, että jäi myös viimeiseksi kerraksi. Säästyipä onneksi Erityinen tältäkin koettelemukselta mutta me emme masennu, meillä on kyllä lisää oivallisia ajatuksia.

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (16)

Radion rakkaudentunnustuskilpailussa mies kertoo aamutokkuraiselle tyttöystävälleen puhelimessa, miksi hän häntä rakastaa: koska oli tajunnut tyttöä katsellessaan, miten kauniita voivat olla kyyneleet, kun ne ovat oikeilla poskilla.

Parturi vastaa kuudetta kertaa puhelimeen, soittaja on tällä kertaa toinen kaksosista. Edellinen soitto oli siltä toiselta, pari mieheltä ja pari ensimmäistä yhdeltä lapselta ja tältä samalta kaksoselta. Ongelma on milloin mitäkin: paljonko kello, missä villapaita, monelta harkat on, paljonko kello, Jeppe kiusaa, mä en löydä pipaa, Jesse kiusaa, mitä mä syön. Parturi puhuu lakkaamatta lapsistaan, asiakas ynähtelee. Maailmamme kohtaavat hädin tuskin edes peilin kautta. Toivotan lähtiessäni joulut ja rauhat. "Jos lapset olis vaikka pari tuntia tappelematta, olis ihanaa", iloisella äänellä.

Mies tekee pitkää päivää töissä, on kotikoneeseensa etätyösuhteessa työpaikalta, hiiri liikkuu, ikkunat aukeilevat ja sulkeutuvat, elävä kone muistuttaa ruutua katsovaa naista poissaolevasta miehestä. Vaimo ottaa hiirestä kiinni kiusallaan, pitää sitä hetken ja päästää irti. Ruudulle ilmestyy miehen viesti: "Ai laav juu".

Marketissa nuori perhe, kaksi lasta, kovaäänistä välienselvittelyä. Vaimo äänessä, mies kuuntelee hiljaa pää painuksissa. Lapset silmät renkaina seuraavat tilannetta kuin tennisottelua katse kääntyen sinne, minne kysymysmerkki singotaan, ynähdyksestä takaisin kirkkenevään ääneen, takaisin haipuviin ynähdyksiin. Kiista päättyy vaimon huutamaan pisteeseen: "Äitis nu**ija olet. Se sinä olet." Lapset oppivat elämän perusasiat.

Aamupimeässä vastaan kävelee vanha mies koiransa kanssa. Yksin. Vielä viime kesänä heidän kanssaan kulki vaimo.

Lahjan ostaminen parisuhteelle voi olla hankala rasti mutta Veikko on rohkea [mp3].

Ihmiset sopeutuvat. Ei kai se tarkoita, että jonain päivänä on unohtanut, että kyyneleet ovat kauniita oikeilla poskilla. Ei kai se tarkoita, että jonain päivänä äiti ei jaksakaan rakastaa rasittavaa perhettään. Ei kai se tarkoita, että jos joskus ei enää voi pitää kädestä kiinni pitämällä hiirtä hetken vankina, pitäisi vaan sopeutua. Ei kai se tarkoita, että kylmät sanat eivät saisi satuttaa. Ei kai se tarkoita, että jonain päivänä yksin kulkija olisi unohtanut. Ei kai se tarkoita, että joskus ostaakin mieluummin flanelliyöpaidan. Kaikki on suhteellista. Parisuhde erityisesti.

Kirjoitti: mea 09:24 | Jälkipuheet (12)

Ajattelin ensin kirjoittaa siitä, kuinka ostin Oil of Ulayta ja kuinka sillä ikääntymisen merkkejä ennaltaehkäistessäni muistin, että samaista kauneudenhoitotuotetta taisi löytyä jo mummoni hyllystä ja kuinka muistin sillä mainostetun telkkarissa jo vuonna kilpi ja kypärä tulevan niin tyttömäisen olon ja kuinka ajattelin, että valehdelleet ovat: mummomainen olo tuli. Sitten ajattelin kirjoittaa siitä, että tänään on taas se aika kuukaudesta, jolloin voisi parturiblogata siitä, että on parturiaika mutta sitten ajattelin, että herrahallitkoon annamunitteänikestää, eihän tämä mikään parturiblogi ole. Onneksi sitten muistin, että ulkoistaminen on ratkaisu. Ja onneksi olen ymmärtänyt antaa pientä potkua paussin kommenttilaatikossa ja siten matkaan on saattunut jo toisia tupareitaan yöllä viettänyt |noone| sekä nyt myös Murphy, holja mies, joka tarjoilee valloittavia tarinoita elämisen vaikeudesta. Tarinoita saa jatkaa vaikka sekavaksi metelisopaksi, kommenttilaatikko on vapaa.

