Seitsemän lyhtyä
Huomenna on "kaikkien pyhien päivä" Festium omnium sanctorum, jota seuraa "kaikkien uskovien vainajien muistopäivä" Commemoratio omnium fidelium defunctorum. Hautausmaille ajetaan kiireessä marketista ostettujen tarjouskynttilöiden kanssa, muistellaan, kuinka monta pitikään ostaa ja laskeskellaan, missä järjestyksessä olisi viisainta ja nopein reitti ajaa sukulaisten haudat läpi. Heitetään haudalta syysmyrskyn heittämät oksat ja rapisseet lehdet pois. Ihmetellään nuutuneita ruusuja, että kukahan ne on käynyt tuomassa. Lasketaan kynttilät ja ajatellaan, että Make ja Sirpa eivät taaskaan ole viitsineet käydä äidilleen kynttilää tuomassa. Ja kiiruhdetaan seuraavalle haudalle, että ehditään ajoissa takaisin, ettei paisti kuivu uuniin. Velvollisuus suoritettu, jouluaattona sitten taas.
Olen niin kaukana rakkaiden poismenneiden haudoilta, että vien heille öljylyhdyt vain ajatuksissani tänäkin viikonloppuna. Jouluna käyn uudelleen ja mielikuvituspyyhkäisen lumet hautakivien päältä, hipaisen samalla heidän hiuksiaan, silitän poskea. Kesäisin vien niityltä kukkia, istun hetken ja pidän muistoa kädestä kiinni. Nyt vasta uskallan, aikanaan en sitä tullut tehneeksi niin usein kuin olisin halunnut.
Minulla on seitsemän lyhtyä.
Veljeni Leijonamieli, olit vasta syntynyt, odotin kotiportailla isää sairaalasta koko viisivuotiaan jännityksestä tärisevällä kärsimättömyydellä ja kun näin isän huutomatkan päässä, juoksin vastaan ja kysyin: "Tunsko se sinuu?" Ihmettelin, ettei poika tunne isäänsä, hassu poika, tunsinhan minäkin. Muistan enkelitakkuisen valkoisen hiuspehkosi, kun istuit sylissäni ja puhalsin vauvantuoksuiseen takaraivoosi ja sinä painot pienen pullean nyrkkisi poskeani vasten.
Toisen kynttilän sytytän viereesi isotädille. Sinun viisaat, myöhemmin lähes sokeat silmäsi näkivät aina minun sisälleni. Jo ennen kuin itse näin.
Isoäitini, siinä vieressä; sinun rohkea ja samalla haavoitettu elämäsi ei ollut helppoja valintoja. Minulla on rohkeita ja sinnikkäitä geenejä. Kiitos.
Neljäs lyhty syttyy isoisoäidille, sinut muistan aina, kun näen auringon seisovan jaloillaan ja tiedän, että silloin huomenna on pouta. Uskon edelleen löytäväni sen rikkaan elämän ja kauniin miehen. Sinulta sain katsomisen lahjan.
Isoisoisä, ainoa isoisäni, jonka tunsin, saa viidennen lyhdyn. Muistan tuoreen puun, tervan, lastujen ja vernissan tuoksun. Istuin verstaasi rappusilla ja katsoin järvelle. Jotenkin lapsen mieleni ymmärsi, että olit tehnyt elämässäsi paljon myönnytyksiä ja silti rakentanut onnellisen maailman. Muistan sinut aina, kun tunnen höylätyn puun tuoksun. Sinä annoit minulle miehen mallin. Ei huono lahja.
Kuudennen lyhdyn sytytän intiaanimummulleni. Sinä toit aina tullessasi erilaisen maailman, jännittävämmän, tuntemattoman, uuden maailman. Kiitos siitä pienestä eksoottisesta sävystä geenikartassani. Se piiskaa minua jämettymästä paikalleni. Kiitos sinulle siitä, että sisälläni asuu pieni intiaanimummu.
Seitsemännen lyhdyn sytytän sinulle isoisoisä, jota en koskaan nähnyt, mutta kuulin sinusta intiaanimummun kertomuksia. Sinulta sain lukemisen ja kirjoittamisen vimman. Ja likinäköiset silmäni. Kiitos niistä, ne tekevät minusta viisaan näköisen.
