Huhhuh. Olipas kaunis tarina näin viikon alkajaisiksi. Noita teppoja on maailmassa paljon. Suomessakin. Surullista, että näin tarvitsee olla.

Minulla oli tarkoitus tarjota myös vaihtoehtoinen loppu mutta huomasin, että eräille tarinoille ei ole kuin yhdenlaisia loppuja. Tai ehkä olisi, mutta silloin tarinan johdantokin olisi ollut eri. Ja teppokaan ei olisi teppo vaan vesa.

Surullinen tarina Teposta! Veteraaniurheilija pitää kuitenkin tällaisista tarinoista. Urheilijat ovat tällaisia helposti narutettavia. Onhan heidät jo houkuteltu kiertämään rataa tai hyppäämään mäestä paremman elämän toivossa. Odotan mielenkiinnolla jatkoa, ei kuitenkaan Teposta. Älä tapa seuraavaa urheilijaa ihan näin nopeasti!

Toisaalta ilman kuolemaan tai sen läsnäoloa on vaikea luoda erilaisia tunnelatauksia. Kuolema on peruuttamaton, se pysäyttää, eikä sen jälkeen voi oikein tehdä mitään paitsi viedä kukkia hautuumaalle ja syytellä itseään. (Tietenkin jokaisen oma päätös)

Tarina kuvasi todella osuvasti tavallista elämää ja sitä, kun ihmisellä alkaa mennä huonosti niin hänestä ei kukaan välitä. Teppokaan ei olisi varmasti tarvinnut paljoakaan huomiota esim. veljeltään, ettei olisi laittanut itseään jojoon. Olisi kiva nähdä, että ihmiset ottaisivat oikeasti vastuuta omista teoistaan ja myös toisistaan. Ehkäpä tällaiset kirjoitukset voisivat toimia potkureina kohti parempaa maailmaa... Hienoa!

Itku tuli.

Olipa mukavaa Christer, että sinäkin käyt täällä kylässä. Totta on tosiaankin, että urheilajt, erityisesti yksilölajien, ovat opettaneet itsensä nöyriksi ja kestämään mitä tahansa. Minä muistan jostain syystä enemmän surullia tarinoita mutta ehkä jonkun surkuhupaisan voisin yrittää laittaa kirjaimiksi.

Dalai, kiitos sinullekin viestistäsi. Asioilla on puolensa ja puolensa. Teppo oli sulkeutunut, hänen oli vaikea uskoutua ja kukaan ei tullut ajatelleeksi, että Tepolla ei ole asiat hyvin. Teppo halusi niin asiat esittää. Itsesyytökset eivät jätä sukulaisia koskaan, tuskin Teppo sitä halusi mutta tällä yhdellä kertaa hän ajatteli vain itseään. Eniten itseään syyttänee se yksi luottoystävä, jonka puhelinvastaajassa ollut viesti löysi perille päivän liian myöhään.

Turisti, niin. Jotkut asiat on vaan otettava ja itekettävä. Itse kunkin.

Voi kun oli surullisen nätti tarina :(

Tarinat on viehättäviä, kun ne voivat olla yhtäaikaa sekä surullisia että nättejä. Tai, olisihan se ollut nätti iloisemmallakin lopulla. Ilmeisesti jotkut ladut on vaan niin syvään yhteen suuntaan hiihdettyjä, ettei vaihtoehto ole mahdollista.

Karmea juttu ja niin usein niin totta....

Johan

Niin, liian usein totta. Ja liian usein halutaan etsiä syyllisiä. Niitä kun ei aina ole. Ja liian usein syyllistetään poislähtenyt, maalataan muisto mustaksi ja leima päälle.

Liian paljon on vaan joskus ihan liian paljon.

Hahhahhaa voi perkele. Olipa naiivi tarina, josta kaunokirjallisiakin ansioita sai etsiä kissoin ja koirien kera. Aikamuotokin vaihtui imperfektistä preesensiin todella sujuvasti. Mitähän tämän "tosikertomuksen" oli tarkoitus meille opettaa? Että urheilijat ovat kuin ovatkin kretiinejä? Että naiset ovat myrkkykäärmeitä ja miehiä pompottelevia jättäjiä? Että kun hyppää mäkeä, elämä on alamäkeä? OMFG.