Jospa ulkoistan tähän vielä yhden tositarinan: työkaveri kävi tässä iltana yhtenä erään miesgloggaajan luona kylässä. Poikamiehen sisustus oli tehnyt häneen vaikutuksen: mustaa paljon ja verhot sekä matot olivat siniset. Ovella oli käynyt joku gallup-kyselijä ja tämä työtoverini oli ajanut sen pois ohjeistaen, että ei se, että ovi on auki käytävään, vielä tarkoita, että sinne saa tulla kuka tahansa. Pientä sanaharkkaa siinä sitten oli syntynyt. Sitten olivat menneet kolmistaan jonkun sen bloggaajan kaverin kanssa jonnekin ravintolaan mutta tämä työtoverini ei ollut suostunut syömään mitään ja sanonut tottuneensa syömään paljon epäterveellisemmin ja vasta keskiyöllä. Tietysti kysyin, että miltä tämä kuuluisa bloggaaja oikein näytti. Kuulemma Tommi Korpelan näköinen mutta mustasankaiset silmälasit.

Mistä tietää saastuttaneensa työpaikan blogiviruksella: alkavat nähdä unia bloggaajista. Kenestäköhän hän uneksi? Viikkotehtävän voittaja saa taas mainetta ja kunniaa.

Viidestoista luukkupäivä jo ja yksi lahja hankkimatta. Voisiko kukaan miesvieraistani näin ulkoistamispäivän kunniaksi vihjaista, mitä haluaisi lahjaksi, jos olisi minun lahjottavanani. Kalsarilinja on poissuljettu vaihtoehto mutta sitähän kukaan ei olisi tullut ehdotelleeksikaan.

Kirjoitti: mea 08:43 | Jälkipuheet (20)

Tallissamme on taas tuparit. En tiedä, mistä kellarin nurkasta Mikko näille uusille tiloja oikein järjestää: edellinen vuokralainen laitettiin hiilikellariin ja tämä uusi on saanut mopon rassuuta varten tallipaikan näemmä kivijalasta. Tämän pappatunturin parahduksista napsahtaa listallesi tieto, kun ruksaiset ruutua täältä.

Näkymätttömässä kirjastossa kannatta muuten poiketa matkalla. Sen voi tilata tästä.

Kirjoitti: mea 20:42 | Jälkipuheet (2)

Vannoutuneena voisilmäpullan keskustan ympärisyöjänä ihmettelen alati, mikä minut panee aloittamaan pizza-slaissin syömisen aina terävästä päästä ja jättämään kuivakan täytteettömän reunan viimeiseksi. Aivan vastoin kaikkia teorioita. Sekö terävä pää on niin luonteva paikka aloittaa, että sivuuntuu tosiasia, että muuten herkullisesta aterian tapaisesta jää kielelle kuoreenpalaneen kuplan tyly jälkimaku.

Miksi valkosipuli maistuu ja tuoksuu päivällä voimallisemmin kuin illalla punaviinin tai oluen kyydittämänä?

Kirjoitti: mea 13:45 | Jälkipuheet (7)

Eilen vietin rattoisat viisi tuntia illasta plug and play -leikin parissa. Vanha Lidlistä ostettu näppikseni alkaa olla tiensä päässä, joten ostin uuden Logitechin Deluxe Cordles Desktopin, jonka ohjeissa toimintakuntoon piti saattua vain naks, naks, naks, naks. Tietenkään ei saattunut: ohje ohjeistaa ensin naksuttelemaan kytkökset kuntoon ja sitten kerrotaan, että mene Logitechin sivulle hakemaan ohjelma unohtaen, että milläs menet, kun se kiiboord ei toimi ilman ohjelmaa. Paitsi, ettei toiminut sen jälkeenkään. Ja kyllä: patterit oli molemmissa, ohjelma asennettu kahteen kertaan ja ensimmäinen poistettu vikasiedossa, buutattu kahdeksantoista kertaa ja yhtä monta kertaa neljä kertaa naksua. Lidlin värkki sentään sanoi aikoinaan heti, että siitä vaan, mitäs me tänään kirjoitettaisiin. Niin että se siitä kytke ja pelaa -jutusta. Lidlin peli sentään pelaa. Soort of. Eikä voi edes viedä kauppaan takaisin ja sanoa, että tämä on rikki, rahat takaisin, kun vika on jossain driljoonasta vaihtoehdosta selkänojan ja pöntön takaseinän välissä. Niin kuin esimerkiksi siinä, että ei voi tietää, mikä näistä on oikea ohjelma. Viimeisin on oikean näköinen mutta väärän niminen, kaksi muuta oikean nimisä mutta väärän näköisiä ja asennettuna on oikean niminen mutta väärä. Olisi vaan pitänyt luovuttaa, ajatus ei tuottanut illalla enää tuotakaan oivallusta vaan junttasin läpi samaa virhettä eli asensin kiiboordia enkä desktoppia, paha siinä on silloin toimiakaan. Asioiden irti päästäminen ja uuden vinkkelin hakeminen on joskus olevinaan niin vaikeata.

Avasin illalla kytkemisleikin jälkeen äidin lähettämän joulukirjeen. Kesällä otetut valokuvat haikeuttivat ja hymyilyttivät. Kuvien välissä ollutta korttia katsottuani tajusin vasta hetken mietittyäni, mitä se esitti. Minut on siinä kirkossa kastettu, muistin valokuvassa näkyvän tutun kirkon oven, jonka edessä seisoo ylpeä isä ja äiti, kummit ja minä pienenä nyssykkänä äidin sylissä ja veli vieressä nyrpeän näköisenä rusetti kaulassa. Muistin pyhäkoulun pikkujoulut [kyllä, olin hopeisen ristin pyhäkoulukas] ja punaisen samettimekon punaisine kenkineen. Voi, miten rakastinkaan niiden kenkien kopinaa kirkon takahuoneiden puolella ja kanelin ja omenan tuoksua. Muistin veljen rippijuhlat ja häät. Muistan hänen muistokellojensa äänen.