Ajattelen teitä usein, kuljetan sisälläni aina. Jouluaattona tulen taas lyhtyineni.
Jälkipuheet
Olen kaukana ukin haudalta, jonne viime kesänä pääsin ensimmäistä kertaa vuosiin. Hautausmaa oli kasvanut, laajennut entisestään. Silti astelin varmasti sen saman reitin, jonka pikkutyttönä olin tottunut kulkemaan. Osaan sinne unissanikin.
Hyvä kirjoitus. Samantapaisia ajatuksia itsellänikin liikkuu päässä, kun seuraa joidenkin hösäämistä. Loppujen lopuksi tärkeintä on muistaminen. Ja voihan sen kynttilän sytyttää kotonakin, ja hetkeksi pysähtyä todella ajatuksella muistelemaan niitä, jotka ovat poissa.
Hautausmaat, erityisesti vanhat, ovat hienoja paikkoja. Siellä on jotenkin erilainen hiljaisuus, isommat puut, uteliaita oravia ja miten paljon tarinoita.
Ei tarvitse tosiaan mennä haudalle asti muistaakseen läheisiä. Joskus tuntuu, että tuhannet kynttilät ovat vain pakkokynttilöitä tai pikaisia muistamisen tuulahduksia, joilla saada omatunto vähäksi aikaa raikkaaksi.
Siellähän ne päässä ja puserossa matkaavat kaikki muistot ja kynttilän voi polttaa kotonakin.
Minullakin on monta lyhtyä, joiden sytytyspaikat ovat niin kaukana, ettei sinne näinä erityisinä pyhinä yleensä pääse. Niitä lyhtyjä sytyttelee mielessään sitten.
Silti pyhäinpäivä vie joka vuosi Hietaniemeen. Kynttilämerta on kaunis katsella. Ja samalla voi sytytellä mielessään lyhtyjä. Ja sytytän minä sinne aina yhden oikeankin.
Sitä sanotaan traditioksi.
Saat ihmiset tälläisillä kirjoituksillasi omiin ajatuksiinsa ja herkälle tuulelle. Työn tuottavuus kärsii ja kansantalous rapistuu, mutta on se sen arvoistakin.
Tällä ilmalla suurin osa kynttilöistä sammuu ennen aikojaan ja kierrätysasiat ovat retuperällä.
No ehkä ne hautausmaan hoitajat keksivät uusiokäytön. Kynttilöissä on nykyään metallia, muovia ja steariinia. kaiki on helppo erotella toisistaan.
Eräänä jouluna hautausmaan ryhmäkynttilöistä syttyi täällä iso roihu kun ne oli asetettu liian lähekkäin.
Edellisen asumukseni vieressä oli hautausmaa johon vein kynttilät vanhemmilleni. Siinä oli myös kolmoissurman uhrien hauta. Kahdeksankuukautinen vauva hukkui vesisänkyyn samalla kun isänsä ja äitinsä ammutttiin tai puukotettiin siihen paikkaan. Syyllistä ei ole vieläkään löytynyt.
Surmattu mies asui ex-vaimonsa kanssa aivan kivenheiton päässä. Löysi uuden 10v nuoremman vaimon ja rakensivat uuden talon kauemmaksi metsän keskelle, -perustivat uusperheen. Uusi alku.
Jatko onkin surullista, perin surullista.
Minä sytytän kolme kynttilää. Äidille, isälle ja siskolle.
Traditiot rauhoittavat ja luovat turvallisuutta. Nuorena ei niitä osaa arvostaa, niitä jopa halveksuu ja hylkii, kun ei vielä tunne tarvitsevansa turvaa. Jotenkin muka luulee olevansa traditioita viisaampi ja itse itselleen riittävä.
Minä pidän traditioista.
Minä pidän nykyisin jopa lanttulaatikosta jouluna.
Minä en. Siitä lanttulaatikosta. Tuskin koskaan.
Mutta ei kai ihan kaikkea voi saada, vaikka kuinka kypsyisi?