Koskettava tarina kyllä. Mutta pistää mietityttämään miten tällaista tarinaa voi kuvailla sanoilla "nätti", "kaunis". Mielestäni itsemurha on aika surullinen asia - johon ei liity mitään kaunista (tai sen synonyymiä); ehkä jopa ruma - vaikken täysin ymmärräkään miksi assosioin sen tähän kontekstiin (kenties vastakohtana? en tiedä). Ehkä itsemurha on saanut jossain määrin romanttisia piirteitä populäärikulttuurin kautta.

Olisiko se kauneus vaikka sitä samaa kuin on esimerkiksi mustalla pohjalla kaunis ja kirkas vaaleanpunainen ruusu. Tai siinä, miten synkän elokuvan hilpeä kohtaus naurattaa vapautuneesti. Siinä, miten synkkyydestä ja rumuudesta pienen ilon ja kauneuden löytäminen ovat terveitä ja elinvoimaisia merkkejä. Niin kauan, kun näkee kauneutta ja iloa, niin kauan on toivoa.

Nimimerkki "nomää" on taas oma hilpeä itsensä. Aikamuodon hyppääminen osui omaankin silmään mutta en viitsinyt haamupäivityttää. Kiireessä sattuu. Tämähän nyt ei ole mikään tyänäyte. Kai?

Tarina muuten on tosi. Kaunokirjallisia ansioita siinä ei ole tarkoituskaan olla. Eikä siis myös opetusta.

Maailma on joskus julma. Teppoja riittää, onneksi kaikki eivät jojota itseään.
Rakkaus on niin sokea, se saattaa luopumaan joskus vaikka kaikkein olennaisimmastakin, oman sisimpänsä kutsusta.

Onneksi joskus käy niin, että rakkaus onkin kaksisuuntainen. Olisiko siinä sen salaisuus?

Yksisuuntainen rakkaus on aina surullista ja siitä ei kaksisuuntaista pakottamalla saa. Sekin vain pitää oppia ja hyväksyä. Jos se helppoa olisi, niin olisi moni runo, laulu, kirja ja elokuva jäänyt tekemättä.

Mutta kukas Tepon hännän nostaisi, ellei Teppo itse. Eli voiko ihmistä joka on päättänyt uhrata elämänsä väärille päämäärille enää mitenkään nostaa hukuttavasta suosta?

Ei.

Kaikkein ärsyttävimpiä ihmistyyppejä ovat ne piruparat joilla on aina kaikki huonosti (liikaa velkaa, ihmissuhteet kuralla, ei työtä, selkä pirullisen kipeä, valtava krapula, koko ajan tylsää tai -kiire) koska he korostavat vain huonosti meneviä asioitansa, eivätkä yleensä tee niillekään mitään muuttaakseen niitä paremmiksi.

Arkipäivän vihje seuraa tässä:
Tepot, sen sijaan että ostaisitte rautakaupasta köyttä, etsikää ja löytäkää hyviä ystäviä. Unohtakaa ja häätäkää elämästänne ne jotka eivät välitä teistä ja joista on ihmissuhteen sijasta tullut pelkkä vangitseva pakkomielle - pieni annos objektiivista ajattelua auttaa tunnistamaan heidät kyllä. Opetelkaa töitä/harrasteita joista todella nautitte. Eläkää itsellenne, hedonistisesti, mutta puolueettomia tahoja vahingoittamatta.

Älkääkä jumalauta vain sanoko että on liian myöhäistä, sillä mikään ei ole ohitse ennen kuin lihava leidi laulaa.

Olen todennut, että ne, jotka tekevät itsemurhan ovat jollain tavalla pelkureita. Ei silti, kyllä itsensä tappaminen rohkeutta vaatii, mutta vain sen hetken. Eläminen vaatii vielä enemmän. Ja eläminen onnellisena vie kaikkein eniten voimia, varsinkin jos on jaettu huonot kortit.