Ymmärsin yhtäkkiä äitiä vähän enemmän, irti päästäminen ei aina ole niin helppoa.

Kirjoitti: mea 09:19 | Jälkipuheet (16)

Ratkaisin tuossa aamutuimaan yhden pitkään mieltä askarruttaneen ropleemin. Eikä kestänyt kauan, olisiko ollut siinä noin puoli sekuntia herättyä paikkeilla. Nimittäinkin melkein yöunet ovat menneet miettiessä, että miten on mahdollista herätä aamulla samaan kelloradion ääneen, johon illalla torkahtaa alle vartissa. Mutta ei hätää mitään enää, nyt sen tiedän: siellä kelloradion sisällä on pieni olio, joka kääntää yöllä henkilön nukkuessa radion volyymit kaakkoon.

Ai niin, ratkoin kerran kölliessäni erään toisenkin arvoituksen: miksi mäyräkoiralla on niin lyhyet jalat ja pitkä selkä. Mäyräkoirahan on nimittäin kehitetty henkikojootiksi, vierikoiraksi ja mitä lyhyemmät jalat, sitä lähemmäksi se pääsee viereen ja mitä pidempi selkä, sitä enemmän viertä. Tietenkin.

Nyt ihkutaan robotti-insinöörien ylivertaisuutta, kun ovat keksineet Asimon, joka osaa kulkea rappusissa [video]. Vähän minä nyt hämmästyn: mihin unohtui se, että ihminen keksi sen jo aikoja sitten keksittyään kerrostalot keksittyään robotin, joka osaa painaa hissinnappulaa. Mutta koska robotteja oli enemmän kuin hissi ehtii heti kuljettaa, se keksi ne portaat, joita pitkin robotti kävelee, mieluummin alaspäin ja ylös vain silloin, kun hissiä on käytetty liikaa ja robotin lanteille on päässyt kerääntymään uimarenkaan alkua.

Joulu lähestyy: parkkiluolaston hississä olleesta Aidon tuntuinen, aidon kokoinen ja autoileva joulupukki -ilmosta on repäisty yhtä vaille kaikki puheltimen numerot. Amerikkalaiset ovat muuten keksineet käytännön ihmisinä myydä muovikuusta, joka on ylösalaisin, jotta lahjoja mahtuu kuusen alle enemmän ja koristeet näkyvät paremmin. Sen saa myös seinään kiinnitettävänä, kattoonhan kuusia on kiinnitetty jo aikojen alussa. Myös voi hankkia projektoitua lumisadetta [video] kotinsa ympärille, kyllä siinä naapurin John ja Mary ovat kateissaan.

Tänään on Lucian päivä; mitähän varten joku on keksinyt laittaa palavat kynttilät tytön päähän. Joku on näemmä Lucian päivänä kokeillut, miten nopeasti hius palaa. Mikä se on se pojan aivoissa oleva nakkula, joka pistää sen kokeilemaan kaikkea ihmeellistä ja vaarallista. Niin kuin, että sattuuko, kun putoaa korkealta tai irtoaako kieli jäisestä rautatangosta. Ai niin, kokeilinhan minäkin.

Tästä päivästä saattaa kehkeytyä päivien päivä, ellei sitten käy niin, että aivokuoriston synapsisto paukahteleiksee itsensä tainnoksiin. Epäilen, että lounasaikaan mennessä se viimeistään uuvahtaa. Vielä kun keksisi, minkä näköinen on, missä sitä säilytetään ja miten voisi tuhota sen työmaaruokaloiden ja konttoritornien alakerroissa jopa ravintoloiden nimeä kylteissään roikottavien syöttölöiden piilotteleman laitteen, jolla imetään kaikista ruuista maku pois.

Kirjoitti: mea 09:25 | Jälkipuheet (14)

Eilen Idols-finalisti Ilkkaa ja Ilkan hujoppiutta hämmästellessäni sanoin Erityiselle, että minulla ei ole koskaan ollut oikein käsitystä, minkä pituinen, tai pikemminkin pituuton, olen muiden silmissä. Jotenkin olen aina onnistunut kokemaan olevani ihan ihmisen mittainen ja vasta valokuvista huomaan kaltaiseni pienikokoisuuden olevan tosiaankin melko huvittavan näköistä. Kuin kääpiö aikuisten vaatteissa. Ole siinä sitten olevinasi arvokas ja/tai vakuuttava. Siksi en edes yritä vaan pelaan mieluummin hellytys- ja hauskuutuskorteilla. Vaikka koko ikäni olen katsonut muita ja maailmaa reilusta puolestatoista metristä ylävinkkeliin, en ole kokenut minkäänlaista ongelmaa asiasta. Mutta miten tosiaan olisinkaan, kun en kerran koe olevani pieni. Ehkä pienehköä konkreettista kosmeettista haittaa on vain siitä, ettei keittiötikkaillakaan yllä kattolampun vaihtoon tai verhojen nipsuihin mutta niistäkin selviää sinnillä. Erityinen suunnitteli minulle joululahjaksi pidennettyä mallia keittiötikkaista mutta tunnusti lahjan mahdottomaksi, koska ne eivät mahtuisi autoon. Hieno idea. Ajatella, mikä iso paketti ja ruusukkeet päällä. Siinä olisi Ilves-tytöillä pakkaamista. Harmi, että kariutui.