Murphy, minunkö syykseni nyt meni sekin rtön tuottaviiden kärsimys ja kansantaloudelliset tappiot. No, ei sen väliä, menopaussin piikkiin on totuttu laittamaan kaikenlaista.
Vettä alkoi sataa, juuri niin kuin epäilin. Yhtään pyhämiesten päivän aattoa en muista muunlaisena. Aina on satanut.
Veera, jonain päivänä huomaat pitäväsi lanttulaatikosta ja ajattelet, että huoh, nytkö se menopaussi tuli.
Kaunis kirjoitus.
Lanttulaatikosta sen verran, että siitä oppii pitämään. Nuorena inhosin lanttua kuin ruttoa, mutta nykyään se on nam-nam. Sitä se "menopaussi" teettää ;)
Hilpeähkön kuoreni alla piileskii pieni liikkisherkkis. Mutta mitäs, antta tytön olla, pitäähän nuo kyylelkanavatkin välillä putsata.
Äläs nyt pelottele sen menopaussin kanssa liikaa, juuri kun saatiin kaikki uskomaan, että ihan se on aktiivista aikaa ja nyt ne epäilee, että lanttulaatikko ja helmiryynipuuro alkavat maistua hyvilta ja pelkäävät. Helmiryynipuuroon asti en tule koskaan yltämään koskaan. Siinä on raja.
Ei pelotella, ei. Helmiryynipuurosta en ole edes kuullut - onneksi :) Mutta maitokiisseli oli lapsena tosi hyvää. Siihen kun laittoi mansikkasilmän.
Et ole koskaan kuullut sammakonkutuvellistä, perunaryynivellistä? Good for you. Ensimmäinen nimi kertoo näön ja toinen maun.
Se ei-intiaanimummu teki usein suklaakiisseliä, maitokiisseliä mutta kaakaosta. Arvaa, oliko hyvää. Ja entäs se kaljavellikiisseli, mikä lie, sitten: ruisleipätaikinasta palleroita kotikaljaliemessä. Ette usko vai, että oli hyvää. Oli se. Että siitä voi kuvitella, millaista oli sammakonkutuvelli.
Nyt muuten juuri tajusin, mikä ero on kiisslillä ja vellillä: kiisseli on suurustettu. Kaljavellikiisselin ruurusti se ruistaikinapallo, eli se oli siis kai sittenkin kiisseliä.
Sytytän kynttilän pikkuveljelleni, hän poistui 10 vuotta sitten. Olit maailman paras pikkuveikka.
Hyvä pyhäinpäivää sinnekin päin!
Pikkuveikat ajattelee siellä jossain, että mitä se ny tollai, polttaa vielä koko talon. Mutta tykkää silti, kun sytytämme kynttilät.
Hyvää pyhää sinullekin.
Kun olin pieni, asuimme kaupungissa, jossa ei ollut tuttuja haudattuna vielä silloin. Käveltiin aina (sateessa, kuinkas muutenkaan) pyhäinpäivänä äidin kanssa hautausmaalle ja laitettiin kynttilä sellaiselle haudalle, jossa ei sitä vielä ollut.
Sinulla on Tuikku juuri tämän viikonlopun nimi. Tuikku on oikea ihminen viemään tuikun unohdetun ihmisen haudalle. Joku ajattelee sinua siitä hyvällä ja hyvär ajatukset eivät ole koskaan huonoksi.
Helmiryynivelli on kouluajoilta juuri se ruoka josta ei kukaan pidä. Mikähän on tuon ruokalajin olemassaolo-oikeutus?
Seuraavassa vakavaa asiaa!
Ostin Prismasta öljykynttilöitä. Ovat perhanat tuottaneet maahan samoja halpakynttilöitä joita Tiimarikin. Sammuvat alta aikayksikön kun sydän palaa tuhkaksi.
Daily- vai mikä sen nimi on?
Ryhmäkanne pitäisi tehdä.
Koepolttakaa yksi Daily tai tiimarin kynttilä kotona ennen kuin viette rakkamaanne haudalle sekundaa!