Entäpä Terjo se ihmisryhmä, jolla on nuo kaikki asiat rempallaan mutta joka kilttinä teppona ei viitsi vaivata niillä ystäviään, ei ehkä uskallakaan, ettei ystävät jätä. Jotkut jopa koko ikänsä hakevat ystävää, jolle uskaltaisi uskoutua, jonka selkää vasten nojata mutta syystä tai toisesta ei sellaista löydä. Ei se myöhäistä ole toki ole, mutta vaikea sitä on joskus yksikseen tajuta ja kellä olisi silmää ja aikaa havaita toisen ahdinko, jos toinen ei vaan kertakaikkiaan osaa avautua.

Eläminen vaatii rohkeutta ja päämäärän. Ilamn toista ei ole toista.

Helppoa en sanonutkaan sen suosta nousemisen olevan. On kuitenkin aika turha pyöritellä päässään sitä ettei omaa ystäviä jollei oikeasti edes yritä löytää heitä, vaan vain itkeä ettei kuitenkaan löydä heitä. Yhtälailla on aika turhaa paisutella entisestään ongelmiaan jos ne ongelmat eikä niiden todellinen ratkaiseminen ovat muodostuneet elämisen keskipisteeksi.

"kellä olisi silmää ja aikaa havaita toisen ahdinko?"

Kaikilla. Vastoin yleistä harhaluuloa, tämä elämä upeine yksityiskohtineen ei kellekään ole lähtökohtaisesti helpompaa kuin toiselle vaikka osa pystyykin pitämään yllä illuusiota sellaisesta tekemällä paljon työtä ja oikeita ratkaisuja asioidensa eteen. Tepot eivät ole ongelmineen yksin, kyse on vain siitä ratkooko hän nuo ongelmat oikealla, väärällä vai suomalaisella tavalla.

Vai kuka uskoo olevansa ainoa? Ettei yksinäiselle voi löytyä tästä maailmassa jotakuta toista, kenties yhtä yksinäistä? Hänestä viimeistään sikiää se aikaansa lahjoittava ahdingon näkijä, jos Teppomme hänet tahtoo löytää ja haluaa oikeasti tehdä elämälleen jotain muutakin kuin sen rautakauppareissun seuraamuksineen.

Ja jos ihmiskunta ahdistaa, voi mennä vaikka syöttämään sorsia. Ne rakastavat sinua pienine sorsansydämineen vilpittömästi ja arvostelematta jo muutamalla pullanpalasella. Niiden viisaista katseista tunnet kiintymyksen, niiden persoonallisesta kvaakunnasta aistit empatian. Aikaa niillä on ympärivuotisesti, paitsi pesimäkautena.

Minun tuntemani Teppo ei kärsinyt ystävättömyydestään, hän oli juuri niitä sorsamiehiä, jotka näkivät eläinten silmistä luottamuksen, jota niin harvoin näki ihmisissä. Silti hänellä oli paljon urheilutovereita, läheiset suhteet perheeseen ja yksi luottoystävä. Ja se yksi ei juuri silloin ollut paikalla, kun hädän hetki vyöryi yli, muille ei luultavasti osannut puhua.

Minäkin elän siinä onnellisessa uskossa, että jokaiselle on joku vastakappale mutta sen löytäminen on jo ihan eri juttu. Kaikki eivät sitä oikeaa ystävää koskaan tapaa.

Rakkaus on joskus vaikeaa, onneton rakkaus erityisen, rakkaudettomuus on vaikeaa. Elämä on vaikeaa. Joskus. Ylipääsemätöntä. Ei minusta ole tuomitsemaan sitä yhtä pientä heikkouden hetkeä eikä myöskään ystäviä, perhettä. Ketään.

Vaikeata sanoa, kun en ole maailman mies, mutta kuulostaa perin kiltin ja luottavaisen suomalaisen miehen tarinalta, joka pölvästi ei osaa olla MIES. Vähän kun säärtä vilauttaa, niin jo mies on vietävissä kuin pässiä narussa. Jaskaa mäihää naisten kassa. :(

Kiltti ja luottavainen ja vähänlaisesti kokemusta on huono yhdistelmä. Luottavaisuus on kai se avainsana, sitä vähemmän, niin sattuu vähemmän.

Niimpä, mea.

Kun tapaat sinisilmäisen ihmisen, tiedät, että häntä ei ole vielä satutettu.

Niinpä, mea. :(

Minulla on ruskeita pilkkuja

Kiitos, tätä juuri tarkoitin.

Ajattelutti.