Jotkut eivät opi suhtautumaan pieneen kuin normaaliin, oli se pieni sitten ihminen tai auto. Tänään moottoritiellä edessäni ajeli vanhahko Tojota lastattuna viidellä noin parikymppisellä pipopäällä. Auto ajeli hitaahkosti ja menin ohi, koska haluni oli edetä vähintäänkin rajoitusten puitteissa. Ei kestänyt kuin hetki, kun Tojota painattali ohitseni ja kaikki viisi pipoa katsoivat Marttia lievästi huvittuneen ja ehkä vahingoniloisen oloisesti. Siihen se sitten passasi peränsä ihan eteeni ja hiljensi vauhtinsa saman tien. Toistasataa kilometriaä se ajeli edessäni vaihdellen kuudestakympistä sataakahteenkymppiin, johon se kiihdytti itsensä aina, kun vähänkin olisi ollut tilaisuutta ohittaa. Samanlaista suhtautumista koen usein kaupoissa: ylitseni ja ohitseni puhutaan kuin minua ei olisi olemassa. Jos jostain syystä olen asemassa, jossa selvästikin olen olemassa, löytyy aina joku, jonka on ihan pakko yrittää ohittaa, ylittää, pistää paremmaksi tai antaa ymmärtää. Siitä syystä me pienet olemme usein aika isopuheisia ja -tekoisia ja -äänisiä tai olevinamme päteviä edes jollain alalla. Jotenkinhan sitä on yritettävä erottua maasta ja tapetista. Minua olemattomuuteni ei häiritse, olen sen kääntänyt edukseni ja mielelläni olen vain se joku, joka ehkä istui tuolla seinustalla tai käveli viisi kertaa ovesta tai ehkä sanoi jotain mutta varma ei kukaan voi olla. Unohdun ennen kuin olen ollut edes paikalla.

Joululahjaksi muuten rakkaille voi aivan hyvin ostaa tikkaat tai munankeittimen tai kattilan. Kunhan ostaa sellaista, josta saaja näkee, että häntä on ajateltu, hänen tarpeensa, halunsa ja puutoksensa huomattu. Hänet on huomattu. Ja sitähän ei mitkään joululahjavihjepalstat voi tietää, mikä se on. Sen tietää vain se, joka osaa katsoa. Ja haluaa.

Hyvin vähän, tuskin yhtään, on merkitysttä muulla, jos vain on joku, jolta kysyä, mitä hän on vailla. Oppia olemaan iso sisältä, muulla ei ole niin väliä.

Kirjoitti: mea 11:55 | Jälkipuheet (16)

Se äetsäläinen Hiutale kertoi sitten hiutalekavereileen siellä Torontossa , jonne se oli päättänyt hetken mieliheitteestä sataa, äetsäläisestä pojasta ja kuvaili synkin hiutalesanakääntein, kuinka häntä pelotti joka askeleella tilsana mummon kengänpohjassa ja miten osuuskaupan rautarallin kylmä kulma viilsi hänen sakaroistaaan yhden pois mutta miten hän ei ehtinyt siipeään kauan surra, kun paikallinen sikalayritttäjä tuli kauppaan tuomaan kauppiaan tilaamia joulukinkkuja ja kauppias käski sikaisännän pyyhkiä pieksunsa rappuralliin ja sikalan lattialta pieksuissa lantatilsana siirtynyt haiseva möykky löi Hiutaleen tainnoksiiin ja hän menetti tajuntansa heräten paljon myöhemmin ihmettelmään, että onpa taivaassa kuolleilla lämmintä juuri kun korsikalainen aasi tallasi hänen päälleen, onneksi tallasi, sillä muuuten se olisi juonut ja aasin elimistön läpi kulkeminen, vaikkakin kiehtovaa, olisi kuitenkin muiden järkytysten perään raskasta ollut käydä.

