Pieniä asioita
Minulla on outo viehtymysvetoutus pieniin tavaroihin: lelu-, posliini- ja pehmomäyräkoiriin, nukkekokoisiin kahvikuppeihin, vanhoihin pieniin maustepurkkeihin ja minikokoisiin mitääntekemättömyyksiin ja turhakkeisiin. Lapsenakin rakkain aarteeni oli kummisedän tekemä nukketalo, jossa oli keittiö ja kamari ja valot ja takassa tuli. Keittiössä oli oranssit muoviset huonekalut ja kamarissa kerman väriset puiset tyylikalustot, pieniä kahvikuppeja pöydillä ja suhteettoman kokoisia nukkeja arkiaskareissa. Vieläkin minua heikottaa kaikki nukketalo- ja nukketavarat. Erityisesti tyttöleikkikahvikupit [oo sie vaikka toi Liisa ja mie oisin äiti ja meiän lapset ois tarhassa ja me juotais kahvii, jooko]. Kun näen antiikkiliikkeen ikkunassa posliinisen nuken kahvikupin, hypin tasajalkaa kirkuen ihkuuta ja kuolaan ikkunassa kaulaani venytellen nähdäkseni hinnan. Yleensä se on aivan liian kallis. Onneksi, muuten niitä olisi vieläkin enemmän. Ei enää näin paljon kuitenkaan, olen harjoittanut itseäni luopumaan asioista antamalla suurimman osan pois.
Eilen eksyin vahingossa Prisman lankaosastolle ja voi mitä ihkun suloisen syötävän somia pikkuisia villapaitoja siellä olikaan hyllyjen reunoissa lankamalleina. Pienempiä kuin vauva ikinä, sellaisia nuken kokoisia. Ja minä niitä onnesta mykkyräisena hypistelemään. Saakohan ne myyjät nykertää niitä iltaisin ja kuinka ne osaa, kun ei kai niin pieniin ole ohjeitakaan. Olisin ostanut kaikki ne paidat. Vaikka osaisin minä melkein itsekin. Kerran kudoin vauvalle potkuhousut ja niihin tuli niin pitkät jalkaosat, ettei vauva koskaan niitä täyttänyt. Tai kasvoihan se toki mutta tykkäsi, että koulussa kiusataan, jos laittaa sen päälleen. Se sama vauva kasvoi toisaalta pois siitä hienosta villlapaidasta ennen kuin sain sen valmiiksi.
Penskana halusin pukea meidän Otto-kissalle aina pikkuveljen vauvanvaatteita ja työnnellä sitä sinisissä nukenrattaissa pitkin kyliä. Otto oli laiskan pulskea iso ronttelo ja mielellään loikoili rattaissa. Villatakista se ei välttämättä ehkä tykännyt mutta viisaana kissana ymmärsi oitis pääsevänsä ajelulle, jos antaa pukea takin päälleen. Minulla on valokuva, jossa kissa loikoilee nolostuneen ja yllätetyn näköisenä rattaissa. Kissaparka, lapsen miellyttämisen halun ja kissuuden ristipaineessa.
Mistähän syystä muuten Aku Ankka tuntuu alastomammalta pelkät pelihousut jalassa kuin pelkässä merimiespaidassaan. Outoa. Josta tulikin mieleeni yksi liivimerkin mainos, jossa nainen on hyvin pienissä ja hyvin hemaisevissa alusvaatteissa ujon näköisenä katse alas painettuna ja teksti kehottaa "Pukeudu näyttävästi juhliin". Hieno sanaleikki mutta miten juhlissa voi näyttää alusasuja ja näyttää, että ne näyttävät joltakin ja jotakin. Vai ovatko sittenkin totta kaikki ne tarinat tuhmista pikkujouluista! :o Minä olen ollut vain tylsissä puurojuhlissa, joissa väkisinraahataan ihmisiä leikkimään ensin hölmöjä leikkejä ja sitten juodaan viinaa. Kukaan ei ole näyttänyt alusvaatteitaan. Paitsi kerran yksi mies kalsareitaan, kun oli sammunut niin pieneen vessaan, että osa miehestä oli käytävän puolella.
Jälkipuheet
Uusimmassa Novita-neulelehdessä on ohjeet niihin pikkiriikkisiin neulepaitoihin...
Ihanaa! Sanotaanko siellä, mihin niitä käytetään? Paitsi hyllyn reunoissa.
Jos joskus eksyt sinne suureen kaupunkiin, josta minä pääsin eilen pois ja onnistut väistelemään kaikki TankkiTärpäkkeet, niin Senaatitorin laidalla on muistaakseeni Basaari niminen miniatyyri kauppakeskus, josta löytyy putiikki, joka myy pienen pieniä tavaroita esim. nukkekotiin - vessapytyistä kaulimeen, sohvakalustosta kylpyammeeseen. Aika hengastyttävä paikka, sanoisin.