Perun puheeni tai teen mitä tahdotte jos olette tyytyväisiä noihin öljykynttilöihin. -pahemman luokan huijausta.Oletusarvona tuottajille tietenkin on että asiakkaat vain vievät kynttilät jonnekin ja eivät seuraa paloaikaa.
Juuri noita tiimarin öljykynttilöitä oli 90% sammuksissa kun viime jouluna vein loppuillasta hautausmaalle omiani.
Hitto soikoon. Palauttakaamme kesken palon sammuneet öljyjynttilät Prisman tai Tiimarin myymälöihin heti maanantaina uhkavaatimusten kanssa.
Eiköhän meno muutu ja kuluttajastakin tulee kuningas.
Olen aina epäillyt, että niitä satatuntisiksi kehuttuja öljykynttilöitä myydän sillä, että ostaja jää uskoon poistuessaan haudalta, että *hänen* kynttilänsä palaa siellä sata tuntia ja mieli on velvollisuudesta puhdas pitkiksi ajoiksi. Harva siellä käy tarkistamssa, että kuinka asia on.
Pitäisikin kerätä kaikki ne pri tuntia palaneet sydämettömät lyhdyt ja palauttaa pyyjälle. Oppisivat.
Niin.
Olemme tottuneet siihet että kauppiaat ja markkinamiehet ovat sydämettömiä. Mutta että heidän tuotteensakin -se on jo liikaa.
Lauantaina yksi kynttilä teki minulle jäynän kuljetuksen aikana. Kynttilä on näemmä valmistettu niin että pikästä stearrinikangesta sahataan pieni kiekko ja siihen porataan keskelle reikä.
Tähän reikään pujotetaan samanlainen sydänviritys metallilätkineen kuin tuikkukynttilöissäkin.
Lopuksi viritys pudotetaan kaulukselliseen muovikuppiin.
Kynttiläaines hölskyi kuitenkin kupissa niin että sydän pääsi luiskahtamaan pois reiästään ja syykkyröityi pohjalle. Kynttiläaines ei kuitenkaan noussut kokonaan pois vaan jumittui kaulaosaan joten sydänlangan takaisin reikään pujottamien olikin vesisateessa jännä tehtävä.
Se kynttilä oli ihan oikeasti sydämetön, kunnes annoin sille takaisin sydämensä.
Oi niitä aikoja jolloin kynttilät tehtiin kastelemalla puuvillalankaa sulaan steariiniin ja jäähdyttämällä vuoron perään, oi niitä aikoja oi.
Päätin kerran ilahduttaa äitiä omatekoisella kynttilällä ja valoin maitopurkkiin oikain kunnon kynttilän. Se jäi palamaan keittiöön, kun söimme jouluillallista ja kuinka ollakaan lossahti hetken palettuaan siellä omia aikojaan kuumaksi liemeksi pöydälle. En sen koommin ole sitä taiteenlajia harjoittanut.
Joo, tiedän, ei koskaan kynttilöitä ilman valvontaa.
Niin. Sydänlangan paksuus suhteessa kynttilän paksuuteen lienee se perusprinsiippi, -sanoisi Juhani Tamminen. Mitenköhän se Speden ex-heilakin saa elätettyä itsensä kynttiläpisneksillä , kun tuntuu että kaikki kaupat ovat väärällään tuontitavaraa?
Tuota maitopurkkivalosta voi käyttää myös snapsipullolle. Normaali lasipullo vaan ylhäältä aukaistuun maitotölkkiin sisään. Väliin jäävään tilaan vettä ja pakkaseen pystyasentoon. Veden jäädyttyä pahvitölkin voi repiä pois ja tarjota jääkalikan sisältä virtaavaa eliksiiriä. (jos näpit tarkenee)
Olen nähnyt niitä eksheilan kynttilöitä ja voin vakuuttaa, että ihmettelen minäkin. En kuuna kullan jouluna ottaisi pöudälleni sellaista ronkkulaa. Mutta makunsa kullakin.
Ihmettelin lapsena naapurin omenapuussa olevia lasipulloja. Mutta kannatti ihmetellä, en sittemmin ihmetellyt, että miten omenat sai lasipulloihin sisään. Liekö samalla logiikalla veneet tehty pulloihin?