Hiutale keräsi itselleen siinä pulistessaan kasvavan kuuljajoukon ja siksi erään bloggaajan pihaan alkoi taianomaisesti kertyä lumikinos, joka kasvoi ja kasvoi niin, että bloggaaja joka päivä tupakalla käydessään sitä alkoi potkia pienemmäksi, koska hänellä ei ollut lumikolaa tai olisi ehkä jossain ollutkin mutta ei hän jaksanut sitä lähteä hakemaan ja kun kasa oli kyllin matala, bloggaaja huomasi kasan keskellä kauniin Hiutaleen, jolta puuttui yksi sarvi, koska se ei ollutkaan taittunut sikaisännän tilsalaskeumassa vaan sehän olikin hiutaleen geeniperimän aiheuttama harvinainen mutaatio, jonka tähden hiutale on ainoalaatuinen ja bloggaaja huomasi oitis tilanteen merkityksen ja sanoman, jota hän ei tosin juuri sillä hetkellä ymmärtänyt mutta päätti tulkita myöhemmin, kunhan tupakka on poltettu ja vei hänet pakastimensa looraan, josta kuuluu nyt epämääräisä ääniä, joita bloggaaja yrittää selittää miehellen johtuvaksi pakastimen hajoavasta tilasta, koska hän ei kehtaa kertoa pakastaneensa puhuvan lumihiutaleen, jolta puuttuu yksi sakara vaikka siinä ei ole mitään ihmeellistä, sillä Hiutale onkin alunperin irronnut yhdestä ikuisen metsän ikuisesti jäisestä lumikinoksesta, joka on salaisessa paikassa Suomessa, sillä ikuiset Hiutaleet syntyvät aina siellä ja niillä on tapana aina jättää yksi sakara synnyinsijoilleen, koska sillä tavalla osa Hiutaleesta on aina kotona vaikka Hiutaletta kuinka maailman tuulet pyörittelisivät ja bloggaaja päättää yrittää olla selittämättä asiaa sen kummennin ja jättää Hiutaleen pakastimeensa.

Paremminkin saman asian voisi kertoa.

Kirjoitti: mea 10:07 | Jälkipuheet (3)

Pohjoinen puhuu, pusken tuulta vasten pysäkille. Sormet ja varpaat tuntuvat tunnottomilta, huvitun paradoksista ja hymyilen itselleni. Näen bussin menevän kymmenen metrin päässä, tietenkin, ja lakkaan huvittumasta. Vedän untuvatakin hupun päähän, työnnän liian ohuthanskaiset kädet taskuihin ja peruutan bussikatoksen tuulettomaan nurkkaan leuka tiukasti kauluksessa, hartiat jäykkinä. Toiseen nurkkaan asettuu edelläni vaappunut mummu, nostelee jalkojaan kuin kävelisi paikallaan. Kääntyilee levottomana, katsoo aikataulua, katsoo minuun. Näen suun liikkuvan mutta en kuule mitään untuvahupun kahistessa korvaani vasten. Hymyilen vastaukseksi. En ole puhetuulella. Asun väärässä kaupungissa, täällä puhutaan ventovieraille pysäkeillä. Minä vain hymyilen. Mummu katsoo hetken odottavasti, sitten pelästyneesti ja siirtyy katoksen ulkopuolelle. Pysäkille valuu lisää mummuja, jotka seisovat tutustumisjakson, noin minuutin, metrin päässä toisistaan ja aloittavat sitten luontevan tamperelaisen seurustelunsa säästä ja busseista ja joulusta. Tunnen itseni vieraaksi.

Ilta, olen juuri tullut saunasta, sytyttänyt kynttilän. Glögimuki tuoksuu lämmölle, tummalle sametille ja turvalliselle. Sir Elwood laulaa. Muistan, miltä tuntuu, kun kaikki on kohdallaan. Miltä tuntuu, kun tuntuu omalta, kun ei mitään puutu ja mitään ei tarvitse. Juuri siinä, sillä hetkellä. Kuin valokuva. Pysähdys. Muistan, miltä tuntuu, kun ei halua minnekään, kun elämä on hallussa. Vain pieni onnellinen pysähtynyt hetki. En tunne itseäni vieraaksi.

Selkää kutittaa, iho tuntuu paperilta ja kurotan kosteusvoidetta niin pitkälle selkään kuin yllän. Nyrkin kokoinen alue jää käsiulottuvuuden katveeseen ja kaipaan kättä, joka silittäisi selkääni. Kättä, joka ottaisi kainaloon, painaisi pääni rintaansa vasten, työntäisi sormensa hiuksiini ja hengittäisi niihin jakauksen. Huokaisen. Otan pitkän kenkälusikan ja levitän sillä voiteen selkään. Yksin mutta ei yksinäinen. Tunnen itseni.

Jo pienenä siellä junatervan tuoksussa halusin aina sinne, missä en ole sillä hetkellä. Jotain, jonnekin. Vieläkin. Ja kun olen siellä, minne halusin, en tunne olevani oikeassa paikassa. Perillä haluan taas lähteä. Eilen, pienen hetken, tunsin olevani perillä.

Vieraiden tähtien alla
vieraiden ihmisten luona
minä vieraita tienviittoja seurailin.

Minä etsin, minä löysin
suljin silmät ja kuuntelin
kunnes viimein tunnustaa sen uskalsin.

Sitä väsyy puhumaan vierasta kieltä
väsyy aina kysymään tietä
väsyy viimein yksin kahlaamaan.

- Sir Elwoodin hiljaiset värit: Kerran elämässä

Rakkaus tekee minusta heikon.