Niin.
Pikkujouluaikaan tulee TV:stä joka vuosi tästä ikuisuuteen, uusintana "kaverille ei jätetä". Se pikkujoulujakso on varmasti aivan täyttä totta.
Traditio on myös illallinen yhdelle mustavalkoisena katsottuna ja tiikerintaljaan kompastelevine hovimestareineen.
Osaan sen jo ulkoa. Ihmetyttää vain mitä yläkerrassa sitten lopuksi tapahtuu.
Saisko sitä Otto-kissan kuvaa skannattua tänne? :-)
Penni, se on siis Kiseleffin talo, jossa on yläkerrassa Fanny ja Alexander -kauppa. Paitsi että en tiedä onko enää, en ole käynyt siellä pitkään aikaan. Mutta jokatap. näin on, että miniatyyreistä hullaantuva voi mennä sekaisin siellä. Kysykää multa vaan.
Voi, minullakin oli vuosia sitten Otto-kissa, iso ja pulska kollinrötkäle sekin (leikattu). Se taisi olla sinun Ottosi sukulaissielu, kun tykkäsi retkotella selällään sylissä siliteltävänä. Vaatteita en sille kyllä koskaan yrittänyt pukea.
Otto oli myös ykkösluokan hiirikissa, vaikkei paljon energiaa jyrsijäjahtiin tuhlannutkaan. Asettui vain mukavasti hiirien kulkureitin eteen ja ojensi oikealla hetkellä ison käpälänsä.
Penni ja Sigu, uskaltaisinko astua sellaiseen kauppaan. Siinä on sekin paha puoli, että kun tavarat on niin pieniä, niitä mahtuu reppuunkin aika isolla rahalla.
Jotain hellyttävää on siinä traditiossa, että samat ohjelmat läheteään uudestaan ja uudestaan. Kun itsenäisyyspäivänä ei näytetty tuntematonta, oli kuin ei olisi edes itsenäisyyspäivä. Se pikkujoulujakso on muuten hulvaton, juuri semmoisissa olen ollut.
Otto-kissan kuva villatakissaan on muistaakseni minulla, tai ehä sittenkin äidin albumissa, taidan etsiä. Se pitäisi kyllä skannata, totta tosiaan. Meidän Otto oli iso ja punainen, se oli kaikkien kollien kolli, joka retkiltään palasi korvat verillä ja laihtuneena ja oli sen näköinen, että ei ole lapsien korville sopivaa kuultavaa ne retket. Mutta kotona muuttui taas vanutettavaski kehruupalloksi. Otto eli 16-vuotiaaksi.
OOH! En ollut uskoa silmiäni, kun klikkasin keräily-linkkiä. Noita vieterihäntäisiä koiria! Aivan klassikoita. Nähtiin yksi tuossa Tapiolan keskuksessa jollain tenavalla, ja nostalgian määrä oli jotain aivan valtaisaa. Lyön vetoa, että minullakin on kakarana ollut tuommoinen, vaikken sitä tarkasti muistakaan.
Otto-kissa kuulostaa mainiolta, samoin termi "kissuus". Oma kissani Martti puolestaan joskus asettui kenkälaatikon kansiosan päälle, solmin siihen narun ja vedin kissaa kuin pulkassa. Hirveitä vauhteja otettiin ja kurveissa kissalla häntä mutkalla.
On ikävä kissoja. Miksi ihmiset ovat käyneet kuussa, mutta eivät ole keksineet allergialle lääkettä, joka poistaisi sen pysyvästi?
käy katsomassa pieniin asioihin hurahtaneiden juttuja:
http://www.nukkekoti.com/
Se Brion vieterihäntäinen koira venkuttaa vedettäessä kivasti. Minulla oli niitä parhaimmillaan kymmenen, pientä ja isoa mallia.
Martti-kissa, voi hellytys :D
Kiitos linkistä Katti, tuo ei tosin ole omiaan parantamaan miniatyyrikuumetta.
ei taida olla tarkoituskaan;). sen verran ihana harrastus katsos on!
Jos jotain on pakko kerätä ja johonkin hurahtaa, niin mieluummin mahdollisimman pienikokoista ja nättiä. Tunenn tyypin, joka kerää tarktoreita. Siis oikeita.
LOL. aika tavalla samaa perustelua on muuten tullut käytettyä, siis ihan kotona.
Traktorityyppi joutui rakentamaan ison tallin. Ensin jouduttuaan ostamaan maatilan. Minityyppi vaan lykkii esineitä tiukempaan.