Kirjoitti: mea 09:08 | Jälkipuheet (21)

Kyllä minä sen golfpallon heti tunnistin; juuri sen kohdalta käännytään vasemmalle, jos tullaan Kaupungista päin. Sitä pikkutietä sitten viisi kilometriä ja tien päässä on pieni valkoinen mökki, minun mummolani. Siinä vesitornin lähellä on osuuskauppa, jossa kävin mummon kanssa järven ympäri kinttupolkua voita ja kananmunia myymässä. Kaupungista Osuuskauppalaan tultiin alkukesästä junalla ja halusin aina matkalle eväät, vihreätä limsaa ja vesirinkelin. Eväiden syöminen piti aloittaa heti Kaupungista lähdettyä, muuten ei olisi ehtinyt. Asemilla tuoksui junatervalta, joka kuumina päivinä toi Osuuskauppalassa mieleen kaupungin ja Kaupungissa Osuuskauppalan ja aina teki mieli jonnekin, jossa ei juuri silloin ollut. Minut ja veljeni rahdattiin mummolaan koko kesäksi. Isä ja äiti tulivat viikonlopuiksi junalla sitten Osuuskauppalaan, josta soittivat veneellä hakemaan ja sitten soudettiin vaarin tervaveneellä vastaan. Koko tulopäivä oli vatkattu sokerikakkutaikinaa savikulhossa ja saatu monta ylimääräistä munaa taikinaan, jotta sitä riitti syödä. Vieläkin teen itselleni kakkutaikinaa, kun tekee mieli lohtua. En koskaan paista niitä kakuiksi. Joulupiparitkin syön taikinana.

Mummolassa joulupiparit olivat valkoisia ja paksuja ja siellä oli jouluna aina hanget niin korkeat, että minusta näkyi vain hatun tupsu, kun pellolta katsoi. Mummolan joulukinkku oli aina parempaa kuin kotikinkku vaikka ne olivat saman sian jalat mutta mummolan isossa uunissa se paistui koko yön ja siitä tuli niin mureaa, että siitä saattoi salaa nyppiä lihasuikaleita. Isomummo ja vaari söivät aina kinkun väärin päin, kun ei siellä irrotettu nahkaa vaan kinkku käännettiin kamarapuoli alaspäin tarjolle.

Eilinen presidenttiehdokkaiden televisiotentti mahtoi ehdokkaista itsestäänkin tuntua turhalta jorisemiselta. En tiedä, voiko sellaista kehtaamista edes ihailla. Ihan niin kuin olisi yhtään mitään väliä tai että tässä vaiheessa heidän esiintymisensä tai sanomansa suuntaan tai toiseen vaikuttaisivat tuon taivaallista. Todelliset kansan valinnan vaikuttimet ovat ihan toisaalla ja pieniä asioita, joihin ei vaikuteta jankkaamalla maailmoja syleilevän turvallisuuspolitiikan kysymyksistä. Kansan ääni kuului eräänä perjantai-iltana baarissa, jossa miesporukan poliittinen mielipide kiteytyi ison tuopin takaa: "Minä en rumaa vanhaa ämmää äänestä".

Joskus asiat ovat parhaita ihan vaan taikinana ja joskus taas ylikypsinä: turha valmistelu ja hienostelu ei ole autuaaksi tekevää. Elämä on pieniä onnellisia hetkiä, joiden merkityksen voi tehdä ihan itse. [Joulukalenterin tekijät esittelyssä.]

Kirjoitti: mea 09:37 | Jälkipuheet (13)

Lukijapalaute palauttaa, että paussi on laistanut velvoitteissaan aukoa kalenterin luukkuja jo toistuvasti. Näin on päässyt käymään. Mutta me korjaamme tilanteen: avaamme kolmannen, neljännen ja viidennen alta pois. Ja suomme tänään vielä yhden ajatuksen heille, joiden harvenevat rivit, kumaraan painunut ryhti ja karhea ääni ovat kohta haalistunut muisto. Eilen katsoessani, kuinka hauras käsi ojentui kättelyyn, pyyhkäisin salaa kyyneleet silmistäni ja surin ajan kulumista.

Suru on kaipausta ja kaipaukseen on oikeutettu vain se, joka on jättänyt jäljen elämästään.

Kirjoitti: mea 20:52 | Jälkipuheet (2)

Viikonloppumatkallani oli tarkoitukseni avustaa ystävääni remontti- ja siivoushommissa, jotka tietenkin aloitimme tunkemalla itsemme veronpalautustaan tuhlaaman lähteneiden kansalaisten joukkioon tavarataivaisiin. Yllättävän rankkaa ja aikaa haukkaavaa on löytää hiomapapereita, maalia, pensseleitä ynnä paria konetta sekä jotain, mitä vieläkään en muista. Epäilemättä kaikkea löytyy mutta miksi niiden pitää olla eri kaupoissa, joiden välillä on liikenteellinen tulppa sekä kaaos. Ja miksi sen tavaran, jota ensimmäisessä kaupassa kahdeksan kilometrin päässä epäili kalliiksi, on osoittauduttava lopulta edukkaimmaksi. Joka kerta.

No, joka tapauksessa pelkkä alustava työ osoittautui niin rasitteiseksi ja lauantaipäiväkin himmasi itseään jo ehtooseen, kun vihdoin lastasimme saaliimme itse remontin tapahtumapaikalle, joten yksissä tuumin päätimme lähteä kaupungille oluelle ja aloittaa vasta seuraavana päivänä. Parin jälkeen kello viistikin jo kahdeksaa ja vakaat askelemme olivat jo suuntaamassa kohti odottavaa työmaata, kun päätimme vielä pistäytyä mukavan oloiseen baariin, jonka ikkunasomiste lupasi karaokea. Asiakkaita oli muutama ja karaoke väsynyttä mutta paikan muu musiikki loistavaa ja olut halpaa, joten viihdyimme oivasti. Tanssilattialla pyörähteli vanha pariskunta hienot puvut päällä, muutama ylioppilas tuoreen hehkeine lakkeineen ja muutama nuori mies ja tyttöpari pitivät poikkeuksellisen iloista tunnelmaa yllä. Kateellisena katsoin, kuinka he vapautuneesti eläytyivät viimeisen päälle tanssittavan musiikin tunnelmissa ja sanoin seuralaiselleni, että minä en koskaan pysty tuohon. Siis vapautumaan noin vaikka haluaisin.

Siinäkään vaiheessa vielä en ymmärtänyt mitään, kun en löytänyt naisten vessaa. En myöskään siinä, kun ravintola täyttyi lähinnä nuorista miehistä mutta olihan olut halpaa. Hetken tosin ihmettelin, että aina, kun kävin vessassa, oli seuralaiseni viereen istahtanut salskea mies mutta olihan siellä ahdasta. Enkä silloinkaan vielä hämmästellyt, kun meihin päin suunnatut silmäniskut ja pienoinen flirtti tuntuivat menevän ohi, olenhan siihen tottunut. Mutta kun ne tuntuivat osuvan tarkasti viereeni, miesseuralaiseeni, niin aloin epäillä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun naapuripöydän vaatehuoneen kokoinen karju osti ruusutytöltä punaisen ruusun seuralaiselleen ja antaessaan suuteli tämän keittokomeron kokoisen karjun kaljua päälakea, ymmärsin. En tiedä, johtuiko se, että seuralaiseni, joka ei siis todellakaan tanssi, koskaan, vei minut hillittömään diskotunnelmaan lattialle, siitä, että hän pakeni niitä silmäniskuja vai siitä, että tunnelma baarissa oli parasta koskaan. En ikinä ole niin tanssinut. Rakastan tanssimista. Ja silti en.

Sanomattakin lie selvää, että työmaalle siirtyminen hiukan venähti ja sunnuntaina hyvistä aikomuksista huolimatta mikään työkalu ei pysynyt kädessä. Tai ehkä olisivat pysyneetkin mutta aina iltaan asti jatkunut talon outo pyöriminen vaikutti niin huolestuttavalta, että ei arvattu kokeilla.

Sillat on tehty ylitettäviksi, sillä muuten ei voi tietää, onko toisella puolen avartavia asioita. [Siltakuva on vakituiselta silta-avustajaltani Herra Murphylta.]

Kirjoitti: mea 09:56 | Jälkipuheet (13)

Aloittaessani blogien seuraamisen kohta kolmisen vuotta sitten minun piti lukea jokainen seuraamani blogi arkistojen alusta alkaen kronologisessa järjestyksessä, jotta sain juonesta ja hahmosta otteen. Nykyisin huomaan sujuvasti lukevani kokonaisen blogin edeten uusimmasta vanhempaan merkintään ja silti pystyväni kuljettamaan tarinaa eteenpäin vaikka kuljen taaksepäin.

Jotain luontevaa siinä on. Onhan omakin elämä mielessä tästä taaksepäin. Jokaiseen uuteen ihmiseenkin tutustuu ensin siihen, joka on juuri sillä hetkellä läsnä ja tarinansa purkautuu kuin lankakerä kunnes se on kaikki siinä edessä, kerän aloittanut langanpää arkana ja orpona ilman ympärilleen käärittyä matkaa kuin blogin ensimmäinen ujo merkintä.

Mistä tietää lukeneensa liikaa blogeja ja liian vähän kirjoja? Kun kirjan aloittaessaan haluaisi lukea sen lopusta alkuun.

Kirjoitti: mea 12:10 | Jälkipuheet (13)

Meanderian kylppärisaunaosaston stailausprojekti on edennyt nyt sille asteelle, että voinkin alkaa mutkuttamisen suihkuhuone-/saunajakkaroiden puutostilasta. Siis sen yhden sinisen muovisen kohlottimen lisäksi ei ole mitään. Suihkuhuoneessa nimittäin on välttämätön asia jakkara, jolle istahtaa lepuuttamaan saunomisesta himmaantunutta sydäntä ja on sille mukava istahtaa myös kuuman suihkun alle. Muitakin tapoja käyttää jakkaraa on kyllä mielessä käynyt. Tapansa kullakin, myönnetään. Mutta kyllä tämän tapaisillekin pitäisi myydä stailattuun kylppäriinsä sopivaa jakkaraa. Nimittäinkin ÄrTeeVeestä löytyi jo se etsitty nappi suihkuverho ja pyykkikorikin löytyi eilen. Askon ovensuussahan se heti silmiini sinne astuessani näyttäytyi. Juurikin se juurikori, jota olin mielessäni hakenut. Se ei ollut ikävä kyllä myynnissä vaan Askon omia tavaroita esittelemään siihen laitettu. Kysyessäni moisia koreja sanoivat, ettei niitä ole eivätkä voi sitä yhtäkään myydä, kun se on sisustuskori ja toisekseen vaikka haluaisivatkin, eivät voi, koska sillä ei ole koodia. Ei ole koodia! On vaikeaksi mennyt kassahenkilön elämä, ajattelin mutta onneksi toinen myyjä oivalsi mahdollisen kaupan ohittuvan ja sanoi, että hehän voivat keksiä sille hinnan ja myydä sen ihan vaan muuna tavarana koodittomana. Hyvin kohtuullisen hinnan keksivätkin ja olimme kaikki onnellisia.

Mutta sehän ei siis ollut varsinaisesti se minun korini vaan lahjaksi menevä kori. Oman pyykkikorini löysin heti perään Prismasta. Lahjakori oli ostettava uudeksi lahjaksi, koska joululahjomiseen varaamani lahja meni jo pikkujoululahjaksi. Minä kun en millään malta koskaan odottaa lahjojen kanssa hoohetkeä vaan annan ne heti tai oikein pinnisteltyäni ehkä vasta viikon päästä mutta silloin olen jo syöttänyt niin paljon vihjeitä, että on jo pakkokin. Pahoin pelkään, että tämäkin uusi lahja osoittautuu joululahjan sijasta itsenäisyyspäivää edeltävän viikonlopun lahjaksi.

Mikähän siinäkin muuten on, että pienellekin viikonloppumatkalle pitää ottaa vaatetta ja meikkiä ja kenkiä kolmen viikon tarpeiksi vaikka tietää käyttävänsä kuitenkin niitä muutamaa mukavaa, joita kotonakin käyttäisi. Ei, kun matkalle pitää ottaa aina mukaan niitä "matkavaatteita", joka nimityskin johtuu ihan siitä, että ne kulkevat matkoilla mukana. Käyttövaatteet ovat sitten käyttöä varten. On muuten hyvä, että on keksitty kassi, eikä tarvi matkakoria raahata. Tosin silloin varmaan olisi palvelijoita kantamassa ja ovia aukomassa. Matkakorissa olisi kyllä lähtemisen meininkiä.

Kuinka tässä maailmassa toimitaan?

Kirjoitti: mea 09:23 | Jälkipuheet (9)

Tunnustan, olen kaunankantaja. Olen pitkä rakkaudessani ja ystävyydessäni mutta kauas myös kaunani kantavat. Ehkä jopa pitkävihaan. Tosin vihamielisyys on niin painava sana, liikaa tunteita vaativa olotila, että sellaista määrää en saata suoda ihmisille, jotka ovat minua loukanneet. Koska en kuitenkaan ole pystynyt unohtamaan joitain tapauksia ja niitä myöden ihmisiä tapahtumien takana, en ilmeisesti ole antanut anteeksi. Vielä. En tosin ajattele mitenkään aktiivisesti, että sekin sitä ja olenpa vihainen enkä anna anteeksi. En. Olen vain tietoinen asioista, jotka ovat minua loukanneet ja tunnen tietoisuuden lommoina itsessäni. Muistan lommoista ihmisen.

Muistan ensimmäisestä työpaikastani sinut, joka opetit, että maailmassa ei mikään ole varmaa ja työelämä on joskus raadollista ja julmaa. En ole unohtanut sinua. En ole myöskään unohtanut sinua, joka veit lapsenuskoni rakkauteen. En ole pystynyt unohtamaan, miten petit luottamukseni. En ole myöskään unohtanut, miltä tuntui, kun lyödään, enkä sitä, että lyöty näkee tähtiä. Sinulta opin, että jokaisella ihmisellä on oikeus itseyteensä, omaan alueeseen, jonne tullaan vain luvalla. En ole unohtanut sinua. En ole unohtanut sinuakaan, joka valehtelit minulle kaiken. Sinulta opin, että sanat ovat vain kirjaimista punottuja merkkijonoja ilman merkitystä ja että vain teot ratkaisevat. En ole unohtanut sinua. Miten voisin unohtaa sinuakaan, joka syytit minua kaikesta niin, että itsekin epäilin itseäni. Miten voisin unohtaa nöyryytykset, joihin alistuin vain siksi, että pelkäsin. Miten voisin unohtaa sinut, joka talloit itsetuntoni. Sinulta opin, että minulla on ensimmäinen oikeus minuun ja minulla on myös velvollisuus pitää itseni minuna. En ole unohtanut sinua.

En ole unohtanut teitä mutta anteeksi voin lopulta antaa, sillä jokainen teistä on opettanut minut sellaiseksi, joka olen. Ihmiseksi, joka pystyy antamaan anteeksi teille, sillä vain siten voin antaa anteeksi myös itselleni.

Ota eilisestä mukaasi se, mitä olet oppinut.

Kirjoitti: mea 08:44 | Jälkipuheet (18)